Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Rakas päiväkirja, kirjoitin mielipidekirjoituksen aiheesta, jota olen aina mielessäni pyöritellyt käydessäni entisessä kotikaupungissani. Otin yhteyttä Hyvinkään vanupallero-organisaation puheenjohtajaan, haluaisiko hän kommentoida kirjoitustani ja mitä jos lähettäisimme sen niin sanotusti yhdessä paikalliseen lehteen, Aamupostiin. Hän kun on ammatiltaan lähiliikennekonduktööri ja ajattelin, että paikallinen vanupallero-organisaatio haluaisi profiloitua asian tiimoilta. Vastaanotto oli innostunut ja lähikonduktöörimme teki kirjoitukseeni muutaman muutoksen ja lähetimme sen lehden toimitukseen. Tässä kuitenkin kirjoitukseni alkuperäisenä.

Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Hyvinkään kaupunki on kasvanut vuosien aikana voimakkaasti. Kaupunkirakenteessa on tapahtunut huomattavia muutoksia, uusia asuinalueita on rakennettu, keskusta-alueelle perustettu liikekeskuksia ja uusia on suunnitteilla.

Seurauksena tästä kaikesta on ollut se, että viikolla iltapäivisin varsinkin lauantaisin kaupungin keskusta ruuhkautuu eikä kenelläkään ole hauskaa. On tullut ajankohtaiseksi miettiä sitä, kuinka Hyvinkään kansalaisia voisi ohjata käyttämään kevyt- ja joukkoliikennettä.

Kevyenliikenteen väyliä Hyvinkäällä on kiitettävästi (lukuun ottamatta lyhyttä pätkää Ale pubin kohdalla), mutta joukkoliikennepalveluissa olisi syytä kehittävää, ja bussiliikenteen sijasta katse olisi suunnattava raiteille näinä ilmastonmuutoksen aikoina.

Hyvinkään kaupungin olisi oltava yhteydessä VR:ään ja ratahallintokeskukseen avatakseen keskustelu asemaseisakkeiden rakentamisesta Marttiin ja Paavolaan. Näitä seisakkeita voisivat hyödyntää niin pääkaupunkiseudulle suuntautuvassa työmatkailussa kuin Hyvinkään kaupungin sisäisessä liikenteessä. Luonnollisesti Hyvinkään liikenteen bussivuorot aikatauluineen ja linjoineen olisi syytä järjestää uusiksi tukemaan tätä lähiliikennejunayhteyttä.

On huomattava, että esimerkiksi Järvenpäässä on kolme kaupungin sisäistä seisaketta muutaman sadan metrin päässä toisistaan varsinaisen rautatieaseman lisäksi: Purola, Saunakallio ja Kyrölä. Miksei näin voisi olla Hyvinkäälläkin, joka on paljon isompi kaupunki kuin Järvenpää?

 

Maakuntamatkailua, osa 1

Rakas päiväkirja, kuten kirjoitin viimeksi, heinäkuussa harrastan maakuntamatkailua Pohjois-Pirkanmaalla. Silloin harvoin kun kuuntelen Radio Suomen Pirkanmaan maakuntaradiota, ovat mieleeni jääneet sellaisten paikkakuntien nimet kuin Ylöjärvi, Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Virrat, Ruovesi, Mänttä, Juupajoki, Orivesi. Nyt on aika mennä paikanpäälle katsomaan mitä näiden hassujen nimien takaa löytyy. Aikaa on varattu alustavasti kahdesta kolmeen vuorokautta heinäkuussa.

On yllättävän vaikeaa löytyy mitään kattavaa tietoa näistä kunnista. Kattavalla tiedolla en tarkoita kunnanjohtajan nimeä, pitäjän kirkon rakennusvuotta tai sitä, ketä niin sanottuja kuuluisuuksia paikkakunnalla on asunut tai asuu. Ne kertovat lähinnä sen surullisen tosiasian kuinka epätoivoisesti kuntien isät ja äidit yrittävät markkinoida jumalanhylkäämää, raskaasta muuttotappiosta kärsivää, kuntaansa asuinpaikkana tai matkailukohteena ilman mitään todellista sisältöä. Kattavimman esityksen eri kuntien matkailupalveluista löysin teoksesta Turisti: Suomen matkailuopas. Mutta siinäkin on kaksi vakavaa puutetta: se ei sisällä karttoja, eikä listaa ravintoloista ja majataloista. Minun on vaikea ymmärtää miksi Suomessa maaseudulla hävetään niin paljon ruokaperinteitä, jos suomalainen ruoka on olevinaan niin hyvää ja puhdasta. Vaikka kunnassa ei olisi yhtään ainoata nähtävyyttä, mutta siellä olisi hyvätasoinen majatalo jossa tarjoiltaisiin paikallisia herkkuja, olisi paikkakunnalla käynti kauempaakin palkitsevaa. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että jos Suomessa haluaa syödä hyvin, on se tehtävä Helsingissä, Turussa tai Tampereella, pysyttävä Keskusta-puolueen ja MTK:n tärvelemältä maaseudulta mahdollisimman kaukana.

Tämä siis sen lisäksi, että mielestäni suomalainen maaseutu on esteettisesti pääosin rumaa. Syynä ei ole pelkästään viime vuosikymmeninä harjoitettu alue- ja kaavoituspolitiikka, jolla kieltämättä on onnistuttu pilaamaan monen kirkonkylän vanha idyllinen keskusta, vaan jo 1700-luvulla suoritettu isojako, joka turmeli taajama-alueiden ulkopuolisen maaseudun.

Suurimman osan suomalaisten paikkakuntien “nähtävyyksistä” muodostaa maakuntamuseo ja 1800-luvulla rakennettu kirkko. Näin on myös Pohjois-Pirkanmaalla. Muutamia mainitsemisen arvoisia helmiä kuitenkin matkanvarrelta löytynee. Tarkoitus olisi siis kiertää Näsijärvi ja Tarjannevesi myötäpäivään. Ylöjärveltä löytyy Villa-Urpo taidekokoelmineen, Ikaalisista Seitsemisen luonnonpuisto, Hämeenkyröstä Frans Emil Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkoti, Kyröskosken putoukset ja Mannamäen näkötorni sekä kasvisravintola Frantsilan kehäkukka. Sen sijaan Parkano, Virrat ja Kihniö voidaan sivuttaa kokonaan. Kuvaavaa on, että harvoja Virroista mainitsemisen arvoisia asioita on se, että kyseinen kunta on ainoa kunta Suomessa, jonka nimi on monikkomuotoinen, ja Kihniössä äänestettiin eniten perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa.

Vaikka tarkoitus olisi maakuntamatkailla nimenomaan Pohjois-Pirkanmaalla, pieni loikkaus Keski-Suomen puolelle sallittakoon näin rautateiden ja junien ystävälle: Haapamäeltä löytyy höyryveturipuisto, jota pyörittää juoksijalegenda Martti Vainio. (Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotain Kari-Pekka Kyröstä, Marjo Matikaisesta, dopingin käytöstä kestävyysurheilussa, näiden kaikkien kytköksistä liike-elämään, kansallisuusaatteeseen, politiikkaan, ennen kaikkea Kokoomukseen, sekä verrata tätä vyyhtiä Keskustan helluntailaisilta talousrikoksista tuomituilta liikemiehiltä saamiin vaaliavustuksiin, mutta enpä nyt jaksa.) Veturipuistossa on myös mahdollista yöpyä, jos olen ymmärtänyt oikein, jopa junanvaunussa.

Toisena päivänä suuntana olisi Mänttä, Juupajoki, Orivesi ja Ruovesi. Mänttä poikkeaa kieltämättä edukseen muista Pohjois-Pirkanmaa kunnista. Siellä on oikeasti kulttuurielämää pitkin kesää: kuvataideviikot sekä kamari- ja urkumusiikkijuhlat. Nimestä huolimatta kuvataideviikot kestää koko kesän kun taas musiikkijuhlat ovat vajaan viikon mittaiset. Juupajoelta näyttäisi löytyvän Kallenaution kestikievari ja Orivedeltä Eräjärven kivimuseo. Ruoveden nähtävyyksiä ovat Helvetinjärven kansallispuisto ja Akseli Gallen-Kallelan taiteilija-ateljee (joka on suljettu tänä kesänä).

Lyhyesti: pari päivää Pohjois-Pirkanmaata kyllä kiertää, mutta Tampereelta löytyy moninkertaisesti nähtävää ja koettavaa jo siellä useamman vuoden asuneellekin. Mutta onko tuo ihme; sen lisäksi, että Tampereella asuu reilusti enemmän ihmisiä kuin muualla Pirkanmaalla yhteensä, on kaupunki ihmiselle luonnollisin asuinympäristö: siellä niin tieteet, taiteet kuin kauppa kukoistavat.

 

Ikuisten tohtoriopiskelijoiden ongelmista

Rakas päiväkirja, pitkä viikonloppu Hyvinkäällä vietetty, huomenna palaan Tampereelle orientoituen työtekoon. Parin viimeisen vuoden aikana en ole montaa kertaa käynyt entisessä kotikaupungissani. Kävellessä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, muistoilla ei ole enää otetta nykyisyyteen, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Viimeisiin lukioaikaisiin ystäviin siteet ovat alkaneet katkeilla jo jonkin aikaa sitten: joko he ovat perustaneet perheet eivätkä siksi ole enää yhteydessä tai sitten sekoilevat niin, ettei allekirjoittaneen kiinnosta pitää ainakaan mitään syvällisempää yhteyttä heihin. Ale pubista löytyy vielä muutama vanha tuttu kantapeikko, kirjastosta löytyy paremmin kirjoja kuin Tampereelta ja Usmin retkeilymaastot ovat edelleen vailla vertaansa. Mutta minkäänlaista tunnesidettä tähän pikkukaupunkiin ei minulla enää ole.

Eurovaaleista näyttäisi tulevan varsinaiset friikkivaalit, joissa voi käydä melkein miten tahansa. Vaalien luonteen ”haltuunotto” vaikkapa karnevalisoimalla ne kuuluu demokratian ja vielä enemmän politiikan luonteeseen. Politiikassa ei ole ainoastaan kyse oikeutuksen hakemisesta vallitsevalle poliittiselle järjestelmälle, vaan myös kamppailusta poliittisen järjestelmän luonteesta. Siksi on parempi etten esitä mitään arvailua vaalien lopputuloksesta.

Ensi perjantaina olen valvomassa valtio-opin ja kansainvälisen politiikan pääsykokeita yliopistolla, sunnuntaina olen vaalitoimitsijana ja seuraavalla viikolla kahtena päivänä lautamiehenä käräjäoikeudessa. Juhannuksen vietän jossain Kuopion lähellä, kesä- ja heinäkuun välillä palloilen vajaan viikon Tammen tila nimisessä retkikeskuksessa Ulvillassa leirillä. Heinäkuussa suunnitelmissa on maakuntamatkailua Pirkanmaalla, viikko Helsingissä ja ehkäpä reissu Joensuuhun Ilosaarirokin aikoihin. Festarilippua en ole hankkinut, enkä hanki.

Missä vaiheessa ennätän kirjoittaa tutkielmaa eteen päin? Väitöskirja ei ole edennyt lainkaan viimeisen kuukauden aikana. Olen kallistumassa siihen, että kirjoitan niistä kahdesta artikkelikäsikirjoituksesta, joista pitäisi muodostua väitöskirjani toisen osan runko, sekä keväällä aloittamastani miestutkimusta ja nomadista feminismiä käsittelevästä artikkeliluonnoksesta uudet versiot kesäkuukausien aikana. Syksyllä siirryn suoraan väitöskirjani kolmanteen osaan jättäen toisen osan ja muut keskeneräiset työt odottamaan parempia aikoja.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä Tampereen yliopiston kansanvälisen politiikan professori Vilho Harle kirjoittaa jatko-opiskelijoista, jotka eivät saa lopulta väitöskirjaansa valmiiksi kaikista vakuutteluistaan huolimatta ,ja jos saavatkin väitöskirjansa joku päivä valmiiksi, on se kestänyt pitkälti toistakymmentä vuotta. Harle ei halua syyllistää niinkään jatko-opiskelijoita, jotka antavat ymmärtää työtä “ohjaavalle” professorille tai apurahasäätiölle väitöskirjan olevan “yhtä lukua vaille valmis” tai väitöskirjan valmistuvan “viimeistään ensi vuonna”, vaan enemmänkin tiedepolitiikkaa ja yliopiston laitosten suhtautumista jatko-opiskelijoihin. Yliopistot eivät ota vakavasti jatko-opiskelijoita ja paneudu heidän työnsä ohjaukseen. Vaikka laitoksellamme on paljon kauemminkin väitöskirjaansa tehneitä jatko-opiskelijoita ja Harle väittää jutussa perspektiivinsä ulottuvan kolmenkymmenen vuoden taakse, lukiessani tänään hänen juttua Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa, tunsin pienen pistoksen sydämessä. Ei kai hän vaan tarkoittanut minua!

 

Jorman ja Kallen jäähyväisluennot

Rakas päiväkirja, tänään olin kuuntelemassa tiedotusopin professori Kaarlo Nordenstrengin ja sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jäähyväisluentoja. Yliopiston juhlasali on täynnä, tunnelma oli samaan aikaan haikea ja harras. Viimeisten vuosikymmenien aikana Nordenstreng ja Sipilä ovat olleet yliopiston kasvot ulkopuolisille. Heidän eläköitymisen jälkeen Tampereen yliopistolle ei ole enää kaikkien tuntemia vasemmistolaisia intellektuelleja.

Oli pitkälti Nordenstrengin ansiota, että Tampereen yliopisto profiloitui punaiseksi yliopistoksi 1970-luvulla. Mutta yhteiskuntallisen toiminnan lisäksi Nordenstrengin tieteelliset ansiot ovat ilmiömäiset. Hän jäi nyt eläkkeelle virkaiältään Suomen vanhimpana professorina. On mielenkiintoista, että Sipilää ei ole samalla tavoin punaisuudesta, vaikka hän on aivan yhtä vasemmistolaisittain ajatteleva ihminen: jäähyväispuheessa Sipilä mainitsi jo lapsena ihmetellen maatyöväestön suuria tuloeroja. Hän oli hyvin toimeentulevasta perheestä eikä hänen sukunsa muille jäsenille epätasa-arvoisuus näyttänyt olevan eettinen ongelma. Hänelle se oli. Syynä siihen, miksi Sipilää ei ole pidetty niin vasemmistolaisena kuin Nordenstrengiä ja hänet on hyväksytty yhteiskunnallisena keskustelijana porvarillisissa instituutioissa, lienee hänen viikko sitten menehtynyt äitinsä YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli mm. Liberaalin kansanpuolueen presidenttiehdokkaansa 1980-luvulla.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta kun kirjauduin yliopistoon. Sipilä oli juuri tuolloin valittu Tampereen yliopiston rehtoriksi. Kun aloitin jatko-opiskelijana viisi vuotta sitten, Sipilä siirtyi yliopistomme kansleriksi.

PS. Kävin myös äänestämässä tänään. Ääneni annoin numerolle 109. Anna Mikkolaa ei tarvitse erikseen kehua, jokainen voi huomata sen lukiessaan hänen juttujaan.

 

Nato ja uusi sotilaallinen humanismi

Rakas päiväkirja, keskiviikkona Ylen TV-uutiset kertoi, että Suomen ulkoministeriön rahoittaman naisvankilan epäillään muuttuneen bordelliksi, jossa myydään miehille naisia, jotka ovat joutuneet vankilaan mm. tultuaan raiskatuksi. Kyseessä ei ole niinkään järkyttävä yksittäistapaus kuin erinomaisen surullinen esimerkki  ilmiöstä tai politiikasta, jota kutsutaan uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi.

Uuden sotilaallisen humanismin käsite tulee Noam Chomskylta, joka kuvaa sillä niin sanottujen länsimaiden käyttämää sotilaallista voimaa ihmisoikeuksien puolustamiseen. Chomsky on kiinnittänyt huomiota siihen, että niin sanotut länsimaat puhuvat ihmisoikeuksista hyvin valikoivasti ja humanistinen eli militaristinen interventio on poikkeuksetta eskaloinut kriisejä entisestään. Esimerkiksi vasta sotilasliitto Naton pommitukset sysäsi liikkeelle laajamittaisen etnisen puhdistuksen ja pakolaisaallon Kosovossa vuonna 1999. Niin ikään vasta Naton sotilaiden saavuttua Balkanille synnytti vakavan naiskauppa- ja prostituutio-ongelman.

Keskiviikkona uutisoitiin myös siitä, että Yhdysvallat oli jälleen ”vahingossa” pommittanut siviilikohteita – Afganistanin sekasortoisessa tilanteessa on mahdotonta tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välillä. Tänään Helsingin Sanomissa on kerrottu Afganistanin sotilasoperaation käyvän Yhdysvalloille jo Irakia kalliimmaksi.

Suomessa lähes kaikki puolueet ovat tukeneet Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien johdolla uutta sotilaallista humanismia. Porvarimediassa Suvi-Anne Siimeksen eroon johtanut tapahtumaketju vuonna 2006 tulkittiin lähinnä Siimeksen henkilöön kohdistuvaksi ajojahdiksi. Tosiasiassa kyse oli nimenomaan Vasemmistoliiton irtiotosta uuteen sotilaalliseen humanismiin, jota Siimes kannatti sillä verukkeella, että Vasemmistoliitto vastustaessaan sitä marginalisoisi itsensä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä oli asiasta eri mieltä koska he tiesivät uuden sotilaallisen humanismin johtavan eettiseen ja moraaliseen konkurssiin.

Vihreässä Langassa noin kuukausi sitten kolumnisti Jarkko Tontti nälvi Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintietä kun Vasemmistoliitto hiljattain vastusti Suomen lisäosallistumista Afganistanin operaatioon kirjoittamalla: “Näkisin mielelläni vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien toistamassa kasvoista kasvoihin tälle naiselle kantansa, jonka mukaan Suomen ei pidä lisätä läsnäoloaan Afganistanissa”.

Tontin tokaisu oli jo sikäli ongelmallinen, että Lapintie on ollut kasvokkain afganistanilaisen entisen naiskansanedustaja Malalai Joya kanssa. Hän oli puhumassa vuonna 2007 Vasemmistonaisten kokouksessa, jossa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Yhdysvaltojen ja Naton pyrkimys ottaa hallintaan Afganistan on lähinnä huonontanut naisten asemaa. Ylen keskiviikkoinen uutinen laittaa Tontin kolumnin ja vihreidenkin kannattaman sotilaallisen humanismin vielä kerran outoon valoon.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Oma vastaukseni on, että ei mitään – ainakaan Afganistanissa. Joskus on parempi jättää asia sikseen kun yrittää väkisin, varsinkin jos se vain huonontaa tilannetta entisestään. Esimerkit uudesta sotilaallisesta humanismista puoltavat tällaista ratkaisua. Uutta sotilaallista humanismia ei pysty oikeuttamaan edes “machiavelliläisesti” yksinkertaisesti siitä syystä, että se ei toimi: Yhdysvallat ei ole onnistunut kaappaamaan Irakin öljyjä sen enempää kuin Nato saamaan strategisia liittolaisia Keski-Aasiasta toteuttaakseen hegemoniaa harjoittamallaan politiikalla. Sen sijaan, että Suomenkin valtion rahoja käytetäisiin sodankäyntiin ulkomailla – Pirkanmaan ilmatilassa suomelaiset hävittäjät parhaillaan harjoittelevat ilmatankkausta humanitaarisia interventioita varten – tai edes kehitysapuun sotatoimialueella, olisi nämä varat mieluummin käytettävä vaikkapa niiden pakolaisten auttamiseen, integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, jotka pääsevät pois onnekkaasti sotatoimialueelta. Parhaimmassa tapauksesta tästä hyötyisi sekä pakolaisen uusi että vanha kotimaa.

Pienet pisteet kuitenkin kokoomuslaiselle ulkoministeri Alexander Stubbille. Hän kun sentään vaivautui kommentoimaan ja pahoittelemaan tapahtunutta, vaikka hän ei haluakaan yhdistää tapahtumaan laajempaan kontekstiin, kylmänsodan jälkeisen Naton politiikan totaaliseen epäonnistumiseen niin Euroopassa kuin muualla maailmalla. Sen sijaan kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, jonka hallinnon alaan järkyttävä uutinen varsinaisesti kuului, ei vaivautui heti edes kommentoimaan tapahtunutta.

 

Väitöskirja ja Oskari

Rakas päiväkirja, väitöskirja on edennyt siihen vaiheeseen, että on pysähdyttävä miettimään mitä seuraavaksi. Ensimmäisen osan materiaali alkaa olla kassassa ja osittain olen astunut jo toisen osan päälle; en ole varma kumpaan osaan tietyt alaluvut tulevat käsikirjoituksessa. Ensimmäisestä osasta, jossa käsittele siis Althusserin ideologiateriaa ja suhdetta psykoanalyysiin sekä Braidottin nomadista subjekti ja -politiikkakäsitystä, tuli noin 80 sivuinen, noin 30 liuskaa pidempi kuin alun perin oli tarkoitus. Kun alan kirjoittamaan lopullista versiota, se tulee kuitenkin siitä supistumaan. Niin ikään, kuten jo sanoin, osa siirtynee toiseen osaan. Aikataulullisesti olen kuukauden myöhässä, mutta se ei haittaa.

Väitöskirjani toinen osan suunnittelin kasaavani kolmesta aikaisemmin luonnostelemastani artikkelikäsikirjoituksesta – toinen vaihtoehto olisi kirjoittaa kyseiset käsikirjoitukset loppuun ja lähettää ne arvioitavaksi. Näiden työotsikot ovat: Multitudo ja feminiinisuuden pelko, Karteioslaisuus, Spinozan filosofia ja mahdollisuus vikuroiviin ruumiisiin, Ihmetys, sukupuoliero ja kartesiolainen radikaali konservatismi. Näin toissa yönä jopa unta viimeksi mainitusta kesken jääneestä artikkelista. Unessa onnistuin ratkaisemaan ongelmat, joiden takia en kyennyt viemään artikkelin “kaarta” loppuun. En tarkkaan muista kuinka unessa ratkaisin nuo kysymykset, mutta hereillä ollessanikin olen itsekin nyt luettuani enemmän ja huolellisemmin puutteita aikaisemmissa luonnostelmissa. Olen sittenkin kehittynyt älyllisesti! Kun nyt materiaalia on muodostunut enemmänkin, olen joutunut uudelleen miettimään sitä, mitä haluan väitöskirjalta tai edes mikä on sen keskeinen kysymyksenasettelu. Niin, ja näiden lisäksi on työn alla myös artikkelikäsikirjoitus: Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi.

Jotta haasteet eivät tähän päättyisi, kaiken lisäksi sain tänään kirjeen, että Oskar Öflundin säätiö on myöntänyt allekirjoittaneelle pienen apurahan. Ensinnäkin, se maksetaan heti ja menee näin päällekkäin yliopiston apurahan kanssa. Kyseessä on niin pieni summa, että se maksetaan kerralla eikä ylitä yhdessä edellisen apurahan kanssa verovelvollisuuden rajaa eli valtion taiteilija-apurahan määrää. Suurempi ongelma onkin se, etten keksi mitä kyseisellä rahalla tekisin. Minulla ei ole mitään suuria hankintoja tai matkoja – tutkimukseen liittyviä konferensseja tai edes omatoimisia lomamatkoja – tiedossa. Vaaleanpunaisen polkupyörän olen ajatellut kesäpeliksi ostaa, mutta siihen ei montaa sataa euroa saa tuhlattua. Kolmanneksi, en tunne ansainneeni tätä “ylimääräistä” apurahaa. En nyt niin ahkera viime kuukausina ole ollut.

 

Sodexo: ovat auki yliopistolaisille!

Rakas päiväkirja, parin viimeisen viikon aikana Tampereen yliopiston opiskelijoista koostuva Toimiva yliopisto -verkosto on vääntänyt kättä yliopiston hallintopäällikön kanssa siitä, mitä yliopiston tiloissa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Alun perin Toimiva yliopisto -verkosto perustettiin ennen kaikkea esittämään luovaa ja oikeutettua kritiikkiä uutta yliopistolakia kohtaan, puolustamaan vapautta ja demokratiaa.

Toimiva yliopiston verkostolaisista jotkut kuitenkin saivat idean aikuiskasvatustieteiden professori Juha Suorannan julkisen tilan sosiologian kurssilta tehdä tiedotuskampanjan Sodexo nimisestä monikansallista yrityksestä. Suomessa se tunnetaan ennen kaikkea työtekijöitä riistävänä työpaikkaruokalaketjuna, ulkomailla yksityisiä vankiloita ja vastaanottokeskuksia omistavana yhtiönä, jonka on huhuttu pahoinpitelevän ”asiakkaitaan”.  Tampereen yliopiston Linna kiinteistössä on Sodexon ruokala – kuten rakennuksen nimeen hyvin sopii.

Kun pari viikkoa sitten muutama opiskelija jakoi tiedotetta siitä, mikä firma tämä Sodexo oikein on, hallintopäällikkö päätti kutsua paikalle poliisin häätämään yliopisto-opiskelijoita pois yliopistosta. Lopulta professori Suoranta saapui paikalle kertomaan, että nämä ovat hänen oppilaitaan. Poliisit poistuvat paikaltaan viivyttyään paikalla toista tuntia, mikä osoittaa sen, että säästötoimenpiteet ja resursseista höylääminen näin laman kynnyksellä ei koske ainakaan poliisia. Heillä kun on aikaa väitellä harmittomien hippien kanssa.

Viime viikolla hallintopäällikkö päätti käydä vastaiskuun ja lähetti Linnan henkilökunnalle kirjeen, jossa hän pyysi ettei henkilökunta osallistu opiskelijoiden tempauksiin – kirjeestä oltiin lähinnä huvittuneita yliopiston käytävillä. Ja seuraavana päivänä Toimiva yliopisto -verkoston opiskelijat olivat valtaamassa yliopiston Päätaloa. Tällä viikolla kuulemma Sodexosta tiedottamiskampanja jatkuu.

Innostuin kirjoittamaan mielipidekirjoituksen valtauksen jälkeen keskusteltuani siitä parin palleron kanssa. Eilen lähetin sen Aviisiin eli Tampereen ylioppilaslehteen.

Ovet auki yliopistolaisille!

Noin puolikkaan jääkärikomppanian verran Tampereen yliopiston opiskelijoita – mukana myös muutama yliopiston henkilökuntaan kuuluva – valtasi yliopiston Päätalon keskiviikkona 22.4. kello 20 jälkeen kun Toimivayliopisto -verkoston tilavaraus oli päättänyt. Välittömästi kahdeksan jälkeen paikalle saapui poliisipartio, joka kuitenkin poistui paikalta todettuaan tilanteen rauhalliseksi. Sen sijaan yliopistolle tuli puolisen tusinaa stevareita pitämään yliopistolaisia, opiskelijoita ja henkilökuntaa heidän työpaikalleen, silmällä.

Kerrottuani seuraavana päivänä tästä hervantalaiselle teekkariystävälleni, oli hän ihmeissään: miksi yliopistolaiset valtasivat oman yliopistonsa?

Hänen ei ollut vaikea ymmärtää tätä siksi, että olisi ollut moraalisesti närkästynyt, vaan siksi, että Hervannan teekkarit pääsevät oman yliopistonsa tiloihin ympäri vuorokauden – muutamaa viikonloppua lukuun ottamatta. Ainoastaan joidenkin tapahtumien yhteydessä Teknillisen yliopiston hallinto rajoittaa teekkareiden kulkuoikeuksia. Mutta tähänkään ei ole syynä Teknillisen yliopiston epäluottamus teekkareita kohtaan, vaan halu estää ulkopuolisten eksyminen yliopiston tiloihin.

Niin ikään monissa muissa Suomen yliopistoissa ainakin osa yliopiston tiloista on auki ympäri vuorokauden ja opiskelijoiden käytettävissä.

Sen sijaan Tampereen yliopistosta opiskelijat häädetään pois auringon laskiessa. Tietokoneluokka on ainoa tila, jossa opiskelijat ovat oikeutettuja oleskelemaan ympäri vuorokauden. Tosin sinnekin stevarit saattavat tulla kuumottamaan keskellä yötä kysellen opiskelijakorttia. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt vievätkö vartijat raudoissa pois jatko-opiskelijat, jotka eivät ole Tamyn jäseniä, kykene osoittamaan olevansa opiskelijoita?

Tampereen yliopiston hallinnon tilapolitiikka ja suhtautuminen yliopistolaisiin on kauniisti sanottuna sui generis. Mistä tämä syvä epäluottamus ja halveksunta opiskelijoita kohtaan juontaa? Miksi yliopiston hallinto haluaa tukahduttaa kaiken vapauden, luovan ja innovatiivisen ajattelun, johon yliopiston pitäisi kannustaa – jopa uuden yliopistonlain?

Entä miksi Tamy ei ole tehnyt mitään asian eteen vai hyväksyykö se oman jäsenistönsä sorron, alistamisen ja riiston?

YTM & jatko-opiskelija
Jiri Nieminen

 

Proffien ja tieteilijöiden kevätseminaari

Rakas päiväkirja, kirjoitan tätä laivan hytissä, oikein A-luokan hytistä, jossa on ikkunakin. M/S Mariella on muuttunut siitä kun sillä viimeksi matkustin – hieman.

Joka tapauksessa, olen aloittelemassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyä. Laivalle siirtymistä edelsi nelituntinen yliopistolakia käsittellyt Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa, jossa kävi puhumassa myös kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen. Hän puolusti edelleen arroganttiin tyyliinsä uutta yliopistolakia, mutta oli olevinaan myös niin kiireinen ettei ennättänyt jäädä seuraamaan keskustelua, muita alustuksia, joissa kaikissa oli enemmän tai vähemmän huomautettavaa lakiesitykseen. Kovimman tuomion esitti Helsingin yliopiston yksityisoikeuden professori Niklas Bruun, jonka mukaan yliopistolain valmistelu on ollut ala-arvoista ja demokratian kannalta ongelmallista. Asiasta uutisoi myös Helsingin Sanomat (tiedotteen perusteella, joka muuten julkaistiin netissä ennen kuin Bruun oli edes aloittanut puhetta).

Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa eivät edes lakia kannattavien yliopistojen hallintojen edustajat osanneet sanoa miksi lainvalmistelussa on kiirehditty ja oltu niin epädemokraattisia. Olen myös itse tätä miettinyt. Laki menisi paljon vähemmällä vastustuksella läpi, jos se olisi valmisteltu paremmin. Ainoa syy, jonka olen keksinyt, on se, että porvarihallituksella on ennen seuraavia eduskuntavaaleja kiire hävittää vuoden kevään 1968 vapauden tuulet ja sen perintönä saavutetun yliopistodemokratian, opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien suhteellisen autonomian, koska vain näin oikeisto saa seuraaviksi vuosikymmeniksi politisoitua tieteen, määritellä miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkitaan. Kyse on siis ideologiasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Näin Euroopan parlamenttivaalien lähestyessä on muistettava, että Suomen katajainen kansa ei ole tässä yksin; uusia yliopistolakeja tehdään myös muissa EU-maissa: Pariisin kevään vapauden tuulet ovat edelleen traumaattinen kokemus kaikille autoritaarista yhteiskuntaa rakastaville: niin Länsi-Euroopan porvaristolle kuin Itä-Euroopan kommunistisille puolueille.

Huomenna on luvassa pitkä kokousrupeama. Mitä todennäköisemmin maissakaan en ennätä käydä. Ihmettelen miksi liittokokous on järjestettävä laivalla. Kuvitteleeko Tieteentekijöiden liiton hallitus ihmisten karkaavan kaupungin juottoloihin, jos kokousta ei pidettäisi sillipurkissa?

 

Makuja Tunisiasta

Rakas päiväkirja, kotiuduin eilen Tunisiasta Suomeen. Huomenna palaan Tampereelle arkisiin askareihin: väitöskirjan ja luottamustehtävien pariin.

Matka onnistui kutakuinkin suunnitellusti, mutta voi olla, että olin viimeistä kertaa niin sanotulla valmismatkalla. Vaikka en ole Madventures heebojen kaltainen travelleri, olen huomannut omatoimimatkailussa ei ainoastaan saavan enemmän irti vaan myös pääsevän halvemmalla – ja nopeammin. Tosin syy siihen, miksi tällä kertaa valitsin pakettimatkan Tunisiaan oli se, ettei Suomesta ollut suoria halpoja lentoja sinne. Olenko muistanut mainita, että jos Tunisiaan houkutteli eräs Leif Salménin essee (nytkin matkalukemisenani minulla oli mm. Salménin esseekokoelma Kävelyllä Leninin puistossa, jota hän niin ikään on näemmä kirjoittanut Tunisissa), harkitsin myös Gambiaan matkustamista Tuksun eli Johanna Tukiaisen innoittamana (hotellin aulasta Soussessa löytyi marraskuinen Seiska, jossa oli juttu Tuksusta sairaalassa saatuaan malarian Gambiassa)? Nämä kaksi esimerkkiä todistakoon Friedrich Nietzschen ikuisen paluun teorian oikeellisuuden!

Vaikka erityisemmin en paikallisia ravintoloita kiertänyt, viikon mittainen matka antoi kohtalaisen kuvan tunisialaisesta keittiöstä – ainakin matkaoppaissa esitellään samat asiat, jotka koin. Se on mielenkiintoinen kerrostuma alueella vaikuttaneiden kansojen ruokailutottumuksista. Tunisialainen ruoka näyttää hyvälle, on se jotenkin mautonta. Syy saattaa olla vuodenajassa: tunisialaisessa salaatissa käytetyt punasipulit, tomaatit, vihreät paprikat ja kurkku olivat jotenkin vailla aromeita. Niin ikään lukuun ottamatta alkuruokana patongin ja oliivien kanssa tarjottavaa harissaa (eräänlaista chilipestoa), ei ruoka ollut edes kovinkaan maustettua. Pääruoka koostui paistetuista vihanneksista, ranskalaisista (tai joistain muista perunoista) sekä lihasta (lampaasta, broilerista) tai kalasta (mitä nyt Välimerestä saa). Jälkiruoat sen sijaan olivat erinomaiset: erilaisia kakkuja ja makeita leivoksia. Tällaista ruokaa tarjottiin siis hotellissa ja turisteille suunnatuissa ravintoloissa. Kadunkulmissa ja basaareissa myytiin eräänlaista pitakebabbia, mikä koostui pääosin samoista raaka-aineksista kuin edellä mainitsin. Oikeaa olutta sai vain ravintoloista. Jos katukahvilasta erehtyi ostamaan olutta, oli se alkoholitonta. Oudonmakuinen vesijohtovesi toi ikävän sivumaun kahviin.

Sen lisäksi, että ruokaelämykset eivät olleet aivan niin makunystyröitä hierovia kuin odotin ennalta, tuntuu Tunisia muutenkin putoavan jollain tavalla väliin; kaupunkina Sousse on eräänlainen puolinainen turistirysä. Tarkoitan, että Sousse ei huolimatta upeista hiekkarannoista oikein ollut varsinainen rantalomakohde sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ei siellä ei ollut myöskään niin paljon historiallisia kohteita, että sinne niiden takia kannattaa pelkästään mennä. Medianan eli vanhan kaupungin kapeita kujia, basaareja ja muita kohteita (ribatia eli luostarimoskeijaa, arkeologista museota ja suurta moskeijaa) kiertää yhden päivän ja toisen päivän kävelee muualla kaupungissa käyden vaikkapa varhaiskristittyjen katakombeilla (läheltä löytyy myös juutalainen ja islamilainen hautausmaa, jos sattuu tykkäämään luutarhoista enemmänkin). Sitten onkin koko kaupunki nähty ja koettu.

Itse tein sen virheen, että käytin melkein kolme päivää Soussen katuja pitkin kävelyyn etsien jotain autenttista tunnelmaa. Siitä ainakin yhden päivän olisi voinut viettää uima-altaalla arskaa ottaen ja olutta juoden tai tehden toisen päiväretken maan pääkaupunkiin, Tunisiin, jonne pääsi junalla varsin kohtuulliseen hintaan noin kahdessa tunnissa. Soussen kaltaisissa turistikohteissa tuntuu, että niin katukauppiailla kuin paikallisilla kiskonpitäjillä on omat hinnat paikallisille ja turisteille. Vaikka matkalla rahaa meni vähemmän kuin etukäteen ajattelin, ylimääräisten dinaarien nyhtäminen lähes joka paikassa jätti ikävän sivumaun.

Jos en olisi kävellyt matkalla takaisin Kartahgon raunioilta Tunisin rautatieasemalle Avenue Habib Bourguibaa pitkin, olisin todennut, etten enää palaa Tunisiaan. Nyt ennätin nähdä vain vilauksen pääkaupungin Ville Nouvellen eleganssista, kuinka ranskalainen ja arabialainen kulttuuri yhdistyvät tällä leveällä bulevardilla ja sen varalla sijaitsevissa korkea tasoisissa hotelleissa, ravintoloissa, katusoittajien musiikissa, lehtikojuissa ja katukahviloissa. Tunisissa on myös iso Medina. Sinne en ennättänyt laisinkaan (oli kiire Soussen junalle jotta ennättäisin Hotellilla tarjoiltavalle illalliselle). Mieluummin kuin matkustaa Tunisiaan, suosittelen Tunisia. Sinne matkustan ”pitkäksi viikonlopuksi” vielä jonain päivänä. Sitä ennen opettelen paremmin ranskaa. Vaikka turistikohteissa ihmiset osaavat englantia, jo nyt huomasin muutaman ranskankielen sanan osaamisesta olevan hyötyä. Sen sijaan jos lomalla haluaa rannalle tai hotellin uima-altaalle virvokkeita nauttien löhöilemään, on matkakohteeksi parempi valita Kanariansaaret.

Matka teki tehtävänsä: tunnen itseni pirteämmäksi; asiat näyttävät erilaisilta.

 

Näitä kysymyksiä mietin hiekkarannalla

Rakas päiväkirja, ensi lauantaina matkalle Tunisiaan viikoksi. Väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäistä osaa en ole saanut aivan valmiiksi, palaan siihen vielä parin viikon ajan huhtikuussa. Pahasti en ole asettamastani aikataulusta myöhässä.

Eilen tiistaina tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta siitä kun sain maisterin paperit. Tosin gradun, harjoittelun ja kaikki opinnot olin suorittanut jo edellisen vuoden puolella. Niin ikään nyt keväällä tulee kuluneeksi nelisen vuotta siitä kun väitöskirjani nykyinen tutkimussuunnitelma alkoi muotoutumaan mielessäni. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän samoja tekstejä ja ajattelijoita käynyt läpi. Ei ihme, että viime aikoina on ollut kaksijakoinen olotila: haluan saada väitöskirjan valmiiksi ja siirtyä niin elämässäni kuin tutkimuksissa eteenpäin, mutta samaan aikaan tuntuu olevan koko ajan vaikeampaa keskittyä kirjoitus- ja ajattelutyöhön. Teen tutkimustyötä todella tehottomasti. Tuntuu, että kaikki on jo moneen kertaan sanottu. Myönteistä on kuitenkin se, että olen pari kertaa nähnyt unta väitöskirjastani. Se kertoo mieleni myös alitajuisesti työskentelevän tutkimuksen parissa – ainakin joskus.

Joitain viikkoja sitten valtio-opin tutkijaseminaarissa sain mukavasti kritiikkiä. Professori Mikko Lahtinen, joka on siis väitellyt Louis Althusserista, kysyi suoraan mihin tarvitsen Althusseria ja ihmetteli väitöskirjani kollaasimaista rakennetta. En tiedä ymmärsikö hän täysin väitöskirjani kysymyksenasettelua ja rakennetta, mutta täytyy myöntää hänen olleen kritiikissä oikeassa. Joka tapauksessa, toistaiseksi jatka kirjoittamista viime syksynä tekemäni suunnitelman mukaan. Katsotaan myöhemmin mihin se oikein johtaa, mitä tiputan pois.

Pienen poikkeaman ajattelin tehdä huhtikuussa. Samalla kun viimeistelen väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäistä osaa, ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa artikkeliluonnostelman. Viime viikkoina kirjoittaessani Rosi Braidottista, olen palannut miettimään hänen nomadisen feminisminsä suhdetta maskuliiniseen ja ennen kaikkea miehiin. Hän kuuluu niihin feminismin teoreetikoihin, joiden mukaan miehet eivät voi olla feminismin subjekteja, toisaalta hän kehottaa miehiä etsimään miehinä ei-fallokraattista seksuaalisuutta. En voi väittää olevani kaikista asioista samaa mieltä Braidottin kanssa, silti hänen näkemyksistään voisi kirjoittaa jonkinlaisen review-tyyppisen artikkelin. Häntä ajattelijana kun ei voi olankohautuksen sivuuttaa. Artikkelille Nordic Journal for Masculinity Studies olisi oiva julkaisukanava.

Näitä kysymyksiä mietin Tunisiassa hiekkarannalla löhöillessäni ensi viikolla.