helmikuu 2008


Rakas päiväkirja, jatkoin sitten sekä Keski-Tampereen Vasemmistoliiton osaston johtoryhmässä että palasin Hämeen Vasemmistonuorten piirihallitukseen vielä vuodeksi. Piristyin sen verran viime viikonlopusta ja tulin siihen tulokseen, että näissä järjestöissä toimiminen on muodostunut osaksi identiteettiäni – enemmän tai vähemmän – samoin kuin Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liittoon kuuluminen. Kun marraskuussa menin mukaan Tatten hallitukseen ja tapasin siellä samassa tilanteessa olevia ihmisiä, oli sillä merkittävämpi sysäys ammatti-identiteetilleni kun aikoinaan sain ensimmäisen apurahan tai työhuoneen yliopistolta; huomasin olevani yksi heistä.

Toisin kuin muissa poliittisissa nuorisojärjestöissä, Vasemmistonuoriin ei liitytä siksi että siitä hyötyisi urallaan, edesauttaisi pääsyään virkamieheksi tai ammattipoliitikoksi. Minulle mukanaolossa on kaksi syytä: ystävät ja se, että voi kuvitella muuttavan maailmaa edes hieman paremmaksi. Olen miettinyt yritänkö elää uudelleen ensimmäisiä opiskeluvuosiani hengailemalla Vasemmistonuorten toiminnassa mukana niin aktiivisesti? En ehkä uusiksi, mutta suurin osa opiskelukavereista on muuttanut pois Tampereelta ja Vasemmistonuorten kautta tulleet ystävyyssuhteet eivät ole ainoastaan korvaamassa tätä katoa vaan laajentaneet sosiaalista elämääni räjähdyksenomaisesti. Olen vanhin uudessa piirihallituksessa ja keski-ikä taitaa olla jossain 23 ikävuoden paikkeilla. Ammattihaarukka on mielenkiintoinen. Piirihallituksesta löytyy nyt sairaanhoitaja, sosionomi, lähihoitaja, parturikampaajaopiskelija, tutkija (minä), kassaneiti, teatterityöntekijä, tekniikan ylioppilas, hallintotieteiden ylioppilas, filosofian ylioppilas ja kaksi yhteiskuntatieteiden ylioppilasta. Viimeksi mainitut ovat opintojen ohella osa-aikatöissä mitä erilaisimmilla aloilla. Tänä päivänä koulu- ja työelämän sekoittuessa toisiinsa työntekijän ja opiskelijan titteleiden erottelu on keinotekoista.

Puolueen osaston johtoryhmänkään kokoonpano ei ole niin synkkä kuin voisi kuvitella: keski-ikä laski ja meitä on nyt mukana kolme alle 30 vuotiasta, nuorin 19-vuotias. Seuraava tavoite on se, että myös kunnallis- ja piiritasolla tapahtuisi vastaavanlainen nuorennusleikkaus.

Viikko alkaa korkeakulttuurilla: tänään illalla menen katsomaan Legioonateatteriin näytelmää Ahtaat paikat ja huomenna kaveri on varannut elokuvateatteriliput Rambo 4:een. Kahden viikon kuluttua on jälleen filkkarit eli Tampereen lyhytelokuvafestivaalit. Sitä ennen pitäisi saada kyborgipaperin viimeisin versio valmiiksi.

Mainokset

Rakas päiväkirja, lisää sellaisia teoksia, joita olen lukenut tai ainakin selannut ensimmäisenä opiskeluvuotenani melkein yhdeksän vuotta sitten, ja jonka olen nyt ottanut uudelleen käsittelyyn: Kari Palosen teos Tekstistä politiikkaan. Se on kaksikymmentä vuotta vanha teos ja varmasti tuttu jokaiselle valtio-opin opiskelijalle. Kyseiseen teokseen on viitataan aina kun haluaa esittää, että tutkimus, seminaaripaperi tai artikkelissa sanalla politiikka ei tarkoiteta puoluepolitiikkaa vaan politiikka näkökulmana mihin tahansa asiaan. Muistan kun yliassistentti Pertti Lappalainen painotti tällaista näkemystä valtio-opin johdantokurssilla puhuen jyväskyläläisestä politiikan tutkimuksesta. Lappalainen on nykyään lehtorina Jyväskylän yliopistossa, mutta hänellä on työhuone edelleen Tampereen yliopistolla – sama kuin minulla; jaan työhuoneen hänen kanssa.

Jos ”politiikka sinänsä” ei ole mitään, millä tahansa ilmiöllä voi olla ”poliittinen aspektinsa”, eikä ilmiö ole ”välttämättä poliittinen”, mutta ei myöskään mikään ilmiö voi olla ”varmasti politiikalta suojattu” (Palonen 1987, 19).

Kaivoin Tekstistä politiikkaan teoksen esille koska tarvitsin edellistä kohtaa kyborgipaperissa. Toiseksi, viikonloppuna lukemassani kirjassa Seppo Toiviaiselta oli mielenkiintoinen huomio Palosesta. Hänen mukaansa Palonen kehitteli kriittisen rationalismin teoriaa vastapainoksi marxilaiselle teorialle 1970-luvulla ollessaan silloisten Kokoomusnuorten leivissä. Jos olen ymmärtänyt oikein, Palonen itse on pitänyt Kokoomus-seikkailuaan välivaiheena ja Toivanenkin epäili ettei Palonen aivan tosissaan ollut kriittisen rationalisminsa kanssa.

Itseäni kamppailu poliittisesta ontologiasta alkoi kuitenkin kiinnostamaan enemmänkin, koska niin ikään kyborgipaperissa hahmottelen 2000-luvun alun ”luokkataistelua teorian alueella”. Kriittisellä rationalismilla on ollut vaikutuksensa – ihmettelinkin miksi aikoinaan jotkut opiskelijakollegat halusivat tehdä proseminaarityönsä josta Karl Popperista, jota pidin (ja pidän yhä) yhtä tylsänsä ajattelijana kuin vaikkapa Jean-Paul Sartrea ja muita Esa Saarisen kavereita. Jyväskyläläiseen politiikan tutkimukseen suhtautumiseni on siten ambivalentti: toisaalta allekirjoitan aikaisemmin mainitsemani politiikan aspektinäkökulman, mutta useimmat kyseisen koulukunnan käyttämät politiikan teoreetikot ja filosofit koen jotenkin vieraiksi, jos en suorastaan vastenmielisiksi. Niin, Palosta en ole henkilökohtaisesti tavannut (tai edes nähnyt) mikä suomalaisen politiikan tutkimuksen pienissä piireissä lienee melkoinen saavutus. Mutta akatemiaprofessori Palonen on varmaan ihan mukava mies.

Rakas päiväkirja, meinasin melkein unohtaa kirjoittaa siitä, että Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen viikonloppuna kritisoi hallituksen kokoomuslaista omistajapolitiikkaa, ennen kaikkea puolustusministeri Jyri Häkämiestä. Korhosen mielestä Kokoomuksen toiminta hallituksessa vaarantaa hallitusyhteistyön. Eilen Ylen uutisten haastattelema keskustalinen pääministeri Matti Vanhanen oli sitä mieltä, että mitään ongelmia hallitusyhteistyössä ei ole ja Korhonen saa harjoittaa yksityisajattelua. Tapahtumasarjan taustallahan on Kemijärven tehtaan sulkemisesta noussut kohu. Kemijärven massaliikkeessä kun on mukana myös useita paikallisia merkittäviä keskustalaisia ja on vihjattu, että heistä moni olisi vaihtamassa tai perustamassa uutta puoluetta.

Pääministeri Vanhasen ja puoluesihteeri Korhosen mielipiteet ovat aikaisemminkin olleet näennäisen ristiriitaisia. Näennäisiä siksi, että yksinkertaisimpia lukuun ottamatta kaikki jo näkevät Vanhasen ja Korhosen työnjaon olevan tarkasti suunniteltua: Vanhasen tehtävänä on pitää hyvät välit suomalaiseen suurpääomaan, herlineihin ja olliloihin; Korhonen kiertää maakuntia hankkien maakuntienmiesten kannatuksen puolueelle haukkuen samaisia herroja – ja Kokoomusta (vaikka viimeisen vuosikymmenen aikana Keskustalla on ollut enemmän yhteyksiä elinkeinoelämään kuin Kokoomuksella). Ei voi kuin onnitella Vanhasta ja Korhosta kun heidän työnjakonsa onnistuu näin hyvin ja Keskustan sisällä ei sen suurempaa kapinaliikettä ole syntynyt. Epäilen, että missään muussa suomalaisessa puolueessa näin ristiriitainen ja ilmeisen populistinen politiikka ei olisi mahdollista.

Pienemmässä mittakaavassa samanlainen mielettömyys ilmenee esimerkiksi siinä kun kylään Arevan miehet tulevat etsimään uraania. Paikallinen Keskustalainen kunnanvaltuuston johtaja ilmoittaa tukevansa maanomistajia, jotka eivät halua mailleen kaivoksia, mutta saman puolueen ministeri hehkuttaa toisaalla julkisuudessa kuinka uraanikaivokset luovat uusia työpaikkoja.

Rakas päiväkirja, heti seuraavana iltana kirjoitettuani edellisen päätin lopettaa synkistelyn ja odottaa Rakkauden kesää ’08. Valmistautuminen siihen on syytä aloittaa hyvissä ajoin: kävin tänään moneen vuoteen ensimmäistä kertaa aamulenkillä (siis oikein juoksin). Sitten olen päättänyt syödä kaksi lämmintä ateriaa päivittäin (välipalojen lisäksi). Jos energiaa tarvitse näiden jälkeen lisää, niin juon mieluummin hartsportia kofeiinitabletin kera kuin tuhlaan rahojani kalliisiin energiajuomiin.

Nykyajan tekniikka kuten Internet mahdollistaa kaikennäköistä, mutta silti en voi olla mainitsematta sitä kun täytin vajaa viikko sitten vuosia, niin sain eri medioiden kautta lähes kolmeltakymmeneltä ihmiseltä onnentoivotuksen. Vielä jotain vuosia sitten hyvä jos tunsin edes jotenkin niin montaa ihmistä. Siksi on sitäkin kummallisempaa, että synkistelin parin viikon ajan juuri silloin kun kaikki on kerrankin kunnossa. Ja ihmiseen, joka ”käynnisti” tämän synkistelyn, olen niin ikään ollut yhteydessä lähes päivittäin – ja olemme niin hyviä ystäviä!

Ensi kesänä haluan viettää vähintään yhtä ihanan kesän kuin viime vuonna. Olla avoin uusille ihmisille ja asioille. Olen jo lupautunut lähtemään Ilosaarirokkiin heinäkuussa ja Nuorisoliittolaisleirille kesäkuussa. Tampereella tunnen nykyään niin paljon eri ikäisiä ihmisiä, että saan aina seuraa terassille jos vain haluan. Taloudellisiakaan ongelmia ei ole (vaikka en saisi nyt keväällä apurahaa), paitsi jos alan taksilla ympäri kaupunkia ajelemaan. Ja kun pidän kunnosta huolta, jaksan iltaisin istua terassilla tai puistossa ja päivisin tehdä töitä, kirjoittaa väitöskirjaa eteenpäin. Tätä tarkoitan siis Rakkauden kesällä ’08.

Baruch Spinozan Etiikassa lyhyesti ja ytimekkäästi esittelemä määritelmä rakkaudesta tavoittaa hyvin kyseisen affektin paradoksaalisen luonteen.

Rakkaus on iloa, johon liittyy jokin ulkoinen syy (E 3 Affektien määritelmät IV).

Spinozan mukaan rakkauteen kuuluu elimellisenä osana kaipaus eli kohteen tavoittelu, pyrkimys. Mutta jos lupaus lunastetaan, rakkaus sammuu. Toisin sanoen, rakkauden kohteen pitäisi lisätä jatkuvasti rakastavan ihmisen elinvoimaa, jotta rakkaus voisi ylipäätään olla iloa. Ongelma tässä on se, että mitä suuremmaksi ihmisen elinvoima tulee rakkauden ansiosta, sitä kiihkeämmin ihminen kiintyy rakkautensa kohteeseen ja de facto sitä passiivisemmaksi hän tulee, ja Spinozalle elämänilo on pyrkimystä aktiivisuuteen, sisäsyntyisen conatuksen toteuttamista, ei passiivisuutta. Näin rakkauden riippuvuutena voi ymmärtää myös negatiivisena, surun, tunteena.

Samasta syystä Spinozan mukaan Jumala ei voi rakastaa tai vihata ketään: koska rakkaus on elämänhalun kasvua, vain epätäydellinen ihminen – Spinozalle Jumala on täydellinen – pystyy rakastamaan ja iloitsemaan rakkaudestaan.

Rakas päiväkirja, olen lukenut tässä teosta nimeltä Kaksi kirjaa – ja se kolmas. Kyseinen teos sisältää Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Matti Virtasen kirjeenvaihdon Seppo Toiviaisen kanssa vuodesta 1996 vuoteen 2005. Törmäsin Toiviaisen nimeen vasta vähän aikaa sitten toisaalla. Hän on mielenkiintoinen ja traaginen hahmo. Tällaisessa ruumiintilassa – ahdistunut en enää ole samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten, mutta ruumiini on hermostunut edelleen ja tunnen olevani edelleen vähän hukassa – en tiedä onko Toiviaisen ja Virtasen kirjeenvaihtoa mielekästä lukea. Nimittäin tavalla tai toisella tunnen samaistuvani liikaa Toiviaiseen. En ole väitellyt 26-vuotiaana enkä koskaan tule olemaan kansanedustaja ja alkoholisoitumisenkin vaaraa minulla ei näyttäisi olevan. Silti löydän nyt omasta elämästäni liikaa yhtymäkohtia Toiviaisen elämään.

Toiviainen oli siis 1970-luvulla lahjakas tutkija ja perustamassa mm. Tutkijaliittoa (joka julkaisee Tiede & Edistys -lehteä), 1980-luvulla hän oli SKDL:n (vähemmistösiiven) kansanedustajana kaksi kautta kunnes vuosikymmenen puolessa välissä alkoholisoitui ja poliittisista konjunktuureista johtuen ajautui henkilökohtaiseen kriisiin. 1990-luvun lopulla hän kuitenkin pääsi ojanpohjalta ylös ja kirjoitti vielä yhden upean teoksen. Hän kuoli 60-vuotiaana, yksinäisenä, vuonna 2005.

Olen ollut viikonloppuna Hyvinkäällä ja alkuviikosta palaan Tampereelle. Torstaina on puolueen paikallisosaston vuosikokous, jossa valitaan uusi johtoryhmä ja viikonloppuna Vasemmistonuorten Hämeen piiri valitsee uuden hallituksen. Vielä reilut kaksi viikkoa sitten olin jatkamassa sekä osaston johtoryhmässä (minkä kokouksissa olen kylläkin käynyt vain harvoin) että tekemässä paluun vielä vuodeksi vanupalleroiden piirihallitukseen. Nyt en tiedä haluanko kumpaakaan. Olen niin väsynyt kaikkeen: etenkin sosiaaliseen kanssakäymiseen mutta myös makuihin, väreihin, ääniin. Tekisi mieli linnoittautua neljän seinän sisälle, olla aivan hiljaa ja kirjoittaa tutkimusta eteenpäin silloin kun kirjoituttaa.

Olenpas minä ristiriitainen; enkö juuri yllä pelkää, että erakoidun samalla tavoin kuin Toiviainen?

Rakas päiväkirja, tällä viikolla olen lukenut yksittäisiä artikkeleita, jotka käsittelevät ruumiillisuutta, erilaisista antologioista. Niistä yksi on ollut nimeltä Ruumiin siteet. Itse asiassa se oli ensimmäinen teos, jonka tentin aikoinaan yliopistossa, tarkemmin Tampereen yliopiston avoimen yliopiston Hämeenlinnan toimipisteessä syksyllä 1998 osana sosiologian perusopintoja. Hauskinta oli se, että kirjasta löytyy edelleen lyijykynällä hienovaraisesti tekemäni alleviivaukset. Muistan kuinka lukiessani kyseistä teosta ihmetellin minkä takia luen tällaista. Olin jo tuolloin kiinnostunut ruumiillisuudesta yhteiskuntatieteissä ja feministisestä teoriasta, mutta silti esimerkiksi Tuomo Kokkosen artikkeli Imettäjän rinnalla tuntui hassulta.

Nyt kertasin Leena Eräsaaren – kyllä, hänet olen tavannut henkilökohtaisesti sittemmin ohimennen ensin politiikan tutkimuksen päivillä ja sitten viime syksyllä Vasemmistonaisten kokouksessa – artikkelia ultraäänestä ja sikiöistä. Täytyy myöntää, että olen hänen kanssaan eri mieltä ja epäilen monien feministien mielipiteen asiasta muuttuneen viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eräsaari kun pelottelee artikkelissa, ei ainoastaan geeniteknologialla, vaan myös hedelmöityshoidoilla. Vaikka Eräsaari viittaa Michel Foucault’hon, hän ei ole näköjään sisäistänyt hänen perusväitettään, ettei vastarintaa voi sijoittaa vallan ulkopuolelle, toisin sanoen biovallan vastaustaminen on vähintäänkin ongelmallista sanomalla ”ei”. Olisi mielenkiintoista tietää onko Eräsaaren suhtautumien asiaan vaihtunut?

Muuten tämä viikko on ollut yksi raskaimpia moneen vuoteen. Silloin tällöin jokin asia ahdistaa, mutta se menee ohi nukkumalla yön yli tai ainakaan se ei enää toisena päivänä hallitse todellisuutta. Nyt viikonloppuna ja alkuviikosta olin useamman päivän aikuisten oikeasti ahdistunut: sydän löi tuhatta ja sataa, masensi ja menetin lähes kokonaan ruokahalun. Jos olo olisi pysynyt yhtä hirvittävänä vielä pari päivää lisää olisin kiikuttanut itseni ensimmäistä kertaa lääkärille pyytämään joitain mielialaa kohentavia ja ahdistusta lieventäviä nappeja. Onneksi tiistai-iltana olotila alkoi hiljalleen rauhoittumaan selitettyä freudilaisesti itselleni edellisenä aamuyönä näkemäni unen.

En nyt ala sen syvemmin kyseistä unta tai sen syytä tässä pohtimaan ja esittelemään. Viikko sitten olin vielä maailman onnellisin ihminen – tai ainakin melkein. Tosin kirjoitin tuolloin siitä, että olen saavuttanut elämässäni kutakuinkin kaiken mihin olen pyrkinyt. Kirjoitin sen kuitenkin puoliksi pilke silmäkulmassa, ei olisi pitänyt; ehkä sittenkin koen jonkinlaista ikäkriisiä oikeasti. Niin ikään tulin siihen tulokseen, että pohjimmiltaan introverttina ihmisenä sain hetkellisesti tarpeekseni erilaisista ihmissuhdekuvioista varsinkin kun jouduin edellisellä viikolla kuuntelemaan erään hyvän naispuolisen ystävän selvityksiä ihmissuhteistaan. Samalla tiedostamattomasta nousi mieleeni asioista, jotka olen pyrkinyt aktiivisesti torjumaan. Nyt olotila on kutakuinkin palautunut ennalleen niin henkisesti kuin ruumiillisesti ja olen valmis viikonloppuna täällä Tampereella pidettävään Vasemmistonuorten tasa-arvo- ja seksuaalityöryhmän kokoukseen (jossa ottanemme tiukan kannan kalapuikkoviiksisiin kepulaisiin ja muihin lääppijöihin) – ja ennen kaikkea niiden jälkeisiin pileisiin.