Hommafoorumin sherlockit

Rakas päiväkirja:

Tulipas mieleen tuosta Jaakko Tervosta vielä, että jos hän on itse julkisesti(ilman nimeä! ) kertonut olevansa kiakkovierasjuhlien järkkääjä, niin kait se rähinän suunnittelukokous on hyvinkin saattanut olla näsilinnankadulla SKP:n toimistolla/tiloissa??

Ei siinä kestänyt nimimerkillä Sepeteus Hiihtäjä ja muilla hommafoorumilaisilla kuin viikko ratkaista visainen ongelma.

Sikäli kun väite pitää paikkansa — kaikki netistä löydettyhän on totta, varsinkin anarkistien sivuilta poimitut tiedot — , että kiakkovierasjuhlien suunnittelukokous pidettiin osoitteessa Näsinlinnankatu 22, ei mielenosoitusta seuranneena ja tamperelaista kansalaisjärjestökenttää tuntevana kestänyt montaakaan sekuntia tulla yllä mainittuun lopputulokseen – siis jo viikko sitten.

Hommafoorumilaisten kannattaisi nyt vaan olla varovaisia savuavan aseen löytämisestä.

Sillä jos kiakkovierasjuhlien kokous pidettiinkin SKP:n toimistolla, eikä vasemmistoliiton toimistolla, niin silloinhan Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila valehteli!

Jopa Hommafoorumin sherlockit alkavat ehkä hiljalleen ymmärtämään, että Turkkilalla on totuuden kertomisen sijasta näennäisen rauhallisen pinnan alla jokin synkempi agenda, mistä allekirjoittaneen suosikkihistorioitsija Jussi ”Jusba” Jalonen jo kirjoitti. Tai sanotaan näin, että jos kaveri ottaa esille valtakunnanmediassa suorassa lähetyksessä puun takaa jonkin helsinkiläisen kunnallispoliitikon ja ay-toimitsijan nimen ja alkaa traumaattisesti hokemaan, että mikä on hänen asemansa tässä kaikessa, niin kyllä jossain on jotain vakavasti vialla.

 

Luolaseikkailu nimeltä Legend of Grimrock

Rakas päiväkirja, suomalaisista peliyhtiöiden kuten Rovion ja Supercellin menestystä on hehkutettu kaupallisessa mediassa viime kuukausina aivan kuin keskiluokka tarvitsisi Nokian matkapuhelimien myynnin jälkeen identiteettinsä tukipilariksi, jotain kansallista itsetuntoa ja minäkuvaa vahvistavaa.

Sen sijaan harvempi on kuullut pelifirmasta nimeltä Almost Human.

Kyseinen firma on tehnyt vuosiin ensimmäisen sellaisen pelin, josta allekirjoittanut on innostunut. Enkä ole ainoa!. Kuulemma ensimmäisen vuoden aikana kyseistä peliä myytiin yli puoli miljoonaa kappaletta. Se on saanut poikkeuksetta hyvät arvostelut.

Kyseessä on luolaseikkailusta nimeltä Legend of Grimrock.

Se on kuin sinihehkuinen kristalli, joka herättää henkiin 1980- ja 1990-luvun taitteessa nuorten miesten keskuudessa suositun peligenren, jonka ensimmäisenä edustajana pidetään alun perin Atari ST:lle tehtyä Dungeon Masteria ja jota seurasi graafisesti kauniimpi, mutta pelimekaniikaltaan nolompi Eye of the Beholder. Näitä seurasi Lands of Lore ja Ultima Underworld, joka oikeastaan jo loi jälleen uuden lajityypin. DM:ssa liikuttiin ”ruutu” kerralla nykien, UW:ssa ryhmän sijaan oli ainoastaan yksi ohjattava hahmo ja se kulki ”tasaisesti” hiirellä ohjattaen.

Legend of Grimrock sisältääkin lukuisia intertekstuaalisia tai -mediaalisia viitteitä lajityyppinsä aikaisempiin peliin, samalla se luo jotain uutta ja ennenkokematonta kauniilla grafiikallaan, valojen ja varjojen vaihtelulla.

Esimerkiksi hahmonluonti ja kehitys muistuttavat AD&D:n 3. laitoksen sääntöjä; taikasysteemi on kuin DM:stä, mutta ei yhtä sofistukoitunut; erilaisia uutteita ja taikajuomia valmistetaan Ultima 7:stä tutulla tavalla. Peli sisältää myös viittauksia H. P. Lovecraftin viimeiseksi jääneeseen novelliin ja steampunkestetiikkaa.

Lopputuloksen on koukuttavan yksinkertainen pelikokemus, joka ei sisällä mitään likaa, ei liian vähän — tai no ehkä peli olisi vähän pidempi voinut olla.

Luolasto on suppeampi tai ainakin nopeammin pelattavissa kuin alkuperäinen DM: 13. tasoa, jotka koostuvat erilaisista pulmista ja avainten etsinnöistä hirviöiden täyttämissä luolissa matkalla yhä alemmas vuoren uumeniin.

Monet pulmat ovat hämärästi tuttuja edellä mainituista peleistä, mistä johtuen pelissä ei kovinkaan herkästi jää niin sanotusti jumiin (toisin kuin alkuperäistä DM:ää pelatessa). Nykyään ei tarvitse odottaa seuraavaa Pelit-lehden numeroa toisin kuin neljännesvuosisata sitten, vaan netistä löytyy läpipeluuohjeita niitä tarvitseville.

Tästä kaikesta huolimatta LG:ssä on pelaamista 15 dollarin edestä ja sen jaksanee pelata useamman kerran läpi kokeillen eri hahmotyyppejä ja/tai yrittäen löytää kaikki salaisuudet.

Almost Humanin tyypit ovat kaiken lisäksi kertoneet suunnittelevansa Legden of Grimrock 2 nimistä peliä. Heillä ei kuulemma kuitenkaan ole kiire, koska nyt on rahaa millä mällätä. LG2:n pelimoottori mahdollistaisi myös korkeuserot ja sisältäisi seikkailuja ulkoilmassa.

 

Hommafoorumilaisten fantasia lasten pahoinpitelystä

Rakas päiväkirja, olen vältellyt sinua liian kauan. Mutta nyt kun jo toinen kirjoitukseni sensuroitiin Uuden Suomen blogipalvelusta, niin ajattelin siirtyä takaisin kirjoittamaan vain ja ainoastaan sinulle, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen.

Suhdetta Uuden Suomen blogipalveluun ja muita kuulumisia voisin käsitellä joku toinen kerta. Nyt nimittäin voisin laittaa tähän edellä mainitun poistetun kirjoituksen kutakuinkin samanlaisena kuin se oli Uuden Suomen blogipalvelussa.

*

Nimimerkki Katariina.R tiedusteli Hommafoorumilla sitä, mistä mahtaa johtua, että erään tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajissa on selkeästi eniten ihmisiä, jotka hyväksyvät lasten pahoinpitelyn.

Hänen ei tarvinnut pettyä vastauksiin.

Hommafoorumilla jo ketjun neljännessä vastauksessa aletaan puolustelemaan lastenhakkaajia.

Esimerkiksi nimimerkki pavor nocturnus kirjoittaa.

Onko ns.tukkapöllyn antaminen kurittomille kakaroille sitten huono asia? Ei minusta.

Suomalaiset ihmiset pitävät lasten pahoinpitelyä yhtenä raskaimmista synneistä, mutta hommafoorumilaiset esittävät retorisia kysymyksiä nimimerkki Axel Cardan tyyliin:

Jos leijonauros tai karhu pyrkii tappamaan vierasta jälkikasvua, se on vain luonnollista. Jos ihminen lyö lastaan, on se luonnotonta. Miksi?

Niin ikään nimimerkki Arvoton vähättelee lasten pahoinpitelemistä:

ruumiillinen väkivalta ei minusta hirveän vakavalta oikeastaan tunnu.

Nimimerkki Mika sanoo suoraan:

Ruumillinen kurittaminen on OK.

Kun lukee hommafoorumilaisten sadistisia ja verisiä fantasioita lasten pahoinpitelemisistä, tulee niistä isänmaalliselle suomalaiselle ensimmäisenä primitiivireaktio: pahoinvointi ja kostonhalu.

Kuinka joku voi edes ajatella kohtelevansa kaikista haavoittuvimpia tuolla tavoin!

Mutta otettuaan hieman etäisyyttä ja analyyttisempi ote, on mahdollista ymmärtää hommafoorumilaisen väkivaltafantasioiden takana olevan onneton lapsuus.

Siksi kostaminen ei ole oikea reagointitapa.

Todennäköisesti hommafoorumilainen on itse joutunut lapsena vanhempiensa tai naapurinsetien ja -tätien pahoinpitelemiksi? He kaipaavat enemmän sääliä ja terapiaa kuin tuomitsevia sanoja meiltä suomalaisilta, jotka olemme saaneet kasvaa rakkaudella.

Ainakin nimimerkki Pergolaattori myöntää tällaisen tulkinnan oikeaksi:

Itseltäni kysyttiin lapsena ’Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?’. Sain joskus selkääni. Joskus mielestäni aiheetta tai ainakin niin että tehokkaampi tapa saada viesti perille olisi ollut kovistella henkisesti.

Väkivallankierteelle on tehtävä loppu, siitä on opittava ulos.

Niin ikään hommafoorumilaiset tarvitsisivat vilpittömästi opastusta lastenkasvatukseen, kuin opettelisivat lusikkaa ja haarukkaa käyttämään, tai siis toivotaan, että ainakaan nimimerkki KalleK:lla ei ole jälkikasvua:

[O]nkin oikeastaan mahdoton tietää, millä tavalla lapseen enää tänä päivänä voi koskea, ettei joudu vaan tuomituksi.

Kuka tahansa keittiöpsykologi tietää, että jos poika on kokenut tai nähnyt väkivaltaa lapsena, tulee hänestä itsestäänkin todennäköisesti vaimonhakkaaja isona.

Nimimerkki räsänen on oikeilla jäljillä alleviivatessaan ilmiön sukupuolittuneisuutta:

Mutta vakavasti, tulosta taitaa vääristää se seikka että perussuomalaisista äänestäjistä suurin osa on miehiä.

On vaara, että väkivaltaa kokenut poika ei aikuisenakaan kykene luomaan eettistä suhdetta Toiseen: naiseen, lapseen, muukalaiseen, itseensä. Hän on epävarma omasta minuudestaan ja identiteetistään.

Aggressiivinen käyttäytyminen ja lihaspanssarin pukeminen voi tuntua helpolta miehelle ratkaisulta maailma ahdistavuuteen. Maailma kun on niin monimutkainen!

Väkivalta on monesti myös ainoa opittu toimintamalli lapsuudessa kuten nimimerkki Sepi väkevästi todistaa hommafoorumilaisen sielunelämästä:

On mielestäni hyvä joissain tapauksissa käyttää voimaa kun puhe eikä käskyt mene perille. Näinhän se on aikuistenkin elämässä.

Ehkä tämä auttaa ymmärtämään myös sitä, miksi lasten pahoinpitelyfantasiat, naisvihamielisyys ja muukalaiskammoisuus lyövät kättä hommafoorumilla?

Hommafoorumilainen on kuin pakolainen, jolle mikään maa ei suostu myöntämään humanitaarista turvapaikkaa eksoduksellaan. Hän ei kykene luottamaan kehenkään ja alkaa rakentamaan mielessään salaliittoteorioita ja näkemään DEMLA:n kaikkialla.

Hommafoorumilainen ymmärtää vain ja ainoastaan toimintamalleja ja yhteiskuntaa, jossa ihmisten välisiä suhteita rakkauden sijasta välittää viha, väkivalta ja katkeruus.

Mutta Hommafoorumi onkin perustettu perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon blogin vieraskirjan pohjalle, joka tunnetusti sisältää raiskausfantasioita.

Lopuksi onkin hyvä — jälleen kerran — alleviivata koko Hommafoorumin keskeistä paradoksia.

Hommafoorumilla näytetään kannatettavan eniten käyttäytymismalleja ja politiikkaa, jota vastaan se on olevinaan perustettu.

Esimerkiksi kyseisessä keskusteluketjussa jälleen väitetään tyyllin, että ”muslimeista suurinpiirtein kaikki hyväksyvät lasten pieksemisen”.

Mutta kovimmat lasten pahoinpitelemisen puolustajat näyttävät löytyvän nimenomaan Hommafoorumilta.

Esimerkiksi nimimerkki rölli2 fantasioi siitä, että suomalaiset ovat kovia lasten pahoinpitelijöitä, mutta muut kuin perussuomalaiset eivät vain sano tätä ääneen:

[T]uosta kyselystä käy ilmi että perussuomalaiset äijät vastasivat rehellisesti ja muut niinkuin heidän odotettiin vastaavan.

Ehkä sekin auttaisi, että joku sanoisi hommafoorumialaiselle, että suomalaiset eivät ole kuin te, vaikka niin kuvittelette: me emme hyväksy lasten pahoinpitelyä.

Niin ikään nimimerkki Micke90:n kirjoitus on kuin saudiarabialaisen konservatiivin kynästä:

Onko tästä yhteiskunnasta tosiaan tullut tällainen holhousvaltio, jossa vanhemmilta viedään viimeinenkin määräysvalta omiin lapsiinsa?

Hommafoorumilaisesta piirtyy mieleen stereotypia uskonoppineesta, joka on kauhuissaan amerikkalaisesta monikulttuurisesta imperialismista ja nykymaailman moraalittomuudesta, kun naiset eivät enää suostu miesten alamaisiksi ja lapsiakaan ei saa pahoinpidellä vapaasti.

Nimimerkki Oami sentään tuo keskusteluun järjenäänen.

Hän muistuttaa, etteivät kaikki hommafoorumailaset ole lasten pahoinpitelijöitä tai edes fantasioi siitä:

Itse vastustan väkivaltaa, ja erityisen paljon vastustan väkivaltaa silloin jos sen uhrina on henkilö, jonka pitäisi nimenomaan nauttia suojelua tekijän taholta.

 

Heteronormatiivisuuden ylimääräytyminen

Rakas päiväkirja, päivän keskustelunaihetta on tulkittu niin porvarillisesta tai idealistisesta näkökulmasta, etten millään malta olla tekemästä siitä materialista tai marksilaista luentaa.

Kyse oli kuulemma siitä, että helsinkiläisessä hipsteriravintolassa tiskijukka performoi suusanallisesti modernin teolliseen massatuotantoon perustuneen kuriyhteiskunnan normatiivista mies- ja naiskansalaisuutta, mikä aiheutti närkästystä niissä hipstereissä, jotka ovat siirtyneet myöhäismoderniin palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan sukupuolista ja seksuaalista moneutta juhlistavaan yksilö- ja kulutuskeskeiseen kontrolliyhteiskuntaan.

Tämä moraalinen närkästys olisi käynyt poliittisesta vastarinnasta vielä 1980-luvulla, mutta nykykapitalismissa ja biovallan käytännöissä, kaiken totalisoivassa kontrolliyhteiskunnassa, heteronormatiivisuuden kritiikki ei enää sijoitu biovallan ulkopuolelle. Normittava ja suljettu sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio, missä isä kävi Saabin tehtaalla töissä ja äiti työskenteli kiltisti kaupan kassalla, on jo tuhottu aikoja sitten!

Närkästys oli siis seurausta siitä, että tiskijukan ideologia oli ristiriidassa sen todellisuuden ja tuotannontavan kanssa, missä hipsterit ja niin sanotun luovan talouden edustajat elävät. Vaikka ristiriita purkautui moraalisena närkästyksenä, eli ideologisessa muodossa, olivat sen juuret materiaalisessa todellisuudessa, tuotantosuhteissa ja kahden kapitalistisen tuotannontavan välisen eron aiheuttamassa skismassa. Louis Althusser puhuu perus- ja päällysrakenteen välisen vuorovaikutuksen kärjistymisestä ylimääräytymisenä, eräänlaisena tihentymänä (mikä kuvaa erinomaisesti yllä olevan tapauksen saamaa huomiota tietyissä piireissä).

Vastarinnan sijaan heteronormatiivisuuden kritiikistä an sich on tullut osa kapitalismin ideologista ylärakennetta ja biovaltaa (kuten vaikkapa Jemima Repo erinomaisessa väitöskirjassaan antaa ymmärtää). Kontrolliyhteiskunnassa ainoaa mahdollista vastarintaa olisi kieltäytyä kokonaan yhteisen tilan jakamisesta heteronormatiivisten boheemiporvareiden kanssa, ei hakea hegeliläisittäin tunnustusta prideltä tai hipsteriluolan juhannustansseista.

 

Kokoomuksen puoluekokouksen häiriköt

Rakas päiväkirja, kolme viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vaikea asia SDP:n silloiselle puoluesihteerille ja niin sanotuille ahneiden sukupolvien edustajille puoluedemokratia oli.

SDP:n lisäksi puoluedemokratia näyttää olevan ongelma myös kokoomukselle, joka on puoluekokoustannut nyt viikonlopun aikana Rovaniemellä.

Erotuksena muihin nyt kesän ja kevään aikana puoluekokoustaneisiin eduskuntapuolueisiin, kokoomus ei lähettänytkään netin kautta kuvaa ja ääntä puoluekokouksesta lukuun ottamatta pätkää lauantai-iltapäivänä, jossa oltiin kuuntelevinaan puoluekokouslaisten minuutin puheenvuoroja seuraavaan puoluekokoukseen valmistettavasta tulevaisuusohjelmasta.

Nähtävästi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen on tietoinen siitä, että kokoomukselle pääministeripuolueena, jolla on häiriköivä nuorisojärjestö, on lähinnä menetettävää, jos puoluekokousta voisi vapaasti netin kautta seurata. Puoluetoimistolla pelätään kokoomusnuorten hassuilla aloitteillaan ja puheenvuoroillaan pilaavan Bob Helsingin vaivalla rakentaman puolueen myönteisen imagon, eikä aivan syyttä.

Kokoomusnuorille ei riitä ainoastaan aloitteiden tekeminen asioista, joihin puolue ei mitenkään voi vaikuttaa (esimerkiksi Yhdysvaltoihin loikanneen Lauri Allan Törnin sotilasarvon palauttaminen, mitä hän ei aikoinaan edes halunnut), vaan myös talouspoliittiset avaukset, jotka ovat omiaan pelottelemaan viime vuosina kokoomusta äänestäneiden ”oikeistodemareiden” takaisin SDP:n äänestäjiksi. Porvarillisia naisia karkotetaan vihreisiin vaatimalla paluuta miehiä suosiviin käytäntöihin kunnallispolitiikassa, mistä kokoomusnuoret käyttävät ironisesti eufemismia ”sukupuolineutraali kunnallinen päätöksenteko”.

Kokonaan oma lukunsa on se vahinko, minkä kokoomusnuoret ovat onnistuneet tekemään omalle puolueelle vaatimalla niin sanotun pakkoruotsin lakkauttamista. Ilman tällaisia vaatimuksia RKP:stä tulisi turha puolue ja sen voisi liittää kokoomuksen ruotsinkieliseksi osaksi: kokoomuksen kannatus nousisi useamman prosenttiyksikön ja puolue pääsisi käsiksi varakkaiden suomenruotsalaisten säätiöiden omaisuuksiin.

On kaikki mahdollisuudet siihen, että kokoomuksen asema heikkenee radikaalisti jos Euroopan taloustilanne heikkenee entisestään ja kuntauudistus menee mönkään, ilman kokoomusnuorten puoluetta heikentävää myyräntyötä.

Tällaisessa tilanteessa myös puoluesihteerin valinnan siirtäminen puoluekokoukselta valtuustolle oli ja on viisasta politiikkaa.

 

Keskustan auringonlaskun puoluekokous?

Rakas päiväkirja, olen urakalla seurannut netin välityksellä keskustan Rovaniemen puoluekokousta. Olen pettynyt. Keskustan puoluekokouksen on väitetty olevan maailman suurin puoluekokous Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksen jälkeen. Mutta kokoussali eli Lappi Areena näyttää olevan puoliksi tyhjä ja tunnelma vaisu. Kuvaavaa on, että eilen perjantaina kokous keskeytettiin ennen aikojaan kun yleiskeskustelupuheenvuoropyyntöjä ei enää tullut. Viimeisissä puheenvuoroissa käsiteltiin lähinnä sitä, että ovatko antikristuksen voimat ovat etenemässä kun Suomeenkin ollaan puuhaamassa sukupuolineutraalia avioliittolakia ja keskusta ei ole asettunut sitä voimakkaammin vastustamaan.

Kansanedustaja Anna Kontula eräässä paneelissa sanoi, että hän vakavissaan reilu vuosi sitten harkitsi vasemmistoliiton oppositioon jäämisen puolesta äänestämistä. Syynä tähän ei ollut hallituksen Eurooppapolitiikka, vaan se, että Suomeen oli tuolloin tulossa kaikkien aikojen osaamattomin oppositio, mikä on demokratialle ongelmallista. Jopa jatkosodan aikana eduskunnassa oli taitavampi oppositio, vaikka sitä kevennettiin kantamalla osa kansanedustajista vankilaan.

Kontulan aavistus perussuomalaisten ja entisen pääministeripuolue keskustan muodostamasta epäuskottavasta ja mitäänsanomattomasta oppositiosta on pitänyt paikkaansa.

Keskustan puoluekokoukselle jätetyissä puoluekokousaloitteissa ei ole mitään mielenkiintoista tai uutta. Kuntaliitoksia ja kotihoidontuen vähennyksiä vastustetaan kuten ennenkin. Aloitteet perustuvat lähinnä hypoteettisiin uhkakuviin tai yksityiskohtien viilailuun, joilla ei ole kuin paikallista merkitystä. Niillä ei puolueen valtakunnallista linjaa kirkasteta tai erottauduta muista yleispuolueista, anneta Suomelle uutta suuntaa.

Kaiken lisäksi näyttää siltä, että ensimmäisen kauden kansanedustaja Juha Sipilä valitaan keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että keskusta alkaa muistuttamaan yhä enemmän köyhänmiehen kokoomusta höystettynä uskonnolliskonservatiivisillä näkemyksillä. Käytännön esimerkki tästä on edellä mainittu kotihoidontuen puolustaminen, jota jo pari vuotta sitten toisen Sipilän, eli sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän, ja Katja Repon sekä Tapio Rissasen toimittamassa kirjassa problematisoitiin (mutta nousi puheenaiheeksi vasta kun kansantaloustieteilijä Juhana Vartiainen otti asian esille, todennäköisesti luettuaan kyseisen teoksen).

Edistyksellisten keskustanaisten olisikin syytä olla kehityksestä huolissaan ellei olisi varmaan, että Sipilästä – siis Juha Sipilästä, tuosta keskustan Mikael Jungnerista – ei ole puolueen kannatuksen nostajaksi toisin kuin Paavo Väyrysestä, jolla olisi oikeasti mahdollisuus saada perussuomalaisia edellisissä vaaleissa äänestäneet takaisin keskustan riveihin. Väyrynen itsekin totesi eilen, että Santeri Alkio olisi hänen kanssaan samoilla linjoilla. Nyt kaikki merkit puoluekokouksessa viittaavat siihen, että alkiolaisuus unohdetaan ja keskusta hiljalleen marginalisoituu perussuomalaisten ja kokoomuksen väliin ilman todellista näkemystä siitä, miltä maailman pitäisi näyttää.

 

Seksin mediamarkkinoiden diskurssiin paneminen

Rakas päiväkirja, toimitin vuoden toisen Naistutkimus-lehden painoon ja lähetin apurahahakemuksen Jenny ja Antti Wihurin rahastolle. Vielä pitäisi hioa valmiiksi Kulttuurintutkimus-lehdelle lupaamani kirja-arvostelu Sanna Karkulehdon teoksesta Seksin mediamarkkinat. Jos sen jälkeen pääsisin taas kirjoittamaan oman väitöskirjani johdantolukua.

Kirjoittamaani Karkulehdon teoksen kirja-arvostelua ja väitöskirjani johdantolukua yhdistää se, että kummassakin käsittelen diskurssiin panoa, tiedon objektivointia ja subjektivointia. Michel Foucault Seksuaalisuuden historiassa kirjoittaa kuinka 1700-luvulla syntyneelle modernille biovallalle on ominaista tunnustuskäytäntöjen lisäksi kääntää halu ja kaikki haluun liittyvä diskursseiksi, immanentiksi, meille välittömästi materiaalisesti annettuna. Näin seksuaalisuus kyettiin objektivoimaan tiedon kohteeksi eli subjektivoimaan konkreettiseksi asiaksi.

Yhteiskuntamme organisoiman ja edellyttämän ylettömän suulauden kirjo ulottuu yksittäisestä imperatiivista, joka panee jokaisen tekemään omasta sukupuolisuudestaan jatkuvaa diskurssia, niihin moninkertaisiin kansantalouden, kasvatustieteen, lääketieteen ja oikeustieteen koneistoihin, jotka kannustavat, pakottavat, ohjaavat ja laitostavat sukupuolidiskurssia (Foucault 1998, 30).

Foucault antaa siis ymmärtää, että halun transsendentaalisuus tai ei-diskursiivisuus on haluttu G. W. F. Hegelin hengessä kieltää ja esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria tiedostamattoman käsitteestä huolimatta vain ja ainoastaan vahvistaa puhetta immanentista seksuaalisuudesta ja halusta. Sukupuolen ymmärtäminen performatiivina – kuten Judith Butleria seuraten feministisessä teoriassa nykyään usein asia ymmärretään – on näin ollen loogista jatkumoa Foucault’n kuvaamalle modernille biovallalle ja freudilaiselle viime vuosisadalle.

Niin mielenkiintoinen kuin Karkulehdon kirja onkin, mielestäni se sisältää kaksi ongelmakohtaa, jotka otan esille kirja-arvostelun loppupuolella:

Ensinnäkin hän pitää itsepintaisesti kiinni yllä kuvatusta Foucault’n repressiohypoteesista epäillessään, että queer ei olekaan aikuisten oikeasti in, vaikka elämäntyyliohjelmien ja mainoskuvastojen perusteella siltä näyttäisi. Nähdäkseni foucault’lainen repressiohypoteesi ja valtakäsitys pitäisi hylätä, jos oletetaan, että pinnan alla olisi jokin ei-diskursiivinen, autenttinen seksuaalisuus tai kesyttämätön queer. Toisin sanoen Karkulehto kaipaa jonkinlaista transsendentaalia horisonttia, joka ohjaisi feminististä hänen kritiikkiä, vaikka hänen käyttämänsä teoreetikot hylkäävät mahdollisuuden tällaiseen. Hänen olisi pitänyt Foucault’n, Butlerin ja Eve Kovosky Sedgwickin sijasta viitata Seksin mediamarkkinoissa Gilles Deleuzeen ja Rosi Braidottiin, jotka ovat siinä määrin anti-hegeliläisiä, että heiltä löytyy ajatus halusta, jota ei ole kesytetty diskursiiviseksi.

Toiseksi Karkulehto sivuuttaa biovallan muutoksen, jota hänen kirjassa käsittelemät tapaustutkimukset heteronostalgiasta tai kaapin tieto-opista puoltaisivat. Modernissa yhteiskunnassa biovalta perustui kurinpidollisten instituutioiden normatiivisuuteen, myöhäismodernissa yhteiskunnassa biovalta on seksuaalisen moneuden tuottamista, missä feministinen tiedontuotanto on yhä keskeisemmässä osassa. Karkulehto näyttää kuitenkin ymmärtävän feministisen mediateorian biovallalle ulkopuolisena, vaikka jo Foucault’n korosti sitä, että ”[s]iellä missä on valtaa, on myös vastarintaa, joka ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista” (1998, 71).

Nähdäkseni syy siihen, miksi Karkulehto pitää itsepintaisesti kiinni modernista repressiohypoteesistä on se, että se on hänelle ainoa tai ainakin helpoin tapa objektivoida seksuaalisuus subjektiksi, panna se diskurssiin siten, että siitä tulee tiedon objekti. Vaikka jotkut puhuvat deleuzelaista queer-teorian mahdollisuuden puolesta, ei liene vahinko, että Braidottin kaltaiset ajattelijat, jotka ymmärtävät halun (quasi)transsendenttina, ovat valjastaneet sen puolustamaan radikaalia sukupuolieron teoriaa.

Tämä yhdistää väitöskirjani johdantolukua ja Karkulehdon teosta. Olen kirjoittanut aikaisemmin maskuliinisuuden kriisistä, jota ei ehkä ole todellisena ilmiönä tai kuten sosiologi Tim Edwards on huomauttanut: maskuliinisuuden kriisistä puhuvat vain konservatiiviset poliitikot, jotka (hetero)nostalgisoivat normatiivista modernia sukupuolijärjestystä potentiaalisille äänestäjilleen, ja tutkimuksilleen epätoivoisesti rahoitusta ja huomiota hakevat tutkijat. Maskuliinisuuden kriisistä puhuminen on samalla tavoin helppo tapa objektivoida maskuliinisuus subjektiksi kuin kesytetystä queeristä kirjoittaminen viitaten repressiohypoteesiin on käsitteellistää 2010-luvun seksin mediamarkkinoita.

 

Vihreät miehet ja maskuliinisuuden tutkimus

Rakas päiväkirja, torstaina julkaistiin Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen toimittama teos nimeltä Sydänten presidentti. Se kertoo nähtävästi vaalikampanjasta, jonka lopputulema oli Suomen presidentinvaalien historian heikoin. Niin ikään jälleen eläkeläinen muistelee: Osmo Soininvaaralta ilmestyi hiljattain teos nimeltä Sata-komitea. Siinä kuulemma haikaillaan (mies)insinöörejä kokoomuksesta vihreisiin (josta on tullut liian feminiininen puolue?).

Luettuani näiden teosta julkaisusta aloin miettimään, että voisin ottaa kummatkin empiiriseksi materiaaliksi artikkeliin, jossa käsitelisin pieniä vihreitä miehiä ja maskuliinisuutta.

Aikaisemmin olen ohimennen Politiikka-lehden artikkelissa viitannut muun muassa Oras Tynkkysen nimitykseen valtioneuvoston ympäristöpoliittiseksi asiantuntijaksi ja siihen, että homoseksuaalisuus ei ole enää vastakkainen uudelle ylemmän keskiluokan hegemoniselle maskuliinisuudelle. Tämä on mielestäni myös yksi syy sille, miksi presidentinvaalien toisella kierroksella ero Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön välillä oli olematon. Ainoastaan seksuaalisuus politisoitui heidän välisessä kamppailussaan, eikä silläkään ollut samalla tavoin enää merkitystä kuin huhuilla SDP:n presidenttiehdokas Tarja Halosen seksuaalisuudesta vuonna 2000. Yleisimminkin vihreillä miehillä on ollut vaikeuksia erottautua kokoomuksen metroseksuaaleista ja kosmopoliittisista miespoliitikoista samalla tavoin keskustan ja demarien kalapuikkoviiksimiesten on lähes mahdotonta esittää Timo Soinia luontevammin modernia maskuliinisuutta heidän potentiaalisille äänestäjilleen.

Kuvatun hypoteesin eksplikoinnin lisäksi voisin rohkeasti esittää kysymyksen (jonka kuulin Esko Seppäsen rääväsuiselta tai ainakin jännän huumorintajun omaavalta entiseltä europarlamenttiavustajalta ircissä), että ovatko vihreät naiset kastroineet vihreät miehet kun nykyisessä vihreiden eduskuntaryhmässä on kolme homomiestä, eläkeläinen Soinindanger ja äidinmurhan tehnyt Ville Niinistö.

Toisaalta psykoanalyyttistä diskurssia paremmin vihreiden miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen käsitteistöä antaisi nähdäkseni deleuzelainen skitsoanalyysi. Perustuuhan vihreiden politiikka molaarisuuden sijasta molekulaarisuuteen: vihreän ruhtinaan ja kansanjoukkojen homososiaalinen liitto ei rakennu niinkään pienimmälle yhdistävälle tekijälle, vaan vähemmistöksi tulemiseen; kaikkien ymmärretään kuuluvan johonkin vähemmistöön, jolloin siitä tuleekin yhdistävä tekijä ja politiikan teon lähtökohta sopien kuin mitä parhaiten myöhäismodernin kapitalismin ja biovallan logiikkaan, jonka käyttövoimana on moneuden tuotanto ja tuotteistaminen.

Tällainen pohdiskelu loisi siis perustan suunnittelemalleni artikkelille, mutta mikä olisi varsinainen tutkimuskysymys?

 

SDP:n 43. puoluekokous ja ahne sukupolvi

Rakas päiväkirja, sen lisäksi, että eilen olin viettämässä puuhapäivää Pispalassa (Lauri Viidan museossa, Kujakollissa, Pispalanharjulla, Rajaportin saunassa ja Vaakon nakilla) ja tänään maistelemassa herkkuja kauppahallissa sekä laittanut parvekkeelle Tammelantorilta hakemiani punaisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia kukkia, olen katsonut netin kautta SDP:n 43. puoluekokousta.

Nähtävästi SDP:ssä on hiljalleen alkanut samanlainen sukupolvenvaihdos, joka tapahtui vasemmistoliitossa kahdessa edellisessä puoluekokouksessa.

Se, että eilen varapuheenjohtajiksi valittiin Krista Kiuru (37), Antti Lindtman (29), Eero Vainio (25), ei mielestäni ole niin kiinnostavaa kuin tämän päivän puheet, joissa ahneen sukupolven edustajat ääni väristen tajusivat, että heidän olisi aika siirtyä syrjään; vuoden 1966 eduskuntavaalien voiton innoittamana SDP:ssä aktivoituneista on enemmän haittaa kuin hyötyä nykyään sosiaalidemokraattiselle liikkeelle.

Tämä tuli ennen kaikkea esille keskustelussa valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan.

Useammassa puheenvuorossa kiitettiin nuorten osallistumista SDP:n puoluekokoukseen, mutta samaan hengenvetoon annettiin ymmärtää heidän olevan väärässä tai kykenemättömiä ottamaan huomioon kokonaisetua tai jotain muuta mystistä.

Toivottavasti allekirjoittaneesta ei tule vanhana ”suurten ikäpolvien demari”, että käyn kehumassa nuoria ja toivon liikkeen – mikä liike sitten onkaan kyseessä – nuortuvan, mutta kun nuoret sitten oikeasti saavat valtaa, niin vastustan heidän kaikkia ehdotuksiaan ”liian radikaaleina”. SDP:n ahneen sukupolven tapa kohdella nuoria aktiiveja alkaa yhä enemmän muistuttaa SKP:n etsikkoaikaa 2000-luvun alussa, jolloin Yrjö Hakasen puolueeseen tuli suhteellisen paljon nuoria mukaan, mutta jotka karkotettiin tehokkaasti pois ”eläkeläisten” toimesta muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja puolueisiin, koska heille ei uskallettu antaa todellista vastuuta eli valtaa.

Vallasta luopuminen on vaikeaa, ei ainoastaan diktaattoreille, vaan nähtävästi myös ahneen sukupolven demareille. He uhraavat mieluummin puolueen kannatuksen kuin antaisivat nuorille mahdollisuuden puolueen kannatuksen nostamiseen.

Yhteenvetona SDP:n puoluekokouksesta näin netin kautta katsottuna voisi todeta, että Mikael Jungnerin perintö demareille näyttää olevan yksi kaikkien aikojen huonoiten organisoiduimmista puoluekokouksista ja täydellinen ymmärtämättömyys demokratiasta. Puoluekokous nimittäin juuri äsken päätettiin keskeyttää, vaikka monta kymmentä aloitetta oli vielä käsittelemättä. Käsittelemättömät aloitteet siirretään puoluevaltuustolle, jossa nuoret eivät ahnetta sukupolvea kykene samalla tavoin haastamaan ja uudistamaan sosiaalidemokraatista liikettä, jotta sen kannatus nousisi viime eduskuntavaalien kaikkien aikojen aallonpohjasta.

 

Yhdysvallat avaruuslentojen suurvallaksi?

Rakas päiväkirja, nyt kun monen viivästyksen jälkeen SpaceX on saanut onnistuneesti Dragon-kapselin matkalle kohti Kansainvälistä avaruusasemaa, on aika tehdä katsaus siihen, kuinka NASA pyrkii palauttamaan Yhdysvallat avaruuslentojen suurvallaksi.

SpaceX:n lentoa on juhlittu ensimmäisenä yksityisenä avaruuslentona. On kuitenkin huomattava, että esimerkiksi Atlas V tai Delta IV -kantoraketit ovat myös yksityisten firmojen, Boeingin ja Lockheed Martinin, rakentamia. Erona on se, että SpaceX:n Falcon 9 -kantorakettia ja Dragon-kapselia ei ole tehty tilaustöinä NASA:lle, vaan SpaceX aloitti toimintansa niin sanotun yksityisen rahan turvin ja vasta myöhemmin veronmaksajat tulivat mukaan kuvioihin.

SpaceX ei ole ainoa yritys, jota NASA on viime vuosina rahoittanut.

Vastaavantyyppinen firma on Orbital Science Corporation ja sen Antares-raketti sekä Cygnus-kapseli. Myös se on tehnyt NASA:n kanssa sopimuksen, kahdeksasta lennosta Kansainväliselle avaruusasemalle vuoteen 2018 mennessä ja sen, nyt käynnissä olevaa Dragon-kapselin lentoa vastaava, koelento on aikataulutettu tämän vuoden lopulle.

OSC:n konseptista ei mielestäni ole miehitettyihin tai naisitettuihin avaruuslentoihin: Antares-raketin kantokyky matalalle kieroradalle on vain 5 000 kg (puolet siitä mihin Falcon 9 kykenee). Mutta NASA on nähtävästi rahoittanut OSC:n toimintaa siksi, ettei kaikkia pelimerkkejä kannata laittaa samaan firmaan, jotta markkinoille syntyisi kilpailua.

Boeingin CST-100 -kapselilla on potentiaalia vuosikymmenen lopulla valmistua toimivaksi alukseksi ajatellen miehitettyjä avaruuslentoja. Mutta SpaceX:n Dragon-kapselin miehitetyn version kehitystyö on Boeingin tuotetta pidemmällä ja viimeksi mainitulla ei ole edes omaa kantorakettia: CTS-100 olisi tarkoitus lennättää Atlas V:llä, mikä nostaa hintaa.

Kaikki kolme edellä lueteltua kapselia perustuvat enemmän tai vähemmän Sergei Koroljevin aikoinaan kehittelemään malliin. Sierra Nevada Corporationin pienoisavaruussukkula, Dream Cheaser, eroaa näistä. NASA onkin rahoittanut sitä kaikista innokkaimmin osana miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa. Dream Cheaserin kehitystyö on kuitenkin vaiheessa, kyseessä on 2020-luvun juttu, jos se lentää silloinkaan. Niin Euroopan kuin Venäjän avaruusjärjestön vastaavat pienoissukkulaohjelmat, Hermes ja Kliper, keskeytettiin aikoinaan liian kalliina. Niin ikään Dream Cheaserilta puuttuu oma kantoraketti.

Yhtyeenvetona voimme siis todeta SpaceX:n konseptin olevan kehittynein ajatellen niin miehitettyjä kuin miehittämättömiä avaruuslentoja seuraavan vuosikymmenen ajan.

Sen lisäksi, että Dragon-kapseli yhdessä Cygnuksen kanssa huolehtii Kansainvälisen avaruusaseman huollosta Yhdysvaltojen osalta tästä vuodesta alkaen niin kauan kuin se on taivaalla (eli ainakin vuoteen 2020 asti), niin mitä todennäköisemmin Yhdysvallat saa takasin Dragon-kapselin miehitetyn version ansiosta kyvyn lennättää astronautteja asemalle vuosikymmenen puolivälin jälkeen.

Kaiken lisäksi SpaceX on luvannut ensivuonna tehdä koelennon Falcon 9:n heavyllä, mikä tarkoittaa sitä, että Dragon-kapselilla olisi mahdollista lähettää ihminen parin vuoden kuluttua lennolle pois maan vetovoiman piiristä kuun ympäri ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1972 ja Yhdysvallat saa käyttöön kohtuuhintaisen raketin, joka kykenisi nostamaan esimerkiksi Bigelow nimisen yrityksen kehittämiä BA 330 moduuleja, joita voi taasen käyttää uuden avaruusaseman tai vaikkapa kuuaseman rakentamiseen.

Vaikka SpaceX:n kantoraketit ja kapselit kierrättävät vanhaa, on niissä muutama innovaatio, jotka pitävät sekä hinnan alhaisena että lisäävät luotettavuutta: yksinkertaiset kerosiiniä ja nestemäistä happea käyttävät moottorit sekä kalleimpien osien, kantoraketin ensimmäisen vaiheen ja kapselin komentomoduulin, kierrättäminen – koelentovaiheiden jälkeen.