tammikuu 2009


Rakas päiväkirja, en ole kirjoittanut sinulle pariin viikkoon. Aiheista on ollut runsaudenpula, tämä on lamaannuttanut. Mieleni on tehnyt kirjoittaa vielä Yhdysvaltojen presidentin vaihdoksesta huomauttaen, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa tuskin tapahtuu mitään muutosta jo senkin takia koska kuulemma niin sanotut neokonservatiivit ovat palaamassa demokraatteihin. Tästä on ollut jo juttua muualla, enkä siksi kirjoita siitä enemmän; minulla ei ole mitään uutta annettavaa keskusteluun. Menin vihdoin ja viimein tilaamaan Yhdysvaltojen itärannikon älymystön viikkolehden nimeltä The New Yorker ja jos sieltä löytyy joitain jänniä juttua, kirjoitan niistä tulevaisuudessa. Vaikka kyseessä on varsin tunnettu julkaisu, se ei kuitenkaan tulle jokaiseen suomalaiseen kotitalouteen?

Sitten mieleni teki muistella hieman Kosovon sotaa lukiessani siitä kun entinen Jugoslavian kansainvälinen rikossyyttäjä Carla Del Ponte on kirjassaan ihmetellyt sitä kun Kosovon sodassa Nato johto ja UCK:n eli Kosovon vapautusarmeijan rikoksia ei haluttu käsitellä tuomiosituimessa (tai edes niin sanottujen länsimaiden medioissa). Ne kun aiheuttivat toimillaan enemmän siviiliuhreja ja pakolaisia kuin Serbian armeija oli Naton aloittaessa pommitukset saanut aikaan. Minä taas ihmettelen mitä Del Ponten päässä oikein liikkui kun hän edes kuvitteli jotain tällaista.

Sitten suunnittelin irvailevani perusteilla olevalle Suomen konservatiivit puolueelle. Kuulemma vielä syksyllä puolueen puuhamiehet ja -naiset suunnittelivat nimeksi Suomen republikaanit. Onneksi he luopuivat republikaanien nimen tahraamisesta. Näillä konservatiiveilla kun ei ole mitään tekemistä Yhdysvaltojen Republikaanien politiikan kanssa. Republikaaneille kun vapaus on keskeinen arvo ja tähän kuuluu myös ihmisten oikeus etsiä onnea ja paeta sortohallituksia tai sisällissotia. Sen sijaan Suomen konservatiivit haluavat tiukempaa maahanmuutto- ja pakolaispolitiikkaa. Heidän kannattaisi tutustua tarkemmin ihailemaansa Ronald Reaganiin: 1980-luvulla kamppailtiin siitä tulevatko kolmannenmaailman ihmiset, pakolaisiksi tai opiskelemaa yliopistoihin stipendillä – kyllä, ei ainoastaan niin, että opiskelukulut maksetaan vaan myös päivärahaa – , ensimmäiseen maailmaan, eli niin sanottuihin länsimaihin, vaiko toiseen maailmaan, sosialistisiin maihin. Voittaja oli se kumpaan pyrki enemmän pakolaisia tai opiskelijoita.

Lopuksi on tehnyt vielä kirjoittaa hieman siitä, missä vaiheessa väitöskirjatyöni on. Althusser-osuuden sain valmiiksi pari viikkoa sitten ja nyt olen hiljalleen alkanut koota referaattia Rosi Braidottin nomadi-trilogiasta. Tarkoitukseni on siis laittaa nämä kaksi keskustelemaan väitöskirjani ensimmäisessä osassa. Se olisi tarkoitus saada valmiiksi maaliskuussa, sitten siirryn väikkärikäsikirjoituksen toiseen osaan.

Mainokset

Rakas päiväkirja, ensi viikolla on Yhdysvaltojen uuden presidentin virkaanastujaistilaisuus. Kyseessä on varmasti juhlallinen tapahtuma. Yliopistossammekin Pohjois-Amerikan tutkimuksen laitos on järjestämässä ”partya”, johon osallistuu porukkaa Yhdysvaltojen suurlähetykstöstä ja koulumme kansleri. Barack Obaman nousu Yhdysvaltojen presidentiksi on taitavasti rakennetun narratiivin huipentuma, kertomuksen jonka juuret on kuvattu mm. Alex Haleyn kirjoittamassa romaanissa. Obamassa hahmoon on onnistuttu realisoimaan 1960-luvun poliittisista liikkeistä kansalaisoikeusliikeen hedelmät. Toinen saman aikakauden poliittinen liike,  feminismi, oli niin ikään lähellä saada oman hahmonsa Hilary Clintonissa ja hänestä tuleekin Yhdysvaltojen seuraava ulkoministeri.

Nämä valinnat päättänevät yhden aikakauden Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa. Se alkoi kamppailusta vuoden 1964 kansalaisoikeuslaista, joka kertaheitolla käänsi Demokraattien ja Republikaanien vastakkainasettelu ympäri. Entisestä etelävaltioiden orjanomistajapuolueesta eli Demokraateista tuli kansalaisoikeuksien puolustaja ja aikaisemmin pohjoisen suurista kaupungeista peruskannatuksensa hankkineet Republikaanit näyttäytyivät Konfederaation perillisenä. He kun eivät vastustaneet niinkään mustien kansalaisoikeuksia kuin kannattivat osavaltioiden itsemääräämisoikeutta kyseisessä asiassa. Tästä muistuttaakin se, että republikaaneille ei ollut ongelma valita samalla kertaa mustan ja naisen uskoministeriksi. Republikaanit tekivät sen ennen Demokraatteja!

Niin ikään George W. Bushia ja hänen hallintoa on niin kritisoitu epä-älyllisesti suomalaisessa lehdistössä. Olen yrittänyt asettaa Bushin teot eettiseen kehikkoon verratessani niitä republikaanien toveripuolueeseen, Kokoomukseen, tai Keskusta-puolueeseen mikä kannatusrakenteen ja äänestäjien arvomaailman perusteella on Kokoomusta lähempänä Republikaanista puoluetta. Otan kaksi esimerkkiä tästä.

Ensinnäkin Bush vilpittömästi pyrki vaurastuttamaan kaikki yhdysvaltalaisia, ei ainoastaan pientä yläluokkaa kuten demokraattilehdistössä ja niitä mukailevissa suomaisissa tiedotusvälineissä on väitetty. Bush vaan ei ole mikään tulonsiirtoihin uskova sosialisti. Sen sijaan hän halusi, että jokaisella amerikkalaisella olisi oma asunto, mielellään omakotitalo kuin nurmijärveläisellä pääministerillä. Tätä varten hän pumppasi lainarahaa Kiinasta Yhdysvaltoihin ja kehotti pankkeja antamaan asuntolainoja kaikkein köyhimmillekin yhdysvaltalaisille. Jos tämä kaikki olisi onnistunut, Bush olisi nostanut valtavat ihmismäärät, työttömiä ja yksinhuoltajia, köyhyydestä; auttanut toteuttamaan amerikkalaisen unelman ja tehtnyt historian merkittävimmän sosiaalipoliittisen teon.

Toiseksi Bushia on pidetty syyttä uskonnollisena fanaatikkona. Ennen joulua antamassa haastattelussa hän ei yhtynyt näkemykseen Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta vaan sen sijaan korosti sen eettistä ydintä. Bushin tulkinta Raamatusta onkin hyvin lähellä luterilaisen kirkon maltillista näkemystä ja paljon liberaalimpi ja inhimillisempi kuin vaikkapa vanhoillislestadiolaisten Raamattu-tulkinnat. On totta, että Bushin kannattajissa on ollut runsaasti evankelisia, suomeksi helluntailaisia tai hellareita, jotka käsitteellistävät maailman hyvän ja pahan välisenä taisteluna, mutta ei ole Bushin vika, että hellareilla sotaretoriikka ei ole Yhdysvalloissa jäänyt kielikuvien tasolle vaan sitä käydään oikeilla aseilla. Heillä kun on siihen mahdollisuus.

Muitakin esimerkkejä löytyisi. Kuinka paljon bensanhinnan nousu aiheuttikaan napinaa Suomessa asti viime kesänä? Irakin sodan tavoitteenahan oli pitää öljyn hinta alhaisena. Ottaa Irakin ölykentät hallintaan jotta öljyä saataisiin pumpattua lisää maailmanmarkkinoille ja Opecin kartelli tuhottua. Tässäkään Bushin ongelmana ei ollut niinkään huono tavoite tyypillisen suomalaisen kokoomuslaisen tai keskustalaisen äänestäjän näkökulmasta, vaan se, ettei Yhdysvaltojen hallinto kyennyt toteuttamaan hyvinkin perusteltuja päämääriään.

Presidentti George W. Bushin ainoa vika oli se, että hän oli ituhippi-idealisti.

Rakas päiväkirja, jatkaakseni siitä mitä kahdessa viimeisessä päiväkirjamerkinnässäni kirjoitin, en voi olla jälleen kerran pohtimatta uskonnon ja politiikan suhdetta ja demokratiaa kerettiläisesti. Jos Lähi-idän tapahtumia seuraa lyhyellä aikavälillä, voisi nimittäin leimata, ei suinkaan demokratian puuttumisen, vaan demokratian toteutumisen sekä uskonnollisten passioiden kietoutumisen tähän, olkoon kyse sitten muslimeista, juutalaisista tai kristityistä. Eikä kyse ole pelkästään Lähi-idästä, vaan niistä ihmisistä ympäri maailmaa, joille uskonto on merkityksellinen asia.

Jo 1970-luvulla tapahtui poliittisessa konjunktuurissa käänne, mutta se realisoitui vasta 1980-luvun alussa: Yhdysvalloissa Ronald Reagan nousi uskonnollisen kristityn oikeiston turvin presidentiksi, Persiassa tapahtui islamilainen vallankumous, Israelissa maan perustamisesta lähtien hallituksessa ollut Työväenpuolue joutui oppositioon ja antamaan tilaa uskonnollisemmin suuntautuneelle oikeistolaiselle Likudille (tämän tapahtui jo vuonna 1977). Vasemmistolaisuus oli menettänyt yhteiskunnallisen muutosvoimansa ja kävi korkeintaan hyvästä vihollisesta. Persiassa Shaahin syrjäyttämiseen osallistuneet vasemmistolaiset joutuivat islamistien vainoamiksi, Reagan kutsui Neuvostoliittoa pahan imperiumiksi ja alkoi rahoittamaan islamistisia liikkeitä vähentääkseen kommunistien vaikutusvaltaa. Yhdysvaltojen sisäpolitiikka muuttui yhä konservatiivisemmaksi. Euroopassa uskonnollisuuden aalto kiteytyi uuteen antikristukseen eli Karol Józef Wojtyłaan, joka alkoi niin ikää järjestelmällisesti tuhoamaan vapautuksen teologiana tunnettua suuntausta Etelä-Amerikassa.

Viimeistä edellisessä merkinnässä vertasin Suomen Kokoomusta Hamasiin. Jos eurooppalaisia ja Lähi-idän poliittisia järjestelmiä verrataan keskenään, kummatkin puolueet sijoittuvat poliittiseen oikeistoon, ovat muodostuneet vastapainoiksi sosialistipuolueelle ja ammentavat ideologiansa uskonnolliskonservatiivisesta maailmankuvasta. Tässä vaiheessa joku tietenkin huomauttaa, että Kokoomuksella ei ole omaa armeijaa. Jos jätetään huomioimatta se tosiasia, että suurin osa Suomen puolustusvoimien ylemmistä upseereista kannattaa tunnetusti Kokoomusta, niin silti edellä mainittuun voi vastata, että 1900-luvun alussa sillä oli oma pikkuarmeija: suojeluskuntalaitos oli enemmän tai vähemmän kokoomuslaisten hallussa. Ainoa merkittävä ero on se, että Hamas (samoin kuin muut islamilaiset liikkeet) ovat tasavaltalaisia, kun taas Kokoomuksessa oli ja näyttää edelleen olevan valitettavasti edelleen järkyttävän paljon monarkian kannattajia.

Demokratia näyttää olevan ongelma kun tarkastelemme Lähi-idän politiikkaa. Se kun asettaa reunaehdot sille, mitä kunkin poliittisen toimijan on mahdollista tehdä ja asettaa konfliktiin toistensa kanssa. Mainitsin jo viimeistä edellisessä merkinnässä siitä, että Gazan sodan yhtenä syynä on Israelissa helmikuussa pidettävät vaalit ja se, että hallituspuolueiden oli pakko aloittaa manööveri Gazan alueelle voittaakseen vaalit. Niin ikään Hamasin on säilyttääkseen poliittinen uskottavuus äänestäjiensä silmissä pidettävä tiukka linja suhteessa Israeliin ja Yhdysvaltoihin. Demokratia on kuin pakkopaita nykyisessä oikeistolaisessa poliittisessa konjunktuurissa.

Useimmissa arabimaissa on muodollinen demokratia, mutta käytännössä ne ovat kekosslovakioita, niissä hallitsee elinikäisellä mandaatilla presidentti, joista useimpien juuret ovat jossain arabisosialistisessa puolueessa, yksinvaltiudella parlamentin toimiessa kumileimasimena. Niin sanotuille länsimaille tämä järjestely on sopinut koska demokraattisia kansalaisoikeuksia vahingossa näin lisättäisiin, valtapuolueeksi nousisi paikallinen ”kokoomus” eli joku islamilainen puolue. Kuten tunnettua, Yhdysvallat rahoittivat islamistista Hamasia 1980-luvulla toivoen palestiinalaisten tarmon kohdistuvan Fatahin organisoiman kansannousun sijasta moskeijoissa rukoiluun. Näin ei käynyt ja sitä niin ikään Yhdysvallat nyt katuu. Toinen virhe kävi kun 1990-luvun alkupuolella Algeriassa ja länsimaat, ennen kaikkea Ranska, havaittua virheensä katsoivat vaalituloksen mitätöimistä läpisormien.

Persia eli nykyinen Iran onkin Lähi-idän demokraattisin valtio – ja siellä onkin oikeistohallitus ja -presidentti. Iranin demokratiaa kaventaa uskonoppineiden neuvoston veto-oikeus, mutta onhan esimerkiksi Englannin parlamentissakin lordien muodostama ylähuone. Joka tapauksessa huomaamme mielenkiintoisen ristiriidan: länsimaissa oikeistopuolueet eivät voi sietää sitä, että Lähi-idän maissa olisi oikeistolla valta. Oudointa on se, ettei kumpikaan osapuoli näe tässä mitään ristiriitaa, eivät ole valmiita kyseenalaistamaan omaa poliittista ideologiaansa.

Pari kuukautta sitten teologian professori Elina Vuolla puhui Naistutkimuspäivillä siitä, kuinka eri uskontojen konservatiivisimmat lahkot, jotka ovat, jos eivät sotatilassa keskenään, niin ensimmäisenä kiroamaan kadotuksensa toisiinsa, löytyvät kyllä yhteisen sävelen kun puhutaan esimerkiksi naisten oikeuksien kaventamisesta. Hän käytti tästä nimitystä ekumeeninen patriarkaatti. Voisin jatkaa, että välillä turhautuessani uutisia seuratessa toivoisin, että jokaisesta uskonnosta tai kulttuurista (myönnän, että rajat ovat hämäriä ja tällaisia erotteluja on vaikea jos ei mahdotonta tehdä) temmattaisiin konservatiivisimmat kiihkoilijat jollekin planeetalle – sitä voisi kutsua vaikka Taivaaksi tai Paratiisiksi – jossa nämä voisivat sitten sotia keskenään. Ja jättää meidät, joille nämä asiat eivät samalla tavalla aiheuta passioita, rauhaan.

Rakas päiväkirja, näin painajaisunta, että jouduin menemään armeijaan toisen kerran puolustusvoimien tehtyä virheen. Näköjään alitajuntani muisti unessa sen, että tänään tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta siitä kun astuin palvelukseen…

Olen kuunnellut kirjastosta lainaamani Uutta testamenttia CD:ltä. Olen lukenut aikoinaan koko UT:n ja Vanhastakin testamentista melkein puolet (aikakirjoihin asti). Mutta näin kuunnellessa sanomaan pystyy keskittymään tarkemmin ja samalla touhuamaan kaikkea muuta hyödyllistä. Nyt olen menossa apostolien teoissa. Olen muistaakseni aikaisemminkin analysoinut evankeliumeja, mutta siitä huolimatta teen niistä vielä kerran muutaman huomion.

Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat keskenään hyvin samanlaisia ja varsin miellyttäviä pikkukertomuksia. Niiden väliset erot voidaan selittää sillä, että ne on kirjoitettu nopeasti sanelusta (jolloin tietyt sanamuodot ja lauserakenteet muuttuvat), vaikka alunperin ne ovat ilmeisesti samasta lähteestä. Historialliskriittisessä raamattututkimuksessa eli eksegetiikassa puhutaan q-lähteestä. Sittemmin niihin kuhunkin on lisätty muutama kohta myöhemmin: Matteuksen evankeliumiin viittauksia VT:n profetioihin ja Luukkaaseen tarina Jeesuksen lapsuudesta ja syntymästä jne. Kuunnellessa synoptisia evankeliumeja ainoa uusia asia, johon en aikaisemmin ollut samalla tavalla kiinnittänyt huomiota oli se, kuinka rikkaasti nämä evankeliumit sisältävät kuvauksia erilaisista mielisairauksista (joita Jeesus sitten parantaa kuin Sigmund Freud konsanaan).

Sen sijaan Johanneksen evankeliumi on järkyttävä. Ensinnäkin sen juutalaisvastaisuus on silmiinpistävää. Synoptisissa evankeliumeissa roomalaisten vastuu Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta sysätään ylipappien syyksi, mutta syynä siihen ei niinkään ole juutalaisvastaisuus kuin se, että Vanhan testamentin profetiat saataisiin kerronnallisesti todistettua. Sen sijaan Johanneksen evankeliumissa fariseukset ovat vähänväliä kivittämässä Jeesusta kun he ovat väittelemässä temppelissä ja Jeesus suhtautuu heihin lähinnä näsäviisaasti: teksti pursuaa katkeruutta siitä, että juutalaiset eivät suostuneet ottamaan Jeesusta messiaaksi. Johanneksen evankeliumissa on niin ikään voimakas vastakkainasettelu meihin ja niihin, pakaniin ja juutalaisiin, eikä Jeesusta ja opetuslapsia lasketa juutalaisiksi, vaan he ”olivat koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia” (Joh. 20:19).

Toiseksi Jeesus on laitettu puhumaan Johanneksen evankeliumissa sekavia ja hän käyttäytyy ylimielisesti. Kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa Jeesuksen vertaukset ovat vielä ymmärrettäviä ja niitä on kohtuullisesti tekstin kuorruttamiseksi. Sen sijaan Johanneksen evankeliumi on Friedrich Nietzschen sanoin platonismia kansankielellä; se sisältää erottelun tuonpuoleiseen ideamaailmaan ja tämänpuoleiseen epätäydelliseen maailmaan. Se on siis vulgaaria kreikkalaista filosofiaa yhdistettynä kreikkalaisiin jumalmyytteihin. Esimerkiksi kertomus veden muuttamisesta viiniksi Kaanain häissä on toisinto Dionysos-jumalan myytistä. Oikeastaan Jeesuksen arrogantti käyttäytyminen teologisissa väittelyissä on ainoa epäkreikkalaisuus Johanneksen evankeliumissa. Hybris eli ylimielisyys oli rikos antiikin Kreikassa ja siihen sortuneita seurasi koston henki, Nemesis.

Johanneksen evankeliumi onkin tunnetusti kirjoitettu noin 40-60 vuotta myöhemmin kuin synoptiset evankeliumit. Siinä vaiheessa pienestä Jeesus-kultista oli alkanut muodostua systemaattinen uskonto, joka kaipasi teologista perustaa. Oli myös käynyt selväksi, että juutalaiset eivät olleet valmiita hylkäämään omaa uskontoaan. Johanneksen evankeliumi on siis sepitetty tilaustyönä tätä poliittista konjunktuuria varten ja sen juutalaisuusvastaisuus ja kreikkalaisen filosofian kanssa flirttailu on ymmärrettävä tätä taustaa vasten. Kristinuskon systemaattinen teologia onkin rakentunut par excellence Johanneksen evankeliumille, vaikka synoptiset evankeliumit ovat historiallisesti lähempänä totuutta, ja on siten enemmän kreikkalaista filosofiaa kolminaisuusoppeineen kuin juutalaista monoteismia ja käytännöllistä lakiuskontoa.

Kolmanneksi, mitä enemmän olen lukenut (tai kuunnellut) Raamattua sitä absurdeimmilta ne tuntuvat. Historioitsija Carl Grimberg kirjoittaa Kansojen historiassa, että kristinuskon leviämistä olisi selittänyt se, että antiikin ajan loppuvaiheessa vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset polyteistiset uskonnot ja jumaltarut olivat alkaneet menettämässä voimaansa maailman muuttuessa. Ihmisillä oli uskonnollinen nälkä vanhan maailman sortuessa alta Myös juutalaisuus eli hetkenaikaa muotiuskonto roomalaisen ylimystön keskuudessa, mutta kristinusko otti niskavoiton neljännellä vuosisadalla.

En voi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä Grimbergin huomion ja sen välillä, mitä on viime vuosisadalla tapahtunut, jota myös modernisaatioksi kutsutaan. Suomessakin vielä 1800-luvulla ei ollut ainoastaan pakko käydä kirkossa rangaistuksen uhalla, vaan myös lainsäädäntö tuki evankeliumin ydinsanomaa, perusmyyttiä: isä Jumala murhaa ainoan poikansa. Patriarkaalisessa yhteiskuntajärjestyksessä isällä oli absoluuttinen valta lapsiinsa (sekä vaimoonsa) ja vanhimmalla pojalla oli velvollisuus elättää vanhempiaan. 1900-luvulle tultaessa tämä ikivanha rakenne on hiljalleen alkanut murentua. Sosiaalipoliittiset uudistukset ovat tehneet tyhjäksi vertauksen eläkkeen menettämisestä; sosiaalityön ansiosta nykyään yhä useampi väkivaltainen isä joutuu vastuuseen teoistaan: vankilaan ja menettää lastensa huoltajuuden.

Kristinuskon perusmyytti, se mikä löytyy Johanneksen evankeliumista ja sen jälkeisistä UT:n kirjoista, ei siis ole ainoastaan muuttunut mielettömäksi, se ei puhuttele, vaan tehnyt Jumalasta perverssin kriminaali, joka ei voi vedota lieventävänä asianhaarana edes siihen, että oli humalassa.