kesäkuu 2010


Rakas päiväkirja, jatkan vielä hieman aiheesta junttaus ja kähmintä, koska olen huomannut sen aiheuttaneen vilkasta keskustelua ja koska se ei ainoastaan liity viime viikonlopun tapahtumiin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa, vaan mielestäni kyseisen asia on valtio-opillisen ajattelun ydintä. Olen nimittäin saanut kuulla, että näkökulmani edustaisi machiavellilaista käsitystä politiikasta ja demokratiasta, mikä vaivaa politiikan tutkijoita yleensäkin. Kiistän edustavani machiavellilaista käsitystä, sen sijaan Machiavellini olen kyllä lukenut. Teesini, jota koko kevään olen toistanut kommentoidessani kaikenmaailman vaalirahakohuja ja sanoessani, että politiikassa ei ole moraalia, mutta sillä on etiikka; politiikka määrittelee moraalin, on kyseenalaistaa se, että poliittinen peli ja poliittinen linja olisivat jotenkin erotettavissa toisistaan.

En ollut kuuntelemassa puoluekokouksessa ehdokkaiden tenttejä puhumattakaan siitä, että minulla olisi mitään sisäpiirin tietoa. Tietoni perustuvat yksinomaan Kansan Uutisten verkkolehden välittämiin tietoihin ja siihen, mitä kuka tahansa valistunut kansalainen osaa päätellä ja arvata.

Esimerkiksi puoluesihteeriksi olivat ehdokkaina X ja Y, joista ensimmäiseksi mainittu on nykyinen puoluesihteeri. X on hoitanut puoluesihteerin tehtävät pääosin hyvin, mutta siitä huolimatta pinnan alla on tyytymättömyyttä häneen. Hän mm. yritti lakkauttaa tappiota tuottaneen puolueen pohjoissuomalaisen sanomalehden ja keskittää rahoitusta piirien mediahallintaan, jotta nämä voisivat panostaa verkkoviestintää. Niin ikään Lapissa oli tyytymättömyyttä siihen, että piirin ainoa työntekijä joudutaan lomauttamaan osaksi vuotta, koska piirillä ei ole varaa maksaa koko vuoden palkkaa. Pohjoissuomalaisten puoluekokousedustajilla oli siis aito huoli siitä, mitkä ovat tulevaisuudessa edellytykset tehdä vasemmistolaista politiikkaa Pohjois-Suomessa. Vaikka kyseinen taitoltaan kivikautinen sanomalehti karkottaa enemmän kuin tuo nuoria jäseniä puolueeseen, on otettava huomioon se, että Pohjois-Suomessa puolueen A kannatus on korkealla, mutta samalla puolueen jäsenistö ikääntynyttä: perinteinen media tavoittaa kannattajakunnan parhaiten edelleen.

Mitä tekee ehdokas Y? Hän jätti (käsittääkseni) täkyn käyttämättä koska vastustaa periaatteellisesti junttalistoja ja kähmintää. Tällöin hän ei ottanut huomioon, että junttalistat, eli liittoutumalla toisten piirien kanssa isompia piirejä vastaan, ovat ainoa tapa, jolla esimerkiksi Pohjois-Suomen piirit voivat saavat äänensä kuuluviin puolueessa A. Toisin sanoen junttaus ei ole demokratialle vastakkainen ilmiö, vaan ilmaus demokratiasta. Vain junttaamalla on mahdollista estää se, että valta valuu yksinomaan isoimmille piireille ja niiden sisäpiireille.

Jos ehdokas Y olisi oikeasti halunnut puoluesihteeriksi puoluesihteerin paikalle, olisi hänen pitänyt herkällä korvalla kuunnella sitä, mitä piirien jäsenet haluavat ja muodostaa poliittinen linjansa sen perusteella. Se olisi sitä demokratiaa. Machiavellismi tulee vasta siinä mukaan, kun piirien keskenään ristiriitaisia toiveita yritetään sovittaa yhteen, yrittääkö niitä oikeasti toteuttaa vai esittääkö ainoastaan demokraattista korvakiertueellaan. Poliitikot lupaavat mielellään enemmän kuin kykenevät toteuttamaan, mutta monesti kansalaiset unohtavat lupaukset ja äänestävät seuraavallakin kerralla kyseistä henkilöä, jos hän on onnistunut tehtävässään hyvin tai keksii jotain korvaavaa aktiviteettia. Näin kävi tällä kertaa ehdokas X:n kohdalla. Tietääkseni myös enemmistö pohjoissuomalaisista äänesti häntä, vaikka hän yrittikin lakkauttaa heidän rakasta sanomalehteään. Jos kärsii omantunnon ongelmista eli siitä, että omat näkemykset ja puoluekokousedustajien toivomukset ovat liian kaukana toisistaan eikä ole valmis tarkistamaan näkemyksiään oikeasti tai leikisti, ehkä sitten ei ole valmis puoluesihteeriksi? Allekirjoittanut ei esimerkiksi tästä syystä voisi kuvitella olevansa ammattipoliitikko, vaan tyydyn poliittisena politiikan tutkijana esittämään besserwisseriä.

Myönnän, että kuulosta keskustalaiselta antaessani ymmärtää, että ”kentän ääntä on kuunneltava”. Vasemmistoliitossa on vahva aluepoliittinen perinne, tosin ei niin vahva kuin Keskustassa. Suomessa äänestäjille eduskuntavaaleissa ensisijainen ehdokkaan valintakriteeri on jostain syystä oman maakuntansa etu. Vasta toisella sijalla tulee poliittinen ideologia. Toisin sanoen keskivertoäänestäjä äänestää ehdokasta, joka hänen mielikuvissaan nyhtää keskushallinnolta eniten rahaa omalle maakunnalleen. En voi väittää pitäväni tästä, mutta tämän tosiasian tunnustaminen on niin ikään demokratiaa. Sitten on kokonaan oma kysymyksensä se, pitäisikö piirijaosta luopua. Mutta niin kauan kun Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa vaalipiireihin, on nomadinen puoluejäsenyys poissuljettu vaihtoehto.

Toinen puoluekokouksen jälkeinen asia, johon olen törmännyt, on ilmiö, josta voisi käyttää ilmaisua ”puolueen metafyysisen johdon arvostelu”. Tarkoitan tällä sitä, että varsinkin puolueen nuoremmat jäsenet ja ihmiset, jotka hengaavat puolueen laidalla olematta kuitenkaan sen jäseniä, kuvittelevat puolueen olevan jotain muuta kuin sen aktiivijäsenet. Nämä eivät ole ymmärtäneet, että viime viikonloppuna Jyväskylässä oli käytännössä koko puolueen aktiiviporukka läsnä aivan materiaalisina, ruumiillisina, olentoina yhdessä tilassa ja jos puolueeseen halutaan vaikuttaa, on se tehtävä aivan konkreettisten esitysten kautta. Sitä ei tee kukaan muu. Heille voi käydä puhumassa ja esittämässä parannusehdotuksia tai tehdä asialle jotain itse! Puolue ei siis ole mikään hegeliläinen abstraktio tai ryhmä ihmisiä, joita ei näy missään. Keskustoimistolla on 11 työntekijää (joista vain osa osallistuu muuhun kuin hallinnon pyörittämiseen), piireissä kahdeksan, puoluehallituksen muodostaa 13 henkeä (ja kolme varajäsentä) puheenjohtajisto mukaan luettuna, jotka käytännössä johtavat puolueen käytännön politiikkaa valtakunnallisella tasolla. Jos sen kokoonpanoon haluaa vaikuttaa, on se tehtävä puoluekokouksessa kunhan ensin on päässyt edustajaksi oltuaan aktiviinen omassa piirissään. Politiikan taito on kykyä  luoda suhteita kaikenlaisiin ihmisiin siltoja polttamatta ja vaikuttaa hyvin eri tavoin.

Mainokset

Rakas päiväkirja, alun perin ajattelin, etten kirjoita mitään Vasemmistoliiton puoluekokouksesta, joka järjestettiin Jyväskylän Laajavuoressa Matti Nykäsen hyppyrimäen varjossa viime viikonloppuna. Mutta en malta pitää näppejäni erossa aiheesta. En ollut puoluekokousedustaja, vaan perjantaiaamuna suuntasin Tampereen linja-autoasemalle seuraajan ominaisuudessa tiedustelle, olisiko varsinaisia kokousedustajia kuljettaneessa bussissa tilaa yhdelle jänikselle – ja olihan siellä. Kiinnostukseni kokousta kohtaan oli lähinnä puoliammatillinen: kyseessä oli ensimmäinen oikea minkään puolueen puoluekokous, jossa olen ollut paikalla henkilökohtaisesti. Tätä ennenhän allekirjoittaneella on kokemusta vain ja ainoastaan vanupallero-organisaation liittokokouksista, jotka muistuttavat monilta osin puoluekokousta. Tosin niissä on puolet vähemmän edustajia (Vasemmistoliiton puoluekokouksessa edustajia on 300, vanupallero-organisaation liittokokouksessa 200) ja viimeksi mainitussa voi jättää aloitteita vielä ensimmäisen kokouspäivän aikana. Se on jotenkin paremmin organisoitu, vähemmän sekava.

Perjantaiaamupäivän ja sunnuntain vietin Laajavuoressa, lauantaina seurasin kokousta Jyväskylän keskustassa baarissa nimeltä Vakiopaine. Sen seinällä olevalle valkokankaalle lähetettiin kuvaa kokouksesta ja kaiuttimista ääntä. Kokousta olisi ollut mahdollista seurata netin kautta myös kotoa käsin. Mutta olin paikalla viettämässä sosiaalista elämää: tapaamassa vanhoja ja uusia tovereita kokouksen yhteydessä järjestetyissä tapahtumissa, halu matkustaa paikanpäälle puolsi paikkaansa. Tunnustan, että kokousta seuratessa teki hetkittäin mieli olla varsinainen kokousedustaja: puoluekokouksissa on kuitenkin aina oma ainutlaatuinen tunnelmansa junttauksineen ja kähmintöineen. Ne ovat mielestäni institutionalisoituneen politiikan suola ja juuri niiden takia olen kiinnostunut politiikasta ja ammatiltani politiikan tutkija tehden väitöskirjaa valtio-oppiin.

Kaikki eivät nähtävästi olleet yhtä innostuneita kähminnästä ja junttaamisesta kuin allekirjoittanut. Itselleni politiikan moralisointi on outoa. Jos esimerkiksi piirit A ja B haluavat tehdä sopimuksen, että äänestävät vastavuoroisesti toistensa ehdokkaita, jotta isomman piirin C edustajat eivät rohmuaisi kaikkia paikkoja, se heille sallittakoon. Tai sanotaan niin, että sillä, onko asia jonkun moralistin mielestä oikein tai väärin, ei ole mitään väliä. Jos junttalistoja haluaa vastustaa, on se tehtävä junttaamalla (eikä se tällöinkään välttämättä onnistu). Puoluekokouksissa kun ihmiset saavat itsenäisesti harkita äänestävätkö he junttalistan mukaan vai sitä vastaan vai jollakin muulla perusteella. Useimmat pienten piirien jäsenet kuitenkin haluavat solmia vaaliliittoja saadakseen edes jonkun oman vaalipiirinsä ehdokkaan johonkin luottamustoimeen. Toiset haluavat äänestää vaikkapa ehdokkaita sukupuolen mukaan, kolmannet niitä, jotka ovat olleet mukana jossain kansalaisjärjestössä jne. Näyttääkin siltä, että junttalistoja vastustavien moralistien todellinen suuttumuksen syy oli se, että heidän suosikkiehdokkaansa eivät tulleet valituiksi. Mutta politiikka on kykyä rakentaa koalitioita, ajaa asioitaan naamioimalla ne ”yhteiseksi hyväksi” – kaikki eivät ole harjaantuneet politiikan jaloon taitoon.

Itse koin Vasemmistoliiton puoluekokouksen ongelmaksi lähinnä sen, että siellä ei kähmitty ja juntattu tarpeeksi. Puoluekokoukselta puuttui – lehtimiesslangia käyttäen – niin sanottu kärki sekä henkilövalinnoissa että asiakysymyksissä. Nykyinen puoluejohto jatkaa sellaisenaan enkä usko kenenkään puoluekokousedustajan oikeasti kuvitelleen, että siihen tulee muutoksia. (Niin huonoa poliittista arviointikykyä tuskin kenelläkään kokousedustajalla oli.) Vasemmistoliiton puheenjohtajistossa kaikki ovat syntyneet 1970-luvulla sekä puoluehallitukseen ja -valtuustoon valittiin ennätysmäärä nuoria – ja päteviä sellaisia. Vaikka puoluekokouksen mediaaniedustaja oli 50+ mies, jolla oli pikkutakki ja paksusankaiset silmälasit, välillä olen melkeinpä huolissaan siitä, että vanhemman ikäpolven vasemmistolaiset ihmiset – he, jotka olivat mukana jo ennen allekirjoittaneen syntymää vaikkapa rauhanliikkeessä, tasa-arvoliikkeessä tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajaneessa liikkeessä – ovat unohdettuina tai aliedustettuina monissa tehtävissä Vasemmistoliitossa nuorten keksiessä pyörän uudelleen. He kun eivät enää jaksa juntata ja kähmiä yhtä tehokkaasti kuin nuoremmat kollegansa.

Kokouksessa hyväksytty puolueen tavoiteohjelma vuosille 2010-2015 on edistyksellinen, mutta toivottoman pitkä: sen enempää politiikan toimittajat kuin valistuneet kansalaiset jaksanevat tutustua siihen. Ainoastaan se, että ohjelma sisälsi esityksen turkistarhauksen kieltämisestä laillisena elinkeinona siirtymäajan jälkeen, on herättänyt joidenkin mielenkiinnon: siitä saatiin uutinen aikaan; tiukan äänestyksen jälkeen kokoussalista poistuin vihaisia ruotsinkielisiä edustajia Etelä-Pohjanmaalta antamaan haastatteluita tiedotusvälineiden edustajille. Tavoiteohjelmaa käytetään ennen kaikkea eduskuntavaalikampanjaa suunnitellessa. Uudella toimintaohjelmalla Vasemmistoliitto haastaa niin Vihreät kuin Perussuomalaiset (puhumattakaan niin sanotuista suurista puolueista). Se sisältää konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi luokka- ja siirtolaiskysymysten ratkaisemiseksi tai kuinka elämää leppoistetaan työtä jakamalla tai miten sähköisiin tekijänoikeuksiin olisi suhtauduttava. Tietenkin olisi ollut parempi, jos puolueella olisi ollut valmiiksi esittää vaikkapa perustulomalli hyväksyttäväksi. Nyt ainoastaan allekirjoitettiin ponsi sen kehittämiseksi. Mutta kaikkea ei voi saada kerralla: puolue on jo nyt parissa vuodessa muuttunut yllättävän nopeasti ja todella paljon aikaisemmasta.

Rakas päiväkirja, kun Gösta Sundqvistiin Koe-eläinpuisto-ohjelmaa lähetettiin ensimmäisen kerran perjantai- ja lauantai-iltaisin Radiomafian kanavalla vuosina 1994-2002, jouduin monta kertaa kieltäytymään illanistujaisista kavereiden soittaessa. Koe-eläinpuistonautinto oli tärkeämpi kuin sosiaalinen elämä tuolloin. Kun pari vuotta sitten YleX teki kulttuuriteon ja alkoi lähettämään Koe-eläinpuisto-ohjelmaa uusintana, tilanne on jälleen sama: Koe-eläinpuisto menee kaiken muun edelle; kun lauantai-illan kaksituntinen on ohitse, alan jo odottamaan seuraavan viikon ohjelmaa. Erotuksena on nyt se, että netin kautta on mahdollista kuunnella edellisen viikon lähetystä uusinta kerran tai kaksi – Göstan ohjelmaan sisään kirjoittamien vitsien kaikkien nyanssien ymmärtäminen äänenpainoineen ja ”intertekstuaalisine” viittauksineen vaatii yleensä vähintään kolme kuuntelukertaa. Mutta on jaksoja, joita olen kuunnellut vieläkin useammin kerran ja aina niihin saa uuden näkökulman. Vitsien ymmärtämisen lisäksi Koe-eläinpuistojen ”suorien lähetysten” tunnelma äänimaisemineen on itsessään kokemus joihin jää koukkuun.

Olen miettinyt, onko Koe-eläinpuisto-ohjelma vikuroivine hahmoineen osa suomalaista queer-liikettä? Ohjelman hahmot kun ovat seksuaalisuudeltaan enemmän tai vähemmän kieroutuneita tai äärimmilleen vietyjä. On miesmäistä merikapteeni Monika Aaltosta, keittiömestari ja homoseksuaali Reino Hiltusta, ruotsinsuomalaista dekadenssia edustavaa Freddie Fågelströmiä, joka viihtyy toisten poikien kanssa kuntosalilla (jonne Gösta ja kumppanit aina joskus ”vahingossa” harhautuvat) peilailemassa itseään, vaikka on muodollisesti naimisissa. Naisten suosikkinakin pidetty laulava ratikkakuski Aarne Tenkanen pämpättyään algerialaista punaviintä erehtyy useammin kuin kerran lähtemään ”naisen” matkaan, minkä jälkeen Pasilasta soitetaan vuoden 1998 euroviisut voittanut Dana Internationalin kappale Diva. Kysymykseen, onko Koe-eläinpuisto osa suomalaista queer-liikettä, täytyy vastata myöntävästi. Gösta ei Koe-eläinpuistossa ainoastaan toista heteroseksistisiä stereotypioita henkilögalleriallaan, vaan kierouttaa identiteettejä aktiivisesti. Osa näistä kierouttamisista on itsestään selviä, toiset radio-ohjelman kohtaukset vaativat useamman kuuntelukerran tai tulkittavan ohjelmassa soitettavan musiikin kautta.

Luettuani Santtu Luodon kirjoittaman teoksen Raparperitaivas olen saanut lisätukea tulkinnalleni, että Gösta oli osa suomalaista queer-liikkettä (vaikka tuolloin ei kyseistä sanaa täällä päin käytetty). Kyseinen teos ei keskity sen enempää Gösta Sundqvistiin kuin Koe-eläinpuistoon, vaan Leevi and the Leavingsin vakiomuusikoiden haastatteluihin. Tietenkin kirja sisältää muutaman viittauksen Göstan radio-ohjelmiin ja siitä käy esimeriksi ilmi se, että Gösta kehitteli kavereidensa kanssa jo ennen Mitä kuuluu Marja-Leena? -kappaletta 1970-luvun lopulla outojen henkilöiden galleriaa ja ”radioi” c-kasetille näiden seikkailuja ystäväpiirin ihmeteltäväksi. Vaikka yleinen ohjenuora Leevi and The Leavingsin kappaleiden tulkintaan on se, että ne eivät kerro Göstan omasta elämästä, vaan ovat pastisseja ihmiselämästä yleensä, kappale Poika nimeltä Päivi on sikäli omakohtainen, että Luoto siteeraa Gösta Sundqvistiin haastattelua Soundissa vuodelta 1984: ”Kun kymmenen vuotta siten kävin koulua Espoossa, minulla oli tupeerattu tukka, meikit naamassa ja naisten hameita päällä. Urheilumaikat ajatteli että hulluhan tuo on, se täytyisi saada hoitoon. Silloin olin todella yksin”. Vaikka sittemmin Gösta lopetti meikkaamisen, hameiden käytön, kasvatti parran ja eli porvarillisessa parisuhteessa – tämän ”tiedämme” Göstan yksityiselämästä – , käsitteli hän siitä huolimatta, eli juuri sen takia, ilmiötä, mistä nykyään puhutaan queerina, viikoittain käsikirjoittamissaan Koe-eläinpuistoissa.

PS. Viimeisin lähetys on kohtalainen esimerkki siitä, mitä tarkoitin. Se on ladattavissa ja kuunneltavissa täältä.

Rakas päiväkirja, kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala on tehnyt lakialoitteen siitä, että kirjoihin olisi asetettava ikärajat ja nuortenkirjat, joissa puhutaan wiccoista, olisi kiellettävä kokonaan. Rauhalan aloitteessa ei ole mitään uutta; se ei mielestäni ole edes mielenkiintoinen. Mutta koska olen väitöskirjani käsikirjoituksen hiomisessa kohdassa, jossa sivuan uskontokritiikkiä spinozalaisesta ja marxilaisesta, eli althusserilaisesta, näkökulmasta, uskon kykeneväni sanomaan asiasta jotain muutakin kuin tekemään retorisen kysymyksen, eikö Raamattuun täysin moraalittomana kirjana pitäisi laittaa ensimmäisenä K-18 merkintä?

Uskontokritiikki on mielestäni huonossa hapessa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa; hyvää uskontokritiikkiä ei juurikaan harjoiteta. Vapaa-ajattelijoiden kampanjaa en pidä uskontokritiikkinä laisinkaan. Marxin sanoin uskontokritiikki on yhteiskuntakritiikin lähtökohta. Vapaa-ajattelijat savustettuaan vanhat kommunistit ulos järjestöstä, ei ole enää pyrkinyt yhteiskuntakritiikkiin, vaan lähinnä osoittamaan kuinka heikot tiedot heillä on tieteenfilosofiasta ja -sosiologiasta. Uskontoa ei voi tutkia – tutkielma on kritiikin synonyymi – kieltämällä sen yhteiskunnallinen merkitys, vaan ymmärtämällä sitä sen omilla ehdoilla. Tämä on althusserilaisen eli marxilaisen ja spinozalaisen uskontokritiikin lähtökohta siinä missä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset julkistuksenomaiset ateistit pyrkivät lähestymään uskontoja ”luonnontieteellisellä menetelmällä” (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan).

Louis Althusser kirjoittaa ideologian eli uskonnon ilmentävän yksilöiden kuviteltua suhdetta heidän olemassaolonsa todellisiin ehtoihin. Althusserin mukaan Marx varhaistuotannossaan ymmärsi uskonnon johtuvan aineellisesta vieraantumisesta seuraten Ludivig Feuerbachia. Uskonto ei siis ole pahansuopien pappien keksintöä (uskonto on oopiumia kansalle) tai ihmisten passiivista mielikuvitusta, vaan materialistisista syistä johtuvaa (uskonto on kansan oopiumia). Althusserin huomauttaa, ettei asia kuitenkaan ole näin yksinkertainen: uskonto ei suinkaan ilmennä ihmisille heidän olemassaolonsa todellisia ehtoja, vaan siinä ilmenee heidän oma suhteensa kyseisiin ehtoihin. Tämän suhteen ympärille rakentuu ihmisten kaikki ideologiset ilmentymät, materiaalinen todellisuus.

Ideologia ei siten ilmaise yksilöiden olemassaoloa hallitsevien todellisten suhteiden järjestelmää, vaan heidän kuvitteellista suhdetta niihin todellisiin suhteisiin, joiden alaisina elävät (Althusser 1970/1984, 120).

Althusserilainen näkemys Marxin uskonkritiikistä tulee ymmärrettäväksi kun muistamme Althusserin itsekritiikissään tunnustaneen olleensa enemmänkin spinozalainen kuin marxilainen kirjoittaessaan teosta Pour Marx ja oppilaidensa kanssa teosta Lire le Capital. Althusserin mukaan Baruch Spinoza ymmärsi ensimmäisenä Teologispoliittisessa traktaatissa (lat. Tractatus Theologico-Politicus) ideologian merkityksen kirjoittaessaan erämaassa vaeltavista heprealaisista ja Mooseksen laista Israelin kuningaskunnan perustuslakina. Spinozan mukaan seremonioilla ja sakramenteilla ole niinkään uskonnollista merkitystä kuin yhteiskunnallista merkitystä. Niiden tarkoitus on kasvattaa kansa kunnioittamaan esivaltaa ja tottelemaan sen käskyjä; marxilaisittain ilmaistuna: pitämään yllä ja uusintamaan vallitsevia tuotantosuhteita ja tuotantovoimia. Kun heprealaiset joutuivat toistamiseen maanpakoon – oletetaan, että sekä Egyptin orjuus että Babylonin pakkosiirtolaisuus ovat tosiasioita – Israelin kuningaskunnan (tai paremminkin Juudean kuningaskunnan) konkreettisen ulkoisen turvallisuuden jo tuolloin rauhattomassa Lähi-idässä taannut Mooseksen (perustus)laki muuttui hengelliseksi kultiksi: juutalaisuudesta tuli uskonto.

Spinoza lukee Raamattua Raamatulla. Hän huomauttaa kuinka sen Jumala-kuva on hajanainen ja vaihteleva, koska Jumala ilmestyy eri henkilöille heidän käsityskykynsä mukaan. Esimerkiksi Aatami lähtee karkuun syötyään ompun paratiisissa koska ei ole tietoinen siitä, että Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Hän siis antaa Jumalalle vajavaisuuttaan inhimillisiä ominaisuuksia kuten kaikki muutkin Raamatun henkilöt enemmän tai vähemmän Jeesusta lukuun ottamatta. Vielä tänäkin päivänä monet uskovaiset, varsinkin herätyskristilliset, suhtautuvat sikäli Jumalaan halveksien, että liittää Jumalaan antropomorfisia ominaisuuksia – suhtautuvat Jumalaan lapsenuskolla kuvitelle Jumalan olevan parrakas mies pilven reunalla ja hänen olevan välillä iloinen tai vihainen jne. – kieltäen näin Jumalan äärettömyyden. Alamme ymmärtämään miksi Teologispoliittinen traktaatti oli liikaa lähes kaikille ilmestyttyään vuonna 1670.

Spinozan mukaan Jumalan ilmoitus ei voi perustua ihmeisiin eli tietämättömyyteen – ihme on asia tai tapahtuma, jota järki ei tiedon puutteen takia kykene selittämään – , vaan käsitteellisesti selkeään tietoon. Tietämättömyys on kaiken pahan alku ja juuri. Uskonnollisuus, jossa Jumalan olemassaoloa perustellaan ihmeillä tai jopa esitetään ihmisen rukoilemalla kykenevän manipuloimaan Jumalan tekemään ihmeitä, on eettisesti kestämätöntä. Se johtaa yhteiskunnalliseen moraalittomuuteen ja rappioon. Jälleen tulee mieleen kansanedustaja Rauhalankin edustamat herätyskristilliset piirit.

Raamatun ihmekertomukset Spinoza selittää sitten, että Raamattuun päätyneen tekstin kirjoittaja on joko tarkoituksellisesti käyttänyt metaforia tai sitten ei ollut ymmärtänyt ilmiössä olevan täysin luonnollisesta asiasta kyse; Raamatun kirjoittajilla ei ole ollut yliopistokoulutusta takanaan (eikä sekään takaa, että pystyisi selittämään kaikki luonnonilmiöt adekvaatisti). Spinoza osoittaa myös kuinka heprealaiset olivat ottaneet suoraan pakanauskonnoista ja -uskomuksista elementtejä elävöittämään Raamatun kertomuksia. Niin ikään Jeesuksen tapa puhua vertauksin johtui ihmisten tietämättömyydestä; vertausten kautta puhuminen on paras keino vaikuttaa epävakaisiin kansanjoukkoihin. Apostolit julistivat varsin epämääräisin sanakääntein sanomaa ylösnousemuksesta; opetuslapset eivät itsekään oikein tienneet mitä toisena pääsiäispäivänä oli tapahtunut. Käsittääkseni näin opetetaan tänä päivänä eksegetiikan luennolla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Spinozan Raamattu-tulkinta on elimellisessä yhteydessä hänen tietoteoriaansa. Siinä on tunnetusti kolme tiedon lajia: imaginaatio eli mielletieto, rationaalinen tieto ja intuitiivinen tieto (lat. scienta intuitiva). Vanhan testamentin profeetat ovat Spinozalle esimerkki ihmisistä, joilla oli notkea mielikuvitus. Profetoidessaan he eivät niinkään kertoneet ulkoisesta maailmasta kuin omasta mentaalisesta tilastaan eli ensimmäisen lajin tiedosta. Koska suurin osa ihmisistä elää niin ikään imaginaation vallassa, menee profeettojen puheet täydestä. Nokkelimmat ovat varmasti jo huomanneet, että kirjoittaessani esimerkiksi helsinkiläisestä kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahosta – hän on pitkästä aikaa päässyt julkisuuteen propellipäiden profeettana, käytin ymmärtääkseni sitä, mistä halla-aholaisuudessa on kyse, hyväkseni Spinozan teologista käsitteistöä.

Sen lisäksi, että suurin osa ihmisistä ei koskaan saavuta toisen lajin tietoa, puhumattakaan kolmannen lajin tiedosta, ei kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä voi edes käsitteellistää rationaalisesti. Toisen lajin tieto, eli rationaalisuus, kun vaatii kirkkaita ja selkeitä, kokemuksesta riippumattomia, käsitteitä ja tällaisia on vain logiikassa ja matematiikassa. Ongelma on se, että silloin kuin käsitteet ja periaatteet ovat selviä ja täsmällisiä kuten logiikassa ja matematiikassa niiden sisältö on tyhjä, eli ne eivät sano mitään todellisuudesta. Vasta kun ne viittaavat kielen ulkopuoliseen todellisuuteen, niillä on jotain selitysarvoa, mutta tällöin on jouduttu turvautumaan jo imaginaatioon. Spinoza itsekin ymmärsi sen, ettei politiikassa ole kyse rationaalisuudesta, järjen käytöstä, vasta kun monarkistien ja kalvinistien kiihottamat kansanjoukot murhasivat Hollannin yleispensiönääri Jan de Wittin vuonna 1672 ja Hollannin tasavallan aika päättyi. Niin ikään Althusser luopuu itsekritiikissään ajatuksesta, jonka mukaan tieteen ja ideologian välinen ero olisi määriteltävissä yhdellä kertaa ja yleisesti. (Althusserin kritiikki oli suunnattu ennen kaikkea marxismi-leninismin kaltaisia oppirakennelmia vastaa, jotka väittivät kykenevän tekemään eron tieteen ja ideologian välillä edustaen itse ensimmäisenä mainittua.) Myöhäisellä Althusserilla tiede on tieteellisyydestä huolimatta – juuri sen takia, koska se määritellään tieteeksi instituutiona – myös ideologiaa.

Sen sijaan, että hyökätään aggressiivisesti uskontoja vastaan väittäen niiden olevan irrationaalisia (minkä uskovaiset itsekin varmasti pääosin myöntävät), olisi mietittävä, kuinka yhteiskunta olisi järjestettävä niin, että destruktiiviset passiot muuttuisivat hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi aktioiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla sen myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan ”emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon. Se on spinozalaisen valtio-opin ydin. Mielestäni Suomen evankelisluterilainen luterilainen kirkko ja se, että valtion yliopistot antavat teologian opetusta, on kohtalainen kompromissi tähän tarkoitukseen. Se pitää herätyskristilliset, yhteiskunnalle vahingolliset voimat, herran nuhteessa. Tai sanotaan niin, että se, miksi kansanedustaja Rauhala haluaa kontrolloida fiktiivistä kirjallisuutta johtuu siitä, että hän tietää kuinka valtava voima tällaisella fiktiivisellä kirjallisuudella on, kun ihmiset alkavat todella uskoa siihen. Hän on itse varoittava esimerkki tästä.

Rakas päiväkirja, tällä viikolla olemme saaneet seurata kahta jännitysnäytelmää: kohublondi Johanna ”Tuxu” Tukiaisen itsemurhaviestittelyjä Facebookissa ja sitä kuinka yhden euroviisumaan kommandot kävivät tappamassa kansainvälisillä merialueilla toisen euroviisumaan kansalaisia ja tämän ensimmäisen euroviisumaan poliittinen johto pitää toimintaa kutakuinkin normaalina vastauksena tietoiseen provokaatioon (josta se kaiken lisäksi väitti olevansa tietoinen).

Kuten kaikki laatujournalismia seuraavat tietävät, Tukiaisen vanhemmat ovat Livets Ord / Elämän Sana -yhdistyksen jäseniä. Kyseinen liike lasketaan helluntailaisuudesta polveutuneeseen niin sanottuun menestysteologiaan kuuluvaksi. Kuten nimestä voi päätellä, kyseisen liikkeen piirissä on viety äärimmilleen kalvinistinen ajatus siitä, että mitä enemmän onnistuu keräämään maallista mammonaa ja menestymään elämässä (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), sitä enemmän osoittaa olevansa Jumalan valitsema. Tätä kautta tulee ymmärrettäväksi se, miksi Tukiainen mainitsee kaikissa haastatteluissa ja blogimerkinnöissään, mitä merkkivaatteita hänellä on päällään, missä hän on matkustellut ja keitä julkkiksia tavannut. Luterilaiselle Tukiaisen elämänasenne vaikuttaa lähinnä absurdilta ja huvittavalta. Tukiaiselle itselleen kyse ei ole ainoastaan siitä, että hän tienaa kohtalaisen hyvin esittelemällä ”glamour-elämäänsä”, vaan kyseessä on hänelle uskonnosta. Me, jotka emme usko glamourin kaikkivoipaisuuteen, olemme uskomattomia pakanoita.

Mitä tekemistä Tukiaisella on euroviisumaiden kansalaisten välisellä yhteenotolla itäisellä Välimerellä? No, tietenkin se, että jos luterilaiselle menestysteologinen käsitys mammonasta on lievästi sanottuna erikoinen, niin näin on myös helluntailaisuuden ja siitä polveutuvien herätyskristillisten liikkeiden käsitys Israelista. Viimeksi mainitut kun eivät ainoastaan painota ensimmäisen Mooseksen kirjan 12. luvun 3. jaetta ”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille” enemmän kuin luterilaiset teologit, vaan ajattelevat kyseisen – mahdollisesti noin 3 5000 sitten kirjoitetun – kohdan viittaavan vuonna 1948 sosialistien perustamaan Israelin tasavaltaan. Luterilaiselle teologialle hengellinen Israel viittaa uuden liiton solmimisen eli Jeesuksen ristinkuoleman jälkeiseen kristikuntaan ja moderni Israelin valtio on taasen yksi valtio muiden joukossa ilman erityisasemaa. En keksi helluntailaisten tulkinnalle tähän hätään muuta perustelua kuin liikkeen johtajien erinomaisen draamantajun: heidän on koko ajan keksittävä merkkejä maailmanlopusta ja messiaan paluusta jotta liikkeen yhtenäisyys säilyisi. Israelin tasavallan perustaminen on haluttu nähdä vaikka väkisin tällaisena lopunajan merkkinä paremman puutteessa.

Joka tapauksessa, helluntailaisten ja muiden vastaavien suuntauksien käsitys Israelin valtion olemuksesta selittää osaltaan sen, miksi Yhdysvaltojen johto suhtautuu Israelin politiikkaan niin kuin se suhtautuu. Sen lisäksi, että helluntailaisella liikkeellä on ollut viime vuosikymmeninä merkittävä vaikutus mm. Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaan, on sillä nykyään yhteytensä myös Israelin harjoittamaan politiikkaan sikäli kun helluntailaiset ovat merkittävä tuki Israelin nykyhallinnolle ennen kaikkea moraalisesti, mutta myös taloudellisesti. Kokonaan oma juttunsa on se, että israelilaiset rabbit eivät ole kovinkaan innostuneita helluntailaisten yrityksistä käännyttää juutalaisia kristityiksi (minkä pitää tapahtua ennen kuin messias voi tehdä paluun). Mutta tästä huolimatta Israelin viranomaiset joutuvat pitämään yhteyttä helluntailaisiin koska Israelin ystävät ovat käymässä vähiin. Kyseessä onkin eräänlainen epäpyhä liitto.

En tiedä onko yllä mainitut kiemurat syynä sille, että Israelin poliittinen johto näyttää vieraantuneen todellisuudesta kuin Tukiainen, kun se kuvittelee voivansa kohdella ketä tahansa samoin – nousta laivaan kansainvälisellä merialueella, tappaa kymmenkunta ihmistä ja vangita ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä – kuin omia kansalaisiaan? Vai onko Israelin tiedustelupalvelun ja armeijan moraali romahtanut kun se on viime vuosikymmeninä etupäässä keskittynyt hätistelemään kiviä heitteleviä poikia palestiinalaisalueilla? Ihmettelin jo Libanonin sodan aikoihin kun maailman parhaimpana pidetty Israelin armeija ei kyennyt etenemään montakaan kilometriä Libanonin puolelle kun vielä 1980-luvulla – puhumattakaan aikaisemmista vuosikymmenistä, jolloin lähes kaikki Israelin armeijan kenraalit olivat vasemmistolaisia – mikään ei tuntunut pidättelevän sitä.

Mutta ehkä eniten allekirjoittanutta oudoksutti Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun kommentti siitä, että kyseessä oli harkittu provokaatio ja Israelin arvostelu tekopyhyyttä. Totta kai se oli (metsästäähän Turkin armeijakin kurdeja maan itäosassa kuin eläimiä). Eihän kukaan ole kieltänyt sitä, että kyseessä oli provokaatio ja pyrkimys levittää Israelin vastaista propagandaa. Erikoista olikin se, että tästä kaikesta huolimatta Israelin poliittinen johto ja armeija toimi niin kuin se toimi. Israelin niin sanotut turvallisuusviranomaiset eivät ainoastaan menneet heille viritettyyn ansaan, vaan menivät siihen täysin tietoisesti – ja se on järkyttävää!