Tiedekritiikin vaikeudesta

Rakas päiväkirja, kirjoitin nelisen vuotta sitten päiväkirjaani huomioita sosiologian dosentti Janne Kivivuoren teoksesta Paha tieto. Vanhempi päiväkirja on poistunut netistä enkä jaksa sen paperista kopiota esille kaivaa, niin totean, että muistaakseni kirjoitin pitäväni sen perusasenteesta, mutta sen sisältävän niin paljon epätarkkuuksia käsitellessä eri ajattelijoita – tuohon aikaan olin itse keskittynyt varhaismoderniin poliittiseen filosofiaan ja Kivivuoren luennat Thomas Hobbesista ja Niccoló Machiavellista pistivät silmään – , että ne eivät voineet olla vaikuttamatta koko pamfletin sanoman uskottavuuteen.

Samanlainen olotila tuli kun luin uusimmasta Tieteessä tapahtuu lehdestä Kivivuoren yhdessä aate- ja oppihistorian dosentti Petteri Pietikäisen kirjoittaman artikkelin Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Se perustuu oikeus- ja yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoille esitettyjen kysymysten otsikoinnin mukaiseen kategorisointiin. Pietikäinen ja Kivivuori avustajiensa välityksellä ovat esittäneet erilaisia väittämiä, jotka he ovat katsoneet edustavan darwinismia, freudilaisuutta tai konstruktionismia. Tämä on loogista ja selkeää.

Kysymysten tarkkuudesta voidaan sen sijaan olla montaa mieltä. Esimerkiksi olen valmis allekirjoittamaan väitteen, että kaikilta ihmisiltä on löydettävissä tietyt perustuneet (kun ensin ollaan päästy sopimukseen siitä, mitkä oliot lasketaan kuuluvan ihmisen käsitteeseen). Mutta on toinen asia miten ne kategorisoidaan ja saako ne jossain päin erilaisia tulkintoja ja nyansseja. Niin ikään on epäselvää mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat kun esittävät väittämän: sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisilla ilmiöillä. Ensinäkin yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ei selitetä ilmiöitä, vaan ymmärretään niitä. Luonnontieteissä selitetään. Näin ainakin Georg Henrik von Wright asian esitti aikoinaan. Toiseksi jos tekee sosiologista tutkimusta, luonnollisesti tehtävänä on ymmärtää sosiaalista ilmiötä sosiaalisesti. Sosiaalipsykologi ymmärtää sitä sosiaalipsykologisesti ja psykologi psykologisesti jne. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia tapoja ymmärtää ilmiötä. Tämä on kai vastaus jota Kivivuori ja Pietikäinen hakivat?

Joka tapauksessa, itse olisin aika lähellä keskiarvoa vastatessani artikkelin väittämiin. Tosin freudilaisuus pukkaisi päälle. Olen esimerkiksi valmis allekirjoittamaan väitteen, että pojalla lapsena on tiedostamattomia seksuaalisia tunteita äitiä kohtaan jne.

Darwinismin ja freudilaisuudenkin kategorioina jotenkin ymmärrän. Sen sijaan en tajua mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat episteemisellä konstruktivismilla. Olen joskus pitänyt kädessä Peter L. Bergerin ja Thomas Luckamanin teosta The Social Contstruction of Reality, mutta en ole sitä lukenut (vaikka tenttinyt ehkä olen, en muista). Niin ikään epäilen, ettei kukaan muukaan niistä, jotka Kivivuori ja Pietikäinen laskevat kuuluvaksi “konstruktivisteihin”, kuten vaikkapa Karl Marx tai Michel Foucault, ole lukenut. On totta, että angloamerikkalaisessa sosiologian perusopintotasoisissa oppikirjoissa Foucault saatetaan samaistaa “sosiaaliseen konstruktivismiin”, mutta kukaan itsensä vakavasti ottava eurooppalainen ammattitutkija ei näin tee. Foucault’n tieteenfilosofisten väittämien lähtökohtia on haettava klassisesta eurooppalaisesta filosofiasta, ei mistään angloamerikkalaisesta humpuukista. Esimerkiksi Foucault’n Histoire de la folie à l’âge classique on ennen kaikkea kommentaari René Descartesin Metodin esitykseen. Samoin Judith Butleria ei mielestäni voi ymmärtää ilman G. W. F. Hegelin filosofiaa (kuten olen aikaisemmissa päiväkirjamerkinnöissä yrittänyt tuoda esille ja tulevissa tulen edelleen esittämään), jossa spinozalaisen substanssin ja kartesiolaisen cogiton kompromissina länsimaisen filosofian keskiöön nousee käsite.

Mitä Marxiin tulee, on todella vaikea ymmärtää miten Kivivuori ja Pietikäinen ovat saaneet marxilaisen materialismin mahtumaan samaan kategoriaan postmodernin relativismin (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) kanssa. Yleensä nämä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Kivivuoren ja Pietikäisen kannattaisi tutustua vielä kerran marxilaisen filosofian peruskäsitteisiin ja ontologiaan. Ylärakenne eli ideologia heijastaa nimenomaan tuotantosuhteita eli materiaalista todellisuutta: viime kädessä ihan aikuisten oikeita ja konkreettisia atomeja ja molekyylejä. Mitä tekemistä tällä on sosiaalisen konstruktivismin kanssa jää epäselväksi?

Sinänsä artikkelin lopussa esitetty kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena Kivivuoren ja Pietikäisen artikkeli tuo mieleen Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän (jotka niin ikään ovat Tieteessä tapahtuu lehden vakiokirjoittajia) pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet: kummatkin perustuvat lukemattomuuteen. Raflaavan artikkelin tai terävän pamfletin – sellaisen jonka populaari jaksaa lukea – pystyy kirjoittamaan siinä vaiheessa kun ei ole vielä liian syvällä aiheessa, ei ole ymmärtänyt kaikkea lukemaansa – useimmat kirjoittajat eivät ole myöskään ammattitutkijoita, vaan “dosentteja” tai “vapaita toimittajia”. Tästä kaikesta seuraa luonnollisesti se, että kirjoitus osuu kohteeseen vain vahingossa. Siksi hyvät pamfletit ovat harvinaisia, varsinkin jos niiden aiheena on tiedekritiikki. Monesti kiistakirjoitukset paljastavatkin enemmän kirjoittajien tiedollisista puutteista kuin jotain uutta aiheesta.

 

Voiton suhdeluvun laskutendenssistä performatiivisuuteen ja queer-teoriaan

Perjantaina olin yliopistolla seminaarissa, jossa kuultiin alustuksia siitä, miten Karl Marx on ”kostanut” nykyisellä talouskriisillä sen, että hänen poliittisen taloustieteen kritiikki on viime vuosina ollut marginaalisessa asemassa. Seminaarin järjestäminen oli kuitenkin jo osoitus siitä, että kiinnostus Marxiin on lisääntymässä. Yliopistolta löytyy jälleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien lisäksi kansantaloustieteilijöitä, jotka ottavat Marxin talousteoriat tosissaan kehittäen kapitalismikritiikkiä.

Odotan innolla 3-4.11. pidettäviä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja (vaikka allekirjoittaneella ei ole äänioikeutta koska jatko-opiskelijana en enää maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua). Vasemmistolla on mielestäni realistinen mahdollisuus nousta ohi Vihreiden ylioppilaskunnan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Tähän on syynä yliopistolakiuudistuksessa Vihreiden epälojaalin toiminnan lisäksi materialismin uusi tuleminen; moralismiin, immateriaalisuuden ja kaiken maailman hippeilyyn kyllästyminen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja valittiin sloganin “materialismia, ei moralismia” siivittämänä. Nyt tämä ajatuksen eri variaatioita näkyy edarivaaliehdokkaiden vaalilauseissa tyyliin: “Olen luokkatietoinen, ja tytötkin sen huomaa”.

Kuunnellessani alustusta voiton suhdeluvun laskutendenssistä aloin pyöritellä myös ajatusta väitöskirjani päähenkilön, Judith Butlerin, marxilaisesta luennasta. Niin ikään ensi lokakuussa Suomen Turussa järjestettävien Naistutkimuspäivien teemana on materialismin mahdollisuudet / Materialitetens möjligheter. Epäilen silti, että tämän uuden yliopistoliikkeen heijastumat eivät vielä näy naistutkimuksessa vaikka edistyksellisestä oppi- ja tutkimusalasta onkin kyse.

Samalla tavoin kuin Baruch Spinozan avulla hegeliläistä idealismia on mahdollista tulkita materialistisesti sortumatta oikeistohegeliläisittäin abstraktioihin ja universalismiin, voisi Marxin avulla sitoa butlerilaisen performatiivisuuden kansantaloudellisiin realiteetteihin. Tätä kysymyksenasettelua voisi sitten kuljettaa useihin eri suuntiin. Yksi vaihtoehto voisi olla kulttuurin femininisoitumisen ja sukupuolieron uudelleenneuvottelun näkeminen osana kapitalismia mukaan luettuna viime päiväkirjamerkinnässäni esille ottamani huomio siitä, kuinka eri seksuaali-identiteeteillä leikittelystä on tullut osa kapitalistista kulutuskulttuuria. Olisi kiehtovaa jos tällaiset havainnot eivät jäisi immateriaalisen “kulttuurin” analyysin tasolle, vaan ne kyettäisiin konkretisoimaan esimerkiksi osana Marxin lisäarvoteorian uudelleentulkintaa.

Toinen vaihtoehto olisi lukea marxilaisesta näkökulmasta Butlerin tulkintaa G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta osana hänen subjektiteoriaa. Hegeliläinen sankari saavuttaakseen itsetietoisuuden matkalla kohti absoluuttia joutuu selvittämään kolme haastetta. Ensinnäkin tietoisuus on eristäytynyt ulkomaailmasta, luonnosta ja materiaalisesta todellisuutta. Toiseksi tietoisuus on eristynyt toisista tietoisuuksista; tietoisuuden on pystyttävä tunnustamaan itsensä toisessa ja kohottava oman rajoittuneen yksilöolemisensa yläpuolelle. Kolmanneksi tietoisuus on eristynyt itsestään. Herran ja rengin dialektiikan viimeisessä vaiheessa työn kautta ulkonainen maailma alkaa jäsentyä inhimilliseksi ympäristöksi heijastaen ihmiselle takaisin hänen olemustaan. Tunnustus saadaan ruumiin ja työn kautta. Tämä mielestäni ei avaa ainoastaan Butlerin subjektikäsitystä marxilaiselle työn teorialle, vaan mahdollistaa sen yhdistämisen queer-teoriaan ja sukupuolen performatiivisuuteen. Onhan herran ja rengin sadomasokistinen suhde aika queer ja performatiivisuus tekemistä; olemuksen esittämistä työn kautta.

En itse aio näitä kysymyksiä väitöskirjassani varsinaisesti käsitellä, mutta jos joku haluaa näitä heittoja problematisoida, niin tervehdin sitä ilolla.

 

“Väitöskirjan kolmannesta osasta”

Rakas päiväkirja, väitöskirjani kolmas osa hahmottuu. Tällä viikolla olen aikuisten oikeasti tehnyt jopa jotain sen eteen kun vielä edellisellä viikolla suoritettuani kaikki juoksevat asiat keskityin lähinnä keksimään miten pystyisin välttämään työntekoa.

Kokonaisuus, joka kulkee ainakin toistaiseksi – en tiedä miten miten käy myöhemmin – “väitöskirjan kolmas osa”, muodostuu neljästä luvusta. Ensimmäisessä luvussa esittelen lukijalle kuka on Judith Butler, käyn läpi G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikkaa ja kirjoitan Alexander Kojèvesta. Toisessa luvussa käsittelen Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä käytännönläheisemmin. Alun perin väitöskirjani keskeinen teema oli ennen kaikkea poliittinen ontologia. Nyt olen huomannut, että kysymys poliittisesta ontologiasta johtaa nimenomaan käytännön politiikkaan. Kaikista spekulatiivisimmat ja metafyysisimmät kysymykset ovat poliittisia eli käytännöllisiä asioita.

Esimerkiksi Performatiivinen politiikkakäsitys muodostui tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa: 1980-luvun filosofissa keskusteluissa ja yhdysvaltalaisessa ruohonjuuritason poliittisessa todellisuudessa. Se kykeni politisoimaan sukupuolen ja seksuaalisuuden – asiasta on näyttöä viiveellä Suomessakin. Miettikäämme vaikkapa Imatran kirkkoherran tai Lapin Kansan entisen päätoimittajan tapausta.

Butlerilaisen queer-teorian kääntöpuolena on se, että yhteiskunnan feminisoitumisesta on hyötynyt eniten keskiluokkaiset miehet, jotka ovat kyenneet yhdistämään feminiiniksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen, puhutaan metroseksuaalisuudesta. Queer-teorian myyräntyö sukupuolieron hämärtämiseksi ja uudelleenneuvottelemiseksi ei siis ole sen enempää auttanut naisia eteen päin vaikkapa työelämässä ja politiikassa kuin kyseenalaistanut porvarillista elämäntapaa, päinvastoin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä juuri keskiluokkaistumisen ansiosta: homomiehet ovat televisio-ohjelmissa markkinatalouden myyntimiehiä ja lesbonaisista on tullut porvarillisen ydinperheen siunauksellisuuden puolustajia. Tietenkään Butler ei ole tähän pyrkinyt, mutta se on toinen kysymys. Kuten hän sanoo, diskurssilla on ei-intentionaalisia sivuvaikutuksia. Niin ikään mielenkiintoinen kysymys on queer-liikkeen sisällä tapahtuneet muutokset. Tarkoitan esimerkiksi Helsinginkin pride-kulkuetta ja mustapinkkiä blokkia.

Kolmannessa luvussa palaan graduni teemaan: Louis Althusserin ja Jacques Lacanin vaikutukseen Butlerin ajatteluun. Tänään kolahti uusin Naistutkimus-lehti postiluukusta. Siinä oli aiheesta Pia Livia Hekanahon artikkeli (jos hän viittaa myös allekirjoittaneen vuoden 2004 Politiikka-lehden artikkeliin). Neljännessä luvussa käsittelen vanhan tutun Yirmiyahu Yovelin avustamana sitä, kuinka Hegelin filosofia perustuu tietyillä varauksilla Baruch Spinozan filosofialle ja kuinka tätä kautta myös Butler on saanut vaikutteita Spinozalta (sen lisäksi, että myös Althusser on saanut vaikutteita Spinozalta).

Näistä jokaisesta neljästä luvusta kirjoitan – tai siis olen jo kirjoittamasta – noin 10-15 sivuisen luonnoksen. Tämän jälkeen pohdiskelen esiin nousseita kysymyksiä kommentaarien avulla ja kirjoitan koko osan uudelleen. Näin “väitöskirjan kolmannen osan” kokonaispituudeksi tullee noin 60 liuskaa.

 

Konservatiivisesta kulttuurikritiikistä

Rakas päiväkirja, professori Timo Vihavaisen kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa herätti keskustelua ja erityisesti hänen kommenteilleen maahanmuutosta on nyökytelty tietyissä piireissä. Minusta on valitettavaa jos Vihavaisen kirjoitus, joka perustuu hänen hiljattain julkaisemaan teokseen Länsimaiden tuho, nähdään vain ja ainoastaan kommenttina niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Vihavaisen sanoma kun oli päinvastainen: maahanmuutto on yksi kysymys muiden joukossa ilmiössä, jota hän kutsuu länsimaisen kulttuurin rappioksi.

Vihavainen näyttää olevan yksi niistä, joille Neuvostoliiton romahtaminen oli pettymys. Siitä ei seurannutkaan ”voittajille” palkinnoksi kodin, uskonnon ja isänmaan uusylevöittäminen, vaan länsimaisen elämänmuodon lopullinen rappeutuminen kulutuskulttuurina. Räminärokkia soittavan HIM-yhtyeen menestystä pidetään nykyään ”suomalaiselle kulttuurille” vähintään yhtä merkittävänä asiana kuin säveltäjä Kaija Saariahon samaa Michael Ludwig Nemmers -palkintoa; korkea- ja populaarikulttuuria ei voi erottaa toisistaan; mikään ei ole enää pyhää. Jos joku uskaltaa sanoa tämän ääneen, kuten keskustalainen valtiosihteeri Risto Volanen teki arvostellessaan Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta nihilistiseksi (huomauttaen, että Ranskassa Antonin Artaud teki saman teatterille jo kolmekymmentä vuotta sitten), joutui hän kulttuurisivuilla lähinnä naurunalaiseksi.

Itseäni ihmetyttää, että Vihavaisen näkemyksiä on kommentoitu kuin ne olisivat jotenkin uusia. Suomalaisuuden liiton julkaisema Kanava lehti on täynnä vastaavanalaisia kirjoituksia – Vihavaisen teos länsimaisen kulttuurin perikadosta perustuu hänen Kanavassa julkaisuun kolumneihin.

Niin ikään Yhdysvaltalaisessa keskustelussa samat teemat, mistä Vihavainen puhuu, ovat toistuneet Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmajärjestys alkaen. Itse asiassa diskurssi länsimaisen kulttuurin rappeutumisesta voidaan löytää jo niin sanottujen uuskonservatiivien oppi-isältä, Leo Straussilta, hänen pyrkiessään pelastaa eurooppalainen kulttuuri Nietzschen kuvaamalta tuholta palaamalla antiikin kreikkalaiseen tapaan ymmärtää politiikka ja juutalaiskristillisiin arvoihin, uusyhteisöllisyyteen ja -moralismiin. Siinä Vihavainen saattaa olla oikeassa, että suomalaisessa valtamediassa tällainen keskustelu on jäänyt marginaaliseksi. Mutta se johtunee siitä, että suomalaiselle älymystölle aihe on marginaalinen ja heille on omat fooruminsa. Ne jotka ovat halunneet keskustella siitä, ovat voineet tehdä sen vaikkapa Kanavan sivuilla tai jossain muissa julkaisussa.

Vihavaisen tekstin onkin näemmä suunnattu ennen kaikkea herättämään oikeistoälymystöä liberalismin unesta. Kyseessä on siis köydenveto konservatismin ja liberalismin välillä ja puoluepoliittisesti keskiössä on Kokoomus Suomen suurimpana puolueena. Vihavaisen kannalta ongelmallista on vain se, että Eurovaaleissa Kokoomuksen konservatiivisimmat ehdokkaat, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen, enemmänkin karkottivat äänestäjiä Vihreisiin ja RKP:hen kuin toivat niitä lisää Kokoomukselle. Viime kädessä Vihavaisen ongelmana ei näytäkään olevan se, että asioista ei keskusteltaisi, vaan niistä keskustellaan ”väärällä tavalla”. Tilanne on analoginen niin sanotun Nato-keskustelun kanssa: eräiden ihmisten mielestä Nato on suomalaisille tabu koska enemmistö kansalaisista ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.

Mitä Vihavaisen kirjoituksen sisältöön tulee, minun on hyvin vaikea tarttua siihen koska käsitteellistän maailmaa niin eri tavoin kuin hän. Ainoa tapa, jolla kykenen jotenkin ymmärtämään sitä, mitä Vihavainen yrittää sanoa, on tulkita häntä hegeliläisenä idealistina, eli oikeistohegeliläisenä, jolle kulttuurin ja kansankunnan kaltainen abstraktio ei ole kirosana. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Hegel kun ymmärsi yhteiskunnan totaliteetiksi, jossa yhteiskuntien osien väliset erot ja ristiriidat ovat näennäisiä. Niiden kehitys ilmaisee yhden ja saman totaliteetin historiaa ja kehityskulkua. Näin yhteiskunnan ja kulttuurin kaltaiset käsitteet eivät jää ainoastaan suljetuiksi systeemeiksi, vaan ovat abstrakteja käsitteitä ilman konkreettista sisältöä. Ilman tällaista ennakko-oletusta, ei hän voisi puhua yhdestä suomalaisesta kulttuurista, islamista pohjimmiltaan aggressiivisena uskonnosta jne.

Kokonaan oma haasteensa Vihavaisen konservatiiviselle kulttuurikritiikille – ja miksi ei myös vaikkapa Kokoomukselle – on se, mitä Karl Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa porvarillisen elämänmuodon kumouksellisuudesta; sosialistien tai kommunistien ei ole tarvinnut häpäistä porvariston pyhinä pitämiä asioita koska porvaristo on tehnyt sen aivan itse.

Porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta. […] Porvaristo repi perhesuhteelta sen liikuttavan sentimentaalisen hunnun ja pelkisti sen puhtaaksi rahasuhteeksi. […] Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (Marx 1998, 39-40.)

Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se poisti teollisuudelta kansallisen pohjan. [...] (Ibid.)

Mutta palataan näihin kysymyksiin ja Vihavaisen sinänsä ihan virkistävään puheenvuoroon kun joku päivä olen saanut luettuna Länsimaiden tuhon.

 

Kaksi keskustapuoluetta…

Rakas päiväkirja, jos vielä kirjoittaisin suomalaisesta korruptiosta, eli siitä mitä viimeisen viikon aikana olen miettinyt tästä niin sanotusta vaalirahakohusta.

Ensinnäkin, olen joka aamu tällä viikolla herännyt miettien onko keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen ymmärtänyt jo erota. Ei ole vielä. Hän on kuin Suomen Silvio Berlusconi sillä erotuksella, että Berlusconi kykeni 1990-luvulla uudistamaan koko Iltalian poliittisen järjestelmän ja viemään puolueensa voitosta voittoon. Sen sijaan Suomessa Vanhanen on hävinnyt jokaisen vaalin jossa hän on ollut Keskustan puheenjohtajana eikä Suomen poliittinen järjestelmäkään ole uudistunut, päinvastoin. Olisi keskustalaisten etu jos Vanhanen ymmärtäisi siirtyä rivikansanedustajaksi pääministerin ja puoluejohtajan paikalta.

Berlusconia ei ole saatu narautettua mistään, vaikka kaikki tietävät hänen syyllistyneen korruptioon. Italialaisten mielestä se vain ei ole raskauttavaa koska muutkin poliitikot tekevät niin; se on niin sanotusti maan tapa. Berlusconi on vain joutunut suurennuslasin alle koska tuomarit ovat kommunisteja eivätkä ymmärrä Berlusconin kaltaista isänmaallista miestä. Suomessa keskustelaisten mielestä Matti Vanhanen on joutunut etelän median vainon kohteeksi. Etelän medialla tarkoitetaan tietenkin Yleisradiota ja Helsingin sanomia, joita moni keskustalainen pitää, jos ei kommunistien, niin ainakin sosialistien hallussa olevina propagandakoneistoina.

Sillä, että keskustalainen pääministeri on itse jäänyt aikaisemmin valehtelemisesta kiinni väitettyään tavanneen Susan Kurosen Vantaan Ikean parkkipaikalla, ei näytä olevan merkitystä keskustalaisille, vaikka jo tuolloin luottamus Vanhaseen mureni monella politiikkaa seuraavalla. Niin ikään on kysyttävät, kumpi on pahempi huippupoliitikolle, muistamattomuus vai tietoinen valehtelu? Tarkoita näitä Vanhasen unohtamia tapaamisia helluntailaisten talousrikollisten kanssa. Näiden, jotka halusivat tukea – ja tukivatkin – isänmaallisia piirejä kehittääkseen bisneksiensä ”yhteiskuntasuhteita”. Muille kuin keskustelaisille tämä kaikki riittää selittämään sen, ilman mitään etelän median salajuonta, miksi Vanhasen talonrakennusprojekti on nyt noussut erityistarkasteluun.

Alkuviikon hauskin juttu oli Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli vaatimus siitä, että Yleisradion Mikael Jungerin on vedettävä moraalisia johtopäätöksiä, jos tiedot keskustalaisen pääministerin lautakaupoista eivät osoittaudu oikeiksi. On muistettava, että koko keskustelu poliittisesta korruptiosta alkoi kun Kalli julisti rikkovansa säätämänsä lakia koska siitä ei rangaista. Toisaalta ymmärrän laumasieluisia keskustalaisia, jotka haluavat, että heidän omat poliitikot viilaavat heitä linssiin. Se luonee turvallisen olotilan, antaa tunteen jatkuvuudesta ja elämän mielekkyydestä. Uskonnoilla ja uskonnollisuudella lienee samanlainen funktio ihmisten elämässä. Tai ehkä keskustalaiset ajattelevat, että heidän omat poliitikot osaavat sitten valehdella naama peruslukemilla tiukanpaikan tullen, esimerkiksi kun Neuvostoliitto ja marsilaiset hyökkää Suomeen, kun he nyt kykenevät samaan omille äänestäjilleen?

Toinen asia mitä olen miettinyt on se, kuinka vihreät aina onnistuvat omia kannattajiaan niin ikään viilaamaan linssiin ilman, että se olisi ongelma puolueen omille kannattajilleen. Helsingin Sanomat tiesi kertoa kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon olevan Facebookissa ryhmässä, joka vaatii Suomeen uusia eduskuntavaaleja, mutta haastattelussa hän ilmoitti muiden Vihreiden rinnalla tukevansa hallitusta luottamusäänestyksessä. Vastaavassa tilanteessa Vasemmistoliitossa otettaisiin esille 1970-luvun enemmistön ja vähemmistön vastakkainasettelu (vaikka kyseinen edustaja ei olisi edes elänyt kyseisellä vuosikymmenellä) ja hänen eroa puolueesta ja eduskuntaryhmästä vaadittaisiin suureen ääneen. Tätä niin sanottua vuoropuhelua käytäisiin julkisuussa ilman, että asiasta olisi saman pöydän ääressä koskaan keskusteltu, ja siihen vedettäisiin koko puolue mukaan ja kaunaa kannettaisiin loppuelämä. Sen sijaan Vihreille yhtäaikainen oleminen hallituksessa ja oppositiossa ei näytä olevan ongelma. Se ei hajota puoluetta eikä edes aiheuta marginaalisia mielipidekirjoituksia Vihreän Langan sivuilla lukuun ottamatta enemmän keskustelua.

Ei voi kuin olla kateellinen Matti Vanhaselle, Timo Kallille ja Outi Alanko-Kahiluodolle. Taitavia poliitikkoja kertakaikkiaan…

 

Yliopistolaisten kolme tehvää

Rakas päiväkirja, meillä yliopistolaisilla on kolme tehtävää: tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen keskustelu.

Tutkimus. Kuluneella viikolla sain valmiiksi maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä käsittelevän artikkelikäsikirjoituksen. Seuraavan kahden viikon aikana on kaksi siihen liittyvää seminaariesitystä, joissa haen kommentteja työhöni ennen kuin lähetän sen arvioitavaksi eteen päin.

Opetus. Kysyin alustavasti laitokselta, onko mahdollista, että pitäisimme laitoksemme erään kansainvälisen politiikan tutkijan kanssa luentosarjan ja/tai seminaarin ensi syksynä nyt tutkimastani aiheesta? Vastaus oli varovaisen myöntävä, varsinkin kun kyseisen opetuksen voisi suunnata sekä valtio-opin että kansainvälisen politiikan opiskelijoille (ja mahdollisesti esimerkiksi myös naistutkimuksen opiskelijoille). Lopullinen päätös tehdään asiasta keväällä. Olisi hienoa päästä pitkästä aikaa luennoimaan edes vähäsen.

Yhteiskunnallinen keskustelu. Tiedustelin olisiko Aamulehdessä kiinnostusta, että kirjoittaisin lehden alakertaosioon popularisoidun version tutkijoille kirjoittamasta artikkelista. Kuulemma päätöksiä julkaisusta ei tehdä etukäteen, mutta kannattaa yrittää. Tekstin ohjepituus on 6 000 merkkiä ja julkaistavista kirjoituksista saa tavanomaisen korvauksen.

*

Seuraavan kahden viikon aikana tarkoitukseni on kirjoittaa kyseinen popularisoitu juttu sekä kääntää englanniksi aikaisemmin kirjoittamani toinen artikkeli, joka käsittelee kriittistä miestutkimusta ja nomadista feminismiä. Sitten on aika palata varsinaisen väitöskirjan pariin.

*

Kansan Uutiset etsi blogin kirjoittajia nuorista vasemmistolaisista. Harkinnan jälkeen ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pientä korvausta vastaan. Asia nytkähtänee eteenpäin syksyn aikana.

Kerroin, että tarkoitukseni on kirjoittaa samalla tavoin kuin nytkin tätä päiväkirjaa etupäässä väitöskirjaani tai sitä lähellä olevista aiheista. Joskus saattaisin kommentoida joitain ajankohtaista aihetta tai kirjoittaa kirja-arvostelun lukemastani kirjasta. Sen sijaan henkilökohtaisen lörpöttelyn jätän vähemmälle ja yritän olla hieman ymmärrettävämpi. Nyt kirjoitan tätä päiväkirjaa ennen kaikkea itselleni.

Jos ja kun alan kirjoittamaan Kansan Uutisten nettisivuille, saa nähdä miten tälle päiväkirjalleni käy. Epäilen etten jaksa kahta blogia pitää yllä yhtä aikaa.

Olen pitänyt päiväkirjaa netissä keväästä 2004 alkaen. Nykyiselle pohjalle olen kirjoittanut alkutalvesta 2007. Vanhan pohjan päiväkirja merkinnät ovat kadonneet netistä. Onneksi ne ovat allekirjoittaneella parilla tallessa ja joukossa on aiehelmiä, joita voisin hyödyntään Kansan Uutisten blogissani.

 

Historia loppui 13.10.1806

Rakas päiväkirja, Alexandre Kojève oli venäläinen emigrantti, joka pakeni bolševikkien vallankumousta Saksan kautta Ranskaan, mutta pysyi silti kommunistina  – hän hyväksyi vallankumouksen vaatimat uhrit ymmärtäen olevansa yksi sellainen kapitalistin poikana, jos hän jää Venäjälle. Toisen maailman sodan jälkeen hän vastasi omien sanojensa mukaisesti Ranskan valtiovarainministeriössä kaikesta muusta paitsi Ranskan ydinasepelotteesta (josta päätti presidentti Charles de Gaulle) toimien samaan aikaan KGB:n agenttina. Hän oli myös perustamassa korkea-arvoisena virkamiehenä Euroopan talousaluetta ja neuvottelemassa GATT-sopimuksesta (jonka pohjalle muodostui sittemmin Maailman kauppajärjestö eli WTO) ihaillen samaan aikaan suuresti Stalinia ja itki kun kuuli tämän kuolleen. Mutta ennen kaikkea Kojève oli 1900-luvun merkittävin Hegelin filosofian tulkitsija. Ei siksi, että hänen luentansa olisi ollut syvällinen, päinvastoin, vaan koska hänen luennoillaan 1930-luvulla kävi ihmisiä, jotka sodan jälkeen nousivat merkittäviin asemiin ranskalaisessa akateemisessa maailmassa tai valtionhallinnossa.

Suomessa Kojèvea on julkaistu yhden antologian verran. Historian loppu sisältää hänen kirja-arvosteluitaan, haastattelun ja ohjelmaluonnostelan Ranskan poliittiseksi opiksi Toisen maailmansodan jälkeiselle ajalle. Viime vuonna Niin & Näin -lehdestä ilmestyi Kojèvea käsitellyt numero. Vielä tuolloin ohitin Kojèven olankohautuksella, vaikka olin törmännyt häneen aikaisemminkin parissa yhteydessä ja alitajuisesti tiesin tarpeesta tutustua häneen myöhemmin.

Kojève on loistavaa lääkettä uusliberalistista aikaamme vaivaamalle moralismille (vaikka nykyään hänen teesinsä historian lopusta ovat omineet nimenomaan uusliberalismia ajaneet yhdysvaltalaiset neokonservatiivit). Analysoitaessa 1900-luvun politiikkaa hän ei sen enempää kauhistele Natsi-Saksan kansamurhia kuin Stalinin ajan Gulagia. Suomennetun antologian esipuheen kirjoittaja Jussi Ojaheimo toteaa Kojèven kirjoittaneen Leo Straussille (joka tunnetaan George W. Bushinkin hallinnossa vaikuttaneiden uuskonservatiivien oppi-isänä):

Esoteerinen filosofinen kirjoittaminen tyydyttää ihmisen leikkimisen halua, antaa herroille kätevästi keskinäistä tunnustusta, ylevöittää massoja valheilla, jakaa myyttejä niille, jotka kuolemattomuuteen jaksavat uskoa ja luovat pysyvyyden tunnetta nykytilaan.

Kojèven mukaan historia loppui lokakuun 13. päivänä vuonna 1806 kun Napoleon ratsasti Hegelin ikkunan alta. Siinä missä Raamattu ennusti ja puhui abstraktisti messiaasta, Napoleon-Hegel oli konkreettinen Kristus maanpäällä. Hegel ymmärsi ja Napoleon lähti viemään ilosanomaa siitä, että vapaus, veljeys ja tasa-arvo olivat ihmiskunnan korkeimmat arvot. 1900-luvun välinäytös, Kylmä sota, ei ollut ollut todellista historian universaalia dialektiikkaa, vaan saman ideologian sisäinen pieni erimielisyys siitä, miten yhteiset, Ranskan suuren vallankumouksen, arvot on pantava täytäntöön juridis-hallinnollisesti. Kojève itse ei suostunut avoimesti ottamaan kantaa kapitalistisen imperialismin tai sosialistisen imperialismin puolesta (ja tämä myös selittää sen, miksi hänelle ei ollut ongelma olla samaan aikaan korkea-arvoinen ranskalainen virkamies ja KGB:n agentti). Oleellisinta oli se, että kummatkin olivat imperialistisia sinänsä kun taas kansallisvaltiot kuuluivat 1800-luvulle (minkä takia Natsi-Saksa kansallissosialistisena oli tuomittu häviöön jo ennen Toisen maailman sodan alkamista kuten olisi Neuvostoliittokin ollut, jos se olisi noudattanut Lev Trotskin oppeja eikä olisi lähtenyt Stalinin johdolla imperialismin tielle).

*

Filosofiassa Kojèvea on syyttäminen siitä, että psykoanalyytikko Jaqcues Lacan irrottautui biologiasta kuvatessaan lapsen psykoseksuaalisista vaiheista. Sigmund Freud piti itseään ennen kaikkea luonnontieteilijänä – ja oli harmistunut elämänsä loppuun asti siitä, ettei onnistunut yhdistämään löytämäänsä tiedostamattoman käsitettä biologiaan. Kojèven Hegel-luennasta lacanilaiseen psykoanalyysiin polveutuva käsitys esioidipaalisessa peilivaiheessa itsestä vieraantuneesta tai “väärin tunnistaneesta” subjektista ilmenee niin Louis Althusserin strukturalistisessa marxismissa kuin vaikkapa Jacques Derridan dekonstruktiossa. Niin ikään Jean-Paul Sartre eksistentialistisine tuntemuksineen oli kuuntelemassa 1930-luvulla Kojèvea ja Simone de Beauvoirin näkemystä naisesta toisena, ei voi ymmärtää ilman Kojèven luentaa Hegelin herran ja rengin dialektiikasta.

Sari Roman-Lagerpetz esittää väitöskirjassaan myös performatiivisesta sukupuoli- ja politiikkakäsityksestä tunnetun Judith Butlerin saaneen vaikutteita Kojèvelta. Butler kun omassa väitöskirjassaan tarkasteli Hegelin halun käsitteen heijastumia 1900-luvun ranskalaisessa filosofiassa ja Roman-Lagerpetz mukaan kirjoittaessaan väitöskirjaansa Butler omaksui Kojèven tavan käsitteellistää Hegeliä, vaikka hän ei kaikkea olisikaan allekirjoittanut. Roman-Lagerpetz kirjoittaa sekä Butlerin että Kojèven jakavan Hegel-tulkinnan, jossa historia ja politiikka kuuluvat halun valtakuntaan, jossa tavoitteena on vastavuoroinen tunnustaminen. Kun subjekti saavuttaa universaalin tunnustamisen (kaikista mahdollisista näkökulmista) omalle itsetietoisuudelleen herran ja rengin dialektiikka päättyy. Erona on kuitenkin Roman-Lagerpetzin mielestä se, että Butler ei halua historian loppuvan, vaikka hän feminismin teoreetikkona ja poliittisena toimijana, ennen kaikkea sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen puolestapuhujana, pyrkiikin siihen, että mahdollisimman moni identiteetti tulisi tunnustetuksi. Kojèvelainen historian loppu kun tarkoittaisi kaikkien merkittävien erojen katoamista ja politiikan päättymistä – politiikan muuttumista iltapäivälehtien otsikoiksi, turhanpäiväiseksi lörpöttelyksi.

Olen siis viimeisen viikon ajan tutustunut Kojèveen. Allekirjoittaneen kun täytyy kirjoittaa ainakin muutama liuska Butlerin Hegel-tulkinnasta ennen kuin pääsen käsiksi siihen, kuinka Spinozan conatuksen käsite heijastuu Hegeliin halun käsitteeseen ja tätä kautta myös Butlerin poliittiseen ajatteluun.

 

Maskuliinisen politiikan konjunktuuri

Rakas päiväkirja, perjantaiyönä onnistuin bongaamaan Jupiterin neljästä kuusta – Europa, Io, Kallisto, Ganymedes – kolme. Minulla on huono näkö. Myös Andromedan galaksi ja Seulaset löytyivät helposti ja näyttivät upeilta tähtikiikareilla katsottuna. Vaikka hankin kyseinen kiikarin jalustoineen jo kaksi vuotta sitten, vasta nyt pääsein ensimmäistä kertaa katselemaan niillä kaukana kaupungin valoista. Lauantaina suunnittelin etsiväni mm. Mizarin kaksoistähtijärjestelmän ja Merakista etelään löytyvän M 108 galaksin, mutta pilvien ilmaantuminen puolenyön aikoihin esti Otavan tähdistön alueen syväntaivaankohteiden etsimisen. Täytyisi tehdä lista Charles Messierin luetteloimista kohteista, joita on mahdollista löytää 70 x 15 -kiikareillani. Olin siis viikonloppuna maaseudulla Teiskossa Toninveräjällä leireilemässä. Mainittakoon anekdoottina, että matkalla tutustuin myös Kämmenniemen ainoaan krouviin, Kessan baariin, yhden ison lonkeron verran.

Ennen Teiskon leiriä sain valmiiksi ensimmäisen version hegemonista maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestemässä käsittelvästä paperista. Työotsikoksi sille tuli “Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa”. Sen kirjoittamiseen meni viikko kauemmin kuin kuvittelin. En tyytynytkään vain esittelemään kriittisen miestutkimuksen keskeistä käsitteistöä politiikan tutkijoille ja näennäisesti problematisoimaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa käyttäen Stubbin miehekkäitä esiintymisiä iltapäivälehdissä heuristisena esimerkkinä, vaan esitän paperissa ensinnäkin teesin maskuliinisuuden politiikan muutoksesta siirtyessämme kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan sekä toiseksi “yleisen teorian” suomalaisen politiikan maskuliinisesta konjunktuurista. Viimeksi mainittu siis tietyillä varauksilla.

Joka tapauksessa, maskuliinisuuden poliittista konjunktuuria voi erinomaisesti esittää machiavelliläsittäin. Ei vähiten siksi, että kriittinen miestutkimus on niin paljon velkaa Antonio Gramscin hegemonian käsitteelle ja Gramsci sai taas vaikutteita hegemonian käsitteeseen itse Niccolò Machiavellilta. Machiavellia voi pitää siten, ei ainoastaan ensimmäisenä modernina politiikan teoreetikkona, vaan myös kriittisen miestutkimuksen politiikan teoreetikkona. Kriittisen nimenomaan siksi, että Machiavelli ei kirjoittanut ruhtinaille, vaan kansalle vapauttaakseen sen paljastamalla kuinka ruhtinaat vedättävät kansaa – tai siis miehiä. Maskuliinisuuden politiikan konjunktuuria voi siis kuvata kuviolla, jossa ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa homososiaalisen liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita vastaan. Kuvioon voisi lisätä vielä äänestämättömät eli vulgaarin (ital. vulgo), joista ruhtinas pyrkii miehekkäästi luomaan oman kannattajakuntansa toisia miehiä vastaan molaarisella ajattelulla, eli korostamalla sitä, mikä on yhteistä (todellista tai kuviteltua) hänen ja äänestäjien välillä.

Tärkeä huomio paperissa on myös se, että Urho Kaleva Kekkonen on kuollut. Kukaan miespoliitikko ei ole kyennyt luomaan vastaavaa Suomessa hegemonista maskuliinisuutta vaikka moni on yrittänyt. Hegemonia on kaksisuuntainen prosessi: se ei ole vain valmis rakenne, jossa taitava poliitikko ottaa tietyn diskursiivisen aseman ja ruumiillisen subjektiposition hankkiakseen kannatusta, vaan poliitikko myös itse rakentaa tietynlaista mieskuvaa, luo hegemonista maskuliinisuutta, samalla tavoin kuin esimerkiksi elokuva- tai urheilutähdet. Onhan taitava poliitikko, jos mikä, (post)moderneissa yhteiskunnissa todellinen mediahahmo. Toisaalta hegemoninen maskuliinisuus ei ole sama kuriyhteiskunnassa kuin kontrolliyhteiskunnassa johon olemme siirtymässä. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka Kanerva pyrki pätemään samoilla elämänalueilla kuin Kekkonen: urheilujohtajana, valtiomiehenä ja naismaailmassa. Hän kuitenkin epäonnistui esittämään oikeanlaista maskuliinisuutta koska ei ymmärtänyt yhteiskunnan muuttuneen sitten 1970-luvun.

Siinä missä Kanerva oli urheilujohtaja, ja pyrki olemaan valtiomies, Stubb alistaa itsensä takaisin urheilijan asemaan seuratakseni urheilusosiologi Arto Tiihosen hierarkiaa: poika, urheilija, sankari, mies. Stubbin uhkarohkeus saattaa onnistua: tuodessaan ruumiillisuuttaan esille, se johtaa enemmänkin falloksen hallinnan itsekorostukseen kuin siihen, että Stubbin ruumis erotisoituisi. Myönnän, että en ole itsekään varma miten asiaan pitäisi suhtautua. Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen siitä, että olen saanut Johanna Tukiaisen ja Matti Nykäsen otettua mukaan paperin henkilögalleriaan uskottavasti: tuksuun viittaan tietenkin Kanervan eron yhteydessä ja Nykäseen sankarina, josta ei koskaan tullut miestä. Sovin tänään alustavani parissa seminaarissa syyskuun lopulla ja sitä ennen ratkaisen nämä dilemmat ja kirjoitan vielä yhden version paperista jotta voin ennen lokakuuta lähettää sen arvioitavaksi.

 

Viininpunaiset housut

Rakas päiväkirja, olen ihmetellyt miksi nyt viikon loppuna on kohistu siitä, että Kokoomus on saanut vaalirahoitusta yrityksistä, joissa on valtionomistuksia enemmän tai vähemmän. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutisoitavaa, että Suomi on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja tällä on pitkät perinteet; kuten Kokoomuksen hallintojohtaja Jarmo Pekkala Ylen uutisille toteaa: ”Näinhän tämä yksityinen puoluerahoitus on aiemmin toiminut”. Seuraavaksi odotan, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen osoittaa poliittista selkärankaa ja kykyä eettiseen ajatteluun vastatessaan kysymykseen pitäisikö valtioyhtiöiden pidättäytyä vaalirahoituksesta, että hän odottaa Lauri Tarastin työryhmän selvitystä.

Vakuutuskonserni Sampon Kokoomukselle antamasta 75 000 euron puoluerahoituksesta päätti kuulemma yksinomaan sen silloinen pääjohtaja ja hallituksen jäsen Björn Wahlroos. Tein tässä vaatekaapin sisällöstä inventaariota tänään ja totesin sen tilan tyydyttäväksi. Kahta vaatekappaletta olen himoinnut ja niistä kummastakin tulee mieleen tuo entinen vähemmistökommunisti: Bossin klubitakkia ja viininpunaisia suoria housuja. Ne päällä olisi hieno kävellä pitkin Tampereen katuja, yliopiston käytäviä ja istua lautamiehenä käräjäoikeudessa. Edellä mainituista vaatekappaleista ensimmäisiä on Stockmannin myynnissä, mutta niiden hinta on useampi sata euroa. Jälkimmäisiin en ole törmännyt, Björn Wahlroos hankki kuulemma omat pinkit housunsa Ruotsista.

Vaateinventaarion ja suomalaisesta korruptiosta käydyn keskustelun lisäksi lauantaina ennätin osallistua jälleen lukupiiriin, jossa luetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Lukupiirin jälkeen saunoimme, uimme ja paistoimme makkaraa. Lukupiiri pidettiin poikkeuksellisesti Hervantajärven rannalla sijainneella mökillä. Olen vasta nyt kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vuosina yliopisto-opiskelijat ovat radikalisoituneet ainakin Tampereen yliopistossa. Siinä missä 2000-luvun alussa riitti “vasemmistolaiseksi” se, että oli hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan ja äänesti edes Vihreitä, niin nykyään tämä ei riitä. Esimerkiksi tämän päivän yhteiskuntatieteiden ja filosofian opiskelijat tekevät oikeasti eron Vihreisiin ja vasemmistopuolueisiin; pikkuporvarillisen edistyksellisyyteen ja analyyttiseen kapitalismikritiikkiin. He näyttävät jopa olevan tietoisia siitä, ketkä vanhemman sukupolven yliopisto-opettajat ja -tutkijat ovat kääntäneet takkinsa; kuinka monet aikaisemmin vasemmistolaiset 1980-luvulla hylkäsivät marxilaisen filosofian petyttyään tekemiinsä olkinukkeihin ja kääntyivät kohti postmodernia ajattelua (ja puoluepoliittisesti Vihreitä). Se, onko kyse yksittäistapauksesta vai jostain laajemmasta tendenssistä, nähdään syksyllä järjestettävien ylioppilaskunnan edustajiston vaalien yhteydessä.

Keskiviikkona osallistuin toiseen lukupiiriin: alustin miestutkimuksen lukupiiriläisille otsikolla “Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi”. Jo ennen tätä alustusta olin päättänyt työstää paperia, johon alustukseni perustui, eteen päin – itse asiassa halkaista sen kahtia: kirjoitan siitä teoreettisemman version uudelleen englanniksi ja lähetän sen arvioitavaksi Nordic Studies of Masculinities nimiseen julkaisuun. Sitten kirjoitan käytännöllisemmän artikkelikäsikirjoituksen, jonka taasen pyrin saamaan julkaistuksi Politiikkaan. Jälkimmäisessä olisi tarkoitus problematisoida sitä, kuinka hegemonisen maskuliinisuuden käsite toimii ymmärtäessä Suomen poliittista järjestelmää. Esimerkkinä käyttäisin ulkoministeri Alexander Stubbia. Hänestä kun on viimeisen vuoden aikana melkein enemmän julkaistu juttuja siitä, kuinka hän on osallistunut miehekkäästi triatloniin tai maratonille, kuin varsinaiseen hänen työtehtäväänsä liittyviä artikkeleita. Täytyy olla tarkka ettei puhu itseään pussiin: olen kritisoinut hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä ja nyt sitä soveltaessa pitää ottaa oma arvostelu huomioon. Toiseksi pitää tietää kysymyksenasettelun rajat: hajanaisesti iltapäivälehtien tai Suomen kuvalehden juttuja selaamalla ei voi esittää mitään “yleistä teoriaa” maskuliinisuuden ja Suomen poliittisen järjestelmän suhteesta. Mutta ehkä joitain alustavia huomioita kykenen tekemään esimerkiksi maskuliinisuuden, urheilun ja politiikan kolmiyhteydestä.

Olen odottanut, että joku hyödyntäisi kriittisen miestutkimuksen ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitteitä politiikan tutkimuksessa. Koska kukaan ei ole näin tehnyt täytynee allekirjoittaneen uhrautua. Mikko Lehtosen teos Pikkujättiläisiä vuodelta 1995 sisältää artikkelin Miesten mies: Ilkka Kanerva. Se on käsittääkseni ainoa tutkimus missä on hyödynnetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä problematisoidessa Suomen poliittista elämää. Eikä Lehtonenkaan ole politiikan tutkija vaan media- ja kulttuuritutkija. Hänen kysymyksenasettelu on siten hieman erilainen.

Uskon saavani edellä kuvatun artikkelikäsikirjoituksen ensimmäisen version jo ensi viikolla valmiiksi. Sen jälkeen alan kääntämään mainitsemaani teoreettisempaa artikkelikäsikirjoitusta englanniksi. Loppukuusta käynnistyy myös syksyinen apurahojen hakukausi: ensi vuodellekin olisi syytä saada rahoitusta väitöskirjan kirjoittamista varten. Niin, ja sitten pitäisi itse väitöskirjaakin työstää eteen päin seuraavien kuukausien aikana…

 

Lontoo kutsuu marraskuussa

Rakas päiväkirja, viikonloppuna varasin lentoliput Englantiin marras- ja joulukuun vaihteeseen verrattain lyhyen miettimisajan jälkeen. Lontoossa järjestetään marraskuun viimeisenä viikonloppuna kuudes historiallisen materialismin konferenssin. Viikonloppuisessa lukupiirissämme useampi oli ottamassa osaa kyseiseen konferenssiin ja niinpä päätin minäkin lähteä luokkaretkelle – lentoliputkaan eivät montaa kymppiä maksaneet (kun lähtee ja saapuu keskiviikkona). Aikaisemmin olen välttänyt matkustamista Ryanairilla, mutta nyt houkutus kävi liian suureksi. Konferenssi kestää kolme päivää; vapaa-aikaa jää neljä päivää. Lukupiiriläiset ovat varaamassa itselleen hostels-majoitusta. Taidan itsekin päätyä sellaiseen, Lontoon hotellien hinnat ovat korkealla.

Konferenssin lisäksi luvassa on siis tutustumista sateiseen Lontooseen: kävelyretkiä kaduilla ja puistoissa, kirjakaupoissa kiertämistä, olutta ja pubiruokaa. Ehkäpä käyn British museumissa. En ole vielä tarkkaa suunnitelmaa tehnyt ja voi olla, etten tällä kertaa edes tee. Siitä on 14 vuotta kun olen käynyt Lontoossa (jos lentokoneen vaihtoja Heathrowin-lentokentällä ei lasketa). Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla.

Lontoo vaikuttaa ensisilmäyksellä sekavalta. Se on miljoonakaupunki, Englannin, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Brittiläisen kansainyhteisön pääkaupunki. Vähitellen sen rakenne hahmottuu. Kaupungin ytimen muodostaa Lontoon City: siitä itään on East End, vanha työläiskaupunginosa, ja länteen sijaitsee luonnollisesti West End hallintorakennuksineen ja parempien ihmisten asuimistoineen. Karttaa kun katsoo, löytää monia tuttuja paikannimiä Radio ylen 1:n lähettämästä Knalli ja sateenvarjo kuunnelmasta. Myös aikaisemmasta Lontoon matkasta muistuu mieleen. Hotellimme sijaitsi tuolloin Russell Squaren laidalla. Kuudes historiallisen materialismin konferenssi järjestetään lähellä sitä, tarkemmin Bloomsburyssa.

Olen kärsinyt antipatioista englantilaisia kohtaan viime vuosina. He ovat mielestäni joko yläluokkaisia elitistejä tai meluisia ja huonosti käyttäytyviä alaluokkaisia. Pahinta kuitenkin on se, että englantilaiset näyttävät hyväksyvän luokkayhteiskuntansa “äänestämällä väärin” milloin Margaret Thatcheria tai Tony Blairia. Kaiken lisäksi englantilaisilla on pokkaa arvostella muita maita milloin ihmisoikeusrikoksista tai vaikkapa rasismista, vaikka Englannin oma historia on täynnä ihmisoikeusrikkomuksia, rasismia ja kolonialismia, jotka eri muodoissa jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tästä kaikesta huolimatta olen ollut viime päivinä niin hyvällä tuulella (olen saanut kirjoitettua artikkelia eteenpäin), että ajattelin olla hilpeä myös marraskuisella matkalla.