Vasemmisto-opiskelijoiden vaalivoitosta

Rakas päiväkirja, hiljalleen pidetyissä ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmisto-opiskelijat menivät vihreiden ja kokoomusopiskelijoiden ohi suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Vaalivoitto on sikäli historiallinen, että en usko vähään aikaan vasemmiston missään toisissa vaaleissa pääsevän suurimmaksi ryhmäksi.

Kun kaksitoista vuotta sitten tulin opiskelemaan, esimerkiksi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vihreällä vasemmistolla eli Vivalla oli muistaakseni kaksi paikkaa edustajistossa. Mitään Vasemmisto-opiskelijoiden eli Vasopin kaltaista valtakunnallista verkostoa ei ollut olemassa ja moni vasemmistoryhmien ehdokkaana ylioppilaskuntien vaaleissa ollut lähti valtakunnanpolitiikassa mieluummin vihreiden kelkkaan.

Vuonna 2011 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vivalla on yhdeksän paikkaa neljästäkymmenestä. Myös Jyväskylässä ja Helsingissä vasemmisto-opiskelijoiden ryhmät ovat suurimmat ja kauneimmat puoluepoliittisista järjestöistä ylioppilaskunnissa.

Vasemmiston kannatuksen kasvua opiskelevan nuorison keskuudessa mielenkiintoisempaa onkin vihreiden romahdus. Vielä vähän aikaa sitten vaikutti siltä, että vihreiden nuorisokannatus tulee kasvamaan estoitta seuraavat vuosikymmenet ja vihreät opiskelijajärjestöt saavat jalansijaa myös teknisiltä yliopistoilta. Nyt teknisillä yliopistoilla äänestetään lähinnä kiltaryhmiä ja puoluepoliittisista ryhmistä ainoastaan kokoomuksella on jonkinlaista kannatusta.

Eduskuntavaalien alla vihreiden profiloituminen ”perussuomalaisten vastavoimaksi” leijonalogoineen auttaa ymmärtämään vihreiden alamäkeä.

Monelle vasemmistolaiselle perussuomalaisten sinänsä ottaminen silmätikuksi tai heidät määrittelemällä yhteiskunnalliseksi ongelmaksi oli vastenmielistä. Vasemmistolaisesta näkökulmasta perussuomalaiset tai edes puolueen siivellä hengailevat kansallissosialistiset eduskunta-avustajat eivät ole syy vaan seuraus.

Pääsyyllinen yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole perussuomalaiset vaan kokoomus ja oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka (jota myös vihreät ovat toteuttaneet).

Tästä syystä en jaksa iloita siitä, että perussuomalaiset saivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa, jossa äänioikeutettuja oli lähes 30 000, yhteensä hurjat 80 ääntä. On nimittäin ongelma, että perussuomalaisilla on valtakunnallisissa vaaleissa lähes 20% kannatus, mutta opiskelevan nuorison keskuudessa muutama promille. Se kertoo siitä, että suomalainen yhteiskunta on pahasti kahtia jakautunut, josta jokaisen vasemmistolaisen olisi oltava huolissaan.

Toisaalta perussuomalaisten heikko menestys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa johtui siitä, että listalle olleet kolme ehdokasta olivat kukin semi-natseja, Suomen sisun ry:n jäseniä, ja perussuomalaisten enemmistöläiset tietävät ottaa etäisyyttä heihin kuin ruttoon.

 

Vaihtoehtoisesta USA:sta parta-Kallen paaluuseen

Rakas päiväkirja, olen lukenut tässä Jani Saxellin reportaasiteosta Vaihtoehtoinen USA. Se kuvaa yhdysvaltalaisten vasemmistolaisten kansalaisliikkeiden moninaisuutta maan etelä-, itä- ja länsirannikoilla. En edelleenkään pidä Saxellin kirjoitustyylistä, kun yritin lukea hänen romaaniaan Minä, Lotta ja Päivikki pari vuotta sitten, se jäi kesken. Sisällöltään Vaihtoehtoinen USA on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että sitä jaksaa lukea keskittyneesti hyppimättä sivujen yli. Rakastan matkakirjoja, reportaasikuvauksia ja olen jo useamman vuoden ajan unelmoinut matkustavani pidemmäksi ajaksi Yhdysvaltoihin kulkien lännestä itään tai toisin päin. Saxellin kirjan lukeminen ei helpottanut kaukokaipuutani, vaikka se muistutti myös siitä, kuinka ärsyttäviä hipit voivat olla. Päätin toissavuoden syksyllä Malmössä järjestetyn Euroopan sosiaalifoorumin jälkeen, että enää en moisiin osallistu paitsi luennoitsijana ja tuolloinkin matkustan paikanpäälle lentokoneella ja asun vähintään neljän tähden hotellissa.

Koska tällä hetkellä allekirjoittaneella ei ole varaa lähteä Amerikan sosiaalifoorumiin, joka muuten järjestetään Detroitissa kesäkuun lopulla, tyydyn matkustamaan huhti- ja toukokuussa lähes joka perjantai Helsinkiin. Junaliput välille Tampere-Helsinki-Tampere on tarpeeksi iso taloudellinen uhraus työttömälle eli ”vapaalle tutkijalle”. Ensinnäkin osallistun, toivottavasti viimeiseen, jatko-opintoihini liittyvään kurssiin (Toiseuden ja tunnustuksen teemat politiikan tutkimuksessa), sitten on luvassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeily (jos hyvin käy, kokouksen jälkeen ennättää käydä Tukholman vanhassa kaupungissa terassilla) ja lopuksi on miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksen päivät ennen kuin kesä virallisesti alkaa (ajattelin viedä laiskuuttani saman paperin kuin naistutkimuspäiville lokakuussa).

Tämän lisäksi toukokuussa Helsingin yliopiston entinen Kristiina-instituutti järjestää konferenssin, jonka teemana on sukupuoli, luonto ja kulttuuri. Kyseisessä konferenssissa on Amerikan malliin kalliit ilmoittautumismaksut. En ole vielä päättänyt mitä teen: maksanko vai yritänkö mennä pummilla sisään. Konferenssissa kun allekirjoittanut kiinnostaa lähinnä Rosi Braidottin näkeminen livenä, hän kun on väitöskirjani yksi keskeisimmistä henkilöistä. Konferenssissa esitettävät paperit näyttävät olevan samaa kamaa kuin naistutkimuspäivillä, tosin hieman laadukkaampia koska mukana on vanhempia tutkijoita ja alustajia on tulossa ympäri maapalloa: Euroopasta, Yhdysvalloista, Intiasta. Esitettävien papereiden moninaisuutta voi jokainen käydä ihailemassa täällä. Ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että naistutkimuksessa ei olla edistyksellisiä, vaan on jämähdetty viiden vuoden taakse. Jo viime vuoden naistutkimuspäivillä kiinnitin huomiota siihen, että nais- ja sukupuolentutkijat eivät ole ymmärtäneet, että parta-Kalle on tehnyt paluun ja diskurssi kulttuurista, eli ylärakenteesta ilman infrastruktuuria, ja ”uudesta materialismista” on so last season.

Sen sijan mielenkiintoista analyysia mm. feminismistä, työelämästä ja parta-Kallen paluusta on kuultavissa täältä.

 

Nietzsche uuden maskuliinisuuden airuena?

Rakas päiväkirja, tänään olen viimeistellyt artikkelikäsikirjoitusta Critical Studies on Men and Nomadic Feminism. Kirjoitin sen jo ennen joulua, mutta lähtiessäni joululomalle jätin sen yliopistomme kielikeskukseen kielentarkastukseen. Tällä viikolla apurahahakemusten rustaamisen, kokoustamisen ja muiden selvitysten lisäksi olen korjaillut kyseisen käsikirjoituksen kirjoitusvirheitä. Tulee ihan lukioajat mieleen. Niin paljon on punakynä käynyt. Suurimmat ongelmat allekirjoittaneella näyttää olevan artikkeleiden ja propositioiden kanssa – asioissa jotka opitaan yleensä jo ala-asteella – ei niinkään lauserakenteissa tai jossain sofistikoituneimmissa kielioppikuvioissa.

Lähetän viikonloppuna kyseisen artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi Nordic Journal for Masculinity Studies -lehteen (kuten aikoinaan menin jo lupaamaan). Se olisi ensimmäinen ulkomaisessa lehdessä julkaistu artikkelini. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kirjoittanut vain ja ainoastaan suomeksi. Toisaalta jos käsikirjoitus tulee niin sanotusti hylsynä takaisin, voin lähettää sen suomenkielisen version johonkin sopivaan lehteen. Täysin sopivaa suomenkielistä julkaisua sille ei ole vaan olemassa: Naistutkimus tai Tiede & Edistys -lehtiä voisi yrittää.

Artikkelissa problematisoin mitä seurauksia ja haasteita miespolitiikalle ja (kriittiselle) miestutkimukselle olisi sillä, että hegeliläisestä identiteettipolitiikasta siirryttäisiin deleuze-nietzscheläiseen affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Feministinen politiikka on pitkälti pohjautunut Simone de Beauvoirin käsitykselle naisesta toisena sukupuolena. Beauvoirin ajattelun taustalla on G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologiassa esittämä herran ja rengin dialektiikka.

Herran ja rengin dialektiikka alkaa siitä, että tietoisuus tähtää herraksi, toinen alistetaan rengiksi. Näin sekä herran että rengin identiteetti eivät enää määräydy itsensä kautta. Tästä myös seuraa, että herra ei ole itsenäinen; herratietoisuus on riippuvainen rengistä. Luce Irigarayn kuvaus äidin ruumiin spekulatiivisuudesta miehen identiteetille voidaan ymmärtää analogiseksi tälle vaiheelle. Herra on olemassa herrana vain niin kauan kun rengin tietoisuus on oikealla tavalla hänen käytössään. Näin tilanne kääntyy rengin eduksi. Renki onkin Hegelin dialektiikassa varsinainen poliittinen subjekti, ei ainoastaan antamalla peilin herran tietoisuudelle, vaan myös kytkeytymällä suoremmin materiaaliseen todellisuuteen. Renki on herran ja maailman välissä kuin äidin ruumis (poika)lapsen ja maailman välissä. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta voidaan juontaa tulkinta siitä, että feminismi emansipoidessaan naiset eli rengin vapauttaa myös miehet heidät tietoisuudesta, joka on olemassa vain naisen spekulatiivisen ruumiin kautta. Beauvoirille sukupuolisen tasa-arvon saavuttaminen on sitä, että sukupuolten binaarinen vastakkainasettelu, herran ja rengin dialektiikka, murtuu kun molemmat tunnustavat toisen tietoisuuden tietoisuutena. Tällöin sukupuolet, mies ja nainen, alkavat suhtautua toisiinsa päämääränä sinänsä, eivät enää keinoina.

Sen sijaan Friedrich Nietzsche, jolta artikkelissani käsittelemä Rosi Braidotti on saanut vaikutteita – Gilles Deleuzen nomadisen ajattelun välittämänä – , pyrki ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikan yli-ihmisyyden käsitteellä: identiteettiä ei enää rakenneta suhteessa toiseen, vaan pyritään affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Siinä missä herra ja renki määräytyvät Hegelille molemminpuolisen toisin olemisen suhteen välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen rengistä kuin renki herrasta, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään suhdetta: herra affirmoi omaa subjektiviteettiaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka itseriittoisuudessaan sulkee rengin kokonaan ulkopuolelle. Herran ja rengin välistä suhdetta määrittelee pelkkä ero, jossa kumpikaan ei ole toiselleen toinen.

Tämä tarkoittaisi miespolitiikalle sitä, että maskuliinisuuden vastakohta ei enää olisi feminiininen; mies ei tarvitsisi toista, jota halveksia eli pelätä (naista, mustaa miestä, homoa) ja johon peilata itseään ja rakentaa ”itsetuntoa”, vaan miehet kykenisivät luomaan omat arvonsa ja olemassaolonsa oikeutuksen ”vähemmistöksi tulemisen” kautta. Näin toisen, erilaisuuden, eettinen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi.

Jos vielä nopeasti palaan edellisissä kirjoituksissa viittaamaani helsinkiläiseen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoon, hän on erinomainen esimerkiksi nietzscheläisittäin ajateltuna poliitikosta joka turvautuu orjamoraaliin. Hänen retoriikkansa ja politiikkansa perustuu kaunaisuuteen ja huonoon itsetuntoon: häntä ei olisi olemassa (poliitikkona) ilman toista (punavihreitä feministejä, maahanmuuttajia, Tehtaankadun homoa). Paradoksaalisesti hän haluaa tuhota nämä eli samalla hävittää myös oman olemassaolonsa (poliitikkona). Halla-aho ei ole kirjoituksissaan sinut oman maskuliinisuutensa kanssa, vaan on vajonnut itseinhoon. Sen sijaan pyrkimyksen uudelle miespolitiikalla ja -liikkeelle pitäisi olla ”halu olla mies” kuten miestutkija Stephen M. Whitehead on todennut. Pitäisi olla ylpeästi mies ilman, että pelkää menettävänsä maskuliinisuutensa (esimerkiksi käyttäytymällä feminiinisemmin kuin mieskulttuurissa on ollut hyväksyttyä). Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan herramoraalista. Whitehead kirjoittaa myös siitä, kuinka mies pitäisi ymmärtää jatkuvana tulemisen prosessina. Tästä taas Nietzsche puhui ikuisena paluuna.

Nomadisen ajattelun ottamista Nietzschen, Deleuzen ja Braidotti hengessä seuraisi muutamia ongelmia. (1) Miespolitiikan, tutkimuksen ja -liikkeen suhde feministiseen teoriaan olisi mietittävä uudelleen. Braidotti onkin sitä mieltä, miehillä ei tulisi olla mitään asiaa naistutkimuksen laitoksille tai opiskelemaan feminististä teoriaa. Tämä ei tarkoita vihamielistä hyökkäystä, vaan sitä, että olisi parempi sekä miehille että naisille, että he problematisoisivat omia sukupuoliaan keskenään, jotta ei sorruttaisi herran ja rengin dialektiikan kuvaamaan vastakkainasetteluun ja riippuvuussuhteeseen. (2) Jos ulkoministeri Alexander Stubb on vaikkapa esimerkiksi yli-ihmisestä, joka ei rakenna identiteettiään syyttämällä maahanmuuttajia, naisia tai homoja kaikista ongelmistaan, päinvastoin, on sinut oman itsensä kanssa suvaitsevaisena ja kosmopoliittina metroseksuaalina, ratkaiseeko se kaikki yhteiskunnalliset kysymykset? Näyttäisi nimittäin siltä, että kulttuurin femininisoitumisesta, siitä että feminiinisiksi ymmärretyt ominaisuudet ovat hyväksyttävämpiä kuin aikaisemmin, ovat hyötyneet nimenomaan Stubbin kaltaiset keskiluokkaiset miehet, joilla valtaa on ollut jo aikaisemminkin. Naiset ja työväenluokkaiset miehet ovat jääneet nuolemaan näppejään. Toisaalta, onko Stubb esimerkki yli-ihmisestä?

 

Viininpunaiset housut

Rakas päiväkirja, olen ihmetellyt miksi nyt viikon loppuna on kohistu siitä, että Kokoomus on saanut vaalirahoitusta yrityksistä, joissa on valtionomistuksia enemmän tai vähemmän. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutisoitavaa, että Suomi on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja tällä on pitkät perinteet; kuten Kokoomuksen hallintojohtaja Jarmo Pekkala Ylen uutisille toteaa: ”Näinhän tämä yksityinen puoluerahoitus on aiemmin toiminut”. Seuraavaksi odotan, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen osoittaa poliittista selkärankaa ja kykyä eettiseen ajatteluun vastatessaan kysymykseen pitäisikö valtioyhtiöiden pidättäytyä vaalirahoituksesta, että hän odottaa Lauri Tarastin työryhmän selvitystä.

Vakuutuskonserni Sampon Kokoomukselle antamasta 75 000 euron puoluerahoituksesta päätti kuulemma yksinomaan sen silloinen pääjohtaja ja hallituksen jäsen Björn Wahlroos. Tein tässä vaatekaapin sisällöstä inventaariota tänään ja totesin sen tilan tyydyttäväksi. Kahta vaatekappaletta olen himoinnut ja niistä kummastakin tulee mieleen tuo entinen vähemmistökommunisti: Bossin klubitakkia ja viininpunaisia suoria housuja. Ne päällä olisi hieno kävellä pitkin Tampereen katuja, yliopiston käytäviä ja istua lautamiehenä käräjäoikeudessa. Edellä mainituista vaatekappaleista ensimmäisiä on Stockmannin myynnissä, mutta niiden hinta on useampi sata euroa. Jälkimmäisiin en ole törmännyt, Björn Wahlroos hankki kuulemma omat pinkit housunsa Ruotsista.

Vaateinventaarion ja suomalaisesta korruptiosta käydyn keskustelun lisäksi lauantaina ennätin osallistua jälleen lukupiiriin, jossa luetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Lukupiirin jälkeen saunoimme, uimme ja paistoimme makkaraa. Lukupiiri pidettiin poikkeuksellisesti Hervantajärven rannalla sijainneella mökillä. Olen vasta nyt kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vuosina yliopisto-opiskelijat ovat radikalisoituneet ainakin Tampereen yliopistossa. Siinä missä 2000-luvun alussa riitti ”vasemmistolaiseksi” se, että oli hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan ja äänesti edes Vihreitä, niin nykyään tämä ei riitä. Esimerkiksi tämän päivän yhteiskuntatieteiden ja filosofian opiskelijat tekevät oikeasti eron Vihreisiin ja vasemmistopuolueisiin; pikkuporvarillisen edistyksellisyyteen ja analyyttiseen kapitalismikritiikkiin. He näyttävät jopa olevan tietoisia siitä, ketkä vanhemman sukupolven yliopisto-opettajat ja -tutkijat ovat kääntäneet takkinsa; kuinka monet aikaisemmin vasemmistolaiset 1980-luvulla hylkäsivät marxilaisen filosofian petyttyään tekemiinsä olkinukkeihin ja kääntyivät kohti postmodernia ajattelua (ja puoluepoliittisesti Vihreitä). Se, onko kyse yksittäistapauksesta vai jostain laajemmasta tendenssistä, nähdään syksyllä järjestettävien ylioppilaskunnan edustajiston vaalien yhteydessä.

Keskiviikkona osallistuin toiseen lukupiiriin: alustin miestutkimuksen lukupiiriläisille otsikolla ”Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi”. Jo ennen tätä alustusta olin päättänyt työstää paperia, johon alustukseni perustui, eteen päin – itse asiassa halkaista sen kahtia: kirjoitan siitä teoreettisemman version uudelleen englanniksi ja lähetän sen arvioitavaksi Nordic Studies of Masculinities nimiseen julkaisuun. Sitten kirjoitan käytännöllisemmän artikkelikäsikirjoituksen, jonka taasen pyrin saamaan julkaistuksi Politiikkaan. Jälkimmäisessä olisi tarkoitus problematisoida sitä, kuinka hegemonisen maskuliinisuuden käsite toimii ymmärtäessä Suomen poliittista järjestelmää. Esimerkkinä käyttäisin ulkoministeri Alexander Stubbia. Hänestä kun on viimeisen vuoden aikana melkein enemmän julkaistu juttuja siitä, kuinka hän on osallistunut miehekkäästi triatloniin tai maratonille, kuin varsinaiseen hänen työtehtäväänsä liittyviä artikkeleita. Täytyy olla tarkka ettei puhu itseään pussiin: olen kritisoinut hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä ja nyt sitä soveltaessa pitää ottaa oma arvostelu huomioon. Toiseksi pitää tietää kysymyksenasettelun rajat: hajanaisesti iltapäivälehtien tai Suomen kuvalehden juttuja selaamalla ei voi esittää mitään ”yleistä teoriaa” maskuliinisuuden ja Suomen poliittisen järjestelmän suhteesta. Mutta ehkä joitain alustavia huomioita kykenen tekemään esimerkiksi maskuliinisuuden, urheilun ja politiikan kolmiyhteydestä.

Olen odottanut, että joku hyödyntäisi kriittisen miestutkimuksen ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitteitä politiikan tutkimuksessa. Koska kukaan ei ole näin tehnyt täytynee allekirjoittaneen uhrautua. Mikko Lehtosen teos Pikkujättiläisiä vuodelta 1995 sisältää artikkelin Miesten mies: Ilkka Kanerva. Se on käsittääkseni ainoa tutkimus missä on hyödynnetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä problematisoidessa Suomen poliittista elämää. Eikä Lehtonenkaan ole politiikan tutkija vaan media- ja kulttuuritutkija. Hänen kysymyksenasettelu on siten hieman erilainen.

Uskon saavani edellä kuvatun artikkelikäsikirjoituksen ensimmäisen version jo ensi viikolla valmiiksi. Sen jälkeen alan kääntämään mainitsemaani teoreettisempaa artikkelikäsikirjoitusta englanniksi. Loppukuusta käynnistyy myös syksyinen apurahojen hakukausi: ensi vuodellekin olisi syytä saada rahoitusta väitöskirjan kirjoittamista varten. Niin, ja sitten pitäisi itse väitöskirjaakin työstää eteen päin seuraavien kuukausien aikana…

 

Ikuisten tohtoriopiskelijoiden ongelmista

Rakas päiväkirja, pitkä viikonloppu Hyvinkäällä vietetty, huomenna palaan Tampereelle orientoituen työtekoon. Parin viimeisen vuoden aikana en ole montaa kertaa käynyt entisessä kotikaupungissani. Kävellessä lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, muistoilla ei ole enää otetta nykyisyyteen, toisin kuin vielä muutama vuosi sitten. Viimeisiin lukioaikaisiin ystäviin siteet ovat alkaneet katkeilla jo jonkin aikaa sitten: joko he ovat perustaneet perheet eivätkä siksi ole enää yhteydessä tai sitten sekoilevat niin, ettei allekirjoittaneen kiinnosta pitää ainakaan mitään syvällisempää yhteyttä heihin. Ale pubista löytyy vielä muutama vanha tuttu kantapeikko, kirjastosta löytyy paremmin kirjoja kuin Tampereelta ja Usmin retkeilymaastot ovat edelleen vailla vertaansa. Mutta minkäänlaista tunnesidettä tähän pikkukaupunkiin ei minulla enää ole.

Eurovaaleista näyttäisi tulevan varsinaiset friikkivaalit, joissa voi käydä melkein miten tahansa. Vaalien luonteen ”haltuunotto” vaikkapa karnevalisoimalla ne kuuluu demokratian ja vielä enemmän politiikan luonteeseen. Politiikassa ei ole ainoastaan kyse oikeutuksen hakemisesta vallitsevalle poliittiselle järjestelmälle, vaan myös kamppailusta poliittisen järjestelmän luonteesta. Siksi on parempi etten esitä mitään arvailua vaalien lopputuloksesta.

Ensi perjantaina olen valvomassa valtio-opin ja kansainvälisen politiikan pääsykokeita yliopistolla, sunnuntaina olen vaalitoimitsijana ja seuraavalla viikolla kahtena päivänä lautamiehenä käräjäoikeudessa. Juhannuksen vietän jossain Kuopion lähellä, kesä- ja heinäkuun välillä palloilen vajaan viikon Tammen tila nimisessä retkikeskuksessa Ulvillassa leirillä. Heinäkuussa suunnitelmissa on maakuntamatkailua Pirkanmaalla, viikko Helsingissä ja ehkäpä reissu Joensuuhun Ilosaarirokin aikoihin. Festarilippua en ole hankkinut, enkä hanki.

Missä vaiheessa ennätän kirjoittaa tutkielmaa eteen päin? Väitöskirja ei ole edennyt lainkaan viimeisen kuukauden aikana. Olen kallistumassa siihen, että kirjoitan niistä kahdesta artikkelikäsikirjoituksesta, joista pitäisi muodostua väitöskirjani toisen osan runko, sekä keväällä aloittamastani miestutkimusta ja nomadista feminismiä käsittelevästä artikkeliluonnoksesta uudet versiot kesäkuukausien aikana. Syksyllä siirryn suoraan väitöskirjani kolmanteen osaan jättäen toisen osan ja muut keskeneräiset työt odottamaan parempia aikoja.

Tieteessä tapahtuu -lehdessä Tampereen yliopiston kansanvälisen politiikan professori Vilho Harle kirjoittaa jatko-opiskelijoista, jotka eivät saa lopulta väitöskirjaansa valmiiksi kaikista vakuutteluistaan huolimatta ,ja jos saavatkin väitöskirjansa joku päivä valmiiksi, on se kestänyt pitkälti toistakymmentä vuotta. Harle ei halua syyllistää niinkään jatko-opiskelijoita, jotka antavat ymmärtää työtä ”ohjaavalle” professorille tai apurahasäätiölle väitöskirjan olevan ”yhtä lukua vaille valmis” tai väitöskirjan valmistuvan ”viimeistään ensi vuonna”, vaan enemmänkin tiedepolitiikkaa ja yliopiston laitosten suhtautumista jatko-opiskelijoihin. Yliopistot eivät ota vakavasti jatko-opiskelijoita ja paneudu heidän työnsä ohjaukseen. Vaikka laitoksellamme on paljon kauemminkin väitöskirjaansa tehneitä jatko-opiskelijoita ja Harle väittää jutussa perspektiivinsä ulottuvan kolmenkymmenen vuoden taakse, lukiessani tänään hänen juttua Hyvinkään kaupunginkirjaston lukusalissa, tunsin pienen pistoksen sydämessä. Ei kai hän vaan tarkoittanut minua!

 

Jorman ja Kallen jäähyväisluennot

Rakas päiväkirja, tänään olin kuuntelemassa tiedotusopin professori Kaarlo Nordenstrengin ja sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jäähyväisluentoja. Yliopiston juhlasali on täynnä, tunnelma oli samaan aikaan haikea ja harras. Viimeisten vuosikymmenien aikana Nordenstreng ja Sipilä ovat olleet yliopiston kasvot ulkopuolisille. Heidän eläköitymisen jälkeen Tampereen yliopistolle ei ole enää kaikkien tuntemia vasemmistolaisia intellektuelleja.

Oli pitkälti Nordenstrengin ansiota, että Tampereen yliopisto profiloitui punaiseksi yliopistoksi 1970-luvulla. Mutta yhteiskuntallisen toiminnan lisäksi Nordenstrengin tieteelliset ansiot ovat ilmiömäiset. Hän jäi nyt eläkkeelle virkaiältään Suomen vanhimpana professorina. On mielenkiintoista, että Sipilää ei ole samalla tavoin punaisuudesta, vaikka hän on aivan yhtä vasemmistolaisittain ajatteleva ihminen: jäähyväispuheessa Sipilä mainitsi jo lapsena ihmetellen maatyöväestön suuria tuloeroja. Hän oli hyvin toimeentulevasta perheestä eikä hänen sukunsa muille jäsenille epätasa-arvoisuus näyttänyt olevan eettinen ongelma. Hänelle se oli. Syynä siihen, miksi Sipilää ei ole pidetty niin vasemmistolaisena kuin Nordenstrengiä ja hänet on hyväksytty yhteiskunnallisena keskustelijana porvarillisissa instituutioissa, lienee hänen viikko sitten menehtynyt äitinsä YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli mm. Liberaalin kansanpuolueen presidenttiehdokkaansa 1980-luvulla.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta kun kirjauduin yliopistoon. Sipilä oli juuri tuolloin valittu Tampereen yliopiston rehtoriksi. Kun aloitin jatko-opiskelijana viisi vuotta sitten, Sipilä siirtyi yliopistomme kansleriksi.

PS. Kävin myös äänestämässä tänään. Ääneni annoin numerolle 109. Anna Mikkolaa ei tarvitse erikseen kehua, jokainen voi huomata sen lukiessaan hänen juttujaan.

 

Sodexo: ovat auki yliopistolaisille!

Rakas päiväkirja, parin viimeisen viikon aikana Tampereen yliopiston opiskelijoista koostuva Toimiva yliopisto -verkosto on vääntänyt kättä yliopiston hallintopäällikön kanssa siitä, mitä yliopiston tiloissa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Alun perin Toimiva yliopisto -verkosto perustettiin ennen kaikkea esittämään luovaa ja oikeutettua kritiikkiä uutta yliopistolakia kohtaan, puolustamaan vapautta ja demokratiaa.

Toimiva yliopiston verkostolaisista jotkut kuitenkin saivat idean aikuiskasvatustieteiden professori Juha Suorannan julkisen tilan sosiologian kurssilta tehdä tiedotuskampanjan Sodexo nimisestä monikansallista yrityksestä. Suomessa se tunnetaan ennen kaikkea työtekijöitä riistävänä työpaikkaruokalaketjuna, ulkomailla yksityisiä vankiloita ja vastaanottokeskuksia omistavana yhtiönä, jonka on huhuttu pahoinpitelevän ”asiakkaitaan”.  Tampereen yliopiston Linna kiinteistössä on Sodexon ruokala – kuten rakennuksen nimeen hyvin sopii.

Kun pari viikkoa sitten muutama opiskelija jakoi tiedotetta siitä, mikä firma tämä Sodexo oikein on, hallintopäällikkö päätti kutsua paikalle poliisin häätämään yliopisto-opiskelijoita pois yliopistosta. Lopulta professori Suoranta saapui paikalle kertomaan, että nämä ovat hänen oppilaitaan. Poliisit poistuvat paikaltaan viivyttyään paikalla toista tuntia, mikä osoittaa sen, että säästötoimenpiteet ja resursseista höylääminen näin laman kynnyksellä ei koske ainakaan poliisia. Heillä kun on aikaa väitellä harmittomien hippien kanssa.

Viime viikolla hallintopäällikkö päätti käydä vastaiskuun ja lähetti Linnan henkilökunnalle kirjeen, jossa hän pyysi ettei henkilökunta osallistu opiskelijoiden tempauksiin – kirjeestä oltiin lähinnä huvittuneita yliopiston käytävillä. Ja seuraavana päivänä Toimiva yliopisto -verkoston opiskelijat olivat valtaamassa yliopiston Päätaloa. Tällä viikolla kuulemma Sodexosta tiedottamiskampanja jatkuu.

Innostuin kirjoittamaan mielipidekirjoituksen valtauksen jälkeen keskusteltuani siitä parin palleron kanssa. Eilen lähetin sen Aviisiin eli Tampereen ylioppilaslehteen.

Ovet auki yliopistolaisille!

Noin puolikkaan jääkärikomppanian verran Tampereen yliopiston opiskelijoita – mukana myös muutama yliopiston henkilökuntaan kuuluva – valtasi yliopiston Päätalon keskiviikkona 22.4. kello 20 jälkeen kun Toimivayliopisto -verkoston tilavaraus oli päättänyt. Välittömästi kahdeksan jälkeen paikalle saapui poliisipartio, joka kuitenkin poistui paikalta todettuaan tilanteen rauhalliseksi. Sen sijaan yliopistolle tuli puolisen tusinaa stevareita pitämään yliopistolaisia, opiskelijoita ja henkilökuntaa heidän työpaikalleen, silmällä.

Kerrottuani seuraavana päivänä tästä hervantalaiselle teekkariystävälleni, oli hän ihmeissään: miksi yliopistolaiset valtasivat oman yliopistonsa?

Hänen ei ollut vaikea ymmärtää tätä siksi, että olisi ollut moraalisesti närkästynyt, vaan siksi, että Hervannan teekkarit pääsevät oman yliopistonsa tiloihin ympäri vuorokauden – muutamaa viikonloppua lukuun ottamatta. Ainoastaan joidenkin tapahtumien yhteydessä Teknillisen yliopiston hallinto rajoittaa teekkareiden kulkuoikeuksia. Mutta tähänkään ei ole syynä Teknillisen yliopiston epäluottamus teekkareita kohtaan, vaan halu estää ulkopuolisten eksyminen yliopiston tiloihin.

Niin ikään monissa muissa Suomen yliopistoissa ainakin osa yliopiston tiloista on auki ympäri vuorokauden ja opiskelijoiden käytettävissä.

Sen sijaan Tampereen yliopistosta opiskelijat häädetään pois auringon laskiessa. Tietokoneluokka on ainoa tila, jossa opiskelijat ovat oikeutettuja oleskelemaan ympäri vuorokauden. Tosin sinnekin stevarit saattavat tulla kuumottamaan keskellä yötä kysellen opiskelijakorttia. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt vievätkö vartijat raudoissa pois jatko-opiskelijat, jotka eivät ole Tamyn jäseniä, kykene osoittamaan olevansa opiskelijoita?

Tampereen yliopiston hallinnon tilapolitiikka ja suhtautuminen yliopistolaisiin on kauniisti sanottuna sui generis. Mistä tämä syvä epäluottamus ja halveksunta opiskelijoita kohtaan juontaa? Miksi yliopiston hallinto haluaa tukahduttaa kaiken vapauden, luovan ja innovatiivisen ajattelun, johon yliopiston pitäisi kannustaa – jopa uuden yliopistonlain?

Entä miksi Tamy ei ole tehnyt mitään asian eteen vai hyväksyykö se oman jäsenistönsä sorron, alistamisen ja riiston?

YTM & jatko-opiskelija
Jiri Nieminen

 

Liberalismi, normatiivisuus ja demokratia

Rakas päiväkirja, lupasin kirjoittaa joitain huomioita tohtorin, Uuden Suomen kolumnistin ja yhden naisen think thankin perustaneen Iivi Masson väitöskirjasta Democratic Legitimacy and the Politics of Rights. Selasin sitä sunnuntaina istuessani vaalilautakunnassa – Tampereella vaalilautakuntiin kutsutaan myös varajäsenet, vapaa-aikaa oli tylsistymiseen asti – tehden siitä muistiinpanoja ja huomioita. En siis ole lukenut sitä kokonaan, mutta sen keskeisimmät teesit onnistuin mielestäni hahmottamaan. Masso väitteli vuonna 2006 Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella. Väitöskirjan arvosanaa en tiedä, mutta arvelen sen hyväksi tai erinomaiseksi.

Masson väitöskirja on mielestäni erinomaisesti kirjoitettu – kuten jo aikaisemmin totesin – ja sillä on jotain tekemistä allekirjoittaneen oman tutkimusprojektin kanssa. Me kummatkin otamme osaa keskusteluun poliittisesta ontologiasta ja metafysiikasta, problematisoimme 1600-luvun rationalismiin perustuvaa ihmis- ja politiikkakäsitystä. Lähtökohtamme ja kysymyksenasettelumme poikkeavat – aika paljon. Joka tapauksessa on suorastaan ironista, ettei työmme leikkaa sen enempää toisiaan, emme ota suoraan osaa samoihin keskusteluihin tai kommentoi samoja filosofeja tai politiikan teoreetikkoja, missään kohtaa. Tai eihän sitä varmuudella voi tietää, oma väitöskirjani kun on vielä pahasti kesken. Valtio-opin gradussani yhdessä luvussa kirjoitin niin John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta kuin Chantal Mouffen radikaalidemokratiasta.

Väitöskirjassaan Masso puolustaa normatiivista liberaalia politiikan teoriaa. Hänen keskeisin teesinsä on, että toisin kuin esimerkiksi radikaalidemokratiateorioista kirjoittanut Mouffe esittää, liberalismin ja demokratian välillä ei ole ristiriitaa sinänsä, vaan toteutuakseen demokratia vaatii rinnalleen tiettyjä liberalismin traditiosta nousevia poliittisia oikeuksia, jotka takaavat demokratian normatiivisen perustan. Radikaalidemokratian lisäksi Masso haastaa erilaiset niin sanotun harkitsevat demokratiateoriat (jotka perustuvat rawlsilaiselle oikeudenmukaisuusteorialle ja/tai Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationalismin ideaaliin) ja ottaa osaa Yhdysvalloissa käytyyn keskusteluun feministisestä ja poststrukturalistisesta politiikan teoriasta.

Masso puolustaa näkemystä, että demokratian perustavana olevat universaalit yksilönoikeudet eivät ole luonnollisia, moraalisia tai edes rationaalisia sinänsä, vaan poliittisia. Liberalistisen ajattelun paradoksi on se, että yksilön vapaus on ontologinen lähtökohta, ihmisten ajatellaan olevan synnynnäisesti vapaita, mutta samaan hengenvetoon valtion tehtäväksi määritellään yksilöiden vapauden turvaaminen. Valtio on klassisessa liberalismissa haluttu pitää mahdollisimman pienenä, niin sanottuna yövartijavaltiona, jotta valtio ei rajoittaisi ”hysäämällä” millään hyvinvointipalveluilla yksilöiden luonnollisia vapauksia, joiden pitäisi siis olla olemassa ilman valtiotakin – luonnostaan.

Masson väite demokratian normatiivisen perustan poliittisuudesta kytkee hänen väitöskirjansa käytännön politiikkaan: se luo ideologista perustaa vaikkapa Irakin sodalle tai muulle ”demokratian viennille” edellyttäen, että demokratia maapalloistaminen katsotaan poliittisesti ja moraalisesti tärkeäksi asiaksi – kukapa vastustaisi nykyään demokratiaa tai edes demokratian laajentamista? Masson väitöskirja paljastaa siten kuinka liberalismin ja konservatismin välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Vapaamielisyyden alta paljastuu pyrkimys staattiseen maailmaan tai ne elävät dialektisessa suhteessa. Esimerkiksi Masson mukaan feminismi poliittisena liikkeenä ponnistaa liberalistisesta politiikan traditiosta, vaikka feminismin teoreetikot ovat kritisoineet liberalistista ontologiaa ja humanistista ihmiskäsitystä mieskeskeisyydestä ja siitä, ettei se tunnista ja tunnusta ruumiillisten erojen merkitystä.

Suomessa jälleen kerran kun Yhdysvalloissa presidentinvaalit lähestyessä – miksi muuten Yhdysvaltojen presidentinvaalit saavat suomalasisessa mediassa ennen kaikkea iltapäivälehdissä enemmän tilaa kuin omat hiljattain pidetyt kunnallisvaalimme? – naureskellaan kuinka tyhmiä republikaanien kannattajat ovat ja televisiosta näytetään dokumentteja Yhdysvaltojen uskonnollisesta oikeistosta ja sen poliittisesti epäkorrekteista mielipiteistä. Todellisuudessa republikaanien politiikka perustuu hyvinkin älyllisesti harkittuun ja perusteltuun yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan – Masson kaltaisia lahjakkaita yhteiskunta- ja moraalifilosofeja riittää kyllä republikaanien joukossa. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin, Yhdysvalloissa filosofia ei ole eristetty yliopistokampuksille, vaan sillä on suora yhteys liittovaltion huipulle – valitettavasti.

Olen mielestäni lunastanut väitteeni, että Masso väitöskirjaa lukemalla pystyy ymmärtämään myös Vasemmistoliiton edellisen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen poliittisessa ajattelussa tapahtunutta muutosta: Siimes sitoutui Masson esittämään normatiiviseen demokratiakäsitykseen ja hänen mielestään myös Suomen ja vasemmiston olisi pitänyt edistää (ja varmaan pitäisi edelleen edistää) demokratiaa näistä lähtökohdista käsin, vietävä sitä vaikka väkisin tekemällä ”humanitaarisia interventioita” toiseen ja kolmanteen maailmaan jotta kakki pääsisivät nauttimaan samoista ihanista universaaleista kansalaisoikeuksista. Mutta mitä jos Masson premissit eivät pidä paikkaansa? Jos niin sanottu länsimainen liberaalidemokratia ei olekaan ihmiskunnan kehityksen huippu tai liberalismin ja demokratian välillä on sittenkin perustavanlaatuinen ristiriita kuten Mouffe esittää; demokratiaa on mahdollista toteuttaa ilman tiukasti määriteltyä Thomas Hobbesin ja John Locken filosofiasta nousevaa liberalistisen politiikan teorian normatiivista perustaa ja metafyysisiä oletuksia?

 

Järjestökuulumisia, osa 2

Rakas päiväkirja, sateinen syyskuu (*huokaus*). En istunut kertaakaan elokuun aikana terassilla, oli kylmää, eikä ollut aikaa. Toissaviikonloppuna oli Hämeen Vasemmistonuorten jokavuotinen leiri Tampereen Teiskossa, vierainamme oli kuusi toveria Junge DemokratInnen / Junge Linke –järjestöstä. Olivat kovia puhumaan natseista. Allekirjoittanut esitteli heille Suomen poliittista järjestelmää ja tietoja Pohjois-Euroopan suurimmasta sisämaakaupungista – Tampereesta. Tunsin jälleen itseni vanhaksi: nuorin saksalainen vieras oli vasta 16-vuotias!

Viime viikonloppuna olin alustamassa naistutkimuksen kesäleirillä Kontiolahdella (samassa paikassa missä vietin Juhannuksen). Kun ilmoittauduin sinne keväällä, kuvittelin leirin olevan arskanottamista, rentoa nurmikolla ja piitsillä löhöilyä, vakavien keskustelujen lomassa. Kylmästä ja sateisesta säästä johtuen jouduimme kuitenkin pakkautumaan sisälle hämärään Varparannan leirikeskuksen päärakennuksen saliin. Alustukseni meni turhankin rutiinilla – esitelmöinti muinaisen graduni aiheesta, Judith Butlerin suhteesta psykoanalyyttiseen, teoriaan ei annan itselleni enää mitään. Leirin mielenkiintoisinta antia oli kohutaitelija Ulla Karttusen alustus. Keväällä käyty keskustelu hänen teoksestaan Neitsythuorakirkko sai lisävalaistusta. Asiasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta todettakoon lyhyesti, että häntähän syytetään lapsipornon levittämisestä, mutta todellisuudessa kyseisessä teoksessa olleista mallien kuvista (todennäköisesti) yksikään ei ollut alle 18-vuotias (useimmat lähes 30-vuotiaita kuuluisia mainstream-pornotähtiä). Poliisi ei ole vain viitsinyt tarkistaa asiaa koska lain mukaan sen ei tarvitse tehdä sitä. Kaiken lisäksi kuvat olivat lähempänä ns. pehmopornoa kuin hc:ta. Kysymys kuuluukin, miksi Karttusen teos tuomittiin sitten niin taide-eliitin kuin porvarillisen lehdistön toimesta niin nopeasti, näkemättä sitä?

Ensi viikonloppuna on Vasemmistonuorten tasa-arvo ja seksuaalisuuden monimuotoisuuden työryhmän eli seksiryhmän kokous Helsingissä. Esityslistalla on keskustelua mm. tasa-arvosuunnittelusta ja palautetta työryhmämme toiminnasta. Se kun on kokoontunut kohta vuoden ajan. Kahden ja puolen viikon kuluttua matkustan Ruotsin Malmöhön Euroopan sosiaalifoorumiin. Alusta siellä eräässä paneelissa keksimälläni otsikolla ”The past, present and the future of feminist theory in practice”. Koska esitelmöin englanniksi on se syytä kirjoittaa varmuudenvuoksi paperille, etten sekoa sanoissani. Haastavasta otsikosta huolimatta yllätyin itsekin kuinka hyvin hallitsen kyseisen tematiikan: Suomeksi kykenisin koska tahansa ulkomuistista vetämään parintunnin tiiviin ja ytimekkään luennon kyseistä aiheesta.

Tällä viikolla on ilmoittautumisen syksyn kursseille ja ensi viikolla ne sitten alkavat. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, suoritan aikuispedagogiikan perusopinnot lukuvuoden 2008-2009 aikana urakalla ja aineopintojakin niin paljon kuin ennätän. Kursseilla näyttäisi vain olevan ruuhkaa. Syksyn apurahahakemuskausi on myös käynnissä. Yhteen säätiöön olen jo hakemuksen lähettänyt ja vielä neljään pitäisi kuukauden sisällä hakemus lähettää.

PS. Kuvia Teiskon leiristä löytyy täältä.

 

Takaisin koulunpenkille?

Rakas päiväkirja, olin tänään useampaan kuukauteen ensimmäistä kertaa Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liiton kokouksessa. Keväällä skippasin muutaman kokouksen enkä muutenkaan ole ollut kovin aktiivinen hallituslainen. Mutta nyt olen päättänyt ryhdistäytyä myös Tatten suhteen, vaikka statukseni suhteessa yliopistoon on epämääräinen. Kokouksessa keskusteltiin Tatten nettisivujen uudistamisesta, yliopistoallianssin hallinnosta ja siitä kuinka jäseniä saataisiin ammattiliittoon enemmän. Keskustelunaiheet olivat siten pääpiirteittäin samoja kuin talvella. Silti tunnustan olleeni erinomaisen pihalla kaikesta, vaikka aikaisemmin olen kuvittellut olevani kiinnostunut yliopistohallinnosta ja korkeakoulupolitiikasta.

Maanantaina kävin hakemassa kymmenennenkerran opiskelukorttiini tarran ja Tamyn kalenterin. Järkytyksekseni marjapuurokirjaa eli opetusohjelmaa ei enää jaeta opiskelijoille. Olisin tarvinnut sitä pitkästä aikaa: viikonloppuna keksin jättäväni väitöskirjan kirjoittamisen vähemmälle ja palaavani vielä kerran koulunpenkille. Suorittaisin perus- ja aineopinnot aikuispedagogiikasta nyt alkavana lukuvuotena? Lopullista päätöstä en ole tehnyt.

Aikuispedagogiikan opintoja puoltaa kaksi asiaa. Ensinnäkin olen viettänyt kevään ja kesän aikana niin rentoa elämää, että pitkäjänteiseen tutkimustyöhön palaaminen vaatii shokkihoitoa: en usko tiiviinkään ohjelman (luennoilla käymisen parikolme kertaa viikossa ja kirjatentteihin lukemisen) niinkään hidastavan väitöskirjatyötä kuin tuovan arkeen jälleen rytmiä jolloin tutkimustyökin sujuisi intensiivisemmin ainakin niinä päivinä kun ei ole luentoja tai seminaareja. Toiseksi aikuispedagogiikan opinnot parhaassa tapauksessa laajentaisivat uravaihtoehtoja yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väittelyn jälkeen: yliopistomaailman ulkopuolella, kuten työväen- ja kansalaisopistoissa sekä ammattikorkeakoulussa, arvostetaan kasvatustieteellisiä opintoja.

Kysyttäessä mitä aion tehdä tohtoroitumisen jälkeen olen viime aikoina sanonut muuttavani Helsingin Flaxi- eli Munkkiniemeen hippikommuuniin ja alkavan tutkijaksi jos onnistun saamaan postdoc-apurahan tai viransijaisuuden yliopistolta, vapaaksi tutkijaksi jos voitan lotossa, tai sitten menen Mari-Helmin kauneussalonkiin (kyseinen yritys perustetaan kesäkuussa vuonna 2010) oppisopimuksella kouluttautumaan parturikampaajaksi. Aikuispedagogiikan opinnot voisivat tuoda neljännen uravaihtoehdon: kansalaisopiston yhteiskuntatieteiden ja/tai filosofian opettaja. Tutkimustyötä jatkaisin harrastuksena.

Aikuispedagogiikan opintoja vastaan on se, ettei niistä ole välttämättä mitään hyötyä. Ne eivät anna sinänsä opettajan pätevyyttä mihinkään (ainoastaan aikuispedagogiikan pääaineopiskelijoilla on syventävissä opinnoissa harjoittelujakso jossain aikuisoppilaitoksessa). Niin ikään on hyvä kysymys kuinka paljon aikuispedagogiikan perus- ja aineopinnoissa on uutta allekirjoittaneelle. Opinto-oppaasta kun löytyy samoja teoksia joita olen jo lukenut sosiologian tai moraali- ja yhteiskuntafilosofian opintojen yhteydessä tai oma-aloitteisesti.