Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, olen yrittänyt nyt pari vuotta miettiä sitä, miksi niin sanotun kolmannen aallon oikeistoradikalismi identifioivat oman poliittisen subjektipositionsa määrittelemällä poliittisen agendansa antikommunismiksi. Tämä tulee esimerkiksi tamperelaisen Muutos 2011 -aktiivi Jari Leinon aloituspuheenvuorossa Yliopisto-TV:n ohjelmassa. Samoin vapaan tutkijan Milla Hannulan kirjassa maahanmuuttokritiikin lyhyestä historiasta kerrotaan kuinka antikommunismi oli keskeisiä tekijöitä kun 1990-luvun lopulla suomalainen kolmannen aallon oikeistoradikalismi alkoi järjestäytyä helsinkiläisessä kirjakaupassa.

Hannula esittää kaksi syytä antikommunismille. (1) Kolmannen aallon oikeistoradikalismi perustuu antikommunismille, koska Frankfurtin koulukuntalaiset olivat yhdistäneet Freudia ja Marxia esittäen autoritaarisen persoonallisuuden (mikä siis mahdollisti natsismin nousun 1930-luvulla) polveutuvan porvarillisista patoumista. (2) Etelä-Afrikan ANC:n juuret ovat kommunismissa ja Hannulan mukaan 1990-luvun lopulla oikeistoradikaaleissa piireissä tulkittiin Afrikan ongelmien juontuneen apartheidin loppumisesta ja Nelson Mandelan noususta valtaan.

Hannulan perusteista kumpikaan ei oikein vakuuta ilman, että kolmannen aallon oikeistoradikaaleja täytyisi pitää vainoharhaisina salaliittoteoreetikkoina. (1) En jaksa uskoa, että parin Saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisen sosiologin analyysit olisivat niin katkeroittaneet joitain suomalaisia ”sotakirjallisuuden harrastajia”, että he olisivat päättäneet alkaa maahanmuuttokriitikoiksi (sikäli kun he olivat edes kuulleet Herbert Marcusesta, Theodor W. Adornista tai Max Horkheimerista). (2) En myöskään usko, että antikommunismi selittäisi joidenkin sankareiden antipatioita ANC:tä kohtaan. Jos näin olisi, eikö maahanmuuttokriitikoiden pääasiallinen vihan kohde pitäisi olla Kiinan kansantasavalta? Se ei ole ainoastaan kommunistinen valtio, vaan siitä on tulossa seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa aikuisten oikeasti todellinen supervalta kyeten vaikuttamaan jokaisen maapallon asukkaan asioihin halusivat nämä tai eivät jättäen teoriat Eurabiasta varjoonsa.

Leino taasen antaa ymmärtää nykyisen maahanmuuttopolitiikasta olevan päättämässä taistolaiset tai jotain sinne päin. Tietenkin voi väittää, että Kokoomus on oikeasti vasemmistolainen puolue, mutta politiikan tutkijan yhtälössä on tullut jokin virhe, jos ilmiötä ei kykene ymmärtämään ilman hulluuden käsitettä tai ajattelemalla, että väitteen esittäjän täytyy olla vainoharhainen.

Voi myös olla, että Leino ei oikeasti ole huomannut minkälainen hegemonia Kokoomuksella on tällä hetkellä. Suomessa on kokoomuslainen pääministeri samoin kuin useimmat ministeriöiden johtavat virkamiehet ovat kokoomuslaisia. Puolustusvoimien ylimpien upseerien keskuudessa, suojelupoliisissa, korkeimmassa oikeudessa, suurimpien sanomalehtien päätoimittajina ja omistajissa sekä suuryritysten johtokunnissa on niin ikään Kokoomuksella vahva kannatus. Kaiken lisäksi kyseinen puolue on myös galluppien mukaan tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Kuvitteleeko Leino tosissaan, että sitten joku Takahikiän yliopiston naistutkimuksen lehtori päättää Suomen maahanmuuttopolitiikasta?

Politiikan tutkijalle on itsestäänselvyys, että nimenomaan Neuvostoliiton hajoaminen ja vasemmiston heikentyminen 1990-luvun alussa mahdollisti globalisaation: pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ennen kaikkea ihmisten vapaan liikkuvuuden. Ei suinkaan suunnitelma- tai sekataloutta kannattanut vasemmisto vaan globaalia kapitalismia ja Euroopan yhdentymistä tukenut poliittinen oikeisto on heikentänyt kansallisvaltioiden asemaa. Niin ikään Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa islamilaisten puolueiden nousu mahdollistui vasta sen jälkeen kun sosialistipuolueet eivät enää saaneet tukea Neuvostoliitolta. Ajatus yksilöstä yhteisöä tai valtiota tärkeämpänä ja ruumiillisten erojen kieltäminen tulee niin ikään klassisesta liberalismista, mikä on yleensä ymmärretty oikeistolaiseksi ideologiaksi.

Koska en ole tyytyväinen selitysmalleihin, miksi kolmannen aallon oikeistoradikalismin juuret olisivat antikommunismissa, on ilmiötä pyrittävä ymmärtämään jotenkin toisella tavalla. Yksi vaihtoehto on, että kyse olisi enemmänkin joidenkin piirien moraalisesta paniikista, joka liittyy naisemansipaatioon. Antikommunismi on lähinnä eufemismi antifeminismille? Tässä mielessä kolmannen aallon oikeistoradikalismi on lähempänä ääri-islamilaisuutta kuin kumpikaan osapuoli haluaisi tunnustaa. Niillä kummallakin on yhteinen vihollinen ja visio siitä, miten maailman tulisi maata.

Rakas päiväkirja, olen aikaisemminkin kirjoittanut teologian dosentti Juha Ahviosta sekä Ristitulta -ohjelmasta, joka on suosikkiradio-ohjelmiani yhdessä Totuusradion kanssa niin sanottujen valtamedioiden ulkopuolella. Kuuntelin lokakuun ensimmäisen ohjelman vasta tänään ja sen jälkipuoliskolla toimittajat Pasi Turunen ja Petri Mäkilä haastattelevat Ahviota tämän uudesta pamfletista Minne menet Suomi.

Mielestäni Ahviolla on varsin hauskoja vaikkakaan ei mitenkään originelleja näkemyksiä siihen, kuinka maailma makaa. Hän toistaa Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston teesejä – samalla tavoin kuin joku Jussi Halla-aho lainaa väittämänsä ulkomaalaisten antijihadistien blogeista – pyrkien rakentamaan suurta kertomusta kuulijoilleen tai lukijoilleen, kuinka jokaisen kristityn pitää olla poliittisesti valveutunut eli ajateltava kuin Leo Meller ja ystävät – tai ainakin sinne päin.

Kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion viime eduskuntavaaleissa ja helluntailaisuus on käsittääkseni ajautunut pienoiseen sisäiseen skismaan liikkeen rekisteröidyttyä uskonnolliseksi yhteisöksi tai kirkoksi. Herätyskristillisyydeltä on myös puuttunut ”hyvä vihollinen” Neuvostoliiton romahdettua. Radio-ohjelmasta sai käsityksen, että pamfletissa Ahvio pyrkii lämmittelemään perussuomalaisten vaalivoitolla herätyskristillisiä piirteitä: antamaan lupauksen muutoksen mahdollisuudesta nähden perussuomalaiset ”Suomen teekutsuliikkeenä” ja sosiaalidemokraatit yhteiskunnan vihollisena numero yksi kuin Anders Behring Breivik konsanaan.

Ahvio varmasti tietää, mutta tarkoituksella unohtaa, että perussuomalaiset ovat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin oikealla talous- ja sosiaalipoliittisesti. He kannattavat autoritaarista sosiaalivaltiota. Tämän osoittaa viime viikolla julkistettu perussuomalaisten varjobudjetti, joka oli, ei ainoastaan sosiaalidemokraattinen, vaan suorastaan kansandemokraattinen – lukuun ottamatta kristillisille piireille tärkeiden kehitysapumäärärahojen leikkausehdotusta.

Radio-ohjelmasta jäikin hyvin paradoksaalinen kuva. Ahvion mielestä Suomi on ollut joskus kristillinen kansakunta (kristillisestä kansakunnasta puhuminen itsessään on jo amerikkalaista poliittista jargonia), mutta ei ole sitä enää. Samaan hengenvetoon hän väittää, että kristinusko on Suomessa ymmärretty liian pietistisesti, millä hän nähtävästi haluaa antaa ymmärtää, että politiikka ja uskonto ovat väärällä tavalla erotettu toisistaan sementoimalla luterilaisen kirkon valta-asema. Toisin sanoen, kyseenalaistamalla Suomen evankelisluterilaisen valtiokeskeisen teologian hän haluaisi pelastaa Suomen kristillisenä kansakuntana.

Ahvion sisällöllisiä väittämiä mielenkiintoisempia onkin se, että hän ei lainkaan pyri itsetietoisuuteen, ottamaan etäisyyttä näkemyksistään.

Väitän, että Ahvio ja hänen edustama yhdysvaltalaisperäinen herätyskristillisyys hiljattain keksittyine Raamatun tulkintoineen ja painotuksineen sekä sotkeutumisineen maalliseen regimenttiin, on hyvin postmoderni ilmiö. Ahvio edustaa sitä, mitä hän on vastustavinaan. Liberaalia hallintamentaliteettia seuraten hän haluaa heikentää kansallisvaltiota sekä niitä kurinpidollisia valtiokeskeisiä instituutiota, jotka ovat tuottaneet suomalaista yhtenäiskulttuuria, mies- ja naiskansalaisuuden normia. Tällaisia instituutiota ovat olleet mm. sosiaalipolitiikka sekä luterilainen kansankirkko verotusoikeuksineen. Tilalle Ahvio näyttäisi tarjoavan pirstaleisia pienyhteisöjä, epämääräisiä herätysliikkeitä ja lopunajan odotusta.

Rakas päiväkirja, Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö Eveliina Talvitie on julkaissut esimiehestään teoksen nimeltä Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia. Allekirjoittaneelta kesti muutama päivä keksiä, että kyseinen teos voisi olla oivaa materiaalia väitöskirjani jälkeiseen tutkimukseen.

Olen tällä viikolla väitöskirjatyöhöni liittyen lukenut Stephen M. Whiteheadin teosta Men and Masculinities, jossa mm. käydään läpi erottelua julkisen ja yksityisen välillä mieheydelle. Feministisessä politiikan teoriassa on esitetty, että julkinen on määräytynyt maskuliiniseksi ja yksityinen feminiiniseksi. Tämän on ollut niin peruskauraa, etten itse ole juuri sitä aikaisemmin miettinyt.

Ja näin varmasti oli teolliseen tuotantoon perustuneessa modernissa yhteiskunnassa. Mutta jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa postmodernissa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta on tullut poliittista. Tässäkään havainnossa ei sinänsä ole mitään uutta. Esimerkiksi Erkka Railo väitteli politiikan henkilökohtaistumisesta alkuvuodesta. Eilisessä Pressiklubissa vieraana ollut Anu Kantola on toimittanut teoksen Hetken hallitsijat, joka niin ikään pyörittelee käsittääkseni samaa tematiikkaa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta on kirjoitettu teoksia siitä, kuinka hohto on mennyt herrana olemisesta jne.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että allekirjoittaneella olisi mahdollisuus luoda vielä yksi näkökulma suomalaiseen keskusteluun yhdistämällä julkisuuden ja yksityisen välisen eron kyseenalaistuminen kartesiolaisen subjektikäsityksen ja hegeliläisen identiteettipolitiikan purkautumiseen. Whitehead antaa ymmärtää maskuliinisuuden kriisin aiheutuneen siitä, että mies ei kykene enää rakentamaan identiteettiä julkisuudessa eräänlaisena sankaripoliitikkona ja yksityisessä miestä ei ole olemassa.

Talvitien kirjoittama teos Vanhasesta kuvaa nimenomaan tätä problematiikkaa?

Toisaalta on poliitikkomiehiä, jotka kykenevät Vanhasta parempaan julkisuudenhallintaan: performoimaan modernin teollisen yhteiskunnan sankaripoliitikkoa, tai sitten esittämällä uskottavasti postmodernia miestä, joka kykenee rakentamaan identiteettiään ilman, että vaikuttaa turistilta omassa yksityiselämässään. (Kuuntelin juuri Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori Soili Veijolan haastattelua radiosta. Hän on kuulemma sanonut, että miehet ovat perhe-elämässä turisteja tai jotain sinne päin.)

Rakas päiväkirja, luin Mike Pohjolan uusimman teoksen Ihmisen poika. Pohjola on sikäli tuttu kirjailija, että olen joskus vasemmistonuorten tilaisuuksissa istunut hänen kanssaan nuotiolla. Tämä oli yksi syy miksi tartuin kyseiseen teokseen, toinen oli se, että Pohjolan teosta mainostettiin sukupolviromaanina ja olin antanut ymmärtää Pohjolan varhaisnuoruuden kiinnostusten kohteen käyvän yhteen omieni kanssa. Pohjola on vuotta allekirjoittanutta vanhempi.

Ihmisen poika on yli 600 sivuinen tiiliskivi. Se jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan: lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäymiseen, täysi-ikäisyyden odysseijaan ja loppuhuipentumaan. Näistä keskimmäinen osa on teoksen heikoin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäyminen on sukupolvikokemuksena mielenkiintoisin. Loppuhuipentuma olisi voinut olla filosofisesti tai teologisesti kutkuttava, jos se olisi kirjoitettu vielä pari kertaa uudelleen, vältetty pateettisuutta.

Koko teosta vaivaa hiomattomuus, aivan kuin Ihmisen pojan julkaisulla olisi ollut kiire. En syytä tästä niinkään kirjailijaa kuin ihmettelen kustannustoimittajan huolimattomuutta. Kirja olisi pitänyt vähintään kerran kirjoittaa vielä uudelleen: se sisältää epäloogisuuksia ja yllä esittämäni ”tyylinvaihdokset” hyppivät silmille. Tarkkaavainen lukija huomaa, että osia siitä on kirjoitettua eri aikaan, eikä olla enää muistettu mitä aikaisemmin on jo käsitelty tai oltu käsittelemättä. Esimerkiksi päähenkilön isä oli jo ajat sitten myynyt firmansa ja silti hän myöhemmin valittaa päähenkilölle, kun tämä ei opiskele kauppatieteitä, jotta firma saisi jatkajan.

Teoksessa on runsaasti uskonnollista pohdiskelua, mutta silti siitä puuttuu syvempi metafyysinen taso. Tätä puutetta ei olisi korjannut se, että kustannustoimittaja olisi lähettänyt kirjailijalle vielä kertaalleen tekstin hiottavaksi. Sen luominen olisi vaatinut ainakin parin vuoden lisätyön. Niin ikään, jos Ihmisen pojasta olisi oikeasti halunnut mestariteoksen ja kehittää siitä todellisen sukupolvikuvauksen, tyyliin 2000-luvun Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan, olisi sivuhenkilöjä pitänyt syventää, kirjoittaa heistä omat pienoisromaaninsa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta luin innolla teoksen ensimmäiset 300 sivua ja loput menivät omalla painollaan. Niin paljon teoksessa oli yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni. Myös allekirjoittanut oli käynyt pyhäkoulut ja poikakerhot, aloittanut roolipeliharrastuksen ala-asteikäisenä isompien poikien opastuksella, erehtynyt lukemaan Taru sormusten herrasta liian nuorena ja pelannut Commodore 64:lla (mistä kirjassa on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka teoksen takakannessa asia mainitaan erityisesti) sekä seikkaillut Varkaiden kaupungissa (vaikka Velhovuoren aarre oli varsinainen suosikkini). Yläasteikäisenä olin niin ikään katsonut televisiosta Star Trek TNG:tä ja ollut pettynyt kun sen näyttäminen lopetettiin ja ennen internetaikakautta harrastanut purkkeja. Jeesukseksi en koskaan ole itseäni kuvitellut, mutta velhoilusta tai paremminkin kuninkaan neuvonantajana olemisesta gandalfmaisesti olin kiinnostunut ja se varmaan oli yksi vaikuttimista, miksi myöhemmin hain opiskelemaan yliopistoon valtio-oppia.

Sen sijaan roolipeliharrastukseni ei koskaan jalostunut larppaamiseksi (vaikka muistan lukeneeni innostuneesti roolipelilehti Magusesta kuinka Suomessa oli järjestetty ensimmäiset liveroolipelit eli larpit) ja goottikulttuuri ahdistuneine nuorine aikuisineen on allekirjoittaneelle vieras maailma.

Ymmärrän, että Ihmisen poika ei pyri olemaan historiallinen romaani ja Pohjolan kuvatessa Turun tautia, kunnallis- ja kirkkopolitiikassa vaikuttavat henkilöt ovat fiktiivisiä. Mutta myös roolipeliharrastuksen kuvauksessa hän on ottanut kirjailijanvapauksia. Esimerkiksi Keski-Maa roolipeli suomennettiin vasta vuonna 1990, vaikka Pohjola antaa ymmärtää tuolloin eletyn vielä 1980-lukua. Mainittakoon, että samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö, muistan myös itse käyneeni keskustelun, että pitäisikö Keski-Maa roolipelistä käyttää lyhennettä Kerp vai tyylikkäämmin Merp viitaten sen alkuperäiseen nimeen: Middle-Earth Roleplaygin. Samoin Star Trek TNG:tä aloitettiin näyttämään Suomen televisiosta vasta pari vuotta tämän jälkeen.

Ei Ihmisen poika kuitenkaan huono romaani ole. Sen lisäksi, että luen kaunokirjallisuutta varsin vähän, en pidä syntinä lopettaa teoksen lukemista, jos se ei jaksa miellyttää allekirjoittanutta. Ihmisen pojan kaikkine puutteineenkin jaksoin ahmia loppuun asti.

PS. Kirja sisältää paljon Turun murretta. Se on luettuna lähes yhtä ärsyttävää kuin kuunneltuna.

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla allekirjoittanut nimitettiin Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi vuosille 2012-2013. Titteli ei välttämättä ulkopuolisesta kuulosta erikoiselta tai kyseessä ei ole varsinainen työsuhde vaan palkkiopohjainen puolipäiväinen työtehtävä.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia ”feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.