kesäkuu 2011


Rakas päiväkirja, sain kolme viikkoa sitten lausunnot helmikuun lopulla esitarkastukseen jättämästäni väitöskirjan käsikirjoituksesta. Lausunto oli sellainen, jonka ajattelin olevan mahdollinen: käsikirjoitus ei kelpaa väitöskirjaksi. Sen laajuutta, kunnianhimoisuutta ja innovatiivisuutta kiitettiin, mutta kokonaisuus todettiin sekavaksi ja käsitteellisesti epätarkaksi. Sen lisäksi se sisälsi listan muotovirheitä.

Mielestäni lausunnon antajat olivat varsin pitkälti oikeassa, vaikka luonnollisesti toivoinkin toisenlaista lopputulosta.

Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt, että (1) jatkanko monografian työstämistä ja kirjoitan siitä uuden version vai (2) kokoanko artikkeliväitöskirjan neljästä jo julkaistusta referee-artikkeleistani vuoden loppuun mennessä.

Olen päätynyt suunnitelmaan numero kaksi: vaikka lausunnon antajat olivat kirjoittaneet hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja (kiitos siitä heille), kuinka voisin saada Spinozan filosofian heijastumisia feministisessä politiikan teoriassa käsittelevän monografiani sellaiseen kuntoon, että se voisi tulla hyväksytyksi, olen laskenut sen vaativan vähintään vuoden intensiivisen työn. Stilististen korjausten lisäksi joutuisin leikkaamaan ainakin puolet lähes 300 sivuisesta monografiasta pois ja kirjoittamaan kokonaan uusia lukuja tilalle ja siltikin lopputulos olisi epävarma, kykenisinkö esittämään teesiäni uskottavasti. Mutta ennen kaikkea motivaationi on lähellä nollaa (samoin kuin allekirjoittaneelta puuttuu tutkimusrahoitus, enkä usko enää sellaista väitöskirjaani saavan): urani poliittisen filosofian parissa olkoon toistaiseksi ohi.

Sen sijaan Politiikka- ja Naistutkimus -lehdissä julkaisemille artikkeleille saisin kirjoitettua tarvittaessa parissa kuukaudessa jonkinlaisen 60-90 sivuisen johdantoluvun ja vähän paremman puolessa vuodessa. Toisin sanoen, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, joulukuussa jätän johtamiskorkeakulun kansliaan väitöskirjan käsikirjoituksen toistamiseen esitarkastukseen.

Joka tapauksessa huomattava osa viimeisen kuuden vuoden aikana monografiaan käyttämästäni työstä valuu hukkaan. Tiettyjä elementtejä pystyn siitä toki hyödyntämään johdantoluvussa (kuten poliittisten ilmiöiden ymmärtämisen siirtymisellä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan) ja artikkeleista näkee, että olen kirjoittanut niitä samaan aikaan kuin monografiaa.

Eniten kuitenkin huolettaa se, miltä tämä kaikki näyttää CV:ssä jos ja kun tutkijan urallani on jatkoa väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Olen ollut jatko-opiskelijana syksystä 2004 alkaen ja neljästä artikkelista koostuva väitöskirja seitsemän vuoden aikana on aika vähän (vaikka sen lisäksi olen kirjoittanut populaareja kirjoituksia, kirja-arvosteluita ja antanut tuntiopetusta). Monografia sekä artikkelit yhdessä olisivat näyttäneet paljon paremmalta ansioluettelossa. Jos tätä menoa kauan jatkuu, urani akateemisessa maailmassa laskee kuin lehmänhäntä samalla tavoin kuin vaikkapa eräällä filologi Jussi Halla-aholla tai sillä yhdellä omakustannefilosofilla. Yritän välttää heidän kohtalonsa kaikin mahdollisin keinoin.

Niin ikään joudun ”polttamaan” osan väitöskirjan jälkeisestä tutkimuksestani johdantolukua kirjoittaessa. Tarkoitan, että joitain kehittelemiäni juttuja, jotka ajattelin ottaa esille vasta post doc -tutkimuksessani, joutunen käyttämään jo nyt. Tosin siinä missä väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani suunnittelin tutkivani maskuliinisuutta Suomen politiikassa, niin nämä kaikki neljä artikkelia käsittelisivät kysymyksiä: (1) miten tämän päivän keskeiset feminismin teoreetikoiden – kyllä, samojen tätien, joiden ajattelusta etsin spinozalaisia elementtejä nyt hylätyssä monografian käsikirjoituksessa – ajattelua hyödyntäen olisi mahdollista kehittää (kriittistä) miestutkimusta; (2) miksi (kriittinen) miestutkimus on mahdollistunut valtio-opillisessa ajattelussa juuri nyt.

Tässä vielä nuo neljä artikkelia, joista puhuin:

  1. Psykoanalyyttinen teoria ja performatiivinen politiikkakäsitys: ruumis ja sukupuoli poliittisena merkitsijänä Judith Butlerin mukaan (Politiikka 4/2004)

  2.  Maskuliinisuus ja hegemonia – kysymyksiä kriittisen miestutkimuksen politiikasta ja epistemologiasta (Naistutkimus – Kvinnoforskning 1/2006)
  1. Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa (Politiikka 1/2010)
  1. Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi (Naistutkimus – Kvinnoforskning 3/2010)

Näiden lisäksi voisin vuoden loppuun mennessä koota artikkelin myös pitämästäni seminaariesitelmästä sikäli kun saan sen sopimaan kysymyksenasetteluun:

  1. Roturealisteja ja propellipäitä: oikeistoradikalismi ja miehisyyden kriisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa (julkaisematon artikkelikäsikirjoitus, 2011)
Mainokset

Rakas päiväkirja, miettiessäni juhannuksen aikana Kiinan kansantasavallan kulttuurivallankumousta ja maan avaruusohjelmaa ymmärsin vihdoin ja viimein miksi vasemmistoliitto meni hallitukseen ja puhemies Paavo Arhinmäki halusi itselleen välttämättä kulttuuri- ja urheiluministerin salkun silläkin uhalla, että hallitusohjelmasta tuli aivan demari ja on vain ajan kysymys koska euron kriisin seuraukset kaatuvat täydellä voimalla ja hallitsemattomina hallituksen syliin.

Siinä missä Neuvostoliiton vuonna 1957 lähettämästä Sputnikista kuului piipitystä, Kiinan kansantasavallan vuonna 1970 lähettämässä ensimmäisessä satelliitissa oli radiolähetin, joka lähetti tauotta maatyömies Li Youyan sanoittamaa vanhaa kansansävelmää Itä on punainen. Se oli myös kyseisen satelliitin nimi ja oli ollut kulttuurivallankumouksen tunnussävel 1960-luvulla.

Kun Yhdysvallat kuluvan kesän jälkeen menettää kyvyn miehitettyihin avaruuslentoihin avaruussukkulan jäädessä eläkkeelle ja maan talouden yskiessä, on Venäjän rinnalla ainoastaan Kiinalla tietoa ja taitoa lähettää ihminen avaruuteen. Kylmänsodan voittaja ei suinkaan ollut Yhdysvallat vaan kulttuurivallankumouksen läpikäynyt Kiinan kansantasavalta.

Vuonna 2003 Kiina suoritti ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon, vuonna 2008 taikonautti teki ensimmäisen avaruuskävelyn. Tänä vuonna Kiina lähettää avaruusaseman maata kiertävälle radalle ja ensi vuonna siellä vierailee kolme kolmen hengen miehistöä samaan tapaan kuin Neuvostoliiton ensimmäisissä Saljut-ohjelmissa 1970-luvulla. Seuraavien vuosien aikana Kiina laukaisee Neuvostoliiton Mir-asemaa muistuttavan isomman moniosaisen avaruusaseman. On kuin Kiina kävisi nopeuskelauksella muutamassa vuodessa Neuvostoliiton kolmekymmentä vuotta kestänyttä avaruusohjelmaa ennen kuin kapitalismi latisti sen kunnianhimoisuuden.

Niin ikään seuraavan kymmenen vuoden aikana Kiina on aloittamassa kuuohjelmaa ensin kartoittamalla Kuun pintaa syvemmältä sekä vuosikymmenen lopulla lähettämällä robottialuksen kuunpinnalle, joka poimii näytteitä ja palaa kuusta maahan. Tämän jälkeen Kiinan miehitetty kuulento on ainoastaan kiinni poliittisesta päätöksestä. Se tullee tapahtumaan nopeammin kuin Yhdysvaltojen paluu kuuhun, joka näyttää viivästyvän vuosi vuodelta.

Yritän siis sanoa, että juhannuspäivänä laiturilla löhöillessäni Turun Aurinkolahdessa ymmärsin Arhinmäen samalla tavoin kuin Mao Zedong tiedostaneen, että ylärakenteen eli kulttuurin ja infrastruktuurin eli teollisen tuotannon suhteen olevan kompleksisempi kuin Josif Stalinin kaudella Neuvostoliitossa viralliseksi opiksi korotetussa marxismileninismissä. Kulttuuri ei ainoastaan heijasta perustaa vaan sillä on siihen nähden suhteellinen autonomia ja kulttuuri voi jopa vaikuttaa perustaan. Suuren ruorimiehen organisoiman kulttuurinvallankumousta seuranneita ilmiöitä olivat esimeriksi Yhdysvalloissa hippi- ja Vietnamin sodanvastainen liike, Ranskassa Pariisin mellakat vuonna 1968 ja Prahan kevät. Kaikki nämä tapahtumat olivat lähtölaukaus muutokselle, joka realisoitui 1980- ja 1990-lukujen taitteessa romahduttaen Neuvostoliiton: siirtymiselle kurinpidollisesta vallantekniikoista kontrolliyhteiskuntaan, jossa informaatioteknologiasta ja palveluista ja viime kädessä kulttuurista on tullut keskeinen tuotannontekijä.

Arvostaessaan kulttuuri- ja urheiluministerin salkkua enemmän kuin liikenneministerin pestiä Arhinmäki on siis maolainen kulttuurivallankumouksellinen!

Tätä hypoteesia vahvistaa jälleen puoluerekisteristä pudonneen SKP:n lehden eli Tiedonantajan negatiivinen suhtautuminen uuteen hallitukseen. Tiedonantajalle uuden hallituksen linja on liian radikaali ja vasemmistolainen. Jo vallankumousjohtaja V. I. Lenin puhui aikoinaan vasemmistolaisuudesta lastentautina kommunismissa tarkoittaen sitä, että tietyt vasemmistolaiset piirit vaativat demokratiaa ollen näin liian lähellä anarkosyndikalisteja kieltäytyen alistumasta kommunistisen puoleen sentralismille ja kompromisseille.

Uuden hallituksen ohjelman radikaalisuutta alleviivaa myös Erkki Tuomiojan paluu ulkoministeriksi. Tuomiojaa pidettiin jo 1960-luvlla maolaisena ja hän tulee varmasti kulttuuri- ja urheiluministerin kanssa hyvin toimeen.

Seuraavaksi odotan pankinjohtaja Björn Wahlroosin kommenttia uudesta hallituksesta. Vähemmistökommunistina hän puolusti 1970-luvulla NKP.n virallista linjaa ja arvosteli maolaisia vapautusliikkeitä, mutta on sittemmin ollut niin ikään sitä mieltä, että Suomen ja Euroopan pitäisi ottaa oppia Kiinan kansantasavallasta.

Rakas päiväkirja, viime viikolla olin yliopisto-opettaja Jaana Kuusipalon väitöstilaisuudessa ja sen jälkeisessä karonkassa Tampereen Kissanmaalla. Karonkassa väreili suorastaan historiallinen tunnelma. Ei ainoastaan sen takia, että Kuusipalo työsti väitöskirjaansa lähes neljännesvuosisadan, vaan paikalla olivat lähes kaikki ne tutkijat ja aktiivit (kollegoiden ja sukulaisten lisäksi), jotka olivat olleet institutionalisoimassa naistutkimusta yliopistolliseksi oppiaineeksi ja tutkimusalaksi Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.

Kuusipalon väitöskirjan, Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa, koostuu yhdeksän artikkelin lisäksi yli satasivuisen johdantoluvusta, jonka jokainen kappale ja lause vaikuttaa tarkasti harkitulta. Epäilemättä Kuusipalon väitöskirjaa lähtee eteenpäin arvosanalla laudatur tai ainakin eximia cum laude approbatur. Kuusipalon väitöskirjan läpikäyminen yksityiskohteisesti olisi tässä ylivoimainen tehtävä. Jokainen voi tutustua siihen henkilökohtaisesti täällä.

Mutta en malta olla tässä yhteydessä nostamasta muutamaa tärkeää Kuusipalon esille ottamaa teemaa esille kuitenkin käsitteellistäen sen hieman eri tavoin kuin maestro.

Nähdäkseni Kuusipalon väitöskirja tarkastelee teolliseen tuotantoon perustuneen yhteyskunnan sukupuolittunutta edustusta. Nykyinen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri puolueineen muodostui Suomessa 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin syntyi myös Kuusipalon käsittelemä äitikansalaisuus; nais- ja mieskansalaisuuden normit, joita kurinpidolliset instituutiot hyvinvointipalveluista tehtaan liukuhihnalta ja työnjohtoon tuottivat.

1980-luvlla nämä normit alkoivat murtua: teolliseen tuotantoon perustuvasta yhteiskunnasta siirryttiin jälkiteolliseen kulutusyhteiskuntaan ja tämä heijastui myös poliittisen edustuksen sukupuolittumisessa. Naisten määrä politiikassa lisääntyi räjähdysmäisesti sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Kuusipalo muistuttaa, että vuosina 1926 – 2010 Suomessa on ollut yhteensä 71 naisministeriä, joista 40 oli virassaan ennen vuotta 1995 ja loput 31 vuosina 1995-2010.

Väitöskirjan johdantoluvun loppupuolella Kuusipalo toteaa, että hänen väitöskirjaansa voisi luonnehtia sukupuolen tutkimukseksi että valtio-opin perustutkimukseksi. Näin varmasti onkin, mutta voisi miettiä – ja niin Kuusipalo tekeekin, vaikka ei samoilla käsitteillä kuin allekirjoittanut tässä nyt – , että onko hänen väitöskirjansa ala poliittista historiaa – sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuusipalo kirjoittaa, että ”1800-luvulta lähtien rakennettu kansalaisstrategia, äitikansalaisuus, muovasi suomalaisten naisten identiteettiä ja toimintaa”. Toisaalta hän kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka Suomessakin viimeistään 1980-luvulta lähtien nimenomaan feministien piirissä on kritisoitu ajatusta naisystävällisestä hyvinvointivaltiosta, joka kyllä luo turvaa, mutta samalla normittaa tiettyyn mies- ja naiskansalaisuuden muottiin. Nuoret naiset eivät ajattele samalla tavoin äitikansalaisuudesta kuin suurten ikäpolvien naiset, joille Tarja Halosen valitseminen presidentiksi oli yhden aikakauden huipentuma (mutta samalla myös loppu).

Kysymys kuuluukin, mikä on Kuusipalon väitöskirjan sovellettavuuden raja; kuinka radikaali katkos on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana sukupuolittuneisuudessa. Johdantoluvun alussa Kuusipalo määrittelee sen, mitä hän ymmärtää poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuudella.

Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi tai ministereiksi valikoituu enimmäkseen vain toisen sukupuolen edustajia, ja/tai jos miesten tai naisten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. […] Väitöskirjani osoittaa, että juuri näin poliittinen edustus sukupuolittuu Suomessa: Naisten poliittisen toiminnan keskittyessä sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan, miehillä jäivät kaikki muut mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät virat, kuten pääministerin ja presidentin tehtävät. (Kuusipalo 2011, 9.)

Poliittinen edustus Suomessa on varmasti edelleen sukupuolittunut, mutta nähdäkseni se tapahtuu eri tavoin jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa kuin Kuusipalon kuvaamassa teolliseen tuotantoon perustuneessa kurinpidollisessa yhteiskunnassa.

Johdantoluvun viimeisellä sivulla Kuusipalo puhuukin postfeminismistä ja uusliberalismista. Siinä missä teollisessa yhteiskunnassa sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitteellistettiin lähinnä reproduktion ja väestöpolitiikan kautta (ja siksi naiset olivat lähinnä sosiaali- ja terveysministereitä, jos naisia valtioneuvostossa oli laisinkaan), jälkiteollisessa tuotannossa seksuaalisesta ja sukupuolisesta moneudesta on tullut tuotannon tekijä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisesta on tullut poliittista, mutta tuskin siinä merkityksessä kuin 1970-luvulla feministinen liike toivoi lanseeratessaan kyseisen iskulauseen. Politiikka on voimien yhteentörmäystä ja niiden lopputuloksena saattaa syntyä jotain, mikä ei ole kenenkään mieleen.

Toinen asia, joka häiritsee Kuusipalon väitöskirjassa – kuten monissa muissakin vastaavissa tutkimuksissa – on se, että siinä ei lueta feminististä teoriaa osana valtasuhteita, vaan se nähdään jotenkin yhteiskunnalliselle muutokselle ulkopuolisena toimintana tai kritiikkinä, vaikka nimenomaan feministisessä teoriassa yritetään korostaa objektiivisen tiedon mahdottomuutta, havainnoijan vaikuttavan kohteeseen, kaikkien vaikuttavan kaikkeen kuin kvanttifysiikassa.

Yritän siis sanoa, että Kuusipalo ei ota sitä huomioon, että hän itse on ollut itse merkittävä poliittinen toimija 1980-luvun lopulta alkaen: yhteiskunnallisena keskustelijana (varsinkin presidentinvaalien aikaan hänen asiantuntijahaastatteluitaan oli joka lehdessä), tulevien virkamiesten, kansalaisjärjestöaktiivien, poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden opettajana (minäkin olin 2000-luvun alussa hänen oppilaanaan ja tenttinyt kirjoja, joissa oli hänen kirjoittamia artikkeleita) sekä kuultavana asiantuntijana eri valtion elimissä.

Vaikka siirtymä teolliseen tuotantoon perustusvasta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluiden ja informaatioteknologiaan perustuvaan kulutusyhteiskuntaan alkoi jo 1970-luvulla aurinkoisesta Kaliforniassa tai sitten Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoista, ei Kuusipalo ole 1980-luvun lopulta lähtien ainoastaan kuvannut sen tuloa Suomeen, vaan hän on ollut feministitutkijana aktiivisesti murtamassa teollisen yhteiskunnan nais- ja mieskansalaisuuden normia.

Joka tapauksessa, Kuusipalon väitöskirja on ehkä parasta mitä Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta (entiseltä politiikan tutkimuksen laitokselta) on tullut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Ongelma on lähinnä siinä, etten alkaisi matkimaan liikaa Kuusipaloa. Allekirjoittaneen väitöskirjaprojekti nimittäin otti ainakin reilun puolen vuoden aikalisän. Näillä näkymin tulisi väittelemään aikaisintaan keväällä. Mutta tästä kerron lisää ensi kerralla.

Rakas päiväkirja, joka päivä kun avaan päivän lehden löydän materiaalia suunnittelemaani maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevään tutkimukseen ja sen pohjalta syntyvään monografiaan. Viikolla 22 on keskusteltu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä, jonka aloitti kukapa muukaan kuin hippikvietisti ja perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoittaessaan rasismin vastaisen manifestinsa, jossa hän asettui vastustamaan niin sanottua positiivista syrjintää rinnastaen sen rasismiin. Keskustelua jatkoi suosikki nuorisopoliitikkoni eli kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman.

Heti maanantaina Yle radio 1:n Ykkösaamussa Halla-ahon ja vihreiden kansanedustaja Jani Toivolan väittelivät aiheesta. Lähetyksessä toimittaja huomauttaa Halla-aholle, että hänen olisi pitänyt olla tarkempi kirjoittaessaan rasismin vastaista manifestia, jos hän vastustaakin vain sellaista positiivista syrjintää, joka koskee ruotsinkielisiä ja muslimimaahanmuuttajia. Ei esimeriksi invalideja tai sotaveteraaneja tai edes maahanmuuttajien suomenkielen intensiivikursseja.

Omilla aivoillaan ajattelevat – kuten hiljattain edesmennyt tai kryoniittiseen tilaan siirtynyt Tomi K. Wareborg asian ilmaisisi – ymmärtävät, että Halla-ahon pyrki alun perinkin olemaan tarkan epätarkka, jotta hän säilyttäisi oikeuden tulkita sanaa ja voi väittää joutuessaan arvostelun kohteeksi, että Helsingin Sanomat tai Aamulehti vainoaa häntä, kyse on mediapelistä (josta Paavo Väyrynenkin on ”kärsinyt”). Nimenomaan siksi kutsun häntä hippikvietistiksi: lingvistinä hän leikittelee sanoilla tutkijankammiossaan kryptaten niitä siten, että vain tarpeeksi hengenravintoa Hommafoorumilla nauttineet kykenevät vihkiytymään mysteerille.

Halla-aho on kuitenkin triviaali tapaus, Rydman kykypuoleen nuorisojärjestön puheenjohtajana on paljon mielenkiintoisempi. Viime vuosina Kokoomusnuoret eivät ole enää kyenneet kasvattamaan katu-uskottavia politiikkoja ja murheekseni olenkin kuullut huhun, että Rydman olisi jättämässä kokoomusnuorten puheenjohtajuuden: hän ei ole pyrkimässä uudelle kaudelle.

Keskustelu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä on mitä vahvimmin yhteydessä myös politiikan ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumiseen. Ei ole vahinko, että positiivisesta syrjinnästä luopumista ehdottivat kaksi akateemisesti koulutettua helsinkiläistä – Rydman asuu Kampissa, Halla-aho Eirassa – miestä ja heidän argumentointinsa rakentuu siten, että he edustaisivat enemmistöä tai normia. Vastustamalla positiivista syrjintää Halla-aho ja Rydman halusivat sanoa, että he pärjäävät maailmassa omin avuin, toiset tarvitset tukea yhteiskunnalta ja tätä tukea tulee antaa vain heidän kauttaan armosta eli suvaitsevaisuudesta.

Autonomia on vanha maskuliinisuuteen liittyvä ajatus, joka ilmenee mm. Niccolò Machiavellilla. Hänelle mieheys on sama asia kuin kyky itsenäiseen toimintaan kun taas naiset, lapset ja eläimet tarvitsevat miehistä huolenpitoa, ovat kykenemättömiä hallitsemaan itseään. Tästä syystä politiikka on miehisyyden korkein ilmentymä ja miespoliitikko – puhumattakaan naispoliitikosta – joka myöntäisi saavansa osakseen positiivista syrjintää, menettää maskuliinisuutensa. Oleellista tässä ei ole se, onko  poliittinen toimija oikeasti autonominen vai ei – mielestäni kukaan ei ole, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmin riippuvuussuhteessa toisiin ihmisiin ja viime kädessä luontoon – , vaan kuinka maskeerata tämä riippuvuussuhde siten, että esittää maskuliinista eli autonomista poliittista toimijaa potentiaalisille kannattajilleen ja leimata poliittiset viholliset ei-autonomisiksi, feminiinisiksi.

Rydman epäonnistui manööverissään. Kokoomuusnaisten puhenainen ja opetusministeri Henna Virkkunen huomautti vastineessa Rydmanille jo samana päivänä, että myös kokoomusnuoret saavat poliittisille nuorisojärjestöille annettavaa tukea, koska valtio on päättänyt syrjiä positiivisesti nuoria lisätäkseen heidän edustavuuttaan päättävissä elimissä. Rydmanin ulostulo ja Halla-ahon kirjoittaman manifestin komppaaminen päinvastoin riisuikin hänen miehisen panssarinsa.

Perinteisesti Suomen poliittinen järjestelmässä valkoiset protestanttiset keski-ikäiset tai sitä vanhemmat akateemisesti koulutetut miehet ovat saaneet osakseen eniten positiivista syrjintää tai suorastaan heitä on suosittu. Tämän pystyy jokainen todistamaan tutustumalla eduskunnan kansanedustajamatrikkeliin. Tosin nämä kaikki kategoriat ovat hiljalleen murtumassa ja juuri tätä murtumaa käsittelen väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani: naisia on eduskunnassa nykyään lähes yhtä paljon kuin miehiä ja miespoliitikkojen tapa performoida maskuliinisuuttaan on moninaisempaa kuin ennen. Miespoliitikot eivät enää kykene peittelemään kokemaansa positiivista syrjintää. Toisaalta mieheys on muuttunut siten että  joissain tapauksissa poliitikkomies voi kasvojaan menettämättä tunnustaa tarvitsevansa apua.

Friedrich Nietzscheä mukaillen voisi sanoa hyvän poliitikon ja hyvän tutkijan erottaa toisistaan se, että edellinen noudattaa orjamoraalia, jälkimmäinen herramoraalia.

Poliitikot pyrkivät vähättelemään eroja ja korostamaan pienintä yhteisintä tekijää itsensä ja potentiaalisten äänestäjiensä kesken. Demokratian idea on mielistellä mahdollisimman suuria kansajoukkoja. Tästä syystä poliitikot käyttävät sellaisia käsitteitä kuin enemmistö tai vähemmistö ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta esiintyvät ensimmäisen kategorian edustajina. Sen sijaan tutkijan, joka käsittelee miespoliitikkoja, eettisenä tehtävänä on korostaa miesten välisiä eroja, hyökätä orjamoraalia vastaan kuin ministeri Virkkunen (hän on muuten siviiliammatiltaan poliittisen viestinnän tutkija). Näin erilaiset maskuliinisuudet tulisivat hyväksytyiksi: on todettava kaikkien miesten kuuluvat johonkin vähemmistöön, kokevan positiivista syrjintää politiikassa.

Viimeisenä mainitun otan esille luonnollisesti suunnitelmani monografian loppuluvussa: miespoliitikko v. miestutkija. Sen sijaan en osaa päättää mihin lukuun sijoittaisin positiivisen syrjinnän näennäisen vastustamisen tematiikan maskuliinisuuden itsetehostuksen välineenä ja kuinka suomalaiset miespoliitikot yrittävät peitellä osaksi saamaansa positiivista syrjintää vaatimalla toisten kokeman positiivisen syrjinnän tuomitsemista. Voisin viitata siihen sekä luvussa kahdeksan että yhdeksän tai käyttää sitä näiden välissä aasinsiltana.

PS. Tänään Iltalehden sivuilla oli juttua siitä, kuinka SDP:n mielestä kokoomuksen Jyrki Katainen turvautuu nuoriin juppimiehiin kun taas Kokoomuksen mukaan SDP:n Jutta Urpilainen kysyy kaikessa neuvoa Eero Heinäluomalta.