Minervan pöllö ja tyhjä taivas

Rakas päiväkirja, olen lueskellut sellaista suhteellisen tuoretta, Elisa Heinämäen kirjoittamaa, uskontotieteen väitöskirjaa kuin Tyhjä Taivas. Se kertoo ranskalaisen kirjailija ja filosofi Georges Bataillen uskonto(j)a koskevista käsityksistä. Alun perin ajattelin tutustua siihen huomattuani sen sisältävän osion Alexander Kojèven Hegel-tulkinnan vaikutuksesta Batailleen. Mutta sen lisäksi, että Heinämäen selkeyttää kuvaani Kojèvesta ja Hegelistä, on se hyvää 1900-luvun ranskalaisen filosofian kertausta allekirjoittaneelle. Niin ikään Bataillen tuotannon esittely suomenkieliselle yleisölle on itsessään kulttuuriteko, josta Heinämäki ansaitsee nöyrimmän kiitoksen.

Jos Heinämäen väitöskirjasta jotain negatiivista haluaa sanoa, ei Hegeliä käsittelevä osuus oikein ole vuoropuhelussa kahden myöhemmän osan kanssa. Tarkoitan, että toisesta ja kolmannesta osasta kyllä lukija voi arvata missä kohdin “Hegelin varjo” on vaikuttanut Bataillen käsitykseen ateologisesta mystiikasta tai uhrauksesta, mutta suoraan asioita ei sanota. Näin ensimmäinen osa jää hieman irralliseksi. Todennäköisesti se on kirjoitettu eri aikaan kuin väitöskirjan toinen ja kolmas osa. Allekirjoittaneelle tällainen järjestely sopii koska itsekin olen samanlaisten ongelmien parissa painiskellut: kuinka saada teksti keskustelevammaksi omassa tutkimuksessani.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka Hegel ratkaisi objektin ja subjektin välisen dualismin käsitteen käsitteellä. Hegelin mukaan ei ole olemassa inhimilliselle tietoisuudelle vastakkaista todellisuutta, ei edes kantilaisessa merkityksessä “olioiden sinänsä” aluetta ja tämä idea on mielestäni myös bulterilaisuuden ydin. Niin sanotun tieteellisen realismin puolestapuhujat juuri tämän takia syyttävät Judith Butleria pseudotieteellisestä ajattelusta, vaikka todellinen “syyllinen” on siis Hegel. Kyseinen hegeliläisyyden juonne on myös keskeinen kun ajatellaan Butlerin ja Luce Irigarayn välistä eroa kun tarkastellaan sukupuolieroa. Irigaraylle sukupuolierossa on aina jotain, mitä maskuliininen diskurssi ei pysty paljastamaan – eikä saisi edes yrittää paljastaa. Rosi Braidotti valitsee taasen kolmannen tien suhtautumisessa sukupuolieroon: strategisen essentialismin.

Mutta ennen kaikkea olen Heinämäen väitöskirjan innoittamana palannut miettimään Kojèven väitettä historian lopusta, halusta ja kuolemasta.

Kojèvelle negatiivisuuden käsite on keskeinen ihmistä kuvaava määre, ihmisen olemus. Ilmiömaalimassa negatiivisuus ilmenee haluna, ihmisen tarpeena mennä itsensä ulkopuolelle hakien tyydytystä. Negatiivisuus on maailmaa tuhoava luova voima: ihminen tuhoaa annettua, luonnollista, maailmaa ja tekee siitä kaltaisensa, inhimillistää maailmaansa. Tämä tapahtuu joko työllä tai kielellä. Maailman haltuunoton lisäksi oleellista on tosiin ihmisiin kohdistuva halu; ihmisten välinen halu on luonteeltaan toisen halun halua. Halun halu on sama kuin tulla toisen tunnistamaksi omassa olemassaolossani. Tämä kaikki on selvää.

Mutta Hegelin filosofia sisältää mielenkiintoisen paradoksin, jonka ymmärsin vasta nyt. Historian loppu merkitsee myös hegeliläisyyden loppua. Kojèven mukaan Hegelin ajattelun ja Hengen fenomenologian logiikka edellyttää sen, että historia on loppu: inhimillinen luonnollisen maailman tuhoaminen eli haltuunotto on loppunut eikä avointa tulevaisuushorisonttia enää ihmiskunnalle ole. Hegel oli “historiallisen ajan filosofi”, ja hänen luomansa käsitteensä pätivät vain tuona aikana: “Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”. Väitöskirjassani tulen esittämään, että ennen historiaa oli spinozalainen substanssi ja kun historia loppui palattiin metafyysiseen monismiin. Niin ikään väitän, että Butler on historian lopun ajattelija koska hänellä subjekti ja substanssi, diskurssi ja oleminen lankeavat yhteen.

Vaikka historia loppui yli kaksi sataa vuotta sitten ja Kojèven mukaan sosialismi ja kapitalismin välinen vastakkainasettelu oli näennäistä, vasta kylmänsodan päättyminen toi esille sen, että luonto on otettu kokonaan haltuun; kapitalismi ei kykene enää levittäytymään uusille mantereille – ainakaan pallolla. (Nokkelimmat huomaavat, että lainaan tässä havainnossa Kojèven lisäksi Francis Fukuyamaa sekä Immanuel Wallersteinia.) Ja mitä muihin planeettoihin tulee, tieteisfantasioiden kulta-aika kuului niin kylmänsodan ajalle ennen tulevaisuushorisontin kuihtumista ja ihmiskunnan pikkusieluistumista. Politiikan tutkijalle tilanne on vielä haastavampi kun pitäisi käsitteellistää historian lopun jälkeistä politiikkaa, molemminpuoleisen tunnustamisen problematisointi ei riitä.

 

Työhuoneen tyhjennys vuodelle 2010

Rakas päiväkirja, kävin tänään tyhjentämässä työhuoneeni tavaroista. Joulun jälkeen luovutan sen avaimen pois. Me pari tutkijaa, jotka emme olleet onnistuneet saamaan rahoitusta ja/tai emmekä oikeasti tarvitse työtilaa yliopistolta joudumme luovuttamaan huoneen eteen päin. Laitoksella on aloittamassa työskentelemään uusia tutkijoita vuoden alusta. Vaikka en ole työhuoneella paljon vaikuttanut tai osallistunut laitoksen elämään, silti jaetullakin huoneella oli sekä symbolista että materiaalista arvoa allekirjoittaneelle: valokopiokone, printteri ja laitoksen tarjoamat toimistotarvikkeet ovat olleet ahkerassa käytössä siitä lähtien kun kesällä 2005 sain työtilan yliopistolta silloisesta Attilan kiinteistöstä.

Toiseksi haikea olo tulee siitä, että tuskin ainakaan jatko-opiskelijana palaan laitokselle vaikka rajoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen saisinkin. Sen kirjoittaminen kun on loppusuoralla – ainakin uskottelen itselleni niin. Syksyllä leikkasin opiskelijakorttini, en ole enää Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan jäsen. Vuodenvaihteessa jätän hyvästi vanupallero-organisaatiolle, viikontakaiset pikkujoulut olivat viimeinen tapahtuma johon osallistuin järjestön jäsenenä. Ensi vuodelle riittää kuitenkin hommaa. Seuraavassa tärkeimmät.

* Kahden sisällä olevan artikkelin työstäminen

*Järjestökuviot (Tatten hallitus & Vasemmistoliiton Pirkanmaan piirijärjestön hallitus)

*Lautamieheily Tampereen käräjäoikeudessa

* Feministisen yliopistopedagogiikan kurssin loppuun suorittaminen

* Mahdollisesti luentosarjan pitäminen syksyllä maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä (luennon rungon ja pohjatyön teen edellä mainitun kurssin lopputyönä)

* Väitöskirjan loppuun kirjoittaminen

Viimeksi mainittu vienee kaikesta edellä olevasta noin 80%. Vaikka on ilmiselvää, että yhtenä syynä siihen miksi en saanut yliopistolta apurahaa ja nyt joudun luovuttamaan huoneeni pois on se, että tutkimukseni ei oikein sovellu politiikan tutkimuksen laitoksen profiiliin, niin siitä huolimatta pyrin ensisijaisesti väittelemään siellä. Toinen mahdollisuus olisi naistutkimuksen oppiaine, se on nykyään osana sosiaalitutkimuksen laitosta Tampereella.

Joulusiivous on tehty ja pakkaan vaatteita sekä tutkimuskirjallisuutta matkalaukkuun. Haikea olotila täytyy kääntää vahvuudeksi: allekirjoittaneella ei ole nyt muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa mahdollisimman nopeasti väitöskirjan käsikirjoitus valmiiksi. Kuulemma se on mahdollista tehdä viidessä kuukaudessa, jos sitä kirjoittaa kokopäiväisesti.

 

Keskustalainen vai laupias samarialainen?

Rakas päiväkirja, olenkin ihmetellyt miksi suomalaisista yli 80% kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja varsinkin nykyisissä päähallituspuolueissa, Keskustassa ja Kokoomuksessa, kristinuskolla on ollut vahva asema. Nyt asia selvisi kun luin keskustalaisen kansanedustaja Antti Rantakankaan puheenvuoron siitä, miksi kaikista köyhimmiltä olisi leikattava toimeentulotukea. Hänelle pakolaisten saama toimeentulotuki (376 euroa kuussa) on liikaa, se kun aiheuttaa hänen mukaansa katkeruutta. Rantakangas ei tarkenna sitä kenessä se aiheuttaa katkeruutta: Björn Wahlsroosissa, Aatos Erkossa vai kenties Rantakankaassa itsessään. Onko hänen oma liksa niin pieni, että nyt suunnitteilla oleva 84 euron leikkaus pitäisi siirtää hänen tilipussinsa tilkkeeksi?

Muistan pyhäkoulusta kertomuksen matkalaisesta, jonka maantierosvot olivat pahoinpidelleet ja ryöstäneet. Keskustalainen tuli paikalle, näki hänet ja väisti, samoin teki kokoomuslainen. Mutta paikalla saapuneen laupiaan samarialaisen tuli pahoinpideltyä matkamiestä sääli ja hän valoi öljyä ja viiniä pahoinpidellyn haavoihin ja sitoi ne. Hän vei tämän majataloon ja maksoi hänen yöpymisensä ja enemmänkin. Ketkä ovat tämän päivän laupiaat samarialaiset, se nähdään ensi viikolla Eduskunnassa budjettikäsittelyn yhteydessä kun porvarihallitus esittää pakolaisten vähäisestä toimeentulotuesta leikattavan.

Vallanhimoisena poliitikkona Rantakankaan on laitettava köyhä kansa (esim. työttömät vs. pakolaiset) tappelemaan keskenään jotta kansajoukot eivät uhkaisi hänen omaa ja pääoman valta-asemaa. Tätä toteuttaakseen hän tyypillisenä keskustalaisena poliitikkona on valmis myymään vaikka mummonsa tai kieltämään Kristuksen ilosanoman kunhan hinnasta sovitaan. Niin Rantakangas kuin useimmat muut keskustalaiset ovat tietoisia siitä, että he rikkovat Jumalan sanaa potkiessaan päähän pakolaisia ja siksi he tarvitsevat Jeesuksen sovintoverta?

 

Post doc -pooli ja rahoitussuunnitelmia

Rakas päiväkirja, kun loppuvuoden aikataulun väänsi tarpeeksi löysäksi, ennättää tehdä kaiken sen, minkä aikookin. Tällä viikolla sain lähetettyä englanninkielisen artikkeliluonnoksen kielentarkastukseen – valmis lehteen lähetettäväksi se ei vielä ole. Seuraavaksi vuorossa on joulusiivousta ja kokoustamista ennen kuin lähden puoleksitoista viikoksi joululomalle Hyvinkäälle. Toisin joululomalle ajattelin ottaa hieman luettavaa ja kirjoitettavaa mukaan jotta aika kuluisi rattoisammin. Tampereelle palaan ennen vuodenvaihdetta koska joudun ilmoittautumaan työvoimatoimistoon: en saanut yliopiston apurahalle jatkoa ja seuraavan kerran mahdollisuutta saada rahoitusta jostain olisi aikaisintaan maaliskuussa.

Joka tapauksessa, ensi vuonna sekä vähennän luottamustoimia että olen kirjoittamatta ylimääräisiä artikkeleita. Väitöskirja on pakko saada kasaan (oli rahoitusta sen kirjoittamiseen eli ei).

Alkuvuodesta päivitän tutkimussuunnitelmaa. Näyttäisi siltä, että väitöskirjastani tulee reilut 200 sivuinen teossa, jossa on johdannon ja loppuyhteenvedon välissä kaksi osaa. Nyt kun katson taakse päin näen tehneeni paljon turhaa taustatyötä. Olisin voinut jatkaa suoraan pro gradusta väitöskirjaan ja tohtoroitua kolmessa vuodessa. Iso Britanniassa tällainen työskentelyaikataulu olisi normi. Toisaalta jatko-opinnoilla venyttely ja vanuttelu on antanut mahdollisuuden kaljamahan henkiseen kasvattamiseen. Niin ikään osaa nyt luonnoksiksi jääneistä esseistä ja muistikirjamerkinnöistä on mahdollista hyödyntää myöhemmin – toivottavasti.

Olen myös miettinyt mahdollista post doc -tutkimuksen aihetta. Voisin keskittyä femininisaation käsitteeseen. Väitöskirjani teema yhdistettynä nyt syksyllä kirjoittamieni artikkeleihin, luo nimittäin uuden näkökulman kyseiseen ilmiöön. Problematisoimalla maskuliinisuuden ja mieskulttuurien muutosta on mahdollista havaita kuinka erilaiset feministiset teoriat kamppailevat sukupuolieron ontologiasta. Viittasin jo lokakuussa tähän kirjoittaessani kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä niitä käsittelevien mediakuvastojen ja elämäntyylin keskiluokkaistumisen ansiosta Femininisaatiossa on kyse samasta ilmiöstä: sukupuolieron uudelleenneuvottelu ja politisoiminen on paradoksaalisesti hyödyntänyt keskiluokkaisia miehiä, ei naisfeministejä jotka ovat politisoineet kysymyksen sukupuolierosta.

Kuin sopivasti, suomalaiset säätiöt ovat hiljattain avanneet post doc -poolin, jota kautta on mahdollista hakea väitöskirjan jälkeisiin ulkomailla tehtävään tutkimukseen rahoitusta yhteishaulla.

 

70 vuotta Talvisodan propagandasta

Rakas päiväkirja, huomenna vietetään itsenäisyyspäivää. Yritän välttää television avaamista koko päivänä. Yleisradion, puhumattakaan muiden tiedotusvälineiden, tarjoama itsenäisyyspäivän kuvasto kun on niin vulgaaria ja epä-älyllistä. En viitsi alkaa tässä sitä sen yksityiskohtaisemmin analysoimaan, mutta yhteen asiaan haluan kiinnittää huomiota: myyttiin kansallisesta yhtenäisyydestä. Akateemisessa historiankirjoituksessa myyttiä niin sanotusta Talvisodan hengestä on jonkin verran käsitelty. Sen sijaan peruskoulujen ja lukioiden historianopetuksessa ja tiedotusvälineissä uusinnetaan edelleen Talvisodan aikana valtioneuvoston tiedotusyksikön tuottamaa propagandakuvastoa ilman kritiikkiä.

Mielenkiintoisinta on se, että sodan kokeneiden aikalaismuistoja pidetään populaareissa julkaisuissa jotenkin autenttisimpina kuin akateemisen historiantutkimuksen. Tällöin ei ymmärretä sitä, että nimenomaan rintamalla ollut sotilas oli kaikista alttein sotapropagandalle ja hänen näkemyksensä sodankulusta oli kaikkein vääristynein – silloin kun tarkastellaan sodankulkua yleensä. Tietenkin sotilaan henkilökohtainen kokemus juoksuhaudan pohjalla tykistökeskityksen keskellä on niin autenttinen kuin voi olla. Muta sen sijaan yleiset arviot sotilaiden taistelukunnosta, moraalista, tappioista, menestyksistä ja sankariteoista olivat kaikki enemmän tai vähemmän valtioneuvoston tiedotusyksikön värittämiä kertomuksia. Eihän yksittäisellä sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta saada muualta tietoa sodankulusta tai kotirintamalta kuin virallisista tietolähteistä. Talvisodan aikaisen propagandan ja todellisuuden erottaminen toisistaan on vaikeaa koska valtioneuvoston tiedotusyksikön harjoittama propaganda oli niin onnistunutta, että se elää vielä tänäkin päivänä hyvin.

Mitä kansalliseen yhtenäisyyteen tulee, on tapana kertoa, että Talvisodan aikana Suomi taisteli yhtenä rintamana Neuvostoliittoa vastaan, mutta Jatkosodassa kansankunnan yhtenäisyys oli koetuksella varsinkin sen jälkeen kun niin sanottu vanha raja ylitettiin. Todellisuudessa jo Talvisodan aikana oli toista sataa ihmistä turvasäiliössä eli vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia, ilman että heitä olisi syytetty mistään, ja vielä suurempaa määrää valtiollinen poliisi tarkkaili. Ollaan mitä mieltä tahansa näiden toisinajattelijoiden tarkoitusperistä tai näkemyksistä, olisi lopetettava valehtelu yhtenäisestä kansakunnasta Talvisodan aikana.

 

Uljas on hyväksi Itä-Suomelle yliopistolle

Rakas päiväkirja, tänään huomasin, että viime sunnuntaina Aamulehden pääkirjoitussivulla oli julkaistu allekirjoittaneen juttu alakerta-artikkelina otsikolla “Huipulle astui uudenlainen miesihanne”. En vain lue Aamulehteä normaalisti, ilman laitoksemme erään tutkijan huomautusta asiasta, olisin ohittanut koko asian. Myös Politiikka-lehteen lähettämäni juttu (joka niin ikään käsitteli maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä) sai varsin myönteisen lausunnon. Teen siihen muutaman pienen korjauksen ja olen antanut ymmärtää itselleni, että se saatetaan hyvinkin julkaista ensi vuoden alkupuolella kyseisessä lehdessä.

Viime viikolla lähetin Savon Sanomiin mielipidekirjoituksen kosken Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljasta. Nähtävästi kirjoitustani ei olla syytä tai toisesta julkaistu: joko se ei ole Savon Sanomien linjan mukainen (siinä kun rivien välissä vinoillaan maakuntatason politiikoille ja maakuntalehtien sidonnaisuuksille) tai sitten mielipidekirjoituksista päättävä toimittaja katsoi, ettei ole tamperelaisen jatko-opiskelijan asia kommentoida Itä-Suomen yliopiston ja ylioppilaskunnan asioita olkoon ne kuinka sovellettavissa laajemminkin kuvaamaan Suomen henkistä ilmapiiriä tahansa. Joka tapauksessa kirjoitukseni on seuraavassa liitteenä.

Uljaan raikas linja on hyväksi Itä-Suomelle ja yliopistolle

Olen hämmentyneenä seurannut Savon Sanomien mielipidepalastalla esitettyjä kriittisiä puheenvuoroja Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaasta. Aikaisemmin Itä-Suomen asiat olisivat vähemmän voineet kiinnostaa allekirjoittanutta, mutta nyt Uljaan kautta olen seurannut innolla itäsuomalaista ylioppilasliikettä ja Itä-Suomen yliopistoa uudesta näkökulmasta.

Lehdessä käsitellään yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita maakunta- ja paikallislehdet eivät uskalla tai halua ottaa esille. Ne kun ovat usein liian syvällä vallanverkostoissa nostaakseen todellisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja ristiriitoja esille. Pidän myös lehden graafisesta ulkoasusta enemmän kuin Tampereen ylioppilaslehden Aviisin tai jopa Helsingin ylioppilaskunnan Ylioppilaslehden.

Tarkemmin Uljaan linjasta ovat ärähtäneet Kuopion Tuhatkunta. Kokoomusnuorissa- ja opiskelijoissa kun on niitä, jotka haluaisivat lakkauttaa koko ylioppilasliikkeen. Käytännössä nämä äänenpainot ovat suodattuneet vaatimukseksi siitä, että ylioppilaskunnissa ei saa tehdä politiikkaa tai ainakaan ottaa kantaa muuhun kuin oman yliopiston opiskelijoita koskeviin asioihin. Tämä on sikäli ironista, että useimmat keskeiset kokoomuspoliitikotkin ovat suorittaneet politiikan approbaturinsa nimenomaan ylioppilaskuntapolitiikassa.

Toiseksi Uljaan linja näyttää herättäneen hämmennystä niissä, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä eroa on ammattikoululla ja huippuyliopistolla. Jos ja kun uuden yliopistolain innoittamana Itä-Suomen yliopistosta halutaan kansainvälisessä kilpailussa menestyvää huippuyliopistoa, on myös maakuntatason poliitikkojen ymmärrettävä, että samalla kun yliopistot eivät enää ole valtion tilivirastoja joita voi rahastaa siltarumpupolitiikan hengessä, on varauduttava myös ylioppilasliikkeen radikalisoitumiseen. Näitä kahta asiaa ei voi erottaa toisistaan.

Suomessa ylioppilasliike on ollut poliittinen voimatekijä 1800-luvun lopulta lähtien muodostaen suomalaisuusliikkeen ja sen perillisten ytimen. Ylioppilaiden tehtävänä on arvostella vallanpitäjiä, vaikkakin ylioppilaat sittemmin rekrytoituvatkin valtion, kuntien, kirkon ja liike-elämän ja erilaisten järjestöjen palvelukseen uudistaen yhteiskunnan kangistuneita rakenteita ja vanhentuneita käytäntöjä.

Tietenkin on mahdollista, ettei Itä-Suomen yliopistosta tule koskaan kansainvälistä huippuyliopistoa: se säilyy nurkkakuntaisena ja pikkusieluisena pikkukouluna, mutta mielestäni Uljaan raikas linja antaa osaltaan mahdollisuuden sille, että Itä-Suomen yliopistoista tulisi jonain päivänä eurooppalainen huippuyliopisto.

PS. Mielipidekirjoitus julkaistiin sittenkin, perjantaina 13.11. En ollut huomannut sitä, koska en päivittäin lue Savon Sanomia (vaan selaan niitä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjaston lukusalissa).

 

Tiedekritiikin vaikeudesta

Rakas päiväkirja, kirjoitin nelisen vuotta sitten päiväkirjaani huomioita sosiologian dosentti Janne Kivivuoren teoksesta Paha tieto. Vanhempi päiväkirja on poistunut netistä enkä jaksa sen paperista kopiota esille kaivaa, niin totean, että muistaakseni kirjoitin pitäväni sen perusasenteesta, mutta sen sisältävän niin paljon epätarkkuuksia käsitellessä eri ajattelijoita – tuohon aikaan olin itse keskittynyt varhaismoderniin poliittiseen filosofiaan ja Kivivuoren luennat Thomas Hobbesista ja Niccoló Machiavellista pistivät silmään – , että ne eivät voineet olla vaikuttamatta koko pamfletin sanoman uskottavuuteen.

Samanlainen olotila tuli kun luin uusimmasta Tieteessä tapahtuu lehdestä Kivivuoren yhdessä aate- ja oppihistorian dosentti Petteri Pietikäisen kirjoittaman artikkelin Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Se perustuu oikeus- ja yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoille esitettyjen kysymysten otsikoinnin mukaiseen kategorisointiin. Pietikäinen ja Kivivuori avustajiensa välityksellä ovat esittäneet erilaisia väittämiä, jotka he ovat katsoneet edustavan darwinismia, freudilaisuutta tai konstruktionismia. Tämä on loogista ja selkeää.

Kysymysten tarkkuudesta voidaan sen sijaan olla montaa mieltä. Esimerkiksi olen valmis allekirjoittamaan väitteen, että kaikilta ihmisiltä on löydettävissä tietyt perustuneet (kun ensin ollaan päästy sopimukseen siitä, mitkä oliot lasketaan kuuluvan ihmisen käsitteeseen). Mutta on toinen asia miten ne kategorisoidaan ja saako ne jossain päin erilaisia tulkintoja ja nyansseja. Niin ikään on epäselvää mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat kun esittävät väittämän: sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisilla ilmiöillä. Ensinäkin yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ei selitetä ilmiöitä, vaan ymmärretään niitä. Luonnontieteissä selitetään. Näin ainakin Georg Henrik von Wright asian esitti aikoinaan. Toiseksi jos tekee sosiologista tutkimusta, luonnollisesti tehtävänä on ymmärtää sosiaalista ilmiötä sosiaalisesti. Sosiaalipsykologi ymmärtää sitä sosiaalipsykologisesti ja psykologi psykologisesti jne. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia tapoja ymmärtää ilmiötä. Tämä on kai vastaus jota Kivivuori ja Pietikäinen hakivat?

Joka tapauksessa, itse olisin aika lähellä keskiarvoa vastatessani artikkelin väittämiin. Tosin freudilaisuus pukkaisi päälle. Olen esimerkiksi valmis allekirjoittamaan väitteen, että pojalla lapsena on tiedostamattomia seksuaalisia tunteita äitiä kohtaan jne.

Darwinismin ja freudilaisuudenkin kategorioina jotenkin ymmärrän. Sen sijaan en tajua mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat episteemisellä konstruktivismilla. Olen joskus pitänyt kädessä Peter L. Bergerin ja Thomas Luckamanin teosta The Social Contstruction of Reality, mutta en ole sitä lukenut (vaikka tenttinyt ehkä olen, en muista). Niin ikään epäilen, ettei kukaan muukaan niistä, jotka Kivivuori ja Pietikäinen laskevat kuuluvaksi “konstruktivisteihin”, kuten vaikkapa Karl Marx tai Michel Foucault, ole lukenut. On totta, että angloamerikkalaisessa sosiologian perusopintotasoisissa oppikirjoissa Foucault saatetaan samaistaa “sosiaaliseen konstruktivismiin”, mutta kukaan itsensä vakavasti ottava eurooppalainen ammattitutkija ei näin tee. Foucault’n tieteenfilosofisten väittämien lähtökohtia on haettava klassisesta eurooppalaisesta filosofiasta, ei mistään angloamerikkalaisesta humpuukista. Esimerkiksi Foucault’n Histoire de la folie à l’âge classique on ennen kaikkea kommentaari René Descartesin Metodin esitykseen. Samoin Judith Butleria ei mielestäni voi ymmärtää ilman G. W. F. Hegelin filosofiaa (kuten olen aikaisemmissa päiväkirjamerkinnöissä yrittänyt tuoda esille ja tulevissa tulen edelleen esittämään), jossa spinozalaisen substanssin ja kartesiolaisen cogiton kompromissina länsimaisen filosofian keskiöön nousee käsite.

Mitä Marxiin tulee, on todella vaikea ymmärtää miten Kivivuori ja Pietikäinen ovat saaneet marxilaisen materialismin mahtumaan samaan kategoriaan postmodernin relativismin (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) kanssa. Yleensä nämä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Kivivuoren ja Pietikäisen kannattaisi tutustua vielä kerran marxilaisen filosofian peruskäsitteisiin ja ontologiaan. Ylärakenne eli ideologia heijastaa nimenomaan tuotantosuhteita eli materiaalista todellisuutta: viime kädessä ihan aikuisten oikeita ja konkreettisia atomeja ja molekyylejä. Mitä tekemistä tällä on sosiaalisen konstruktivismin kanssa jää epäselväksi?

Sinänsä artikkelin lopussa esitetty kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena Kivivuoren ja Pietikäisen artikkeli tuo mieleen Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän (jotka niin ikään ovat Tieteessä tapahtuu lehden vakiokirjoittajia) pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet: kummatkin perustuvat lukemattomuuteen. Raflaavan artikkelin tai terävän pamfletin – sellaisen jonka populaari jaksaa lukea – pystyy kirjoittamaan siinä vaiheessa kun ei ole vielä liian syvällä aiheessa, ei ole ymmärtänyt kaikkea lukemaansa – useimmat kirjoittajat eivät ole myöskään ammattitutkijoita, vaan “dosentteja” tai “vapaita toimittajia”. Tästä kaikesta seuraa luonnollisesti se, että kirjoitus osuu kohteeseen vain vahingossa. Siksi hyvät pamfletit ovat harvinaisia, varsinkin jos niiden aiheena on tiedekritiikki. Monesti kiistakirjoitukset paljastavatkin enemmän kirjoittajien tiedollisista puutteista kuin jotain uutta aiheesta.

 

Voiton suhdeluvun laskutendenssistä performatiivisuuteen ja queer-teoriaan

Perjantaina olin yliopistolla seminaarissa, jossa kuultiin alustuksia siitä, miten Karl Marx on ”kostanut” nykyisellä talouskriisillä sen, että hänen poliittisen taloustieteen kritiikki on viime vuosina ollut marginaalisessa asemassa. Seminaarin järjestäminen oli kuitenkin jo osoitus siitä, että kiinnostus Marxiin on lisääntymässä. Yliopistolta löytyy jälleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien lisäksi kansantaloustieteilijöitä, jotka ottavat Marxin talousteoriat tosissaan kehittäen kapitalismikritiikkiä.

Odotan innolla 3-4.11. pidettäviä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja (vaikka allekirjoittaneella ei ole äänioikeutta koska jatko-opiskelijana en enää maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua). Vasemmistolla on mielestäni realistinen mahdollisuus nousta ohi Vihreiden ylioppilaskunnan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Tähän on syynä yliopistolakiuudistuksessa Vihreiden epälojaalin toiminnan lisäksi materialismin uusi tuleminen; moralismiin, immateriaalisuuden ja kaiken maailman hippeilyyn kyllästyminen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja valittiin sloganin “materialismia, ei moralismia” siivittämänä. Nyt tämä ajatuksen eri variaatioita näkyy edarivaaliehdokkaiden vaalilauseissa tyyliin: “Olen luokkatietoinen, ja tytötkin sen huomaa”.

Kuunnellessani alustusta voiton suhdeluvun laskutendenssistä aloin pyöritellä myös ajatusta väitöskirjani päähenkilön, Judith Butlerin, marxilaisesta luennasta. Niin ikään ensi lokakuussa Suomen Turussa järjestettävien Naistutkimuspäivien teemana on materialismin mahdollisuudet / Materialitetens möjligheter. Epäilen silti, että tämän uuden yliopistoliikkeen heijastumat eivät vielä näy naistutkimuksessa vaikka edistyksellisestä oppi- ja tutkimusalasta onkin kyse.

Samalla tavoin kuin Baruch Spinozan avulla hegeliläistä idealismia on mahdollista tulkita materialistisesti sortumatta oikeistohegeliläisittäin abstraktioihin ja universalismiin, voisi Marxin avulla sitoa butlerilaisen performatiivisuuden kansantaloudellisiin realiteetteihin. Tätä kysymyksenasettelua voisi sitten kuljettaa useihin eri suuntiin. Yksi vaihtoehto voisi olla kulttuurin femininisoitumisen ja sukupuolieron uudelleenneuvottelun näkeminen osana kapitalismia mukaan luettuna viime päiväkirjamerkinnässäni esille ottamani huomio siitä, kuinka eri seksuaali-identiteeteillä leikittelystä on tullut osa kapitalistista kulutuskulttuuria. Olisi kiehtovaa jos tällaiset havainnot eivät jäisi immateriaalisen “kulttuurin” analyysin tasolle, vaan ne kyettäisiin konkretisoimaan esimerkiksi osana Marxin lisäarvoteorian uudelleentulkintaa.

Toinen vaihtoehto olisi lukea marxilaisesta näkökulmasta Butlerin tulkintaa G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta osana hänen subjektiteoriaa. Hegeliläinen sankari saavuttaakseen itsetietoisuuden matkalla kohti absoluuttia joutuu selvittämään kolme haastetta. Ensinnäkin tietoisuus on eristäytynyt ulkomaailmasta, luonnosta ja materiaalisesta todellisuutta. Toiseksi tietoisuus on eristynyt toisista tietoisuuksista; tietoisuuden on pystyttävä tunnustamaan itsensä toisessa ja kohottava oman rajoittuneen yksilöolemisensa yläpuolelle. Kolmanneksi tietoisuus on eristynyt itsestään. Herran ja rengin dialektiikan viimeisessä vaiheessa työn kautta ulkonainen maailma alkaa jäsentyä inhimilliseksi ympäristöksi heijastaen ihmiselle takaisin hänen olemustaan. Tunnustus saadaan ruumiin ja työn kautta. Tämä mielestäni ei avaa ainoastaan Butlerin subjektikäsitystä marxilaiselle työn teorialle, vaan mahdollistaa sen yhdistämisen queer-teoriaan ja sukupuolen performatiivisuuteen. Onhan herran ja rengin sadomasokistinen suhde aika queer ja performatiivisuus tekemistä; olemuksen esittämistä työn kautta.

En itse aio näitä kysymyksiä väitöskirjassani varsinaisesti käsitellä, mutta jos joku haluaa näitä heittoja problematisoida, niin tervehdin sitä ilolla.

 

“Väitöskirjan kolmannesta osasta”

Rakas päiväkirja, väitöskirjani kolmas osa hahmottuu. Tällä viikolla olen aikuisten oikeasti tehnyt jopa jotain sen eteen kun vielä edellisellä viikolla suoritettuani kaikki juoksevat asiat keskityin lähinnä keksimään miten pystyisin välttämään työntekoa.

Kokonaisuus, joka kulkee ainakin toistaiseksi – en tiedä miten miten käy myöhemmin – “väitöskirjan kolmas osa”, muodostuu neljästä luvusta. Ensimmäisessä luvussa esittelen lukijalle kuka on Judith Butler, käyn läpi G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikkaa ja kirjoitan Alexander Kojèvesta. Toisessa luvussa käsittelen Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä käytännönläheisemmin. Alun perin väitöskirjani keskeinen teema oli ennen kaikkea poliittinen ontologia. Nyt olen huomannut, että kysymys poliittisesta ontologiasta johtaa nimenomaan käytännön politiikkaan. Kaikista spekulatiivisimmat ja metafyysisimmät kysymykset ovat poliittisia eli käytännöllisiä asioita.

Esimerkiksi Performatiivinen politiikkakäsitys muodostui tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa: 1980-luvun filosofissa keskusteluissa ja yhdysvaltalaisessa ruohonjuuritason poliittisessa todellisuudessa. Se kykeni politisoimaan sukupuolen ja seksuaalisuuden – asiasta on näyttöä viiveellä Suomessakin. Miettikäämme vaikkapa Imatran kirkkoherran tai Lapin Kansan entisen päätoimittajan tapausta.

Butlerilaisen queer-teorian kääntöpuolena on se, että yhteiskunnan feminisoitumisesta on hyötynyt eniten keskiluokkaiset miehet, jotka ovat kyenneet yhdistämään feminiiniksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen, puhutaan metroseksuaalisuudesta. Queer-teorian myyräntyö sukupuolieron hämärtämiseksi ja uudelleenneuvottelemiseksi ei siis ole sen enempää auttanut naisia eteen päin vaikkapa työelämässä ja politiikassa kuin kyseenalaistanut porvarillista elämäntapaa, päinvastoin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä juuri keskiluokkaistumisen ansiosta: homomiehet ovat televisio-ohjelmissa markkinatalouden myyntimiehiä ja lesbonaisista on tullut porvarillisen ydinperheen siunauksellisuuden puolustajia. Tietenkään Butler ei ole tähän pyrkinyt, mutta se on toinen kysymys. Kuten hän sanoo, diskurssilla on ei-intentionaalisia sivuvaikutuksia. Niin ikään mielenkiintoinen kysymys on queer-liikkeen sisällä tapahtuneet muutokset. Tarkoitan esimerkiksi Helsinginkin pride-kulkuetta ja mustapinkkiä blokkia.

Kolmannessa luvussa palaan graduni teemaan: Louis Althusserin ja Jacques Lacanin vaikutukseen Butlerin ajatteluun. Tänään kolahti uusin Naistutkimus-lehti postiluukusta. Siinä oli aiheesta Pia Livia Hekanahon artikkeli (jos hän viittaa myös allekirjoittaneen vuoden 2004 Politiikka-lehden artikkeliin). Neljännessä luvussa käsittelen vanhan tutun Yirmiyahu Yovelin avustamana sitä, kuinka Hegelin filosofia perustuu tietyillä varauksilla Baruch Spinozan filosofialle ja kuinka tätä kautta myös Butler on saanut vaikutteita Spinozalta (sen lisäksi, että myös Althusser on saanut vaikutteita Spinozalta).

Näistä jokaisesta neljästä luvusta kirjoitan – tai siis olen jo kirjoittamasta – noin 10-15 sivuisen luonnoksen. Tämän jälkeen pohdiskelen esiin nousseita kysymyksiä kommentaarien avulla ja kirjoitan koko osan uudelleen. Näin “väitöskirjan kolmannen osan” kokonaispituudeksi tullee noin 60 liuskaa.

 

Konservatiivisesta kulttuurikritiikistä

Rakas päiväkirja, professori Timo Vihavaisen kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa herätti keskustelua ja erityisesti hänen kommenteilleen maahanmuutosta on nyökytelty tietyissä piireissä. Minusta on valitettavaa jos Vihavaisen kirjoitus, joka perustuu hänen hiljattain julkaisemaan teokseen Länsimaiden tuho, nähdään vain ja ainoastaan kommenttina niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Vihavaisen sanoma kun oli päinvastainen: maahanmuutto on yksi kysymys muiden joukossa ilmiössä, jota hän kutsuu länsimaisen kulttuurin rappioksi.

Vihavainen näyttää olevan yksi niistä, joille Neuvostoliiton romahtaminen oli pettymys. Siitä ei seurannutkaan ”voittajille” palkinnoksi kodin, uskonnon ja isänmaan uusylevöittäminen, vaan länsimaisen elämänmuodon lopullinen rappeutuminen kulutuskulttuurina. Räminärokkia soittavan HIM-yhtyeen menestystä pidetään nykyään ”suomalaiselle kulttuurille” vähintään yhtä merkittävänä asiana kuin säveltäjä Kaija Saariahon samaa Michael Ludwig Nemmers -palkintoa; korkea- ja populaarikulttuuria ei voi erottaa toisistaan; mikään ei ole enää pyhää. Jos joku uskaltaa sanoa tämän ääneen, kuten keskustalainen valtiosihteeri Risto Volanen teki arvostellessaan Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta nihilistiseksi (huomauttaen, että Ranskassa Antonin Artaud teki saman teatterille jo kolmekymmentä vuotta sitten), joutui hän kulttuurisivuilla lähinnä naurunalaiseksi.

Itseäni ihmetyttää, että Vihavaisen näkemyksiä on kommentoitu kuin ne olisivat jotenkin uusia. Suomalaisuuden liiton julkaisema Kanava lehti on täynnä vastaavanalaisia kirjoituksia – Vihavaisen teos länsimaisen kulttuurin perikadosta perustuu hänen Kanavassa julkaisuun kolumneihin.

Niin ikään Yhdysvaltalaisessa keskustelussa samat teemat, mistä Vihavainen puhuu, ovat toistuneet Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmajärjestys alkaen. Itse asiassa diskurssi länsimaisen kulttuurin rappeutumisesta voidaan löytää jo niin sanottujen uuskonservatiivien oppi-isältä, Leo Straussilta, hänen pyrkiessään pelastaa eurooppalainen kulttuuri Nietzschen kuvaamalta tuholta palaamalla antiikin kreikkalaiseen tapaan ymmärtää politiikka ja juutalaiskristillisiin arvoihin, uusyhteisöllisyyteen ja -moralismiin. Siinä Vihavainen saattaa olla oikeassa, että suomalaisessa valtamediassa tällainen keskustelu on jäänyt marginaaliseksi. Mutta se johtunee siitä, että suomalaiselle älymystölle aihe on marginaalinen ja heille on omat fooruminsa. Ne jotka ovat halunneet keskustella siitä, ovat voineet tehdä sen vaikkapa Kanavan sivuilla tai jossain muissa julkaisussa.

Vihavaisen tekstin onkin näemmä suunnattu ennen kaikkea herättämään oikeistoälymystöä liberalismin unesta. Kyseessä on siis köydenveto konservatismin ja liberalismin välillä ja puoluepoliittisesti keskiössä on Kokoomus Suomen suurimpana puolueena. Vihavaisen kannalta ongelmallista on vain se, että Eurovaaleissa Kokoomuksen konservatiivisimmat ehdokkaat, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen, enemmänkin karkottivat äänestäjiä Vihreisiin ja RKP:hen kuin toivat niitä lisää Kokoomukselle. Viime kädessä Vihavaisen ongelmana ei näytäkään olevan se, että asioista ei keskusteltaisi, vaan niistä keskustellaan ”väärällä tavalla”. Tilanne on analoginen niin sanotun Nato-keskustelun kanssa: eräiden ihmisten mielestä Nato on suomalaisille tabu koska enemmistö kansalaisista ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.

Mitä Vihavaisen kirjoituksen sisältöön tulee, minun on hyvin vaikea tarttua siihen koska käsitteellistän maailmaa niin eri tavoin kuin hän. Ainoa tapa, jolla kykenen jotenkin ymmärtämään sitä, mitä Vihavainen yrittää sanoa, on tulkita häntä hegeliläisenä idealistina, eli oikeistohegeliläisenä, jolle kulttuurin ja kansankunnan kaltainen abstraktio ei ole kirosana. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Hegel kun ymmärsi yhteiskunnan totaliteetiksi, jossa yhteiskuntien osien väliset erot ja ristiriidat ovat näennäisiä. Niiden kehitys ilmaisee yhden ja saman totaliteetin historiaa ja kehityskulkua. Näin yhteiskunnan ja kulttuurin kaltaiset käsitteet eivät jää ainoastaan suljetuiksi systeemeiksi, vaan ovat abstrakteja käsitteitä ilman konkreettista sisältöä. Ilman tällaista ennakko-oletusta, ei hän voisi puhua yhdestä suomalaisesta kulttuurista, islamista pohjimmiltaan aggressiivisena uskonnosta jne.

Kokonaan oma haasteensa Vihavaisen konservatiiviselle kulttuurikritiikille – ja miksi ei myös vaikkapa Kokoomukselle – on se, mitä Karl Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa porvarillisen elämänmuodon kumouksellisuudesta; sosialistien tai kommunistien ei ole tarvinnut häpäistä porvariston pyhinä pitämiä asioita koska porvaristo on tehnyt sen aivan itse.

Porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta. […] Porvaristo repi perhesuhteelta sen liikuttavan sentimentaalisen hunnun ja pelkisti sen puhtaaksi rahasuhteeksi. […] Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (Marx 1998, 39-40.)

Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se poisti teollisuudelta kansallisen pohjan. [...] (Ibid.)

Mutta palataan näihin kysymyksiin ja Vihavaisen sinänsä ihan virkistävään puheenvuoroon kun joku päivä olen saanut luettuna Länsimaiden tuhon.