Ajan henki – maailma ilman naisia

Rakas päiväkirja, näin vaalien alla lähes joka päivä iltapäivälehdissä on sellaista materiaalia, jota voisin hyödyntää tulevissa tutkimuksissani. Esimeriksi sunnuntaina käydessäni Montussa aloin selaamaan viikonlopun Iltasanomia. Siinä oli kolmella peräkkäisellä aukeamalla juttu, joista jokaista oli mahdollista lukea maskuliinisuuden ja politiikan yhteennivoutumisen ilmentymiä 2010-luvun suomalaisessa politiikassa. Ensin oli juttua kuinka Jyrki ”boy” Katainen lupaa korvata lapsilleen ajan, jonka he menettävät isän tehdessä vaalityötä ”isänmaan hyväksi”. Sitten käsiteltiin Juttan ja Marin viileitä välejä ja kolmanneksi oli juttua Timo Soinin tunteista. Nämä kaikki olivat aiheita, joita 10 vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella käsiteltävän.

Täytyy laittaa kyseinen lehti (Iltasanomat, 9-10.4.2011) mieleen, jotta löydän sen yliopiston kirjaston lehtiarkistosta kun alan kirjoittamaan syksyllä tai viimeistään ensi vuoden alusta mainostamaani monografiaa.

Viikonloppuna katsoin myös vapaaehtoisvoimin tehdyn suomalaisen dokumenttielokuvan nimeltä Ajan henki. Se on osa kansainvälistä resurssipohjaista taloutta tavoittelevaa Zeitgeist -liikettä. Lähtökohtainen suhtautumiseni elokuvaan oli myönteinen. Olenhan itsekin käyttänyt joitain vuosia sitten luennoidessani aatteista ja ideologioista Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kursseilla teknologiautopioita esimerkkeinä tulevaisuuden sosialismista. Viittasin esitelmäni päätteeksi Star Trekin universumiin, jossa kolmannen maailmansodan jälkeen oltiin siirrytty sosialismiin. Tämän oli mahdollistanut teknologian kehittyminen: replikaattori tuottivat välttämättömyyshyödykkeet ja ihmiset oli vapautettu luovaan työhön – poimumoottorin kehittämiseen, puutarhanhoitoon, öljyvärimaalaamiseen – ihmiskunnan hyväksi. Tähtilaivasto piti yllä yleistä järjestystä kuin puna-armeija.

Kokonaisuutena dokumenttielokuva oli yllättävän hyvä omatuotannoksi, vaikka kaikkia sen väittämiä en olekaan valmis sulattamaan. Mutta yksi silmiinpistävä ja suorastaan häiritsevä piirre dokumenttielokuvassa oli. Se ilmeni sekä dokumenttielokuvan nykytilanteen analyysissä että sen tarjoamassa utopistisessa vaihtoehdossa nykyisen tulevaisuudelle.

Ajan henki -dokumenttielokuvaa varten ei haastateltu yhtään naista.

Ajan hengen kuvaama maailma on täysin sukupuolisokea, se ei myönnä tai käsittele sukupuolieroa millään tavoin. Tämä on merkillistä, koska vaikkapa antropologiassa lähdetään siitä, että sukupuoliero on keskeinen ihmiskuntaa jäsentävä ero, johon myös muut erot enemmän tai vähemmän palautuvat ja se on vaikuttanut ja vaikuttaa keskeisesti myös taloudenjärjestelmiin.

Viimeksi mainitulla viittaan Claude Lévi-Straussin näkemykseen, että kulttuurin perustana on miesten välillä tapahtuva kanssakäyminen, jossa vaihdannanvälineinä miesten hallitsemien sukujen kesken ovat naiset. Tämä kun kieltää insestin – vaihdantaa käydään sukujen välillä, ei niiden sisällä – mahdollistaen oidipaalisen vaiheen ja symbolisen järjestyksen, kielen ja kulttuurin.

Olisi ollut mielenkiintoista, jos dokumenttielokuvassa olisi resurssitalouteen siirtymisen rinnalla käsitelty vaikkapa Judith Butlerin pyrkimystä arvioida uudelleen Lévi-Straussin määrittelemä struktuuri turvautuen niin sanottuun post-sukulaisuuden tutkimukseen. Siinä heteroseksuaalisuutta tai sukulaisuussuhteita ei oteta oletusarvoksi kulttuurin rakentumisessa. Jos heteroseksuaalinen halu ei ole lähtökohta, kyseenalaistuisivat myös oidipuskompleksi normatiivisena ehtona kulttuurille sekä naisten heteroseksuaalinen vaihto levistraussilaisessa merkityksessä. Butlerin mukaan symbolista järjestystä eli kulttuurisia merkityksiä on pidetty yllä heittämällä keskiöstä pois homoperheet, yksinhuoltajaperheet, monivanhempaiset perheet jne. Ehkä juuri heteroseksuaalinen vaihto on este siirtymiselle resurssipohjaiseen talouteen, Zeitgeist-liikkeen pitäisi ottaa heteronormatiivisuuden kritiikki vakavasti? Nyt elokuvassa vihjataan resurssipohjaiseen talouteen siirtymisen palauttavan perhearvot kunniaan kun ihmiset eivät enää stressaa työelämässä ja pura pahaa oloaan yksityisessä.

Jos Ajan hengen käsikirjoittajat ovat olleet sokeita sukupuolelle ja sukulaisuussuhteiden merkitykselle kapitalismin synnyssä, niin myös heidän maalaamassa utopiassa ei näyttäisi olevan yhtään naista. Ajan hengen tulevaisuuden visiossa on vain valkoisia miehiä, jotka ajattelevat kaikista asioista kutakuinkin samalla tavoin kuin Piraattipuolueesta ulos potkittu Linux-advokaatti Timo K. Wareborg.

Sukupuolisokeuden lisäsi Ajan henki -dokumenttielokuvassa häiritsi outo käsitys demokratiasta: se on alistumista asiantuntijavaltaan.

Zeitgeis-liikkeessä ei näytetä ymmärrettävän, että ensinnäkin rationaalisuuden kriteerit ovat itsessään poliittinen kysymys. Toiseksi, vaikka yhteisestä tavoitteesta päästäisiin kompromissiin, niin se ei tarkoita sitä, että niitä olisi mahdollista toteuttaa: valta / voima asettavat eettisyyden rajat politiikalle – tematiikka jota olen jo aikaisemmin käsitellyt. Ajan henki -dokumenttielokuvan käsikirjoittajat eivät myöskään ole ymmärtäneet demokratian antagonistista luonnetta. Demokratialle perustavanlaatuiset erot ja erimielisyydet ovat välttämättömyys. Se elää niistä. Ajan hengen esittämä tulevaisuudenkuva on homososiaalinen fantasia, samalla tavoin ajattelevien miesten maailma ilman todellisia eroja.

Tässä jälleen palaamme ykseyteen palautumattoman sukupuolieron merkitykseen – demokratialle… Sinänsä allekirjoittaneella ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiskunnasta tulisi joskus tulevaisuudessa ihmisten ja koneiden sulautumien kautta borgien muodostama transhumanistinen singulariteettikollektiivi, mutta tällöin en puhuisi enää demokratiasta.

Mutta ei siitä sen enempää – tällä kertaa. Jos kesällä allekirjoittaneelle on aikaa ja inspiroidun voisin kirjoittaa kokonaisen artikkelin Zeitgeist -liikkeen Suomen osastosta ja tarjota sitä jonnee. Se kun voisi kiinnostaa toisia politiikan tutkijoita. Näkökulmaksi voisi ottaa nimenomaan sukupuolieron Zeitgeist-liikkeen sokeana pisteenä. Utopioita maailmasta ilman naisia tuntuu olevan liikkeellä aina yhteiskunnallisessa konjunktuurissa, jossa feministinen liike on institutionalisoitunut eikä ole kyennyt tekemään radikaalia tulemista kuten viime vuosina on käynyt.

 

La face cachée de la lune

Rakas päiväkirja, 2000-luvun alussa useamman kuin kerran jäin kuin vahingossa katsomaan Yle TV1:n sunnuntai-iltaisin lähettämiä taide-elokuvia. Muistan edelleen niiden tapahtumat vähintään yhtä hyvin kuin Rambo 4:n juonenkäänteet. Nyt näiden taide-elokuvien lähetysaika ja -kanava ovat torstai ja Yle Teema. Viime viikolla erehdyin pitkästä aikaa katsomaan yhtä tällaista elokuvaa, jäin koukkuun ja se nousu välittömästi yhdeksi suosikkielokuvakseni Mika Kaurismäen ohjaaman, alkoholisoituvasta Bosporinsalmen sumuihin katoavasta basistista kertovan, Zombie ja kummitusjuna nimisen elokuvan rinnalle. Siihen, miksi kyseinen elokuva niin sanotusti kolahti, lienee kolme syytä, vaikka se pohjimmiltaan on kuin Sofokleen näytelmien kierrätystä: moneen kertaan koluttua ajatusta oidipaalisuudesta käsitellen äidin ja pojan ongelmallista suhdetta.

Ensinnäkin kyseinen elokuva sisälsi monia tuttuja paikkoja tuoden mieleen tekemäni kaksiviikkoisenmatkan Kanadaan. Tein sen itse asiassa samoihin aikoihin kuin kyseinen elokuva on kuvattu. Lensin kuunneltuani viimeisen Gösta Sundqvistin suoran Koe-eläinpuisto -lähetyksen (vuonna 2003 Göstan ohjelman nimi muuttui Teinitaloksi, se lyheni tunnilla ja siirtyi YleQ:n puolelle kunnes syksyllä Gösta kuoli) jälkeen vuonna 2002 Helsingistä Lontoon kautta Torontoon, jossa tapasin kaksi vaihdossa olevaa opiskelijatoveria. Vuokrasimme auton ja kiersimme ympäri Ontariota ja Quebeciä seuraavan viikon ajan. Uudenvuoden vietimme Montrealisssa, jossa nähtävästi kyseisen elokuvan kohtauksista moni oli kuvattu Quebec-cityn lisäksi. Sen lisäksi, että olen haaveillut matkustavani amtrakilla Yhdysvaltojen läpi, olen unelmoinut vielä joku kevät palaavani Mount Royalille.

Toiseksi – niin naiivilta kuin se kuulostaakin ja onkin – elokuvan päähenkilöön oli allekirjoittaneen helppo samaistua. Hän kirjoitti väitöskirjaa tieteensosiologiasta väittäen narsismin olevan avaruuslentoja ja -tutkimusta eteenpäin vievä voima. Oma väitöskirjani käsikirjoitus ei ole vielä tullut hylätyksi (koska en ole jättänyt sitä esitarkastukseen) ja aihekin on hieman erilainen (vaikka seuraan populaaria tähtitiedettä käyden aina lukemassa kirjaston lukusalissa uusimman Tähdet ja avaruus -lehden). Niin ikään elokuvan keskeisenä teemana oli päähenkilön pyrkimys äidin kuoleman jälkeen rakentaa suhde veljeensä uudelleen. Hänen veljensä eli porvarillisessa parisuhteessa pikkuvirkamiehenä kun taas päähenkilö edusti epäonnistunutta sisäänpäin kääntynyttä köyhää tutkijaa.

Kolmanneksi, vaikka elokuvan teemat eivät mitään erikoisia olleet tai olivat lähinnä vanhan kierrätystä, oli se äärimmäisen huolellisesti tehty: se ei sisältänyt ylimääräistä, eikä siitä ei puuttunut mitään, ajatelkaamme elokuvan käsikirjoitusta, näyttelijätyötä, lavastusta tai kuvausta. Robert Lepage ei ole turhaan Quebecin arvostetuin teatterityöläinen. Hän näyttelee elokuvassa pääosaa ja sivuosaa (päähenkilön veljeä), käsikirjoitti elokuvan ja kaiken lisäksi ohjasi sen.

Elokuvan nimi La face cachée de la lune nimi samoin kuin koko elokuva tulee ymmärrettäväksi kuin tarkastelemme sitä psykoanalyyttisesti, aikuisen miehen vaikeudella siirtyä imaginaarisesta järjestyksestä symboliseen järjestykseen tai kuten Élisabeth Badinter on asian ilmaissut teoksessa XY, de l’identité masculine (suom. Mikä on mies? Vastapaino, 1993): miehen tärkein tehtävä on erottautua äidistä. Elokuvan päähenkilö kun pyrkii selittämään ensin ihmisten (vai pitäisikö sanoa miesten) kiinnostusta avaruuslentoja ja -tutkimusta kohtaan sillä, että ihminen haluaa peilejä itselleen. Tämä siis viittaa imaginaariseen vaiheessa, jossa lapsi identifioituu äitinsä ruumiiseen kuvitellen olevansa yhtä sen kanssa tai sen peilikuva. Vasta kun elokuvan loppupuolella päähenkilön aikaisemmin kuolleen äidin kultakala löytyy jäätyneenä ja hänelle vihjataan, että narsismin lisäksi avaruustutkimusta ja -lentoja ajaa ihmisen halu tuntea itsensä, päähenkilö kykenee ottamaan askeleen symboliseen järjestelmään, luomaan eettisen suhteen Toiseen itsenäisenä subjektina, laskeutumaan kuun tuolle puolen. Hän jättää hyvästit kuolleelle äidilleen ja saanee myös väitöskirjansa läpi avautuessaan solmuun.

Toisaalta tämä kaikki tulee ymmärrettäväksi jo elokuvan alkukohtauksessa, jossa kuulaskeutuja jättää emoaluksen.

 

Arvioitavana: 44500 Max / The Perfumer

Rakas päiväkirja, kävin eilen katsomassa Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailusarjan näytöksen numero neljä, tarkemmin dokumenttielokuvan parfyrmööri Max Perttulasta. Tarkoituksenani oli kirjoittaa siitä kritiikki ja tarjota sitä Aviisille. Mutta sitten huomasin, että kyseinen dokumenttielokuva lähetetään TV 1:ltä jo reilun viikon kuluttua sunnuntaina. Ei ole mielekästä kirjoittaa arvostelua, joka julkaistaisiin vasta dokumenttielokuvan televisiolähetyksen jälkeen. Niinpä ajattelin julkaista kirjoituksen tässä ja nyt, sen Max Perttula ja ohjaaja Jari Kokko ovat ansainneet.

Eau de Finlande

Suomen ylioppilaskikkailijoiden keskusosakunnan sähköpostilistalle 2000-luvun alussa oli joku – muistaakseni nykyinen Aviisin päätoimittaja – laittanut linkin kauniisti sanottuna erikoisille nettisivuille. Ne kertoivat Max Perttula nimisestä viitasaarelaisesta George Michaelin näköisestä veijarista, joka unelmoi omasta kosmetiikkayrityksestä.

Se, että sivuilla oli kuvauksia Perttulan mitä erilaisimmista taideprojekteista sekä musiikkivideoista, pakotti kysymään oliko Perttulaa oikeasti olemassa vai oliko kyse netin yksi monista huumorisivustoista?

Yliopiston kirjaston lehtilukusalissa vuonna 2005 huomasin tutun näköisen hahmon Yrittäjä-lehden kannessa. Siinä kerrottiin Perttulan perustaneen Suomen ensimmäisen ja ainoan tuoksuihin keskittyneen yrityksen nimellä Max Joacim Cosmetics.

Jari Kokkon ohjaama dokumenttielokuva sijoittuu vuosille 2007 – 2008. Perttulan yritys on korvia myöten veloissa ja yhdenkin isomman tilauksen kaatuminen johtaa yrityksen konkurssiin. Itseoppinut hajuvesitaiteilija valmistaa tuoksut käsityönä pienissä erissä ja pullottaa ne itse yrityksensä takahuoneessa. Hän on sen ainoa työntekijä.

Monitaitoinen yrittäjä suunnittelee ja kuvaa itse suurimman osan tuotekuvastoistaan ja mainoksistaan halvalla digikameralla, jossa ei ole edes zoomia. Mallina hänellä on Viitasaaren toinen kuuluisuus: vuonna 2004 esitetystä Miljonääri-Jussista kaikkien tuntema Jenni ”Zeni” Siltanen (joka, kuten muistamme, tippui kyseisestä ohjelmasta ensimmäisen viikon jälkeen).

Kokkon dokumenttielokuva on kaunis kuvaus Perttulasta, joka hyvän elokuvan tavoin ei ainoastaan viihdytä, vaan koskettaa. Jo alkukohtaus kedolla luo syvemmän symbolisen virtauksen elokuvan kerrontaan osaksi suomalaiskansallisen tarinankerronnan perinnettä.

Viitasaaren loskainen sää ja Perttulan vanha Toyota, joka ei mene edes katsastuksesta läpi, luo kontrastia siihen maailmaan mihin Perttula on astumassa: hän käy puhumassa hajuvesistä iloisella keskisuomalaisella murteella Kauniaisissa hienostorouville, jotka kyselevät missä päin Pariisia hän on opiskellut.

Perttulan kohtalo on ollut muuttaa 15-vuotiaan Ruotsista äidin kotipaikkakunnalle Viitasaarelle. Mutta nimenomaan tämä taianomainen kohtalo tekee Perttulasta ainutlaatuisen, ja se kannattelee dokumenttielokuvaa alusta loppuun.

Draaman kaari huipentuu Perttulan ensimmäiseen ulkomaanmatkaan – Ruotsia nähtävästi laskettu dokumenttielokuvassa ulkomaaksi – Pariisiin, jossa Perttula toteaa olevansa pieni tekijä ja vasta nyt ymmärtävänsä kuinka suppeissa piireissä hän on aikaisemmin liikkunut.

Dokumenttielokuva on lempeä kuin Perttulan lanseeraama kesäniityiltä tuoksuva 44500 Surrounded. Katsoja tuntee kouristuksen sydämessään: mitä jos maailman raadollisuus selättää Perttulan ennen kuin hän valloittaa luksushajuvesillään maailman?