Kansalaissota vai perussota?

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat uutisoi lainaten Uutispäivä Demaria, että yliopistot ovat siirtyneet sopimuksettomaan tilaan aivan kuin se olisi jokin yllätys. Ihmettelen, että mitä erikoista tilanteessa on? Kun yliopistot eivät enää ole valtiontilivirastoja. ja yliopistolaiset valtion virkamiehiä, niin ollaan siirrytty normaaleihin työmarkkinakäytäntöihin: Elinkeinoelämän keskusliitto EK yrittää painostaa duunareita ajamalle työpaikat sopimuksettomaan tilaan ja yliopistolaiset ovat kovaa vauhtia rakentamassa lakko-organisaatioita. Yllätys tilanne on taitanut olla vain niille, jotka kuvittelivat yliopistolaisten olevan jokin poikkeusryhmä yhteiskunnassamme, joka ei lakkoilisi.

Porvarihallitus tuskin pyrki siihen, että hitaimmatkin yliopistolaiset huomaavat olevansa samassa asemassa kuin vaikka AKT:n ahtaajat tällä hetkellä ja alkavat tuntemaan luokkarajat ylittävää solidaarisuutta. Hauskinta tässä onkin se, että kohta päästään lakkoilemaan – tai siis pääsisin jos olisin työsuhteessa yliopistolle. Varsinkin yliopistolaisten lakko pääsykokeiden aikaan laittaa yliopiston ja EK:n nopeasti polvilleen. Sitä varten, että lakon aikana ei voi käyttää yliopiston sähköpostia, se kun toimii yliopiston serverillä, avasin gmail-tilin.

Gmail-tilin avaamiselle oli toinenkin syy. Nimittäin viikon sisällä pitäisi tulla ratkaisu siihen, pitääkö allekirjoittaneen ottaa yliopistolta kirjat pois vuodeksi (jolloin menettäisin myös yliopiston niin rakkaaksi tulleen sähköpostilokeroni). Vuoden alusta allekirjoittaneella ei ole ollut rahoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen ja seuraava mahdollisuus saada sitä, on vasta kesällä. Vuoden vaihteessa ilmoittauduin työttömäksi, mutta Tampereen työ- ja elinkeinotoimistossa olivat sitä, mieltä, että en ole oikeasti työtön koska en ole kyennyt osoittamana väitöskirjan kirjoittamisen keskeytyneen. Pari vuotta sitten oli normi, että yliopistolta pitää ottaa kirjat pois vuodeksi, jos jatko-opiskelija haluaa päästä nauttimaan työttömyysetuuksista apurahakauden jälkeen. Muuten hänet tulkittiin päätoimiseksi opiskelijaksi. Tämän käytännön piti muuttua edellisen työministeri Tarja Cronbergin paimenkirjeellä. Mutta olisi pitänyt arvata, että kun Vihreät ovat asialla, niin Tampereen työ- ja elinkeinotoimisto on ihan demari. Teimme Tieteentekijöiden liiton lakihenkilön kanssa oikaisupyynnön asiasta ja odottelemme tulosta asiasta.

Tällaisina hetkinä sitä alkaa kaipaamaan kansalaispalkkaa, joka takaisin perustoimeentulon ja sitten erinäisillä kirjoituspalkkioilla, tuntiopettajan liskoilla, apurahoilla sekä pidemmillä tai lyhyemmillä työsuhteilla saisi kerättyä pääomaa, mikä on käsitteekseni tarkoitus kapitalismissa. Ai niin, miksi kansalaispalkka eikä perustulo? Siksi koska vuonna 1918 käytiin kansalaissota eikä perussota.

 

Helmikuun pamfletti

Rakas päiväkirja, aurinko paistaa helmikuussa puolen päivän aikoihin niin kirkkaasti, että täytyypä kaivaa aurinkolasit esiin. Sunnuntaina kävin H. R. Gigerin taidenäyttelyssä Tampereen taidemuseossa. Näyttelyä oli mainostettu niin, että se osoittaa Gigerin olevan muutakin kuin alienin muotoilija, mutta kyllä se vahvisti käsitystäni siitä, että Giger on koko uransa toistanut yhtä teemaa.

Olen tällä viikolla sortunut kirjoittamaan, en artikkelia, vaan pamfletin käsikirjoitusta työnimellä Neuvoja tämän päivän ruhtinaille äärioikeiston kesyttämiseksi. Pamfletit ovat olleet muodissa pari viime vuotta ja niitä julkaisee useampi kustantaja kuten WSOY Barrikadi-sarjassaan tai Into-kustannus. Jommallekummalle näistä tullen myös tarjoamaan kirjoitustani jos ja kun saan sen valmiiksi. Pamfletin rakenne noudattelee aika tarkalleen toissa päiväkirjamerkintääni. Pamfletin tarkoituksena on ymmärtää mistä 2010-luvun suomalaisessa äärioikeistolaisuudessa on kyse, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse ja mitä asialle olisi tehtävä.

Kun ymmärsin Baruch Spinozan esittämän kysymyksen, kuinka destruktiiviset affektit on mahdollista muuttaa hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan “emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon, olevan yhdistävä tekijä väitöskirjani ja pamfletin välillä, päätin uhrata helmikuun pamfletin kirjoittamiseen. Kuten työnimestä voi päätellä, Spinozan lisäksi toinen politiikan teorian klassikko, jota käytän pamfletissa hyväksi, on itse Niccolò Machiavelli. Hän on mielestäni keskeinen anti-fascistisen politiikan teoreetikko.

Kerron asiasta lisää kun kirjoitustyö etenee.

 

Nietzsche uuden maskuliinisuuden airuena?

Rakas päiväkirja, tänään olen viimeistellyt artikkelikäsikirjoitusta Critical Studies on Men and Nomadic Feminism. Kirjoitin sen jo ennen joulua, mutta lähtiessäni joululomalle jätin sen yliopistomme kielikeskukseen kielentarkastukseen. Tällä viikolla apurahahakemusten rustaamisen, kokoustamisen ja muiden selvitysten lisäksi olen korjaillut kyseisen käsikirjoituksen kirjoitusvirheitä. Tulee ihan lukioajat mieleen. Niin paljon on punakynä käynyt. Suurimmat ongelmat allekirjoittaneella näyttää olevan artikkeleiden ja propositioiden kanssa – asioissa jotka opitaan yleensä jo ala-asteella – ei niinkään lauserakenteissa tai jossain sofistikoituneimmissa kielioppikuvioissa.

Lähetän viikonloppuna kyseisen artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi Nordic Journal for Masculinity Studies -lehteen (kuten aikoinaan menin jo lupaamaan). Se olisi ensimmäinen ulkomaisessa lehdessä julkaistu artikkelini. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kirjoittanut vain ja ainoastaan suomeksi. Toisaalta jos käsikirjoitus tulee niin sanotusti hylsynä takaisin, voin lähettää sen suomenkielisen version johonkin sopivaan lehteen. Täysin sopivaa suomenkielistä julkaisua sille ei ole vaan olemassa: Naistutkimus tai Tiede & Edistys -lehtiä voisi yrittää.

Artikkelissa problematisoin mitä seurauksia ja haasteita miespolitiikalle ja (kriittiselle) miestutkimukselle olisi sillä, että hegeliläisestä identiteettipolitiikasta siirryttäisiin deleuze-nietzscheläiseen affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Feministinen politiikka on pitkälti pohjautunut Simone de Beauvoirin käsitykselle naisesta toisena sukupuolena. Beauvoirin ajattelun taustalla on G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologiassa esittämä herran ja rengin dialektiikka.

Herran ja rengin dialektiikka alkaa siitä, että tietoisuus tähtää herraksi, toinen alistetaan rengiksi. Näin sekä herran että rengin identiteetti eivät enää määräydy itsensä kautta. Tästä myös seuraa, että herra ei ole itsenäinen; herratietoisuus on riippuvainen rengistä. Luce Irigarayn kuvaus äidin ruumiin spekulatiivisuudesta miehen identiteetille voidaan ymmärtää analogiseksi tälle vaiheelle. Herra on olemassa herrana vain niin kauan kun rengin tietoisuus on oikealla tavalla hänen käytössään. Näin tilanne kääntyy rengin eduksi. Renki onkin Hegelin dialektiikassa varsinainen poliittinen subjekti, ei ainoastaan antamalla peilin herran tietoisuudelle, vaan myös kytkeytymällä suoremmin materiaaliseen todellisuuteen. Renki on herran ja maailman välissä kuin äidin ruumis (poika)lapsen ja maailman välissä. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta voidaan juontaa tulkinta siitä, että feminismi emansipoidessaan naiset eli rengin vapauttaa myös miehet heidät tietoisuudesta, joka on olemassa vain naisen spekulatiivisen ruumiin kautta. Beauvoirille sukupuolisen tasa-arvon saavuttaminen on sitä, että sukupuolten binaarinen vastakkainasettelu, herran ja rengin dialektiikka, murtuu kun molemmat tunnustavat toisen tietoisuuden tietoisuutena. Tällöin sukupuolet, mies ja nainen, alkavat suhtautua toisiinsa päämääränä sinänsä, eivät enää keinoina.

Sen sijaan Friedrich Nietzsche, jolta artikkelissani käsittelemä Rosi Braidotti on saanut vaikutteita – Gilles Deleuzen nomadisen ajattelun välittämänä – , pyrki ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikan yli-ihmisyyden käsitteellä: identiteettiä ei enää rakenneta suhteessa toiseen, vaan pyritään affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Siinä missä herra ja renki määräytyvät Hegelille molemminpuolisen toisin olemisen suhteen välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen rengistä kuin renki herrasta, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään suhdetta: herra affirmoi omaa subjektiviteettiaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka itseriittoisuudessaan sulkee rengin kokonaan ulkopuolelle. Herran ja rengin välistä suhdetta määrittelee pelkkä ero, jossa kumpikaan ei ole toiselleen toinen.

Tämä tarkoittaisi miespolitiikalle sitä, että maskuliinisuuden vastakohta ei enää olisi feminiininen; mies ei tarvitsisi toista, jota halveksia eli pelätä (naista, mustaa miestä, homoa) ja johon peilata itseään ja rakentaa “itsetuntoa”, vaan miehet kykenisivät luomaan omat arvonsa ja olemassaolonsa oikeutuksen “vähemmistöksi tulemisen” kautta. Näin toisen, erilaisuuden, eettinen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi.

Jos vielä nopeasti palaan edellisissä kirjoituksissa viittaamaani helsinkiläiseen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoon, hän on erinomainen esimerkiksi nietzscheläisittäin ajateltuna poliitikosta joka turvautuu orjamoraaliin. Hänen retoriikkansa ja politiikkansa perustuu kaunaisuuteen ja huonoon itsetuntoon: häntä ei olisi olemassa (poliitikkona) ilman toista (punavihreitä feministejä, maahanmuuttajia, Tehtaankadun homoa). Paradoksaalisesti hän haluaa tuhota nämä eli samalla hävittää myös oman olemassaolonsa (poliitikkona). Halla-aho ei ole kirjoituksissaan sinut oman maskuliinisuutensa kanssa, vaan on vajonnut itseinhoon. Sen sijaan pyrkimyksen uudelle miespolitiikalla ja -liikkeelle pitäisi olla “halu olla mies” kuten miestutkija Stephen M. Whitehead on todennut. Pitäisi olla ylpeästi mies ilman, että pelkää menettävänsä maskuliinisuutensa (esimerkiksi käyttäytymällä feminiinisemmin kuin mieskulttuurissa on ollut hyväksyttyä). Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan herramoraalista. Whitehead kirjoittaa myös siitä, kuinka mies pitäisi ymmärtää jatkuvana tulemisen prosessina. Tästä taas Nietzsche puhui ikuisena paluuna.

Nomadisen ajattelun ottamista Nietzschen, Deleuzen ja Braidotti hengessä seuraisi muutamia ongelmia. (1) Miespolitiikan, tutkimuksen ja -liikkeen suhde feministiseen teoriaan olisi mietittävä uudelleen. Braidotti onkin sitä mieltä, miehillä ei tulisi olla mitään asiaa naistutkimuksen laitoksille tai opiskelemaan feminististä teoriaa. Tämä ei tarkoita vihamielistä hyökkäystä, vaan sitä, että olisi parempi sekä miehille että naisille, että he problematisoisivat omia sukupuoliaan keskenään, jotta ei sorruttaisi herran ja rengin dialektiikan kuvaamaan vastakkainasetteluun ja riippuvuussuhteeseen. (2) Jos ulkoministeri Alexander Stubb on vaikkapa esimerkiksi yli-ihmisestä, joka ei rakenna identiteettiään syyttämällä maahanmuuttajia, naisia tai homoja kaikista ongelmistaan, päinvastoin, on sinut oman itsensä kanssa suvaitsevaisena ja kosmopoliittina metroseksuaalina, ratkaiseeko se kaikki yhteiskunnalliset kysymykset? Näyttäisi nimittäin siltä, että kulttuurin femininisoitumisesta, siitä että feminiinisiksi ymmärretyt ominaisuudet ovat hyväksyttävämpiä kuin aikaisemmin, ovat hyötyneet nimenomaan Stubbin kaltaiset keskiluokkaiset miehet, joilla valtaa on ollut jo aikaisemminkin. Naiset ja työväenluokkaiset miehet ovat jääneet nuolemaan näppejään. Toisaalta, onko Stubb esimerkki yli-ihmisestä?

 

Äärioikeisto Suomen poliittisessa järjestelmässä 2010

Rakas päiväkirja, vaikka viime vuoden lopulla suunnittelin, etten kuluvan vuoden aikana kirjoittaisi artikkeleita (vaan keskittyisin vain ja ainoastaan väitöskirjaani mahdollisuuksien mukaan), vaikka saisin kuinka hyviä ideoita, sorruin tänään muiden juttujen ohessa luonnostelemaan pienen ideapaperin vaikkapa tulevan artikkelin pohjaksi. Se käsittelisi äärioikeistoa Suomen poliittisessa järjestelmänsä vuonna 2010.

Artikkelin taustana olisi hypoteesi, jonka esitin eilisessä kirjoituksessani, että halla-aholaisuutta tai propellipäisyyttä tai äärioikeistoa – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – ei voi ymmärtää rationaalisen politiikan teorian avulla: kyseessä on postmoderniin liittyvä ilmiö, jota on tarkasteltava performatiivisuutena. Kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon kirjoitukset ovat hänen kannattajilleen performatiivisia “akteja”, jotka synnyttävän sen asiantilan johon se ostensiivisesti viittaa. Ne ovat “toiminnan sanoja”, koska ne tekevät hänen kannattajilleen asian tilan todelliseksi. Tämä selittää: (a) miksi muiden kuin propellipäiden on niin vaikea käsittää halla-aholaisuutta ja Halla-ahon argumentointia; (b) miksi hänen kannattajansa ovat niin fanaattisia, että he alkavat spämmätä netin keskustelufoorumeja heti kun joku lausuu taikasanan “Halla-aho”.

Seuraavaksi artikkelissa olisi hyvä käydä läpi keitä nämä Halla-ahon kannattajat ovat ja kuinka paljon heitä todellisuudessa on. Hommawatchissa on esitetty, viitaten Hommafoorumin tilastoihin, että ydinjoukko olisi niinkin pieni kuin alle 50 aktiivia. Tämän joukon hännystelijöitä on tietenkin enemmän, mutta Muutos-puolueen vaikeudet saada kannattajakortteja kokoon viittaisi siihen, että kyse ei ole määrällisesti merkittävästä poliittisesta liikkeestä. Kaiken lisäksi Halla-ahon kannattajia, Muutos-puoluehanketta ja suomalaista äärioikeistoa ei pidä sekoittaa keskenään. Mutta paremman tutkimuksen puutteessa, tämä antaa jonkinlaista osviitta. Halla-aho sai noin 3 000 ääntä kunnallisvaaleissa ollessaan ollessaan ehdokkaana sitoutumattomana Perussuomalaisten listalla.

Kysymys kuuluu: onko Halla-ahon kaltainen kunnallispoliitikko laadullisesti niin mielenkiintoinen, että hänestä olisi syytä kirjoittaa artikkeli? Olen sitä mieltä, että äärioikeiston nousu Euroopassa ja hänen poliittinen tyylinsä on tarkastelun arvoinen poikkeuksellisuudessaan. Hän on mm. Suomen ensimmäinen oikea “blogipolitiikko” (vaikka hänestä ei koskaan tulisikaan koskaan kansanedustajaa, mitä vahvasti epäilen). Jätän kuitenkin varsinaisen blogipolitiikan tutkimuksen kollegoilleni Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella.

Tässä vaiheessa olisikin syytä tehdä artikkelissa pieni historiallinen katsaus. Suomessa ilmeni viimeksi merkittävää äärioikeistolaista liikehdintää 1930-luvulla. Se ei kuitenkaan onnistunut kumoamaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kolmesta syystä. (1) Äärioikeistolta puuttui karismaattinen johtaja: Vihtori Kosola ei ollut tällainen. Hän oli liian maalaismainen ja kömpelö puhuja. (2) Suomi oli harvaan asuttu maatalousvaltainen maa. Fascistinen hallinto olisi edellyttänyt teollisuutta ja siirtomaavallan perintöä, jota fascistit olisivat voineet käyttää ideologisena verukkeena politiikalleen ja muodostaa liittosuhteen suurpääoman kanssa. (3) maltillisen oikeiston onnistui kesyttämään äärioikeiston samalla tavalla kuin Sosiaalidemokraatit veivät kannatusta kommunisteilta. Fascismi oli ennen kaikkea radikaalin porvariston liike, Suomessa oli liian pieni keskiluokka radikalisoituakseen. Niin ikään Suomi selvisi 1930-luvun lamasta paremmin kuin Keski- ja Etelä-Euroopan maat.

Vertaillessa tämän päivän Eurooppaan, nämä tekijät ovat edelleen voimassa (lukuun ottamatta ehkäpä viimeistä asiaa). Halla-aho on kaikkea muuta kuin karismaattinen. Hänestä ei ole internetin ulkopuolella kansanjoukkojen kiihottajaksi. Tietenkin internet on merkittävä poliittinen foorumi siinä missä radio 1930-luvulla ja televisio 1960-luvulta lähtien, mutta kyllä poliitikon pärjätäkseen olisi osattava esiintyä perinteisessäkin mediassa – ainakin toistaiseksi. Niin ikään maaseudulla äärioikeistolla ei edelleenkään ole merkittävää kannatusta: protesti kanavoituu Perussuomalaisten kautta, joka on enemmän (oikeisto)populistinen kuin äärioikeistolainen puolue. Erotuksena 1990-luvun alun äärioikeistolaiseen liikehdintään, skineihin, halla-aholaiset kuuluvat enemmänkin keskiluokkaan kuin työväenluokkaan. Ei ole vahinko, että Halla-aho on helsinkiläinen, vaikka internet ei ole niin sanotusti maantieteeseen sidottu. Lamasta huolimatta porvaristolla menee kuitenkin niin hyvin, että heillä ei ole tarvetta protestoida: he äänestävät kosmopoliittia suomenruotsalaista metroseksuaalia Alexander Stubbia tai hänen vastinetta omassa vaalipiirissään. (Tässä kohtaa voisin viitata toiseen artikkeliini, joka julkaistaan kohta Politiikka-lehdessä ja josta kirjoitin popularisoidun version myös Aamulehden alakertaan. Käsittelin siinä erilaisia maskuliinisuuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä.)

Tästä pääsemmekin siihen, että äärioikeiston todellinen vihollinen on liberaali porvaristo, vaikka poliittisessa retoriikassa puhutaan “vihervasemmistolaisista feministeistä”. Suomessa kun on ollut jo 20 vuotta jonkin sortin porvarihallitus yhteen menoon. Pikantti yksityiskohta on se, että 1930-luvulla Mäntsälän kapinan aikoihin hallituskokoonpano oli täsmälleen sama kuin nyt: Kokoomus, Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP.

Artikkeli voisikin huipentua kysymykseen, mitä porvarihallituksen on tehtävä jotta kansanjoukot eivät alkaisi riehumaan, kuinka harjoittaa hegemoniaa 2010-luvun poliittisessa konjunktuurissa? Väitän, että Timo Soini on tässä avainasemassa. Siinä missä sosiaalidemokraatit olivat porvariston kilpi kommunisteja vastaan kylmänsodan aikana, nyt Perussuomalaiset ovat Soinin johdolla porvariston vastalääke äärioikeiston nousulle. Näin siitäkin huolimatta, että Halla-aho lähtisi Eduskuntavaaleihin perussuomalaisten listoilta. Soini on tehnyt pesäeroa Halla-ahon kannattajiin kutsumalla näitä propellipäiksi osoittaen omille kannattajilleen johtajuutta. Halla-ahoa itseään hän ei kuitenkaan ole morkannut. Se on viisasta politiikkaa: Halla-ahon tuomat äänet kelpaavat hänelle. Kannattaisiko porvariston ottaa Soini seuraavaan hallitukseen? Mielestäni ei, ei ennen kuin Perussuomalaisten kannatus on yli 10% (jonka jälkeen Perussuomalaisia ei voisi sivuuttaa uskottavasti). Koska hallitukseen ottamisen jälkeen porvaristoon kohdistuva protesti kanavoitusi Perussuomalaisten sijasta äärioikeistoon ja sitä olisi paljon vaikeampi hallita johtuen yllä esittämästäni syystä: propellipäille ei järkipuhe auta.

 

Jussi Halla-aho – hippikvietisti

Rakas päiväkirja, yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum esittää legendaarisessa esseessä The Professor of Parody, että Judith Butler on hippikvietisti koska tämä ajattelua ei voi soveltaa mihinkään normatiiviseen politiikan teoriaan. Esseestä legendaarisen tekee se, että se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen pyrkimys kritisoida Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä uuden feminismin paradigmana. Nussbaum tuli kuitenkin kertoneeksi esseessä enemmän itsestään kuin kritiikkinsä kohteesta: hän teki esimerkiksi perustavanlaatuisen virheen sekoittaessaan performatiivisuuden ja performanssin käsitteet ja muutenkin osoitti huonoa 1990-luvun feministisen teorian tuntemusta. Jopa Butler vastustajat pitivät Nussbaumin kritiikkiä ala-arvoisenaa.

Nussbaumin esiin ottama kysymys performatiivisen politiikkakäsityksen antinormatiivisuudesta on kuitenkin tarkastelunarvoinen. Hän on oikeassa väittäen, että Butler ei pysty selittämään miksi performatiivinen politiikan teoria sinänsä auttaa rasismin, homofobian ja heteroseksismin vastaisessa kamppailussa. Performatiiveja voi käyttää myös näiden ajamisessa. Toiseksi Butlerilta puuttuvat yleensäkin perustelut sille, miksi rasismi, homofobia ja heteroseksismi ovat “pahoja asioita”.

Ottakaamme esimerkiksi helsinkiläisen sitoutumattoman perussuomalaisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon retoriikka. Nussbaumin kriteerein, hän jos kuka on ylösalaisin arvot kääntänyt butlerilainen hippikvietisti: homofoobikko, rasisti ja heteroseksisti. Hän on tullut semi-tunnetuksi rasistisista ja hyökkäävistä nettikirjoituksistaan, jotka ovat rationaalisuuden kriteerien tuolla puolen. Oleellista ei ole se, että hän jäänyt kiinni lukujen ja erilaisten faktojen tarkoituksenmukaisesta vääristelystä, vaan että hänen kannattajilleen tällä ei ole merkitystä. Performatiivisessa politiikan teoriassa politiikka itse on mm. rationaalisuuden kriteerien määrittelyä. Niitä ei tuoteta ulkoa päin. Politiikassa on ihan sama miten “rehellisesti” valta on tullut hankittua, rationaalisella argumentoinnilla eli ei, koska oleellisinta on se, että valtaa on. Kolmanneksi rationaalisuuteen vetomainen – Halla-aho on kirjoittanut: “Pyrin pitäytymään verifoitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia” – on itsessään tunteisiin ja politiikan esteettisyyteen vetoava argumentti. Halla-ahosta kannattajat ovat etupäässä nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä alemman keskiluokan itsesääliin taipuvia miehiä, jotka pitävät itseään rationaalisina – maskuliinisuuteen ja keskiluokkaisuuteen viittaava ominaisuus – ja siksi heihin vetoaa tunnetasolla rationaaliseksi itseään väittävä rotutohtori. Halla-aho edustaa siis par excellence performatiivista politiikkakäsitystä.

Normatiivisen kvietismin lisäksi, Halla-ahoon sopii erinomaisesti myös kuvaus filosofisesta kvietismistä, jolla tarkoitetaan tutkijankammiossa harjoitettua sanojen kanssa kikkailua ja lörpöttelyä. Halla-aholla ei ole tunnettu puheenpitäjänlahjoistaan, lähinnä päinvastoin, ja niinpä hän pitää yhteyttä kannattajakuntaansa lähinnä raflaavilla blogikirjoituksillaan. Nussbaum kritisoi tämän päivän feministejä siitä, että he askartelevat lähinnä kielitieteen ja retoriikan parissa yliopistojen kampuksilta käsin eivätkä laita itseään oikeasti likoon ulkomaailmassa.

Siitä huolimatta, että halla-ahomaisesti performatiivinen politiikkakäsitystä voidaan hyödyntää toisin kuin Butler varmasti toivoisi, ei mielestäni pidä tavoitella normatiivista politiikan teoriaa. Politiikan normatiivisuus kun sulkee ulos enemmistön sekä ihmiskunnasta politiikan ulkopuolelle että asioista epäpoliittisina. “Oikea politiikka” kun on nähty nimenomaan valkoisten, keski-ikäisten miesten puheena parlamentissa, “avoimena ja reiluna proseduurina, jossa paras argumentti voittaa”. Rationaalisuuden kriteerit on otettu annettuna. Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu filosofi John Rawlsin meni jopa niin pitkälle puolustaessaan normatiivista ja rationaalista politiikkakäsitystä, että esitti poliittisesta puheesta lakaistavaksi pois eettiset, filosofiset, uskonnolliset kysymykset; ihmisen identiteettiin kuuluvat asiat. Hän vetosi yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän vakauteen. Tämä yhteiskunnan vakaus on nimenomaan ollut valkoisten, keski-ikäisten miesten hegemoniaa. Halla-aho on siinäkin outo, että hän on puolustavinaan valkoisten heteromiesten oikeuksia (Halla-ahon kannattajat myyvät T-paitoja, joissa lukee VHM eli valkoinen heteromies), vaikka todellisuudessa hänen poliittinen tyylinsä rikkoo keski-ikäisten valkoisten heteromiesten hegemoniaa enemmän kuin vihervasemmistolaisen feministin toiminta keskimäärin.

Niin ikään oikeusministeriön työryhmän mietinnössä rasistisista rikoksista on nähtävissä normatiivisen politiikan kaikuja. Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso onkin hyökännyt oikeusministeriön esitystä vastaan sillä “[v]aikka rasistinen kirjoittelu on ongelmallista, raivostuttavaa ja ajoittain huolestuttavaa niin julkisen vallan ensisijainen tehtävä ei voi olla lisäkiihokkeiden tarjoilu kansanryhmiä vastaan lietsoville. Sen sijaan valtion ja kuntien tulisi lopettaa esimerkiksi romanien vaino, mielivaltaiset käännytykset, ulkomaalaisten säilöönotto, siirtolaisten perusoikeuksien rajoittaminen ja muut rasistiset käytäntönsä. Esityksellä taas piiloudutaan oman kyvyttömyyden hoitaa siirtolaispolitiikkaa taakse.” Tässä näkyy vihreiden ja vasemmiston ero. Varsinkin porvarivihreiden keskuudessa uskotaan edelleen rationaaliseen politiikkaan, utopiaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisesta keskustelusta, jonka lopuksi paras argumentti voittaa. Kun maailma sitten ei toimikaan niin kuin he haluaisivat, kiristetään sensuuria. Sen sijaan vasemmistossa ei koskaan ole luotettu sensuuriin. Butlerkin vastustaa sensuuria vihapuheen kitkemiseksi: se ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta ja vasemmisto on itse kärsinyt valkoisten keski-ikäisten heteromiesten hegemoniasta. Materialismia moralismi sijaan!

 

Urpilainen onnistunut apinoimaan Obamaa!

Rakas päiväkirja, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on pyrkinyt maustamaan retoriikkaansa viittaamalla joko suoraan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamaan tai sitten matkimalla hänen maneereitaan naurettavan kuuloisilla anglismeilla. Olen jo aikaisemmin miettinyt sitä, mitä Urpilainen tarkoittaa kun hän yrittää hakea nousua SDP:lle obamamanialla? Urpilaiselta kun on nähtävästi jäänyt huomaamatta se, ettei Obama ole oikeasti kovinkaan suosittu presidentti Yhdysvalloissa, vaan ainoastaan demokraattilehdistöstä kritiikittä lainaavassa Helsingin Sanomissa tai joidenkin Kokoomus-poliitikkojen puheissa silloin kun he haluavat korostaa eroa edellisen ja nykyisen Yhdysvaltojen hallinnon välillä perustellakseen sitä, miksi Suomen olisi niin sanotusti kehitettävä suhteita Yhdysvaltoihin ja ennen kaikkea Natoon. Ei siis ihme, että SDP:n kannatus on laskenut kuin Obaman suosio; Urpilainen on onnistunut apinoimaan Obamaa.

Nyt Helsingin Sanomatkin on joutunut uutisoimaan sen tosiasian, että Obaman kannatus on heikoin kuin yhdelläkään toisella Yhdysvaltojen presidentillä ensimmäisen virkavuoden jälkeen. Miksi yhdysvaltalaiset haluaisivat ilmaisen terveysvakuutuksen kun eivät suomalaisetkaan halua ilmaista terveydenhuoltoa vaan äänestävät Kokoomusta tai Keskustaa, jotka pitävät huolen siitä, ettei ihmisiä hyysätä tai valtion velka pääse nousemaan liian suureksi? Sitä paitsi ei ulkopolitiikassakaan Obamana politiikka juurikaan eroa George W. Bushista: Irakissa ja Afganistanissa soditaan edelleen ja uutta ollaan aloittelemassa Jemenissä.

Toissa viikolla olin sekä Vasemmistoliiton puolueosaston että piiritoimikunnan kokouksessa. Ilokseni voin todeta, että meno ja ennen kaikkea väki on oikeasti muuttunut kahden vuoden aikana. Siinä missä vielä pari vuotta sitten puolueosaston kokouksessa lähes kaikki olivat yli 55-vuotiaita, nyt ainakin kolmannes on alle 30-vuotiaita; uusia jäseniä on tullut Tampereellakin kymmenittäin viimeisen vuoden aikana. Tietenkin se sukupolvi, joka oli nuori 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, puuttuu puolueesta lähes kokonaan. Niin ikään suuria ikäpolvia vaivanneesta enemmistö vs. vähemmistö -jaosta ei ole enää mitään merkkiä edes rivien välistä. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin Paavo Arhinmäen valinnan puheenjohtajaksi olevan lähinnä kosmeettinen muutos. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että muutos sekä henkilöissä että puolueen toimintakulttuurissa ja tulevaisuudessa myös puolueorganisaatiossa on todellista. Haasteena on edelleen se, että puolue saisi mukaansa suuret kansanjoukot tai edes ne puolueen potentiaalisimmat äänestäjät, keski-ikäiset toimihenkilönaiset, innostumaan ja uurnille ensivuoden vaaleissa.

Paavosta puheenollen, Väyrynen lähti sitten Keskustan puheenjohtajakisaan. Epäilen edelleen Väyrysen olleen Matti Vanhasta vahingoittaneen ja Antti Kaikkosen poliittisen uran tuhonneen lautakasajupakan takana. Teoriani on se, että toimittaja Ari Korvola ja Väyrynen ovat vanhoja tuttuja ja Väyrynen päätti kostaa Kaikkoselle, entiselle oppipojalleen joka kääntyi sittemmin mestariaan vastaan, Korvolan kautta tuomalla julki Keskustaa lähellä olevien järjestöjen rahoituskuviot ja ennen kaikkea Kaikkosen hämärät sidonnaisuudet. Se, että samalla horjutettiin Vanhasen uskottavuutta pääministerinä, ei haitannut Väyrystä lainkaan. Päinvastoin. Kyseessä oli uskomaton onnenpotku Väyryselle kun Vanhanen päätti luopua pääministerin pallilta.

 

Minervan pöllö ja tyhjä taivas

Rakas päiväkirja, olen lueskellut sellaista suhteellisen tuoretta, Elisa Heinämäen kirjoittamaa, uskontotieteen väitöskirjaa kuin Tyhjä Taivas. Se kertoo ranskalaisen kirjailija ja filosofi Georges Bataillen uskonto(j)a koskevista käsityksistä. Alun perin ajattelin tutustua siihen huomattuani sen sisältävän osion Alexander Kojèven Hegel-tulkinnan vaikutuksesta Batailleen. Mutta sen lisäksi, että Heinämäen selkeyttää kuvaani Kojèvesta ja Hegelistä, on se hyvää 1900-luvun ranskalaisen filosofian kertausta allekirjoittaneelle. Niin ikään Bataillen tuotannon esittely suomenkieliselle yleisölle on itsessään kulttuuriteko, josta Heinämäki ansaitsee nöyrimmän kiitoksen.

Jos Heinämäen väitöskirjasta jotain negatiivista haluaa sanoa, ei Hegeliä käsittelevä osuus oikein ole vuoropuhelussa kahden myöhemmän osan kanssa. Tarkoitan, että toisesta ja kolmannesta osasta kyllä lukija voi arvata missä kohdin “Hegelin varjo” on vaikuttanut Bataillen käsitykseen ateologisesta mystiikasta tai uhrauksesta, mutta suoraan asioita ei sanota. Näin ensimmäinen osa jää hieman irralliseksi. Todennäköisesti se on kirjoitettu eri aikaan kuin väitöskirjan toinen ja kolmas osa. Allekirjoittaneelle tällainen järjestely sopii koska itsekin olen samanlaisten ongelmien parissa painiskellut: kuinka saada teksti keskustelevammaksi omassa tutkimuksessani.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka Hegel ratkaisi objektin ja subjektin välisen dualismin käsitteen käsitteellä. Hegelin mukaan ei ole olemassa inhimilliselle tietoisuudelle vastakkaista todellisuutta, ei edes kantilaisessa merkityksessä “olioiden sinänsä” aluetta ja tämä idea on mielestäni myös bulterilaisuuden ydin. Niin sanotun tieteellisen realismin puolestapuhujat juuri tämän takia syyttävät Judith Butleria pseudotieteellisestä ajattelusta, vaikka todellinen “syyllinen” on siis Hegel. Kyseinen hegeliläisyyden juonne on myös keskeinen kun ajatellaan Butlerin ja Luce Irigarayn välistä eroa kun tarkastellaan sukupuolieroa. Irigaraylle sukupuolierossa on aina jotain, mitä maskuliininen diskurssi ei pysty paljastamaan – eikä saisi edes yrittää paljastaa. Rosi Braidotti valitsee taasen kolmannen tien suhtautumisessa sukupuolieroon: strategisen essentialismin.

Mutta ennen kaikkea olen Heinämäen väitöskirjan innoittamana palannut miettimään Kojèven väitettä historian lopusta, halusta ja kuolemasta.

Kojèvelle negatiivisuuden käsite on keskeinen ihmistä kuvaava määre, ihmisen olemus. Ilmiömaalimassa negatiivisuus ilmenee haluna, ihmisen tarpeena mennä itsensä ulkopuolelle hakien tyydytystä. Negatiivisuus on maailmaa tuhoava luova voima: ihminen tuhoaa annettua, luonnollista, maailmaa ja tekee siitä kaltaisensa, inhimillistää maailmaansa. Tämä tapahtuu joko työllä tai kielellä. Maailman haltuunoton lisäksi oleellista on tosiin ihmisiin kohdistuva halu; ihmisten välinen halu on luonteeltaan toisen halun halua. Halun halu on sama kuin tulla toisen tunnistamaksi omassa olemassaolossani. Tämä kaikki on selvää.

Mutta Hegelin filosofia sisältää mielenkiintoisen paradoksin, jonka ymmärsin vasta nyt. Historian loppu merkitsee myös hegeliläisyyden loppua. Kojèven mukaan Hegelin ajattelun ja Hengen fenomenologian logiikka edellyttää sen, että historia on loppu: inhimillinen luonnollisen maailman tuhoaminen eli haltuunotto on loppunut eikä avointa tulevaisuushorisonttia enää ihmiskunnalle ole. Hegel oli “historiallisen ajan filosofi”, ja hänen luomansa käsitteensä pätivät vain tuona aikana: “Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”. Väitöskirjassani tulen esittämään, että ennen historiaa oli spinozalainen substanssi ja kun historia loppui palattiin metafyysiseen monismiin. Niin ikään väitän, että Butler on historian lopun ajattelija koska hänellä subjekti ja substanssi, diskurssi ja oleminen lankeavat yhteen.

Vaikka historia loppui yli kaksi sataa vuotta sitten ja Kojèven mukaan sosialismi ja kapitalismin välinen vastakkainasettelu oli näennäistä, vasta kylmänsodan päättyminen toi esille sen, että luonto on otettu kokonaan haltuun; kapitalismi ei kykene enää levittäytymään uusille mantereille – ainakaan pallolla. (Nokkelimmat huomaavat, että lainaan tässä havainnossa Kojèven lisäksi Francis Fukuyamaa sekä Immanuel Wallersteinia.) Ja mitä muihin planeettoihin tulee, tieteisfantasioiden kulta-aika kuului niin kylmänsodan ajalle ennen tulevaisuushorisontin kuihtumista ja ihmiskunnan pikkusieluistumista. Politiikan tutkijalle tilanne on vielä haastavampi kun pitäisi käsitteellistää historian lopun jälkeistä politiikkaa, molemminpuoleisen tunnustamisen problematisointi ei riitä.

 

Työhuoneen tyhjennys vuodelle 2010

Rakas päiväkirja, kävin tänään tyhjentämässä työhuoneeni tavaroista. Joulun jälkeen luovutan sen avaimen pois. Me pari tutkijaa, jotka emme olleet onnistuneet saamaan rahoitusta ja/tai emmekä oikeasti tarvitse työtilaa yliopistolta joudumme luovuttamaan huoneen eteen päin. Laitoksella on aloittamassa työskentelemään uusia tutkijoita vuoden alusta. Vaikka en ole työhuoneella paljon vaikuttanut tai osallistunut laitoksen elämään, silti jaetullakin huoneella oli sekä symbolista että materiaalista arvoa allekirjoittaneelle: valokopiokone, printteri ja laitoksen tarjoamat toimistotarvikkeet ovat olleet ahkerassa käytössä siitä lähtien kun kesällä 2005 sain työtilan yliopistolta silloisesta Attilan kiinteistöstä.

Toiseksi haikea olo tulee siitä, että tuskin ainakaan jatko-opiskelijana palaan laitokselle vaikka rajoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen saisinkin. Sen kirjoittaminen kun on loppusuoralla – ainakin uskottelen itselleni niin. Syksyllä leikkasin opiskelijakorttini, en ole enää Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan jäsen. Vuodenvaihteessa jätän hyvästi vanupallero-organisaatiolle, viikontakaiset pikkujoulut olivat viimeinen tapahtuma johon osallistuin järjestön jäsenenä. Ensi vuodelle riittää kuitenkin hommaa. Seuraavassa tärkeimmät.

* Kahden sisällä olevan artikkelin työstäminen

*Järjestökuviot (Tatten hallitus & Vasemmistoliiton Pirkanmaan piirijärjestön hallitus)

*Lautamieheily Tampereen käräjäoikeudessa

* Feministisen yliopistopedagogiikan kurssin loppuun suorittaminen

* Mahdollisesti luentosarjan pitäminen syksyllä maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä (luennon rungon ja pohjatyön teen edellä mainitun kurssin lopputyönä)

* Väitöskirjan loppuun kirjoittaminen

Viimeksi mainittu vienee kaikesta edellä olevasta noin 80%. Vaikka on ilmiselvää, että yhtenä syynä siihen miksi en saanut yliopistolta apurahaa ja nyt joudun luovuttamaan huoneeni pois on se, että tutkimukseni ei oikein sovellu politiikan tutkimuksen laitoksen profiiliin, niin siitä huolimatta pyrin ensisijaisesti väittelemään siellä. Toinen mahdollisuus olisi naistutkimuksen oppiaine, se on nykyään osana sosiaalitutkimuksen laitosta Tampereella.

Joulusiivous on tehty ja pakkaan vaatteita sekä tutkimuskirjallisuutta matkalaukkuun. Haikea olotila täytyy kääntää vahvuudeksi: allekirjoittaneella ei ole nyt muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa mahdollisimman nopeasti väitöskirjan käsikirjoitus valmiiksi. Kuulemma se on mahdollista tehdä viidessä kuukaudessa, jos sitä kirjoittaa kokopäiväisesti.

 

Keskustalainen vai laupias samarialainen?

Rakas päiväkirja, olenkin ihmetellyt miksi suomalaisista yli 80% kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja varsinkin nykyisissä päähallituspuolueissa, Keskustassa ja Kokoomuksessa, kristinuskolla on ollut vahva asema. Nyt asia selvisi kun luin keskustalaisen kansanedustaja Antti Rantakankaan puheenvuoron siitä, miksi kaikista köyhimmiltä olisi leikattava toimeentulotukea. Hänelle pakolaisten saama toimeentulotuki (376 euroa kuussa) on liikaa, se kun aiheuttaa hänen mukaansa katkeruutta. Rantakangas ei tarkenna sitä kenessä se aiheuttaa katkeruutta: Björn Wahlsroosissa, Aatos Erkossa vai kenties Rantakankaassa itsessään. Onko hänen oma liksa niin pieni, että nyt suunnitteilla oleva 84 euron leikkaus pitäisi siirtää hänen tilipussinsa tilkkeeksi?

Muistan pyhäkoulusta kertomuksen matkalaisesta, jonka maantierosvot olivat pahoinpidelleet ja ryöstäneet. Keskustalainen tuli paikalle, näki hänet ja väisti, samoin teki kokoomuslainen. Mutta paikalla saapuneen laupiaan samarialaisen tuli pahoinpideltyä matkamiestä sääli ja hän valoi öljyä ja viiniä pahoinpidellyn haavoihin ja sitoi ne. Hän vei tämän majataloon ja maksoi hänen yöpymisensä ja enemmänkin. Ketkä ovat tämän päivän laupiaat samarialaiset, se nähdään ensi viikolla Eduskunnassa budjettikäsittelyn yhteydessä kun porvarihallitus esittää pakolaisten vähäisestä toimeentulotuesta leikattavan.

Vallanhimoisena poliitikkona Rantakankaan on laitettava köyhä kansa (esim. työttömät vs. pakolaiset) tappelemaan keskenään jotta kansajoukot eivät uhkaisi hänen omaa ja pääoman valta-asemaa. Tätä toteuttaakseen hän tyypillisenä keskustalaisena poliitikkona on valmis myymään vaikka mummonsa tai kieltämään Kristuksen ilosanoman kunhan hinnasta sovitaan. Niin Rantakangas kuin useimmat muut keskustalaiset ovat tietoisia siitä, että he rikkovat Jumalan sanaa potkiessaan päähän pakolaisia ja siksi he tarvitsevat Jeesuksen sovintoverta?

 

Post doc -pooli ja rahoitussuunnitelmia

Rakas päiväkirja, kun loppuvuoden aikataulun väänsi tarpeeksi löysäksi, ennättää tehdä kaiken sen, minkä aikookin. Tällä viikolla sain lähetettyä englanninkielisen artikkeliluonnoksen kielentarkastukseen – valmis lehteen lähetettäväksi se ei vielä ole. Seuraavaksi vuorossa on joulusiivousta ja kokoustamista ennen kuin lähden puoleksitoista viikoksi joululomalle Hyvinkäälle. Toisin joululomalle ajattelin ottaa hieman luettavaa ja kirjoitettavaa mukaan jotta aika kuluisi rattoisammin. Tampereelle palaan ennen vuodenvaihdetta koska joudun ilmoittautumaan työvoimatoimistoon: en saanut yliopiston apurahalle jatkoa ja seuraavan kerran mahdollisuutta saada rahoitusta jostain olisi aikaisintaan maaliskuussa.

Joka tapauksessa, ensi vuonna sekä vähennän luottamustoimia että olen kirjoittamatta ylimääräisiä artikkeleita. Väitöskirja on pakko saada kasaan (oli rahoitusta sen kirjoittamiseen eli ei).

Alkuvuodesta päivitän tutkimussuunnitelmaa. Näyttäisi siltä, että väitöskirjastani tulee reilut 200 sivuinen teossa, jossa on johdannon ja loppuyhteenvedon välissä kaksi osaa. Nyt kun katson taakse päin näen tehneeni paljon turhaa taustatyötä. Olisin voinut jatkaa suoraan pro gradusta väitöskirjaan ja tohtoroitua kolmessa vuodessa. Iso Britanniassa tällainen työskentelyaikataulu olisi normi. Toisaalta jatko-opinnoilla venyttely ja vanuttelu on antanut mahdollisuuden kaljamahan henkiseen kasvattamiseen. Niin ikään osaa nyt luonnoksiksi jääneistä esseistä ja muistikirjamerkinnöistä on mahdollista hyödyntää myöhemmin – toivottavasti.

Olen myös miettinyt mahdollista post doc -tutkimuksen aihetta. Voisin keskittyä femininisaation käsitteeseen. Väitöskirjani teema yhdistettynä nyt syksyllä kirjoittamieni artikkeleihin, luo nimittäin uuden näkökulman kyseiseen ilmiöön. Problematisoimalla maskuliinisuuden ja mieskulttuurien muutosta on mahdollista havaita kuinka erilaiset feministiset teoriat kamppailevat sukupuolieron ontologiasta. Viittasin jo lokakuussa tähän kirjoittaessani kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä niitä käsittelevien mediakuvastojen ja elämäntyylin keskiluokkaistumisen ansiosta Femininisaatiossa on kyse samasta ilmiöstä: sukupuolieron uudelleenneuvottelu ja politisoiminen on paradoksaalisesti hyödyntänyt keskiluokkaisia miehiä, ei naisfeministejä jotka ovat politisoineet kysymyksen sukupuolierosta.

Kuin sopivasti, suomalaiset säätiöt ovat hiljattain avanneet post doc -poolin, jota kautta on mahdollista hakea väitöskirjan jälkeisiin ulkomailla tehtävään tutkimukseen rahoitusta yhteishaulla.