tammikuu 2008


Rakas päiväkirja, kirjoitin kolme uutta apurahahakemusta kun aikaisemmista ei ole vaihteeksi kuulunut mitään. Väitöskirjan osalta kevään aikataulu on seuraava: puolitoista kuukautta aikaa kyborgi-paperin kolmannen ja viimeisen version kirjoittamiseen, ja niin ikään tämän jälkeen puolitoista kuukautta ihmetyspaperin kirjoittamiseen. Sitten eletäänkin jo toukokuuta ja täytyy tarkastella uudelleen mikä tilanne on tuolloin, mitä teen väitöskirjani kuudennen artikkelikäsikirjoituksen kanssa ja maksaako kukaan palkkaa, saanko apurahan toukokuun jälkeen vai pyörittelenkö vain sormia.

Kahden viikon kuluttua täytän 29 vuotta. Aloittaessani yliopisto-opinnot noin yhdeksän vuotta sitten minulla oli erinäisiä utopioita tai haaveita mitä seuraavan kymmenen vuoden aikana aion tehdä ja saavuttaa. Nämä haaveet ovat hämmästyttävän hyvin toteutuneet: olen ammattitutkija yliopistolla; olen matkustellut Euroopassa ja Yhdysvalloissa erilaisilla kursseilla ja konferensseissa tavaten ja keskustellen niissä ihmisten kanssa joiden teoksia aikaisemmin olin lukenut ja joita koskaan en uskonut näkeväni ”livenä”; minulla on kerrostalokaksio (lainarahalla ostettu, mutta lainan takaisinmaksu on hyvässä vauhdissa) Suomen kolmanneksi suurimman kaupungin itäisessä kantakaupungissa; olen pystynyt jo nyt vaikuttamaan kirjoitusteni, tutkimusteni ja sosiaalisten suhteitteni kautta ainakin himpun verran siihen kuinka tämä maailma makaa.

Aikoinaan ajattelin elää 85-vuotiaaksi. Tätä joutunen tarkastamaan koska elinaika kasvaa koko ajan ja ehkäpä sittenkin elän yli 90-vuotaaksi tai lähes 100-vuotiaaksi (jossain vaiheessa täytyy päättää kuinka vanhaksi elän). Kahden tai kolmen vuoden kuluttua väittelen yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Sillä ei lienee muuta vaikutusta kuin apurahojen saaminen on sitten entistäkin vaikeampaa – ja turvallisesta yliopiston sähköpostiosoitteesta ja viimeisistäkin opiskelijaeduista on luovuttava. Vasemmistonuorista eläköidyn kahden vuoden kuluttua. Puolueen ja muiden kansalaisjärjestöjen laitamilla hengailen edelleen, mutta ammattipoliitikoksi ei edelleenkään mieleni tee: uskon kykeneväni vaikuttamaan yhteiskuntaan enemmän tutkijana. En myöskään keksi miten materiaalista elintasoani voisin enää parantaa: en ole koskaan halunnut koskaan asua omakotitalossa ja viettää porvarillista perhe-elämää. Keittiöremontin ehkä jossain välissä teen. Etelä-Amerikan kierroksella tai Intiassa voisin joskus käydä, mutta matkailukaan ei ole niin hauskaa ja erikoista touhua kuin aikaisemmin kuvittelin sitä viime vuosina päästyäni harrastamaan.

Karkeasti ottaen kolmannes elämäni tehokkaasta peliajasta on mennyt, nyt pitäisi keksiä jotain raflaavaa lopuksi kahdeksi kolmanneksi loppuelämästä. Viimeiset kymmenen vuotta kun ovat opettaneet, että minulla on mahdollisuuksia saavuttaa yhtä ja toista, jos vain haluan tarpeeksi ja suunnittelen asiat huolellisesti.

Mutta mitään ei tule mieleen. 😦

Rakas päiväkirja, satuin lauantaina lukemaan baarissa – kyllä, tipattomalle tammikuulle on käynyt loppukuusta vähän huonosti – Aamulehteä ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen tarkastaakseni tapahtuuko Tampereen kunnallispolitiikassa mitään uutta ja mielenkiintoista. Vastaus kuuluu: ei. Viikolla oli kuulemma äänestetty siitä pitäisikö yksityisautoilua rajoittaa Hämeenkadulla. Suurimmista puolueista Kokoomus ja Vihreät vastustivat joukkoliikennepainotteisuuteen siirtymistä, Sosiaalidemokraatit ja Vasemmistoliitto kannattivat sitä. Vasemmistoliitosta tosin yksi hyppäsi Vihreiden ja Kokoomuksen kelkkaan, mutta hänelle annettakoon se anteeksi (kaupunkisuunnittelun kun ei tarvitse olla kaikkien vahvinta aluetta). Joka tapauksessa, Vihreillä oli taas selittelemistä. Saa nähdä kuinka kauan he voivat toimia omaa poliittista periaateohjelmaasa vastaan Tampereella yhteistyössä Kokoomuksen kanssa saadakseen vastalahjaksi muutaman huippupaikan kaupunginhallinnosta ennen kuin heidän kannatus kääntyy jyrkkään laskuun? Sosiaalidemokraattien ja Kokoomuksen aseveliakselillakin oli jokin (heidän mielestään) eettinen perusta: kommunistien pitäminen pois Tampereen kaupungin päätöksenteosta. Mutta Vihreiden ja Kokoomuksen liitto ei ilmaise muuta kuin vallantahtoa hinnalla millä hyvänsä.

Mitä Hämeenkadun muuttamiseen joukkoliikennepainotteiseksi- tai joukkoliikennekaduksi tulee, se on hyvä alku: kävelykatuja pitäisi leventää jotta pyöräilijät ja jalankulkijat mahtuisivat samalle kadulle sopuisasti. Tosin busseistakin pitäisi saada Hämeenkadulta puolet pois, jos kaupungin keskustaa halutaan yhtään viihtyisämmäksi ja ilmapiiriä vähemmän raskaaksi ja ahdistavaksi. Tähän ei auta muu kuin raitiovaunujärjestelmän rakentaminen vihdoin ja viimein Tampereelle.

Helsingissäkin Vihreät ovat ahtaalla sosiaalidemokraattien näin vaalivuonna käännettyään takkinsa ja astuttuaan Vihreiden tontille: ensin sosiaalidemokraatit luopuivat vaatimasta keskustunnelia ja sitten he alkoivat kannattamaan ruuhkamaksuja kaupunkiin tuleville teille. Ovatkohan sosiaalidemokraatit huomanneet, että nyt he aikuisten oikeasti joutuvat toteuttamaan lupauksensa koska Helsingin kaupunginvaltuustossa ruuhkamaksuja vastustaa yksiselitteisesti ainoastaan Kokoomuksen ryhmä?

Rakas päiväkirja, lainasin Helsingin yliopiston nykyisen rehtorin ja teoreettisen filosofian professorin Ilkka Niiniluodon kirjoittamista artikkeleista kootun teoksen Totuuden rakastaminen koska epäilin sen selailemisen tuovan lisää perspektiiviä väitöskirjani keskeisiin teemoihin, mm. epistemologian ja ontologian suhteesta politiikan teoriaan. Olin oikeassa. Häntä lukiessa mieleeni palasi – ensimmäisenä opiskeluvuotenani tentin yhden Niiniluodon teoksen – myös se, miksi en koskaan ole tuntenut itseäni kotoisaksi suomalaisessa filosofisessa keskustelussa. Huolimatta sen näennäisestä jakautumisesta analyyttiseen ja mannermaiseen eli eksistentiaalisfenomenologiseen perinteeseen suomalaisissa yliopistoissa opetetun filosofian ontologia perustuu hyvin pitkälti niin sanottuun kriittiseen realismiin (jota Niiniluoto edustaa). Kriittisen realismin merkittävimpänä ongelmana on mielestäni representationalismi, maailman ja sitä kuvaavan kielen erottaminen toisistaan.

Politiikantutkimuksellisesti mielenkiintoisen – ja minulle epämieluisan – suomalaisesta filosofisesta ilmapiiristä tekee sen, että representationalismin merkittävimpinä kehittäjinä pidetään René Descartesia ja John Lockea, filosofeja jotka ovat luoneet myös perustan porvarilliselle hegemonialle ja näin kapitalistisille tuotantosuhteille.

Ehkä eniten kuitenkin hämää se, että kriittistä realismia puolustavat, vaikkapa Skepsis ry:n tyypit etunenässä, syyttävät esimerkiksi antirealisteiksi nimittämiään poststrukturalistisia filosofeja ja sosiologeja epätieteellisestä tai suorastaan uskonnollisesta huuhaasta. Minusta tilanne on lähinnä toisin päin. Väitän, että kriittiseen realistiseen ontologiaan sitoutunut voi olla korkeintaan agnostikko: representationalismi antaa piilopaikan transsendenssille, luonnolle tai jumalalle. Koska kieli ei voi koskaan tavoittaa luontoa sinänsä, aina voi vedota siihen, että kieli, tieteelliset käsitteet tai havaintovälineet, ovat vajavaisia ja siksi jumalan olemassaoloa ei olla vielä pystytty todistamaan (tai kieltämään) vedenpitävästi. Sen sijaan esimerkiksi Niiniluodon antirealistiksi luokittelemalla Bruno Latourin kaltaiselle tieteensosiologille, jolle teknotiede konstruoi luontoa, jumalalla ei ole mahdollista piiloutua transsendenssiin. Antirealisteille jumala voi korkeintaan olla immanenssi (kuten Spinozalle), mikä tarkoittaa perinteiselle uskonkäsitykselle samaa kuin jumalan kieltäminen, ateismi.

Jos tarkastelemme kartesiolaista filosofiaa, johon klassinen koeasetelma perustuu, näemme vieläkin selkeämmin kuinka tieteellinen maailmankuva, porvarillinen politiikka ja teologia nivoutuvat yhteen: ihmisen cogiton rajaamiseen luonnon välttämättömyydestä ja niiden viimekätiseen kokemukselliseen liitoon vaatien yliluonnollista elementtiä todistajaksi. Latourin merkittävimpiä havaintojahan on se, että Modernin perustuslaille, politiikan, luonnontieteiden ja teologian arvovallalle, on välttämätöntä näyttäytyä toisistaan riippumattomilta, mikä 2000-luvulla on käymässä entistä vaikeammaksi. Väitöskirjassani tulen siis osoittamaan tieteenfilosofian ja -sosiologian välillä ja sisällä käytyjen kamppailujen olevan luonteeltaan poliittisia par excellence. Louis Althusserin sanoin filosofia on luokkataistelua teorian alueella. Samalla pyrin luonnollisesti esittämään – ainakin rivien välistä – jonkinlaisen systemaattisen esityksen omasta maailmankuvastani ja -katsomuksestani.

Rakas päiväkirja, kyborgipaperin toinen versio alkaa olla oikolukua vaille valmis. Esittelen sen seminaarissa reilun viikon kuluttua. Sitten kirjoitan siitä vielä kolmannen version maaliskuun puoliväliin mennessä, jolloin on eräs toinen seminaari-istunto. Täytyy jakaa sinun kanssasi ilo siitä, että kyseinen paperi alkaa muistuttamaan aikuisten oikeasti artikkelikäsikirjoitusta. Vaikka artikkeleiden kirjoittaminen sinänsä ei vuosien saatossa ole tullut helpommaksi, niin olen oppinut tuntemaan missä vaiheessa työ on, itsekritiikkiä. Nyt se on sellaisessa vaiheessa, että mitään oleellista uutta ”tavaraa” se ei enää kaipaa, mutta seuraavan kuukauden aikana sanoja, lauseita ja kappaleita on syytä ajoittain hioa, itseilmaisua parantaa ja terävöittää. Kaiken lisäksi kyborgipaperia kirjoittaessani sain uusia ideoita sekä ”ihmetyspaperiin” että väitöskirjani viimeiseen eli kuudenteen artikkeliini. Sille en ole vielä keksinyt mitään osuvaa nimeä. Sen kimppuun palaan lähipäivinä.

Hämärästä ilmasta huolimatta elämä on nyt muutenkin poikkeuksellisen mukavaa: helmikuun puoliväliin asti joka viikonloppuna on tiedossa jotain touhua ja tohinaa. Erilaiset harrastukset ja yhteiskunnalliset riennot pitävät mielen virkeänä.

Jotta ei tulisi liian iloinen ja vireä olo, onneksi meillä on keskustalainen pää- sekä sosiaali- ja terveysministeri. Heidän viimeaikaiset ulostulot ovat pitäneet verenpaineen korkealla. Ensinnäkin ministeri Liisa Hyssälä meni viikonloppuna ehdottamaan, että lääkärit voisivat pitää yksityisvastaanottoja virka-ajan jälkeen julkisissa terveyskeskuksissa muodollista korvausta vastaan. Onneksi edes Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa hänelle huomautettiin, että eikö mielekkäämpää olisi lääkärien palkkaaminen vuorotyöhön julkiselle puolelle (jotta he voisivat tehdä töitä myös iltaisin). On tunnettua, että kansalaiset arvostavat julkisia palveluita enemmän kuin yksityisiä, mutta yhtä tunnettua on se, että Keskusta-puolue on sitten Esko Ahon valtakauden ollut kiinnostunut vain suhteistaan elinkeinoelämään. Hyssäläkin varauksettomasti lähti lääkärifirmojen käsikassaraksi. Terveydenhuollon tehostamisen kanssa Hyssälän ehdotuksella ei ollut mitään tekemistä.

Myös pääministeri Matti Vanhanen näemmä jatkaa, ei ainoastaan elinkeinoelämän juoksupoikana olemista, vaan suomalaisen yritteliäisyyden vastustamista Yhdysvaltoihin suunnatulla matkallaan. Tarkoitan nyt hänen esittämään toivomusta, että Microsoft niminen monopoliyritys investoisi Suomeen. Kuka vielä muistaa 2000-luvun alkua jolloin Suomessakin puhuttiin ylpeänä Linus Torvaldsin alkuun kehittämästä Linux -käyttöjärjestelmästä? Nähtävästi valtamedia on pyrkinyt unohtamaan tämän episodin ymmärrettyään, että Torvalds onkin radikaali avoimen lähdekoodin kannattajia, ja avoimen lähdekoodin idea on suunnattu nimenomaan Microsoftin tai Nokian kaltaisia monopoliyrityksiä vastaan, haastamaan ne niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Toisin sanoen se, että nyt keskustalainen pääministeri asettuu yhdysvaltalaisen suuryrityksen puolelle edistyksellistä luovaa taloutta vastaan ei ole mikään uutinen valistuneelle kansalaiselle.

Rakas päiväkirja, pitäisiköhän alkaa demariksi? Olen nimittäin antanut ymmärtää itselleni, että olen oikeutettu ansiosidonnaiseen päivärahaan nykyisen työsuhteeni päätyttyä toukokuussa. Aikaisemmin kuvittelin, että kuukaudet eivät riitä tai jatko-opiskelijana en voisi ilmoittautua työttömäksi. Apurahalla olevat tutkijat kun eivät voi apurahakauden päätyttyä ilmoittautua työmarkkinoiden käytettäväksi niin kauan kun he ovat kirjoilla yliopistossa: jatko-opiskelu poliittisista syistä 1990-luvulla alettiin laskea päätoimiseksi itsensä työllistämiseksi, yrittämiseksi, vaikka kaikki opintotukikuukaudet olisi käytetty eikä hipaisisikaan väitöskirjaan tai suorittaisi opintoja ja olisi valmis ottamaan mitä tahansa työtä vastaan. Mutta nyt kun olen ollut työsuhteessa yliopistoon, on kuulemma mahdollista yrittää osoittaa olevansa aivan aikuisten oikeasti työmarkkinoiden käytettävissä ja saada ansiosidonnaista työttömyysturvaa.

Kevään eduskuntavaalien television vaalikeskusteluissa sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Eero Heinäluoma esitti usein repliikin kun Vihreiden ajama ajatus perustulosta nostettiin esille, että hän on luterilaisen työmoraalin kannalla eikä kannata mitään ”ilmaisia” perustuloja tai kansalaispalkkaa. Kyseessä oli varmasti peilin edessä useaan otteeseen harjoiteltu puheenvuoro, ihan demari, ja populistisuudessa se halveksi kansajoukkoja. Se oli esimerkki, Erkki Tuomiojan kielellä, kognitiivisesta dissonanssista, jonka avulla sosiaalidemokraatit ansaitusti hävisivät vaalit. Sillä kaikki tietävät sen, että sosiaalidemokraattien ajatus ansiosidonnaisesta työttömyysturvavasta on se, mikä nakertaa luterilaista työmoraalia (ottamatta nyt kantaa siihen onko luterilainen työmoraali sinänsä hyvä vai huono asia; mitä hyviä ja mitä huonoja puolia siinä on), ei mitkään kansalaispalkat.

Jos siis saan kesällä ansiosidonnaista työttömyysturvaa, on se noin 2/3 nykyisestä palkastani, sillä tulee erinomaisesti toimeen. Pienimmät apurahat ovat summaltaan vain hieman suurempia. Kaiken lisäksi useimmat apurahat ovat lyhytkestoisia ja niiden päättymisen jälkeen ollaan yllä kuvaamassani tilanteessa. Toisin sanoen on niillä rajoilla kannattaako minun edes hakea uutta apurahaa vai istua kuppilassa kaljalla ihan demarina niin kauan kun ansiosidonnainen työttömyysturva juoksee tililleni ja alkaa miettimään väitöskirjan loppuun kirjoittamista vasta syksyllä 2010. Se siitä luterilaisesta työmoraalista.

Mutta älä pelästy Rakas päiväkirja, en ala isomahaiseksi demariksi; haluan taistella sisäistä demariani vastaan: ihanteeni on edelleen aktiivinen kansalainen. Sen lisäksi, että lähetän piakkoin jälleen useamman apurahahakemuksen – apurahojen tarkoitus ei ole ainoastaan rahoittaa opintoja ja elämää vaan myönnetyt apurahat ovat myös tunnustus työn edistymisestä ja näyttävät hyvältä CV:ssä – , olen lupautunut toimimaan avustajana tarvittaessa parillekin kulttuuri- ja mielipidelehdelle. Alun perin kun kuvittelin kesällä työsuhteen päättymisen jälkeen olevani taloudellisesti pidemmänpäälle tiukoilla, jos siis en saa apurahaa, ja tätä varten olin ilmoittautunut olevani valmis kirjoittaman juttuja muutamaan lehteen. Paljonhan tällaisin pikkulehtiin kirjoitetuista jutuistahan ei saa palkkiota, mutta opintotuella elävälle muutamankin kympin palkkiot ovat merkittävä tulonlisä. Sen lisäksi juttujen kirjoittaminen opettaa sekä kirjoittamisen taitoa yleensä että auttavat käsitteellistämään myös omia ajatuksia. Kirjoittaminen on myös aina poliittinen teko: kulttuuri- ja mielipidelehdet ovat sananmukaisesti kulttuuri- ja mielipidelehtiä.

Rakas päiväkirja, lupasin kirjoittaa sinulle poliittisista utopioista. Aloin miettimään niitä uudelleen kirjoittaessani viimeksi Mikko Lahtisesta – hän on myös toimittanut teoksen Matkoja utopiaan joitain vuosia sitten ja varustanut sen eronomaisilla jälkisanoilla, suorastaan pienoistutkielmalla – sekä Tuija Pulkkisen väitöskirjasta aikaisemmin. Joulupukki toi myös minulle lahjaksi Esko-Juhani Tennilän sinänsä mielenkiintoisen mutta huolimattomasti oikoluetun teoksen Sotamies Svejkin poika ja sitä lukiessani niin ikään jäin miettimään poliittisia utopioita tai niiden väitettyä kuolemaa. Samoin huomasin työn alla olevan kyborgi-paperini – kirjoitin tänään Rosi Braidottin nomadisesta subjektista ja Donna Harawayn kyborgin figuurista taas vaihteeksi – sisältävän kysymyksen utopioiden mahdollisuudesta 2000-luvulla, tuolla vuosisadalla tai tuhannalle, jolloin useimpien utopioiden pitäisi realisoitua. Kysymys utopioista on sekä politiikanteoreettinen että käytännön dilemma.

Lahtinen kirjoittaa utopiaksi katsotun laajimmillaan minkä tahansa teoksen tai ajattelutavan, joka sisältää olemassa olevan todellisuuden tuolle puolen viittaavan transsendentin elementin. Suppeammassa, sananmukaisessa merkityksessä, utopia viittaa paikkaan jota ei ole. Utopioiden kulta-aika oli renessanssin jälkeen, mutta vasta valistuksen aikana utopioita alettiin ajattelemaan jonain, joka olisi mahdollista saavuttaa jonain päivänä. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistinen manifesti oli tietenkin tämän kehityksen huipentuma; Marxin ja Engelsin myöhempiä kirjoituksia kuten Pääomaa on tulkittu tieteellisenä tutkielmana siitä, kuinka kommunistinen utopia toteutetaan. Kristinuskon on taasen esimerkki utopiasta, jota ei ole tarkoitus edes toteuttaa, ainakaan ihmiskunnan toimesta, vaan tuhatvuotinen runsauden valtakunta syntyy kuin itsestään messiaan palatessa maanpäälle. Ihmisten ei tarvitse kuin uskoa (ja totella siinä sivussa kirkonmiesten mahtikäskyjä). Lahtisen mukaan utopia sisältää näin myös ideologisen ulottuvuuden.

Pulkkisen mielestä utopiat ovat ongelmallisia, jopa vaarallisia. Hänen utopiakielteisyyteen on vaikuttanut ennen kaikkea Jean-Francois Lyotardin filosofia, joka kieltää subjektin täydellisen itsehallinnan mahdollisuuden. Tästä seuraa vallan transsendentaalin horisontin katoaminen; kun ei ole poliittista subjektia, ei voi olla myöskään poliittista utopiaa. Pulkkisen mukaan utopia kuvaa siis tilannetta, jossa ei ole lainkaan valtaa tai jossa kaikki on täydellisesti hallinnassa. Edellinen viittaa liberalistien tapaan ymmärtää vapaus vallan ”puutteena”, jälkimmäinen hegeliläis-marxilaiseen poliittisen ontologiaan, unelmaan täydellisestä yhteiskunnasta. Pulkkinen kritisoi myös habermaslaisia filosofeja, joiden mukaan moraalinen arviointi on mahdollista vain ja ainoastaan suhteessa transsentaaliseen elementtiin, siis vaikkapa Jumalaan tai päämääränä olevaan kommunistiseen tai muunlaiseen ihanneyhteiskuntaan.

Oma suhtautumiseni utopioihin on käytännöllisempi. En näe samalla tavoin kuin Pulkkinen tai Lyotard utopioita terrorin välineenä. Ymmärrän utopialla jonkinlaisen näkemyksen tai näkymän siitä minkälainen on hyvä yhteiskunta esimerkiksi viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua. Politiikan tehtävä on yrittää saavuttaa tämä utopia mahdollisuuksien mukaan, mutta tietenkin utopiaa pitää päivittää vähänväliä. Allekirjoitan Pulkkisen utopiakritiikin vain jos utopia ymmärretään jähmettyneenä tai ajatuksena totaalisesta tulevaisuuden hallinnasta, vääjäämättömänä historian kehityskulkuna (kuten kaikenmaaliman marxilais-leniniläiset ovat tehneet). Se ei johda ainoastaan eettisiin ongelmiin vaan myös passivoi kansanjoukot kuin luterilaisuus konsanaan. Toisaalta väitän Pulkkisen itse sortuvan ajatuksen utopiaan vallan ulkopuolelle pääsystä kun hän kieltää utopioiden merkityksen tämän päivän politiikassa. Ongelma on siinä, että vasemmisto on omaksunut utopiakritiikin kun taas poliittisella oikeistolla on hyvin selkeä utopia siitä minkälaiseksi he haluavat maailman seuraavien vuosikymmenien aikana muotoutuvan olkoon kyse sitten Lähi-idän kartasta tai Suomen valtionhallinnon alasajosta ja valtion omaisuuden yksityistämisestä. Kun vasemmistolla ei ole ollut omaa utopiaa, on lähinnä pyritty peittämään oikeistopuolueiden määrätietoisen politiikan onnistumista irvailemalla heille ja vertailemalla heidän ”visioitaan” hourekuviin kuten esimerkiksi toimittaja Hannu Taanila vielä olleessaan töissä Yleisradiossa radiopäiväkirjassaan usein teki.

Kun marras- ja joulukuun vaihteessa puhuin Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kurssilla aatteista ja ideologioista lopetin luennon puhumalla siitä kuinka Star Trek – The Next Generation -sarjassa, jota olin pitkin syksyä taas vaihteeksi katsellut, Tähtilaivastossa on toteutunut Marxin varhaistuotannon utopia: ihmiset on vapautettu teknologian kehityttyä ja rahataloudesta luovuttua rutiininomaisesta palkkatyöstä jotta he voisivat tehdä luovaa työtä tieteen ja taiteen parissa (tai vaikka hoitaa kotipuutarhaansa) ihmiskunnan hyväksi (jos vain haluavat). Star Trek TNG:n maailmassa eletään noin vuotta 2 350. Se, että tähtien väliset matkat poimunopeudella todella kävisivät toteen, vaatii kuitenkin määrätietoista vasemmistolaista politiikkaa. Fatalismi, siihen että vulcanuslaiset tai messias tulee ja pelastaa, ei voi pidä luottaa, mutta utopia paremmasta maailmasta antaa toivoa tai ainakin päämäärän – ainakin minulle. (Sitä paitsi saan tällaisista poliittisfilosofisista pohdinnoista palkkaa).

Rakas päiväkirja, olen viettänyt kohta viikon melko askeettista elämää: kirjoittanut seminaaripaperia, jota olisi tarkoitus esitellä kuun lopulla, joko kotona tai yliopiston työhuoneella, ja silloin kun kirjoittaminen ei ole maistunut, olen lukenut Mikko Lahtisen teosta Snellmanin Suomi ja/tai kuunnellut Pekka Pohjolan fuusiojatsia sekä Klaus Schulzen kokeellista elektronista musiikkia. Tampereen kaupunginkirjaston musiikkiosastolta tekemällä löydöillä Genelecin kaiuttimeni pääsevät oikeuksiinsa – tai paremminkin musiikki pääsee kyseisellä äänentoistojärjestelmällä oikeuksiinsa.

Lahtisen reilun vuoden takainen teos Snellmanin Suomi on tuttua ja taattua Lahtista. Mikko Lahtinen on vanha tuttu: osallistuin perustutkinto-opiskelijana useammalle hänen pitämälleen luentosarjalle ja seminaariin, hän oli graduni toinen tarkastaja ja edelleen olen pyytänyt häneltä suosituskirjeitä lähettämiini apurajahakemuksiin. Hänen Niccolò Machiavellia ja Louis Althusseria käsitellyt valtio-opin väitöskirjansa on vaikuttanut omaan intellektuaaliseen kehitykseeni huomattavasti. Lahtinen hoitaa nykyään laitoksemme yhtä kolmesta valtio-opin professuurista määräaikaisena professorina.

Teoksen johdannossa Lahtinen huomauttaa, että Snellmanin Suomi ei ole elämänkerta tai historiantutkimus kapeassa erityistieteellisessä merkityksessä. Sen sijaan teos on pyrkimys tulkita Johan Vilhelm Snellmania gramscilaisena – Lahtinen teki aikoinaan gradunsa sekä lisensiaatintyönsä Antonio Gramscista, tuosta 1900-luvun alun Italian kommunistisen puolueen teoreetikosta, joka marxilaisista filosofeista lienee edelleen ajankohtaisin – 1800-luvun nousevan porvariston orgaanisena intellektuellina. Tässä tehtävänasettelussa Lahtinen onnistuu erinomaisesti. Kirja on kuin johdanto Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaaniin; Snellmanin Suomi päättyy siihen mistä Pohjantähti alkaa, pari vuosikymmentä suurten nälkävuosien jälkeen, kysymykseen kuinka maaseudun murroksesta seurannut tilattoman väestön kasvu johti ensin työväenluokan syntyyn ja myöhemmin sen sekä kaupunkiporvariston että maaseudun tilallisten väliseen vastakkainasetteluun luoden perustan kansalaissodalle. Snellman omalla tavallaan yritti sovitella tätä ristiriitaa kirjoituksissaan rakentaen keskiluokan hegemoniaa (kuten Lahtinen sitä gramscilaisittain kutsuu). Teos herättää ajatuksia myös tämän päivän luokkadynamiikasta, kuinka väestölliset sekä taloudellistekniset muutokset vaikuttavat vaikkapa ammattiryhmien asemaan yhteiskunnassa. Viimeisessä luvussa Lahtinen palaa väitöskirjansa kysymyksenasetteluun: miten ylittää hegeliläinen ekspressiivinen totaliteetti. Valtio-opin väitöskirjassaan Lahtinen pyrki vastaamaan tähän kysymykseen Althuisserin Machiavelli-luennalla, nyt hän kirjoittaa Snellmanin suhteesta tähän hegeliläisen historianfilosofian tulkinnan perusongelmaan.

Huomenna on Tampereen tieteentekijöiden liiton uuden hallituksen järjestäytymiskokous. Keskustorilla on toripäivä, mikä tarkoittaa sitä, että siellä on myös Vasemmistoliiton teltta ja menen vihdoin ja viimein ottamaan siitä pari valokuvaa (kuten olen joskus mennyt lupaamaan). Näiden jälkeen palaan seminaaripaperin pariin ja poliittisten utopioiden mahdollisuuteen 2000-luvulla. Niistä voisinkin kirjoittaa sinulle seuraavaksi.

Seuraava sivu »