elokuu 2008


Rakas päiväkirja, kansainvälisessä politiikassa ei tunnetusti ole moraalia. On mieletöntä miettiä kuka aloitti kaiken ja ketä on oikeassa tuonpuoleisessa viimeisellä tuomiolla. Sen sijaan tekojen tai tekemättä jättämisiä tämän puoleisessa voidaan arvioida eettisesti, esim. onnistuuko valtion säilyttämään suvereenisuutensa. Tätä kutsutaan päämäärärationaalisuudeksi ja tällaisen ajattelun siemen on löydettävissä Niccolò Machiavellin Ruhtinas teoksesta. Tällä kriteerillä on todettava Georgialla olevan surkea presidentti. Provosoiko Venäjä hänen esikuntaansa hyökkäämään separatistialueille eli ei, ajoi hän maansa melkein perikatoon ja osoitti todellista poliittista arviointikyvyn puutetta. Olisi toki mielenkiintoista tietää onko Mihail Saakašvili kasvanut tynnyrissä verratessaan Venäjän hyökkäystä Georgiaan Talvisotaan tai Neuvostoliiton tunkeutumiseen Afganistaniin vai pyrkikö hän vain ronaldreaganmaiseen retoriikkaan yhdysvaltalaisyleisölle suunnatussa CNN:n haastattelussa? Joka tapauksessa, materiaalista apua Georgialle ei tullut – ja Yhdysvaltojen tai Euroopan unionin moraalinenkin tuki viimeviikkoina on ollut loppupeleissä yllättävän laihaa.

2000-luvun alussa rauhantutkija Johan Galtung veikkaisi, että Yhdysvalloille käy samoin kuin Neuvostoliitolle 1980-luvulla 25 vuoden kuluessa. Jos George W. Bush valitaan toiselle kaudelle – niin kuin kävi – kehitys nopeutuu ainakin viidellä vuodella. Galtung näyttäisi olevan oikeassa. Viime vuosina kansainvälisessä politiikassa on sattunut useita tapahtumia, jotka kertovat uudesta maailmanjärjestyksestä: ”epäonnistuneet” Irakin ja Afganistanin sodat, Etelä-Amerikan murros ja Kiinan sekä Intian taloudellinen ja sotilaallinen vahvistuminen, Israelin ja Hizbollahin ”tasapeli” Etelä-Libanonin sodassa, Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin kyvyttömyys auttaa konkreettisesti Georgiaa ja haluttomuus arvostella kovemmin Venäjää. Nämä kaikki kertovat suoraan tai epäsuorasti Yhdysvaltojen hegemonian laskusta – jollei suoranaisesta romahtamisesta – kansainvälisessä politiikassa.

Miettiessä Tampereen, Suomen ja Euroopan asemaa kansainvälisessä politiikassa, on etsittävä analogioita mieluummin 1800-luvulta kuin Kylmän sodan ajalta. Nykyään kaikki maailman maat ovat enemmän tai vähemmän kapitalistisia, mutteivät välttämättä demokraattisia. Kansallisvaltioiden, valtioliittojen ja suuryritysten intressit kietoutuvat kierosti yhteen. Valtio on enemmän yövartijatyyppinen kuin hyvinvointivaltio. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei valtio pyrkisi tarkkailemaan ja rankaisemaan kansalaisia: kansalaisia kontrolloivien lakien määrä kasvaa kokoajan. Hyvänä puolena on se, että totaalisia sotia ei synny samalla tavoin kuin 1900-luvulla koska koko kansakuntaa ei kyetä tai haluta mobilisoida. Eriarvoisuus on kasvamassa ja yhteiskunnan koheesio laskee. Aika ja paikka eivät menetä merkitystään ainoastaan teknologian kehittymisen takia vaan myös siksi, että samassa kaupungissa tai valtiossa elävien eri yhteiskuntaluokkien välillä on yhä vähemmän yhteistä. Hienosti sanottuna sosiaaliset verkostot rakentuvat tulevaisuudessa yhä enemmän horisontiaalisesti kuin vertikaalisesti. Aivan kuten 1800-luvulla, vaikkapa helsinkiläisellä ylemmällä keskiluokalla on enemmän yhteistä pietarilaisten tai manchesterilaisten samassa yhteiskuntaluokassa olevien ihmisten kanssa kuin oman kaupungin alaluokan kanssa.

Esimerkiksi Suomen Nato-jäsenyyttä käsittelevässä keskustelussa tarkoittaa sitä, että Suomi nimisen valtion yleisestä, objektiivisesta, edusta puhuminen muuttuu entistä järjettömämmäksi salahelinäksi. Fragmentoituneessa yhteiskunnassa ei ole mitään yleistä etua, vaan noin 20% Suomen valtion kansalaisista – taloudellisesti hyvin toimeentuleva kosmopoliitti osa, jolle pysähtyneisyys ja kansainvälisen politiikan sementoituminen takaa jatkossakin korkean elintason – hyötyisi jäsenyydestä, 80% ei tai heille se olisi yhdentekevää. Käsittääkseni ihmiset osaavat ilmaista oman subjektiivisen näkemyksensä asioista – ja ovat oikeassa. Iso-Britannian entinen pääministeri Margaret Thatcher oli oikeassa sanoessaan, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, on olemassa ainoastaan yksilöitä?

Mainokset

Rakas päiväkirja, olin tänään useampaan kuukauteen ensimmäistä kertaa Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liiton kokouksessa. Keväällä skippasin muutaman kokouksen enkä muutenkaan ole ollut kovin aktiivinen hallituslainen. Mutta nyt olen päättänyt ryhdistäytyä myös Tatten suhteen, vaikka statukseni suhteessa yliopistoon on epämääräinen. Kokouksessa keskusteltiin Tatten nettisivujen uudistamisesta, yliopistoallianssin hallinnosta ja siitä kuinka jäseniä saataisiin ammattiliittoon enemmän. Keskustelunaiheet olivat siten pääpiirteittäin samoja kuin talvella. Silti tunnustan olleeni erinomaisen pihalla kaikesta, vaikka aikaisemmin olen kuvittellut olevani kiinnostunut yliopistohallinnosta ja korkeakoulupolitiikasta.

Maanantaina kävin hakemassa kymmenennenkerran opiskelukorttiini tarran ja Tamyn kalenterin. Järkytyksekseni marjapuurokirjaa eli opetusohjelmaa ei enää jaeta opiskelijoille. Olisin tarvinnut sitä pitkästä aikaa: viikonloppuna keksin jättäväni väitöskirjan kirjoittamisen vähemmälle ja palaavani vielä kerran koulunpenkille. Suorittaisin perus- ja aineopinnot aikuispedagogiikasta nyt alkavana lukuvuotena? Lopullista päätöstä en ole tehnyt.

Aikuispedagogiikan opintoja puoltaa kaksi asiaa. Ensinnäkin olen viettänyt kevään ja kesän aikana niin rentoa elämää, että pitkäjänteiseen tutkimustyöhön palaaminen vaatii shokkihoitoa: en usko tiiviinkään ohjelman (luennoilla käymisen parikolme kertaa viikossa ja kirjatentteihin lukemisen) niinkään hidastavan väitöskirjatyötä kuin tuovan arkeen jälleen rytmiä jolloin tutkimustyökin sujuisi intensiivisemmin ainakin niinä päivinä kun ei ole luentoja tai seminaareja. Toiseksi aikuispedagogiikan opinnot parhaassa tapauksessa laajentaisivat uravaihtoehtoja yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väittelyn jälkeen: yliopistomaailman ulkopuolella, kuten työväen- ja kansalaisopistoissa sekä ammattikorkeakoulussa, arvostetaan kasvatustieteellisiä opintoja.

Kysyttäessä mitä aion tehdä tohtoroitumisen jälkeen olen viime aikoina sanonut muuttavani Helsingin Flaxi- eli Munkkiniemeen hippikommuuniin ja alkavan tutkijaksi jos onnistun saamaan postdoc-apurahan tai viransijaisuuden yliopistolta, vapaaksi tutkijaksi jos voitan lotossa, tai sitten menen Mari-Helmin kauneussalonkiin (kyseinen yritys perustetaan kesäkuussa vuonna 2010) oppisopimuksella kouluttautumaan parturikampaajaksi. Aikuispedagogiikan opinnot voisivat tuoda neljännen uravaihtoehdon: kansalaisopiston yhteiskuntatieteiden ja/tai filosofian opettaja. Tutkimustyötä jatkaisin harrastuksena.

Aikuispedagogiikan opintoja vastaan on se, ettei niistä ole välttämättä mitään hyötyä. Ne eivät anna sinänsä opettajan pätevyyttä mihinkään (ainoastaan aikuispedagogiikan pääaineopiskelijoilla on syventävissä opinnoissa harjoittelujakso jossain aikuisoppilaitoksessa). Niin ikään on hyvä kysymys kuinka paljon aikuispedagogiikan perus- ja aineopinnoissa on uutta allekirjoittaneelle. Opinto-oppaasta kun löytyy samoja teoksia joita olen jo lukenut sosiologian tai moraali- ja yhteiskuntafilosofian opintojen yhteydessä tai oma-aloitteisesti.