Miksi Suomessa ei rakenneta avaruusraketteja?

Rakas päiväkirja, sunnuntaina kirjoitin SpaceX -yhtiöstä, jonka on onnistunut kymmenessä vuodessa rakentamaan toimivat kevyt ja keskiraskas kantoraketti sekä avaruusaluksen miehitettyjä avaruuslentoja varten. Kaiken lisäksi yhtiö on saamassa seuraavan parin vuoden aikana valmiiksi raskaan kantoraketin, joka on yli kaksi kertaa Yhdysvaltojen ilmavoimien rahoittamaa ja tilaamaan isointa kantorakettia tehokkaampi mahdollistaen kuulentojen uudelleen aloittamisen pikaisellakin aikataululla, jos asiasta tehdään poliittinen päätös.

Sitä, miten on mahdollista, että yksityinen yritys kykenee parissa vuodessa siihen, mihin armeija ja kansalliset avaruusjärjestöt eivät ole kyenneet vuosikymmenissä, ei voi ymmärtää tuntematta Karl Marxin ajattelun perusteita: kuinka kapitalistiset tuotantosuhteet heijastuvat lopputuotteessa, tässä tapauksessa siihen, minkälaisia avaruusraketteja kyetään suunnittelmaan ja rakentamaan.

Kansallisten avaruusjärjestöjen tai asevoimien rahoittamien projektit ovat esimerkkejä fordistisesta eli teollisesta massatuotannosta, joka kykenee kyllä tuottamaan liukuhihnoittain autoja, mutta ei huipputeknologian tuotteita. Tästä syystä Nasan tai Yhdysvaltojen ilmavoimien uusimmatkaan kantoraketit eivät kykene ylittämään Neuvostoliiton 1960-luvun lopun avaruusteknologian tasoa; Yhdysvaltojen ilmavoimien vuonna 2007 käyttöön ottama Delta IV heavy on lähinnä kalliimpi versio Neuvostoliiton 1960-luvun Protonista. Neuvostoliiton vahvuus ja heikkous oli se, että stalinismi oli fordismin korkein muoto ja niin kauan kun myös kapitalismi perustui teolliselle massatuotannolle kykeni Neuvostoliitto kilpailemaan Yhdysvalojen kanssa ja oikeuttamaan poliittisen järjestelmänsä. Samasta syystä Kiinan kansantasavalta on käymässä kuin pikakelauksella Neuvostoliiton avaruusohjelmaa saavuttaen sen seuraavan kymmenen vuoden aikana, mutta on ollut kykenemätön kehittämään mitään uusia teknologisia innovaatioita.

Sen sijaan SpaceX:n lopputuotteet ovat esimerkki jälkiteolliseen postfordistisesta tuotannosta, eli niin sanotusta luovasta taloudesta, joka kykenee yhdistämään yhteiskunnan ylärakenteessa eli kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvia kulttuurisia vallankumouksia ja innovaatioita osaksi infrastruktuuria eli kapitalistisia tuotantosuhteita ja tuotantoa.

SpaceX:n perustaja ja toimitusjohtaja on Elon Musk niminen eteläafrikkalaissyntinen insinööri ja mesenaatti. Hän rahoittaa kaiken maailman projekteja, joilla hän uskoo vievänsä ihmiskuntaa eteenpäin kuin ottaen Star Trekin sosialistisen utopian liiankin tosissaan, ja hänen on onnistunut luomaan huomattava henkilökohtaisen omaisuus. Muskista tulee mieleen toinen eteläafrikkalaissyntinen liikemies, Mark Shuttleworth, joka tunnetaan taasen ilmaisen ja ihmiskunnan etnisen moninaisuuden teemaksi ottaneen, Linus Torvaldisin keksimään Linuxiin pohjautuvan, Ubuntu-käyttöjärjestelmän perustajana ja sen ylläpitävän säätiön rahoittajana.

Muskia tai Torvaldsia sekä pääosin niin sanotun jälkiteollisen kapitalismin ja luovan talouden tärkeimpiä henkilöitä ja yrityksiä yhdistää se, että he vaikuttavat Kaliforniassa. Useimmat heistä asuvat lähellä San Franciscoa, joka on tunnettu taasen hipeistä sekä seksuaalisesta moninaisuudesta. Tämä on saanut taloustieteilijä Richard Floridan esittämään hypoteesin luovan talouden ja homoseksuaalisuuden hyväksyttävyyden korrelaatiosta.

Florida on sikäli oikeassa, että siinä missä Kiinan kansantasavallassa Liu Bao radikalisoi nuoret ylhäältä käsin maolaiseen kulttuurivallankumoukseen, länsimaissa nuorison villiintyminen oli enemmän tai vähemmän omaehtoista alkaen levittäytymään San Franciscosta vuonna 1967 li Yhdysvaltojen ja Euroopan, jopa rautaesiripun toiselle puolelle. Suomessakin kaikenmaailman erkkituomiojat olivat valtaamassa Vanhaa ylioppilaskunnantaloa vuosi San Franciscon hippikesän jälkeen.

Kuten tässä Yle radio 1:n piilaakson historiaa käsittelevän kirjan esittelyssä käy ilmi, niin sanottu piilaakson ihme syntyi 1970-luvulla. Toki San Franciscon eteläpuolella oli jo aikaisemmin liittovaltion rahoittamia teknologiayrityksiä ja niiden houkuttelemina puolijohdeteknologiaa kehittäviä firmoja – kapitalismi on itsessään kykenemätön synnyttämään mitään – , mutta vasta kun yritysten täytyi palkata kurittomiksi käyneitä yliopisto-opiskelijoita, jotka mieluummin polttivat lsd:tä kuin olisivat tehneet töitä tunnollisesti, syntyi normeja rikkova niin sanottu luova talous. Saadakseen alojen ”parhaimmat aivot” Pohjois-Kalifornian huippuyliopistoista yritysten oli pakko muuttaa toimintakulttuureitaan, höllättävä kuria ja siirtyä normalisoivasta vallan tekniikoista minätekniikoihin eli itsen alistukseen. Jälkiteollinen luova talous on yhtä marxilaista sukupuoli- tai kulttuurivallankumousta kuten teologian tohtori ja salaliittoteoreetikko Juha Ahvio asian ilmaisisi.

Kalifornian etnisestä, sukupuolisesta ja seksuaalisesta moneudesta on tullut tuotannontekijä. Niin ikään on vaikea sanoa oliko piilaaksolla vai Castrolla merkittävämpi siinä ketjussa, joka romahdutti Neuvostoliiton. Castrolla en tarkoita Fideliä Kuubassa, vaan San Franciscon kaupunginosaa.

Neuvostoliito ei pystynyt hallitsemaa kulttuurivallankumouksen innoittamaa kansalaisyhteiskuntaa, perestroika tuli liian myöhään, mutta Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä kykeni siirtymään kurinpidollisesta teolliseen massatuotantoon perustuneesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan, joka integroi kansalaisyhteiskunnan etnisen, sukupuolisen ja seksuaalisen moneuden osaksi kapitalismia eikä nähnyt niitä enää (ainoastaan) yhteiskunnallisena ongelmana.

Meillä täällä Suomessa varsinkin kokoomuksen liberaalisiivessä ja oikeistovihreissä voidaan havaita vahvoja kaikuja luovan talouden saarnamiehiltä. Edellisen porvarihallituksen ohjelman tulee ymmärrettäväksi kun sitä lukee pyrkimyksenä saada Suomeen samanlaisia luovan talouden yrityksiä kuin Muskin luotsaama SpaceX:n. Mutta ainoa asia mitä edellinen porvarihallitus onnistui saamaan aikaan oli vastareaktio niin sanotulle luovalle taloudelle (mukaan luettuna sen mukanaan tuomalle luokkayhteiskunnan paluulle, eriarvoistumiselle ja uudelle monietniselle lumpenproletariaatille) perussuomalaisissa ja vaatimuksina käyttäytyä ”maassa maan tavalla”, paluuna kurinpidolliseen normalisoivaan yhteiskuntaan.

 

Saako pörssistä kottii?

Rakas päiväkirja, Vasemmistofoorumi on julkaissut ensimmäisen uuteen Peruste -sarjaan kuuluvan teoksen. Kyseessä on artikkelikokoelma, joka käsittelee omistamista ja rahaa yhteiskunnallisena suhteena. Kirjoitusten ajankohtaisuus ja laadukkuus yllätti allekirjoittaneen. Teos on vapaasti ladattavissa täältä.

Teoksen ehkä ajankohtaisin artikkeli on Lauri Holapan kirjoitus Rahan omistajat. Siinä käydään läpi finanssikapitalismin kehittymistä 1800-luvun lopulta. Usein vasemmistopiireissä nykyistä talouskriisiä on ollut tapana selittää narratiivilla, joka alkaa vuodesta 1971 kun Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon irrotti ”pahojen Chicagon poikien” neuvosta yksipuolisella päätöksellä dollarin kultakannasta rahoittaakseen Vietnamin sotaa. Seuraavilla vuosikymmenillä uusliberalismi tai monetaristinen talouspolitiikka levittäytyi kaikkialle maailmaan.

Tällainen tulkinta on kaunisteleva, sosiaalidemokraattinen, koska se antaa ymmärtää, että olisi mahdollista palata uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan kauden jälkeen takaisin keynnesiläiseen talouspolitiikkaan, jossa valtio kontrolloisi rahamarkkinoita ja elvyttäisi aina lamakauden aikana julkiseen talouteen investoimalla. Eräät taloustieteilijäthän ovat esittäneet, että olisimme jo palanneet keynnesiläisyyteen kun ensin Yhdysvalloissa liittovaltio joutui maksamaan pankkitukea estääkseen liikepankkeja kaatumasta ja viime päivinä olemme saaneet lukea Euroopan unionin tekevän saman epäsuorasti myöntämällä Kreikan valtiolle lainoja jotta eurooppalaiset suuret liikepankit eivät romahtaisi.

Holapan kirjoitus osoittaa, että keynnesiläysyyteen ei ole paluuta; se ei ole todellinen vaihtoehto. Kun Yhdysvallat siirtyi monetaristiseen talouspolitiikkaan – ja seuraavan kahden vuosikymmenen aikana muu maailma seurasi perässä – kyse ei ollut mistään oikeiston salajuonesta, vaan vilpittömästä pyrkimyksestä pelastaa kapitalistinen talousjärjestelmä ja vallitsevat tuotantosuhteet. Keynnesiläisyydessä kun rahamarkkinat toimivat niin jäykästi, että ne eivät tuottaneet huonoimpina vuosina pääomasijoittajille ja liikepankeille edes sen vertaa, että olisivat saaneet omansa pois.

Reaalitalouden kasvusta ja tuotannosta irrallinen finanssikapitalismi syntyi jo 1800-luvun lopulla kun pääomasijoittajat ja pankit halusivat nopeampia yksityisiä voittoja, minimoida riskit ja sosialisoida tappiot. Pörssi sellaisena kuin me sen tunnemme syntyi juuri sijoittajien riskin minimoimista varten. Siitä kuinka nopeasti osakkeet voidaan vaihtaa rahaksi käytetään hienompaa nimitystä: likviditeetti. Martti Servo & Napander laulaa siis likviditeetistä laulussa ”Saako pörssistä kottii”.

Sen lisäksi, että nykyisillä rahoitusmarkkinoilla ei ole mitään tekemistä todellisen tuotannon kanssa, on syytä muusta, että toisin kuin yläasteen yhteiskuntatiedon kurssilla väitetään, rahoitusmarkkinoilla asiathan eivät menee niin, että ensin keskuspankit lainaavat rahaa liikepankeille, jotka taasen lainaavat sitä eteenpäin yrityksille ja yksityisille ihmisille tai edes niin, että yritykset ja yksityiset ihmiset laittavat säästöön rahaa, jota sitten liikepankit lainaisivat edelleen. Todellisuudessa pankit lainaavat ensin ja saavat sitten rahaa keskuspankeilta. Kreikan talouskriisi on erinomainen muistutus tästä asiasta, joka on realiteetti, mutta josta vaietaan.

Vielä vähän aikaa sitten oli tapana sanoa, että nykyinen talouslama on pahin sitten 1930-luvun laman. Viimeiset viikot ovat osoittaneet, että asioiden laita ei ole niin: nykyinen talouslama on ylivoimaisesti historiallisen kapitalismin syvin. Asiaa pahentaa se, että kukaan ei ole keksinyt sellaista uskottavaa vaihtoehtoa nykyisyydelle, että kapitalistinen järjestelmä voitaisiin pelastaa kyseenalaistamatta samalla tuotantosuhteet, vaikka poliitikot ja jopa pankkiirit tulisivat katumapäälle ja myöntäisivät uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan olleen virhe.

Toinen huomionarvoinen artikkeli teoksessa on Erik Olin Wrightin kirjoitus perustulosta. En ala tässä nyt enempää käymään läpi keskustelua perustulosta: kuinka se toteutuessaan mahdollistaisi niin lakkoaseen ay-liikkeelle, luovan tilan elämään kuin korvaisi monimutkaisen ja auttamattomasti vanhentuneen sosiaaliturvan, vaan pyydän kiinnittämään huomiota siihen, kuinka perustulo tekisi tarpeettomaksi tuotantovälineiden kollektivisoinnin eli sosialismin tarpeettomana välivaiheena siirtyessä kapitalistisesta yhteiskunnasta kommunismiin. Mielenkiintoinen ajatus, jota en itse ole tullut aikaisemmin huomanneeksi.

Kuka vielä pari vuotta sitten olisi uskonut, että ajatus kapitalismista kommunismiin – monopolipelin kielellä yhteismaahan – siirtyminen olisi edes ajateltavissa oleva asia, puhumattakaan, että se olisi mahdollisuus? Eikä nyt edes ole kyse mistään Tiedonantajan huonosti kirjoitetuista ennustuksista kuinka kapitalismi kriisiytyy ja vallankumous tulee istumalla tumput suorina. Jopa porvarilliset taloustieteilijät myöntävät sen. Vasemmistofoorumin nyt julkaistussa kirjassa ei ainoastaan osoiteta kerrankin samalla kansantajuisesti mutta vakuuttavasti finanssikapitalismin umpikuja, vaan kyetään myös esittämään vaihtoehtoja kapitalismille. Se on jotain poikkeuksellista pari viime vuosikymmenen aikana vasemmistolaisessa ajattelussa.