Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, viikon kuluttua alkaa suosikkikuukauteni huipentuen vappuun: huhtikuu. Ei maaliskuussakaan mitään vikaa ole, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin tukkoiselta kuin nenäni tällä hetkellä. Odotin, että jätettyäni väitöskirjani tarkastukseen olisi aikaa ottaa rennommin ja kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa rauhassa välillä kahvia hörppien tai tehden kävelyretkiä aurinkoisina päivinä Näsijärven jäällä. Sen sijaan olen lähetellyt enemmän sähköposteja kuin varmaan vuoteen ja organisoinut mitä erilaisimpia asioita.

Esimeriksi ei riitä, että Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitossa eli Tattessa olen virkistysvastaavan ominaisuudessa joutunut metsästämään kaikennäköisiä lippuja ja lappuja, vaan menin lupautumaan myös Tatten vapputapahtumaa sekä yhdessä Tamyn ja Yliopisto-TV:n kanssa järjestettävän vaalipaneelia organisoiviin työryhmiin vähän niin kuin niiden kummankin pj:ksi. Tatten ja sen yhteistyökumppanien vaalipaneeli nauhoitetaan ensi viikolla, sen vetäjäksi saatiin ex-kansanedustaja ja ex-yliopistolainen Rosa Meriläinen ja se tulee nettiin katseltavaksi seuraavalla viikolla. Paneelin olisi tarkoitus käsitellä yliopistopolitiikkaa yleensä ja erityisestä Tampereen yliopistoa sekä yliopistolaisia (opiskelijoita ja henkilökuntaa) koskevia kysymyksiä.

Sitten menin kuin vahingossa suostumaan Mansen punavihreiden puheenjohtajaksi. Kyseessä on Vasemmistoliiton tamperelainen puolueosasto, jolla on reilut kolme vuotta ikää, mutta jo yli kolmekymmentä jäsentä. Sen jäsenistö koostuu etupäässä parinvuoden takaisen yliopistoliikkeen radikalisoimista opiskelijoista sekä vanhemmista naisista, jotka joskus hurjassa nuoruudessaan äänestivät SKDL:ää, mutta 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvun alussa alkoivat äänestämään vihreitä, mutta nyt ovat taasen kiinnostuneet vasemmistolaisesta politiikasta petyttyään nykyvihreiden oikeistolaiseen linjaan. Ensitöikseni uutena puheenjohtajana väänsin noin 30 minuutissa hienot nettisivut osastolle.

Kaiken lisäksi allekirjoittanutta kysyttiin Suomen miestutkimuksen seuran hallitukseen. Ensiviikon vuosikokoukseen en pääse (mikä harmittaa), mutta ilmoitin olevani käytettävissä hallitukseen.

Vaikka tutkimussuunnitelmaa ei maaliskuun aikana ole monena päivänä – ainakaan koko päivää – ole ollut aikaa kirjoittaa, alkaa sen suomenkielinen versio hiljalleen hahmottua. Huhtikuussa päässen kirjoittamaan siitä englanninkielisen version. Sellainen nimittäin tarvitaan, jos ajattelin saada projektirahoitusta Suomen akatemialta. Nykyään tutkijatohtorin hakemukset käsittelee ”kansainvälinen arviointiryhmä” ja kolmevuotiseen tutkimukseen on kuuluttava ”liikkuvuusjakso” eli olisi vietettävä mielellään lukuvuosi jossain huippuyliopistossa maailmalla.

Tähän kohtaan pysähdyin, aloin listaamaan professoreita, joiden luokse olisi jotain mieltä mennä keskustelemaan alan uusimmista virtauksista. Ensimmäisenä tuli mieleeni Michael S. Kimmel, joka on maineikkaan Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori (ja johon viittasin mm. viimeisimmässä Aamulehdessä alakerta-artikkelissani ja tässä varhaisemmassa kirjoituksessani). Hän alkaa tosin itse olla jo eläkeiässä, mutta eiköhän yliopistolla ole useampia hänen työnsä jatkajia. Toisena vaihtoehtona voisi olla vaikkapa Bristolin yliopiston valtio-opin professori Terrell Carver. Hän ei ole varsinaisesti maskuliinisuutta tutkinut, mutta senkin edestä marksilaista ja feminististä politiikan teoriaa. Hänkin alkaa jo olla varsin iäkäs. Ajattelin sijoittaa mahdollisen liikkuvuusjakson projektin loppuun: vuosiin 2014-2015.

Judith Kegan Gardiner on koonnut useampia antologioita miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksesta ja problematisoinut sen suhdetta feministiseen teoriaan, mutta hän on kirjallisuustieteilijä. Judith Halberstam on niin pelottava, että hänen post-doc -oppilaaksi en edes uskalla ajatella lähteväni. Niin ikään Wendy Brown Kalifornian yliopistosta Berkelystä kuulostaa jotenkin liian ylevältä (vaikka marraskuussa 2009 olinkin kuuntelemassa häntä Historical materialism -konferenssissa Lontoossa ja hän vaikutti mukavalta). Lähempää tietenkin löytyy Jeff Hearn, joka tällä hetkellä hoitaa pohjoismaiden ainoaa miestutkimuksen professuuria. Tuo vakanssi sijaitsee – yllätys, yllätys – Ruotsissa, Linköpingin yliopistossa.

Kuten huomaatte, allekirjoittaneelle ei tullut yhtään sellaista professoria mieleen, joka tutkisi samaa aihetta kuin allekirjoittanut: tekisi perinteistä valtio-opillista tutkimusta (kriittisen) miestutkimuksen näkökulmasta. Edes täältä en löytänyt yhtään ketään. Saa nähdä miten tällaiseen sooloiluun suhtaudutaan Suomen akatemiassa.

Tosiasiallisestihan allekirjoittaneen tutkimukselle on hyvin vähän hyötyä siitä, että viettäisin lukuvuoden jossain ulkomaisessa yliopistossa. Tutkimukseni käsittelisi maskuliinisuutta ja miespolitiikkoja suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Toisaalta olisi unelmien täyttymys päästä, johonkin ulkomaiseen huippuyliopistoon edes vähäksi aikaa ja huomata viihtyvänsä siellä. Minua on nimittäin harmittanut pari asiaa koulutusurallani: en ottanut lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä ollut vaihdossa perustutkinto-opiskelijana yliopistossa.

Ennen kuin lähden tämän illan kokouksiin, laitan basilikan ikkunalaudalle itämään.

Rakas päiväkirja, pitäisi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa, mutta jostain syystä ei kirjoituta. Niinpä en keksi muuta kuin heittää vähän läpändeeriä maailmanmenosta ennen kuin lähden Osuuskunta Vastapainon vuosikokoukseen.

Yleensä Yhdysvallat on aloittanut uuden sodan kun presidentti pelkää, ettei tule valituksi uudelle kaudelle. Nyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy otti käyttöön saman taktiikan. Hänen hallituksensa ryvettyi entisestään kun tuli yleiseen tietoon ranskalaisten oikeistoministereiden olleen enemmänkin kuin Tunisian ja Egyptin entisten presidenttien sukujen läheisiä ystäviä ja viime viikolla gallupeissa kansallisen rintaman Marie Le Pen ohitti Sarkozyn suosiossa. Ranska hirttäytyi Libyan tilanteeseen solmiessaan diplomaattisuhteet kapinallisiin ja kun Gaddafin hallinto ei osoittanutkaan hajoamisen merkkejä, ei Sarkozyn hallinnon auttanut muuta kuin lähteä ajamaan humanitaarista interventiota Libyan heimojen väliseen sisällissotaan.

Ranska ei kuitenkaan kykene yksin hoitamaan Libyan tilannetta, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian sekä eräiden muiden Nato-maiden on osallistuttava operaatioon.

Mitä hyötyä on Ranskan ylläpitää ydinkäyttöistä lentotukialusta, jos siitä ei ole mihinkään? FS Charles de Gaulella on lentokoneita reilut 30, joista Dassault Rafaleita (joka on mielestäni esteettisesti yksi kauneimmista hävittäjistä / hävittäjäpommittajista) on parikymmentä, loput tutka- ja yhteyskoneita sekä helikoptereita. Ranskan ainoa lentotukialus on uppoumaltaan noin puolet Yhdysvaltojen lentotukialuksista, joita sillä on 11 kappaletta (ja päälle vielä maihinnousu- ja helikopteritukialukset, jotka ovat uppoumaltaan Ranskan lentotukialuksen kokoisia).

Japanin ydinvoimaturma sai kuin saikin allekirjoittaneen tarkistamaan näkemystäni ydinvoimasta. Jos aikaisemmin olin – vaalikonevastauksia mukaillen – jokseenkin samaa mieltä ydinvoiman lisärakentamisesta, niin nyt olen jokseenkin eri mieltä. Siinä missä aikaisemmin ydinvoimassa ärsytti lähinnä periaatteellinen ajatus siitä, että kapitalistit keräävät voitot ja työväenluokka maksaa mahdolliset kulut hypoteettisen onnettomuuden sattuessa ja kuinka ammattiyhdistysliike on häpäissyt itsensä ajaessaan kapitalistien asiaa, niin nyt ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella ydinvoimalaonnettomuutta todellisena riskinä.

Aloin vertailemaan Tšernobylissa käytetyn raskasvesireaktorin ja niin sanotuissa länsimaissa käytetyn kevytvesireaktorin rakennetta ja huomasin, ettei niissä ole niin paljon eroa kuin ydinvoimateollisuuden lobbarit ovat yrittäneet esittää. Sekä Tšernobylissa että Fukushimassa ongelmana oli ja on ydinpolttoaineen jäähdytys. Ainoa ero oli se, että Tšernobylissa reaktorilla ei ollut teräskuorta ja hidasteena käytettiin grafiittia. Tämä tarkoitti sitä, että reaktori räjähti kerralla ja ydinjätepilvi pääsi yläilmakehään kulkeutuen läpi pohjoisen pallonpuoliskon. Fukushimassa reaktori vuotaa vähitellen saastuttaen ”ainoastaan” maakunnan, jossa ydinvoimala sijaitsee. Silti se vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään, eikä ydinvoimalayhtiö kykene mitenkään korvaaman tuhoja tai osakkeenomistajat ottamaan vastuuta tappioista.

Oletteko muuten huomanneet, että rationaalisina itseään pitävät ydinvoiman puolustajat ovat sekä Tšernobylin että Fukushiman tapauksissa pitäneet onnettomuuden syynä kansanluonnetta? Aivan kuin insinööreille ja insinöörimielisille hegeliläinen geist ohjaisi maailmaa.

Ensi viikon lauantaina olen puhumassa Rovaniemellä Lapin Vasemmistonuorten järjestämässä tilaisuudessa aiheesta Maskuliinisuuden kriisi ja populismi ja siitä seuraavan viikon torstaina alustamassa Naiskulttuuripäivillä feminismin tulevaisuuden haasteista. Löysin myös tällaisen. Toimittaja aika hyvin – paremmin kuin itse – onnistui puolentunnin monologistani kiteyttämää sen,  mitä väitöskirjassani yritän sanoa ja mitä tulevaisuudessa tutkia.

Viime viikolla kävin kolmen päivän pikavierailulla Bremenissä, Saksassa. Matka onnistui erinomaisesti. Bremenissä kätevintä – tai oikeastaan jalkavinta – on se, että kaikki ovat kävelymatkan päässä keskustasta – mukaan luettuna lentokenttä. Sitä voisi pitää eräänlaisena tukikohtana tulevia Euroopan matkoja suunnitellessa. Jos nimittäin lähtisi joskus sellaiselle useampia viikkoja kestävälle seikkailumatkalle, ettei varaisi lentoja / junalippuja tai hotellihuoneita / hostellipaikkoja etukäteen, vaan suuntaisi aina siihen osoitteeseen, johon pääsisi halvimmalla.

Lopuksi muutama kuva matkalta: hipeillä oli jotain ydinvoimaa vastaan.

Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

Rakas päiväkirja, kävellessäni Kalevankankaan hautuumaalla pitäessäni taukoa kirjoittaessani Erkka Railon väitöskirjasta arvostelua Politiikka -lehteen, aloin miettimään sitä, miksi valtio-opin emeritusapulaisprofessori Tatu Vanhasen kirjoitukset Tieteessä tapahtuu -lehdessä ovat herättäneet jälleen kerran niin paljon pahennusta porvarilehdistössä. Eilen istuessani Salhojankadun pubissa ja juodessani aina niin hedelmäisenhumalaista Liberty alea luin kuinka iltapäivälehden pääkirjoitustoimittaja vaati torjumaan Vanhasen näkemykset.

En nyt ala esittelemään niitä metodologisia tai aineistoon liittyviä ongelmia, joita Vanhasen tutkimukset sisältävät. Niistä kirjoitettiin jo viime kohun aikana tarpeeksi, muistaakseni vuosi oli 2004: Vanhasen aineisto on puutteellinen ja hän ei ole ottanut kaikkia tekijöitä huomioon, jotka vaikuttavat älykkyyteen. Kaiken lisäksi koko älykkyyden määritelmä on ongelmallinen. Esimeriksi Suomen puolustusvoimissa on ollut ongelmia koska varusmiesten älykkyys on kasvanut liian nopeasti, jotta sitä voisi selittää biologisilla perintötekijöillä tai edes proteiinipitoisemmalla ruokavaliolla. Aivan kuin sosialismi eli yhtenäiseen peruskouluun siirtyminen 1970-luvulla selittäisi suomalaisten varusmiesten älykkyysosamäärän nousun ja kansakunnan vaurastumisen? Ennen SKDL:n ja SKP:n toiminnan laillistamista toisen maailmansodan jälkeen, Suomi oli kehitysmaa.

Sen sijaan ymmärtäisin Vanhasen radikaalina tai suorastaan vallankumouksellisena ajattelijana, joka kyseenalaistaa kirjoituksillaan niin sanotun länsimaisen yhteiskunnan moraalifilosofiset lähtökohdat, vallitsevan poliittisen ontologian ja sen tavan, millä nykyinen taloudellinen ja poliittinen järjestelmä oikeutetaan. Miten muuten tulisi ymmärrettäväksi se, että hän aiheuttaa niin paljon pahennusta nimenomaan liberaaleissa ja edistyksellisinä itseään pitävissä porvareissa?

Klassiseen liberalismin isän, John Locken, filosofiaan tutustuneet tietänevät, että hänen mukaansa ihmisen mieli on tabula rasa, tyhjä taulu. Locke halusi kieltää ihmisten väliset biologiset erot, jotta voitaisiin väittää ihmisten menestymisen olevan vain ja ainoastaan kiinni omasta ahkeruudesta. Tällainen ajattelu paradoksaalisesti on oikeuttanut moraalisesti ihmisten välisen eriarvoisuuden kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Kansalaiset hyväksyvät poliittisen ja taloudellisen järjestelmän tuottaman eriarvoisuuden, koska he kuvittelevat kykenevänsä sosiaaliseen nousuun, jos ovat tarpeeksi ahkeria. Puhutaan amerikkalaisesta unelmasta.

Vanhasen rotuopit tuovat näkyviin sen, että oikeasti liberalismissa vapaus tuotetaan keinotekoisesti kurinpidollisella vallalla häivyttämällä ruumiilliset erot, biologian, normalisoiden ihmisruumiiden käyttäytymistä, jotta voitaisiin väittää vapauden olevan ihmiselle luonnollinen olotila ja kaikkien olevan samalla lähtöviivalla syntyessään. Vanhanen ei peittele näkemystään, että kapitalistinen talousjärjestelmä ja porvarillinen hegemonia suosii tietynlaisia pelimerkkejä syntyessään saaneita enemmän kuin toisenlaisia. Porvarilehdistö kauhistui Vanhasen näkemyksiä pitäen niitä moraalittomina, koska jos hänen näkemyksensä leviäisivät laajemmalle, saattaisi se aiheuttaa alistettujen, riistettyjen ja sorrettujen kansajoukkojen radikalisoitumista ja vaatimuksia poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muuttamiseksi vähemmän tietynlaisia biologisia pelimerkkejä omaavia ihmisiä suosivaksi.

Esimerkiksi vasta kun tunnustettiin poliittisen järjestelmän kohtelevan eri tavoin miehiä ja naisia, osattiin puuttua niihin tekijöihin, jotka olivat estäneet ja estävät edelleen naisia nousemaan politiikan huipulle. Railon väitöskirja käsittelee nimenomaan tätä tematiikkaa analysoimalla naistenlehti Annassa olleita poliitikkojen henkilöhaastatteluita. Samalla tavoin olisi puututtava niihin tekijöihin, jotka ovat estäneet eteläisen pallonpuoliskon maita ja ihmisiä nousemasta pohjoisen pallonpuoliskon tasolle tai jopa ohi.