kesäkuu 2009


Rakas päiväkirja, kirjoitin mielipidekirjoituksen aiheesta, jota olen aina mielessäni pyöritellyt käydessäni entisessä kotikaupungissani. Otin yhteyttä Hyvinkään vanupallero-organisaation puheenjohtajaan, haluaisiko hän kommentoida kirjoitustani ja mitä jos lähettäisimme sen niin sanotusti yhdessä paikalliseen lehteen, Aamupostiin. Hän kun on ammatiltaan lähiliikennekonduktööri ja ajattelin, että paikallinen vanupallero-organisaatio haluaisi profiloitua asian tiimoilta. Vastaanotto oli innostunut ja lähikonduktöörimme teki kirjoitukseeni muutaman muutoksen ja lähetimme sen lehden toimitukseen. Tässä kuitenkin kirjoitukseni alkuperäisenä.

Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Hyvinkään kaupunki on kasvanut vuosien aikana voimakkaasti. Kaupunkirakenteessa on tapahtunut huomattavia muutoksia, uusia asuinalueita on rakennettu, keskusta-alueelle perustettu liikekeskuksia ja uusia on suunnitteilla.

Seurauksena tästä kaikesta on ollut se, että viikolla iltapäivisin varsinkin lauantaisin kaupungin keskusta ruuhkautuu eikä kenelläkään ole hauskaa. On tullut ajankohtaiseksi miettiä sitä, kuinka Hyvinkään kansalaisia voisi ohjata käyttämään kevyt- ja joukkoliikennettä.

Kevyenliikenteen väyliä Hyvinkäällä on kiitettävästi (lukuun ottamatta lyhyttä pätkää Ale pubin kohdalla), mutta joukkoliikennepalveluissa olisi syytä kehittävää, ja bussiliikenteen sijasta katse olisi suunnattava raiteille näinä ilmastonmuutoksen aikoina.

Hyvinkään kaupungin olisi oltava yhteydessä VR:ään ja ratahallintokeskukseen avatakseen keskustelu asemaseisakkeiden rakentamisesta Marttiin ja Paavolaan. Näitä seisakkeita voisivat hyödyntää niin pääkaupunkiseudulle suuntautuvassa työmatkailussa kuin Hyvinkään kaupungin sisäisessä liikenteessä. Luonnollisesti Hyvinkään liikenteen bussivuorot aikatauluineen ja linjoineen olisi syytä järjestää uusiksi tukemaan tätä lähiliikennejunayhteyttä.

On huomattava, että esimerkiksi Järvenpäässä on kolme kaupungin sisäistä seisaketta muutaman sadan metrin päässä toisistaan varsinaisen rautatieaseman lisäksi: Purola, Saunakallio ja Kyrölä. Miksei näin voisi olla Hyvinkäälläkin, joka on paljon isompi kaupunki kuin Järvenpää?

Mainokset

Rakas päiväkirja, kuten kirjoitin viimeksi, heinäkuussa harrastan maakuntamatkailua Pohjois-Pirkanmaalla. Silloin harvoin kun kuuntelen Radio Suomen Pirkanmaan maakuntaradiota, ovat mieleeni jääneet sellaisten paikkakuntien nimet kuin Ylöjärvi, Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Virrat, Ruovesi, Mänttä, Juupajoki, Orivesi. Nyt on aika mennä paikanpäälle katsomaan mitä näiden hassujen nimien takaa löytyy. Aikaa on varattu alustavasti kahdesta kolmeen vuorokautta heinäkuussa.

On yllättävän vaikeaa löytyy mitään kattavaa tietoa näistä kunnista. Kattavalla tiedolla en tarkoita kunnanjohtajan nimeä, pitäjän kirkon rakennusvuotta tai sitä, ketä niin sanottuja kuuluisuuksia paikkakunnalla on asunut tai asuu. Ne kertovat lähinnä sen surullisen tosiasian kuinka epätoivoisesti kuntien isät ja äidit yrittävät markkinoida jumalanhylkäämää, raskaasta muuttotappiosta kärsivää, kuntaansa asuinpaikkana tai matkailukohteena ilman mitään todellista sisältöä. Kattavimman esityksen eri kuntien matkailupalveluista löysin teoksesta Turisti: Suomen matkailuopas. Mutta siinäkin on kaksi vakavaa puutetta: se ei sisällä karttoja, eikä listaa ravintoloista ja majataloista. Minun on vaikea ymmärtää miksi Suomessa maaseudulla hävetään niin paljon ruokaperinteitä, jos suomalainen ruoka on olevinaan niin hyvää ja puhdasta. Vaikka kunnassa ei olisi yhtään ainoata nähtävyyttä, mutta siellä olisi hyvätasoinen majatalo jossa tarjoiltaisiin paikallisia herkkuja, olisi paikkakunnalla käynti kauempaakin palkitsevaa. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että jos Suomessa haluaa syödä hyvin, on se tehtävä Helsingissä, Turussa tai Tampereella, pysyttävä Keskusta-puolueen ja MTK:n tärvelemältä maaseudulta mahdollisimman kaukana.

Tämä siis sen lisäksi, että mielestäni suomalainen maaseutu on esteettisesti pääosin rumaa. Syynä ei ole pelkästään viime vuosikymmeninä harjoitettu alue- ja kaavoituspolitiikka, jolla kieltämättä on onnistuttu pilaamaan monen kirkonkylän vanha idyllinen keskusta, vaan jo 1700-luvulla suoritettu isojako, joka turmeli taajama-alueiden ulkopuolisen maaseudun.

Suurimman osan suomalaisten paikkakuntien ”nähtävyyksistä” muodostaa maakuntamuseo ja 1800-luvulla rakennettu kirkko. Näin on myös Pohjois-Pirkanmaalla. Muutamia mainitsemisen arvoisia helmiä kuitenkin matkanvarrelta löytynee. Tarkoitus olisi siis kiertää Näsijärvi ja Tarjannevesi myötäpäivään. Ylöjärveltä löytyy Villa-Urpo taidekokoelmineen, Ikaalisista Seitsemisen luonnonpuisto, Hämeenkyröstä Frans Emil Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkoti, Kyröskosken putoukset ja Mannamäen näkötorni sekä kasvisravintola Frantsilan kehäkukka. Sen sijaan Parkano, Virrat ja Kihniö voidaan sivuttaa kokonaan. Kuvaavaa on, että harvoja Virroista mainitsemisen arvoisia asioita on se, että kyseinen kunta on ainoa kunta Suomessa, jonka nimi on monikkomuotoinen, ja Kihniössä äänestettiin eniten perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa.

Vaikka tarkoitus olisi maakuntamatkailla nimenomaan Pohjois-Pirkanmaalla, pieni loikkaus Keski-Suomen puolelle sallittakoon näin rautateiden ja junien ystävälle: Haapamäeltä löytyy höyryveturipuisto, jota pyörittää juoksijalegenda Martti Vainio. (Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotain Kari-Pekka Kyröstä, Marjo Matikaisesta, dopingin käytöstä kestävyysurheilussa, näiden kaikkien kytköksistä liike-elämään, kansallisuusaatteeseen, politiikkaan, ennen kaikkea Kokoomukseen, sekä verrata tätä vyyhtiä Keskustan helluntailaisilta talousrikoksista tuomituilta liikemiehiltä saamiin vaaliavustuksiin, mutta enpä nyt jaksa.) Veturipuistossa on myös mahdollista yöpyä, jos olen ymmärtänyt oikein, jopa junanvaunussa.

Toisena päivänä suuntana olisi Mänttä, Juupajoki, Orivesi ja Ruovesi. Mänttä poikkeaa kieltämättä edukseen muista Pohjois-Pirkanmaa kunnista. Siellä on oikeasti kulttuurielämää pitkin kesää: kuvataideviikot sekä kamari- ja urkumusiikkijuhlat. Nimestä huolimatta kuvataideviikot kestää koko kesän kun taas musiikkijuhlat ovat vajaan viikon mittaiset. Juupajoelta näyttäisi löytyvän Kallenaution kestikievari ja Orivedeltä Eräjärven kivimuseo. Ruoveden nähtävyyksiä ovat Helvetinjärven kansallispuisto ja Akseli Gallen-Kallelan taiteilija-ateljee (joka on suljettu tänä kesänä).

Lyhyesti: pari päivää Pohjois-Pirkanmaata kyllä kiertää, mutta Tampereelta löytyy moninkertaisesti nähtävää ja koettavaa jo siellä useamman vuoden asuneellekin. Mutta onko tuo ihme; sen lisäksi, että Tampereella asuu reilusti enemmän ihmisiä kuin muualla Pirkanmaalla yhteensä, on kaupunki ihmiselle luonnollisin asuinympäristö: siellä niin tieteet, taiteet kuin kauppa kukoistavat.

Rakas päiväkirja, pitkä viikonloppu Hyvinkäällä vietetty, huomenna palaan Tampereelle orientoituen työtekoon. Parin viimeisen vuoden aikana en ole montaa kertaa käynyt entisessä kotikaupungissani. Kävellessä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, muistoilla ei ole enää otetta nykyisyyteen, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Viimeisiin lukioaikaisiin ystäviin siteet ovat alkaneet katkeilla jo jonkin aikaa sitten: joko he ovat perustaneet perheet eivätkä siksi ole enää yhteydessä tai sitten sekoilevat niin, ettei allekirjoittaneen kiinnosta pitää ainakaan mitään syvällisempää yhteyttä heihin. Ale pubista löytyy vielä muutama vanha tuttu kantapeikko, kirjastosta löytyy paremmin kirjoja kuin Tampereelta ja Usmin retkeilymaastot ovat edelleen vailla vertaansa. Mutta minkäänlaista tunnesidettä tähän pikkukaupunkiin ei minulla enää ole.

Eurovaaleista näyttäisi tulevan varsinaiset friikkivaalit, joissa voi käydä melkein miten tahansa. Vaalien luonteen ”haltuunotto” vaikkapa karnevalisoimalla ne kuuluu demokratian ja vielä enemmän politiikan luonteeseen. Politiikassa ei ole ainoastaan kyse oikeutuksen hakemisesta vallitsevalle poliittiselle järjestelmälle, vaan myös kamppailusta poliittisen järjestelmän luonteesta. Siksi on parempi etten esitä mitään arvailua vaalien lopputuloksesta.

Ensi perjantaina olen valvomassa valtio-opin ja kansainvälisen politiikan pääsykokeita yliopistolla, sunnuntaina olen vaalitoimitsijana ja seuraavalla viikolla kahtena päivänä lautamiehenä käräjäoikeudessa. Juhannuksen vietän jossain Kuopion lähellä, kesä- ja heinäkuun välillä palloilen vajaan viikon Tammen tila nimisessä retkikeskuksessa Ulvillassa leirillä. Heinäkuussa suunnitelmissa on maakuntamatkailua Pirkanmaalla, viikko Helsingissä ja ehkäpä reissu Joensuuhun Ilosaarirokin aikoihin. Festarilippua en ole hankkinut, enkä hanki.

Missä vaiheessa ennätän kirjoittaa tutkielmaa eteen päin? Väitöskirja ei ole edennyt lainkaan viimeisen kuukauden aikana. Olen kallistumassa siihen, että kirjoitan niistä kahdesta artikkelikäsikirjoituksesta, joista pitäisi muodostua väitöskirjani toisen osan runko, sekä keväällä aloittamastani miestutkimusta ja nomadista feminismiä käsittelevästä artikkeliluonnoksesta uudet versiot kesäkuukausien aikana. Syksyllä siirryn suoraan väitöskirjani kolmanteen osaan jättäen toisen osan ja muut keskeneräiset työt odottamaan parempia aikoja.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä Tampereen yliopiston kansanvälisen politiikan professori Vilho Harle kirjoittaa jatko-opiskelijoista, jotka eivät saa lopulta väitöskirjaansa valmiiksi kaikista vakuutteluistaan huolimatta ,ja jos saavatkin väitöskirjansa joku päivä valmiiksi, on se kestänyt pitkälti toistakymmentä vuotta. Harle ei halua syyllistää niinkään jatko-opiskelijoita, jotka antavat ymmärtää työtä ”ohjaavalle” professorille tai apurahasäätiölle väitöskirjan olevan ”yhtä lukua vaille valmis” tai väitöskirjan valmistuvan ”viimeistään ensi vuonna”, vaan enemmänkin tiedepolitiikkaa ja yliopiston laitosten suhtautumista jatko-opiskelijoihin. Yliopistot eivät ota vakavasti jatko-opiskelijoita ja paneudu heidän työnsä ohjaukseen. Vaikka laitoksellamme on paljon kauemminkin väitöskirjaansa tehneitä jatko-opiskelijoita ja Harle väittää jutussa perspektiivinsä ulottuvan kolmenkymmenen vuoden taakse, lukiessani tänään hänen juttua Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa, tunsin pienen pistoksen sydämessä. Ei kai hän vaan tarkoittanut minua!