tammikuu 2010


Rakas päiväkirja, tänään olen viimeistellyt artikkelikäsikirjoitusta Critical Studies on Men and Nomadic Feminism. Kirjoitin sen jo ennen joulua, mutta lähtiessäni joululomalle jätin sen yliopistomme kielikeskukseen kielentarkastukseen. Tällä viikolla apurahahakemusten rustaamisen, kokoustamisen ja muiden selvitysten lisäksi olen korjaillut kyseisen käsikirjoituksen kirjoitusvirheitä. Tulee ihan lukioajat mieleen. Niin paljon on punakynä käynyt. Suurimmat ongelmat allekirjoittaneella näyttää olevan artikkeleiden ja propositioiden kanssa – asioissa jotka opitaan yleensä jo ala-asteella – ei niinkään lauserakenteissa tai jossain sofistikoituneimmissa kielioppikuvioissa.

Lähetän viikonloppuna kyseisen artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi Nordic Journal for Masculinity Studies -lehteen (kuten aikoinaan menin jo lupaamaan). Se olisi ensimmäinen ulkomaisessa lehdessä julkaistu artikkelini. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kirjoittanut vain ja ainoastaan suomeksi. Toisaalta jos käsikirjoitus tulee niin sanotusti hylsynä takaisin, voin lähettää sen suomenkielisen version johonkin sopivaan lehteen. Täysin sopivaa suomenkielistä julkaisua sille ei ole vaan olemassa: Naistutkimus tai Tiede & Edistys -lehtiä voisi yrittää.

Artikkelissa problematisoin mitä seurauksia ja haasteita miespolitiikalle ja (kriittiselle) miestutkimukselle olisi sillä, että hegeliläisestä identiteettipolitiikasta siirryttäisiin deleuze-nietzscheläiseen affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Feministinen politiikka on pitkälti pohjautunut Simone de Beauvoirin käsitykselle naisesta toisena sukupuolena. Beauvoirin ajattelun taustalla on G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologiassa esittämä herran ja rengin dialektiikka.

Herran ja rengin dialektiikka alkaa siitä, että tietoisuus tähtää herraksi, toinen alistetaan rengiksi. Näin sekä herran että rengin identiteetti eivät enää määräydy itsensä kautta. Tästä myös seuraa, että herra ei ole itsenäinen; herratietoisuus on riippuvainen rengistä. Luce Irigarayn kuvaus äidin ruumiin spekulatiivisuudesta miehen identiteetille voidaan ymmärtää analogiseksi tälle vaiheelle. Herra on olemassa herrana vain niin kauan kun rengin tietoisuus on oikealla tavalla hänen käytössään. Näin tilanne kääntyy rengin eduksi. Renki onkin Hegelin dialektiikassa varsinainen poliittinen subjekti, ei ainoastaan antamalla peilin herran tietoisuudelle, vaan myös kytkeytymällä suoremmin materiaaliseen todellisuuteen. Renki on herran ja maailman välissä kuin äidin ruumis (poika)lapsen ja maailman välissä. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta voidaan juontaa tulkinta siitä, että feminismi emansipoidessaan naiset eli rengin vapauttaa myös miehet heidät tietoisuudesta, joka on olemassa vain naisen spekulatiivisen ruumiin kautta. Beauvoirille sukupuolisen tasa-arvon saavuttaminen on sitä, että sukupuolten binaarinen vastakkainasettelu, herran ja rengin dialektiikka, murtuu kun molemmat tunnustavat toisen tietoisuuden tietoisuutena. Tällöin sukupuolet, mies ja nainen, alkavat suhtautua toisiinsa päämääränä sinänsä, eivät enää keinoina.

Sen sijaan Friedrich Nietzsche, jolta artikkelissani käsittelemä Rosi Braidotti on saanut vaikutteita – Gilles Deleuzen nomadisen ajattelun välittämänä – , pyrki ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikan yli-ihmisyyden käsitteellä: identiteettiä ei enää rakenneta suhteessa toiseen, vaan pyritään affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Siinä missä herra ja renki määräytyvät Hegelille molemminpuolisen toisin olemisen suhteen välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen rengistä kuin renki herrasta, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään suhdetta: herra affirmoi omaa subjektiviteettiaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka itseriittoisuudessaan sulkee rengin kokonaan ulkopuolelle. Herran ja rengin välistä suhdetta määrittelee pelkkä ero, jossa kumpikaan ei ole toiselleen toinen.

Tämä tarkoittaisi miespolitiikalle sitä, että maskuliinisuuden vastakohta ei enää olisi feminiininen; mies ei tarvitsisi toista, jota halveksia eli pelätä (naista, mustaa miestä, homoa) ja johon peilata itseään ja rakentaa ”itsetuntoa”, vaan miehet kykenisivät luomaan omat arvonsa ja olemassaolonsa oikeutuksen ”vähemmistöksi tulemisen” kautta. Näin toisen, erilaisuuden, eettinen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi.

Jos vielä nopeasti palaan edellisissä kirjoituksissa viittaamaani helsinkiläiseen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoon, hän on erinomainen esimerkiksi nietzscheläisittäin ajateltuna poliitikosta joka turvautuu orjamoraaliin. Hänen retoriikkansa ja politiikkansa perustuu kaunaisuuteen ja huonoon itsetuntoon: häntä ei olisi olemassa (poliitikkona) ilman toista (punavihreitä feministejä, maahanmuuttajia, Tehtaankadun homoa). Paradoksaalisesti hän haluaa tuhota nämä eli samalla hävittää myös oman olemassaolonsa (poliitikkona). Halla-aho ei ole kirjoituksissaan sinut oman maskuliinisuutensa kanssa, vaan on vajonnut itseinhoon. Sen sijaan pyrkimyksen uudelle miespolitiikalla ja -liikkeelle pitäisi olla ”halu olla mies” kuten miestutkija Stephen M. Whitehead on todennut. Pitäisi olla ylpeästi mies ilman, että pelkää menettävänsä maskuliinisuutensa (esimerkiksi käyttäytymällä feminiinisemmin kuin mieskulttuurissa on ollut hyväksyttyä). Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan herramoraalista. Whitehead kirjoittaa myös siitä, kuinka mies pitäisi ymmärtää jatkuvana tulemisen prosessina. Tästä taas Nietzsche puhui ikuisena paluuna.

Nomadisen ajattelun ottamista Nietzschen, Deleuzen ja Braidotti hengessä seuraisi muutamia ongelmia. (1) Miespolitiikan, tutkimuksen ja -liikkeen suhde feministiseen teoriaan olisi mietittävä uudelleen. Braidotti onkin sitä mieltä, miehillä ei tulisi olla mitään asiaa naistutkimuksen laitoksille tai opiskelemaan feminististä teoriaa. Tämä ei tarkoita vihamielistä hyökkäystä, vaan sitä, että olisi parempi sekä miehille että naisille, että he problematisoisivat omia sukupuoliaan keskenään, jotta ei sorruttaisi herran ja rengin dialektiikan kuvaamaan vastakkainasetteluun ja riippuvuussuhteeseen. (2) Jos ulkoministeri Alexander Stubb on vaikkapa esimerkiksi yli-ihmisestä, joka ei rakenna identiteettiään syyttämällä maahanmuuttajia, naisia tai homoja kaikista ongelmistaan, päinvastoin, on sinut oman itsensä kanssa suvaitsevaisena ja kosmopoliittina metroseksuaalina, ratkaiseeko se kaikki yhteiskunnalliset kysymykset? Näyttäisi nimittäin siltä, että kulttuurin femininisoitumisesta, siitä että feminiinisiksi ymmärretyt ominaisuudet ovat hyväksyttävämpiä kuin aikaisemmin, ovat hyötyneet nimenomaan Stubbin kaltaiset keskiluokkaiset miehet, joilla valtaa on ollut jo aikaisemminkin. Naiset ja työväenluokkaiset miehet ovat jääneet nuolemaan näppejään. Toisaalta, onko Stubb esimerkki yli-ihmisestä?

Mainokset

Rakas päiväkirja, vaikka viime vuoden lopulla suunnittelin, etten kuluvan vuoden aikana kirjoittaisi artikkeleita (vaan keskittyisin vain ja ainoastaan väitöskirjaani mahdollisuuksien mukaan), vaikka saisin kuinka hyviä ideoita, sorruin tänään muiden juttujen ohessa luonnostelemaan pienen ideapaperin vaikkapa tulevan artikkelin pohjaksi. Se käsittelisi äärioikeistoa Suomen poliittisessa järjestelmänsä vuonna 2010.

Artikkelin taustana olisi hypoteesi, jonka esitin eilisessä kirjoituksessani, että halla-aholaisuutta tai propellipäisyyttä tai äärioikeistoa – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – ei voi ymmärtää rationaalisen politiikan teorian avulla: kyseessä on postmoderniin liittyvä ilmiö, jota on tarkasteltava performatiivisuutena. Kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon kirjoitukset ovat hänen kannattajilleen performatiivisia ”akteja”, jotka synnyttävän sen asiantilan johon se ostensiivisesti viittaa. Ne ovat ”toiminnan sanoja”, koska ne tekevät hänen kannattajilleen asian tilan todelliseksi. Tämä selittää: (a) miksi muiden kuin propellipäiden on niin vaikea käsittää halla-aholaisuutta ja Halla-ahon argumentointia; (b) miksi hänen kannattajansa ovat niin fanaattisia, että he alkavat spämmätä netin keskustelufoorumeja heti kun joku lausuu taikasanan ”Halla-aho”.

Seuraavaksi artikkelissa olisi hyvä käydä läpi keitä nämä Halla-ahon kannattajat ovat ja kuinka paljon heitä todellisuudessa on. Hommawatchissa on esitetty, viitaten Hommafoorumin tilastoihin, että ydinjoukko olisi niinkin pieni kuin alle 50 aktiivia. Tämän joukon hännystelijöitä on tietenkin enemmän, mutta Muutos-puolueen vaikeudet saada kannattajakortteja kokoon viittaisi siihen, että kyse ei ole määrällisesti merkittävästä poliittisesta liikkeestä. Kaiken lisäksi Halla-ahon kannattajia, Muutos-puoluehanketta ja suomalaista äärioikeistoa ei pidä sekoittaa keskenään. Mutta paremman tutkimuksen puutteessa, tämä antaa jonkinlaista osviitta. Halla-aho sai noin 3 000 ääntä kunnallisvaaleissa ollessaan ollessaan ehdokkaana sitoutumattomana Perussuomalaisten listalla.

Kysymys kuuluu: onko Halla-ahon kaltainen kunnallispoliitikko laadullisesti niin mielenkiintoinen, että hänestä olisi syytä kirjoittaa artikkeli? Olen sitä mieltä, että äärioikeiston nousu Euroopassa ja hänen poliittinen tyylinsä on tarkastelun arvoinen poikkeuksellisuudessaan. Hän on mm. Suomen ensimmäinen oikea ”blogipolitiikko” (vaikka hänestä ei koskaan tulisikaan koskaan kansanedustajaa, mitä vahvasti epäilen). Jätän kuitenkin varsinaisen blogipolitiikan tutkimuksen kollegoilleni Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella.

Tässä vaiheessa olisikin syytä tehdä artikkelissa pieni historiallinen katsaus. Suomessa ilmeni viimeksi merkittävää äärioikeistolaista liikehdintää 1930-luvulla. Se ei kuitenkaan onnistunut kumoamaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä kolmesta syystä. (1) Äärioikeistolta puuttui karismaattinen johtaja: Vihtori Kosola ei ollut tällainen. Hän oli liian maalaismainen ja kömpelö puhuja. (2) Suomi oli harvaan asuttu maatalousvaltainen maa. Fascistinen hallinto olisi edellyttänyt teollisuutta ja siirtomaavallan perintöä, jota fascistit olisivat voineet käyttää ideologisena verukkeena politiikalleen ja muodostaa liittosuhteen suurpääoman kanssa. (3) maltillisen oikeiston onnistui kesyttämään äärioikeiston samalla tavalla kuin Sosiaalidemokraatit veivät kannatusta kommunisteilta. Fascismi oli ennen kaikkea radikaalin porvariston liike, Suomessa oli liian pieni keskiluokka radikalisoituakseen. Niin ikään Suomi selvisi 1930-luvun lamasta paremmin kuin Keski- ja Etelä-Euroopan maat.

Vertaillessa tämän päivän Eurooppaan, nämä tekijät ovat edelleen voimassa (lukuun ottamatta ehkäpä viimeistä asiaa). Halla-aho on kaikkea muuta kuin karismaattinen. Hänestä ei ole internetin ulkopuolella kansanjoukkojen kiihottajaksi. Tietenkin internet on merkittävä poliittinen foorumi siinä missä radio 1930-luvulla ja televisio 1960-luvulta lähtien, mutta kyllä poliitikon pärjätäkseen olisi osattava esiintyä perinteisessäkin mediassa – ainakin toistaiseksi. Niin ikään maaseudulla äärioikeistolla ei edelleenkään ole merkittävää kannatusta: protesti kanavoituu Perussuomalaisten kautta, joka on enemmän (oikeisto)populistinen kuin äärioikeistolainen puolue. Erotuksena 1990-luvun alun äärioikeistolaiseen liikehdintään, skineihin, halla-aholaiset kuuluvat enemmänkin keskiluokkaan kuin työväenluokkaan. Ei ole vahinko, että Halla-aho on helsinkiläinen, vaikka internet ei ole niin sanotusti maantieteeseen sidottu. Lamasta huolimatta porvaristolla menee kuitenkin niin hyvin, että heillä ei ole tarvetta protestoida: he äänestävät kosmopoliittia suomenruotsalaista metroseksuaalia Alexander Stubbia tai hänen vastinetta omassa vaalipiirissään. (Tässä kohtaa voisin viitata toiseen artikkeliini, joka julkaistaan kohta Politiikka-lehdessä ja josta kirjoitin popularisoidun version myös Aamulehden alakertaan. Käsittelin siinä erilaisia maskuliinisuuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä.)

Tästä pääsemmekin siihen, että äärioikeiston todellinen vihollinen on liberaali porvaristo, vaikka poliittisessa retoriikassa puhutaan ”vihervasemmistolaisista feministeistä”. Suomessa kun on ollut jo 20 vuotta jonkin sortin porvarihallitus yhteen menoon. Pikantti yksityiskohta on se, että 1930-luvulla Mäntsälän kapinan aikoihin hallituskokoonpano oli täsmälleen sama kuin nyt: Kokoomus, Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP.

Artikkeli voisikin huipentua kysymykseen, mitä porvarihallituksen on tehtävä jotta kansanjoukot eivät alkaisi riehumaan, kuinka harjoittaa hegemoniaa 2010-luvun poliittisessa konjunktuurissa? Väitän, että Timo Soini on tässä avainasemassa. Siinä missä sosiaalidemokraatit olivat porvariston kilpi kommunisteja vastaan kylmänsodan aikana, nyt Perussuomalaiset ovat Soinin johdolla porvariston vastalääke äärioikeiston nousulle. Näin siitäkin huolimatta, että Halla-aho lähtisi Eduskuntavaaleihin perussuomalaisten listoilta. Soini on tehnyt pesäeroa Halla-ahon kannattajiin kutsumalla näitä propellipäiksi osoittaen omille kannattajilleen johtajuutta. Halla-ahoa itseään hän ei kuitenkaan ole morkannut. Se on viisasta politiikkaa: Halla-ahon tuomat äänet kelpaavat hänelle. Kannattaisiko porvariston ottaa Soini seuraavaan hallitukseen? Mielestäni ei, ei ennen kuin Perussuomalaisten kannatus on yli 10% (jonka jälkeen Perussuomalaisia ei voisi sivuuttaa uskottavasti). Koska hallitukseen ottamisen jälkeen porvaristoon kohdistuva protesti kanavoitusi Perussuomalaisten sijasta äärioikeistoon ja sitä olisi paljon vaikeampi hallita johtuen yllä esittämästäni syystä: propellipäille ei järkipuhe auta.

Rakas päiväkirja, yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum esittää legendaarisessa esseessä The Professor of Parody, että Judith Butler on hippikvietisti koska tämä ajattelua ei voi soveltaa mihinkään normatiiviseen politiikan teoriaan. Esseestä legendaarisen tekee se, että se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen pyrkimys kritisoida Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä uuden feminismin paradigmana. Nussbaum tuli kuitenkin kertoneeksi esseessä enemmän itsestään kuin kritiikkinsä kohteesta: hän teki esimerkiksi perustavanlaatuisen virheen sekoittaessaan performatiivisuuden ja performanssin käsitteet ja muutenkin osoitti huonoa 1990-luvun feministisen teorian tuntemusta. Jopa Butler vastustajat pitivät Nussbaumin kritiikkiä ala-arvoisenaa.

Nussbaumin esiin ottama kysymys performatiivisen politiikkakäsityksen antinormatiivisuudesta on kuitenkin tarkastelunarvoinen. Hän on oikeassa väittäen, että Butler ei pysty selittämään miksi performatiivinen politiikan teoria sinänsä auttaa rasismin, homofobian ja heteroseksismin vastaisessa kamppailussa. Performatiiveja voi käyttää myös näiden ajamisessa. Toiseksi Butlerilta puuttuvat yleensäkin perustelut sille, miksi rasismi, homofobia ja heteroseksismi ovat ”pahoja asioita”.

Ottakaamme esimerkiksi helsinkiläisen sitoutumattoman perussuomalaisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon retoriikka. Nussbaumin kriteerein, hän jos kuka on ylösalaisin arvot kääntänyt butlerilainen hippikvietisti: homofoobikko, rasisti ja heteroseksisti. Hän on tullut semi-tunnetuksi rasistisista ja hyökkäävistä nettikirjoituksistaan, jotka ovat rationaalisuuden kriteerien tuolla puolen. Oleellista ei ole se, että hän jäänyt kiinni lukujen ja erilaisten faktojen tarkoituksenmukaisesta vääristelystä, vaan että hänen kannattajilleen tällä ei ole merkitystä. Performatiivisessa politiikan teoriassa politiikka itse on mm. rationaalisuuden kriteerien määrittelyä. Niitä ei tuoteta ulkoa päin. Politiikassa on ihan sama miten ”rehellisesti” valta on tullut hankittua, rationaalisella argumentoinnilla eli ei, koska oleellisinta on se, että valtaa on. Kolmanneksi rationaalisuuteen vetomainen – Halla-aho on kirjoittanut: ”Pyrin pitäytymään verifoitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia” – on itsessään tunteisiin ja politiikan esteettisyyteen vetoava argumentti. Halla-ahosta kannattajat ovat etupäässä nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä alemman keskiluokan itsesääliin taipuvia miehiä, jotka pitävät itseään rationaalisina – maskuliinisuuteen ja keskiluokkaisuuteen viittaava ominaisuus – ja siksi heihin vetoaa tunnetasolla rationaaliseksi itseään väittävä rotutohtori. Halla-aho edustaa siis par excellence performatiivista politiikkakäsitystä.

Normatiivisen kvietismin lisäksi, Halla-ahoon sopii erinomaisesti myös kuvaus filosofisesta kvietismistä, jolla tarkoitetaan tutkijankammiossa harjoitettua sanojen kanssa kikkailua ja lörpöttelyä. Halla-aholla ei ole tunnettu puheenpitäjänlahjoistaan, lähinnä päinvastoin, ja niinpä hän pitää yhteyttä kannattajakuntaansa lähinnä raflaavilla blogikirjoituksillaan. Nussbaum kritisoi tämän päivän feministejä siitä, että he askartelevat lähinnä kielitieteen ja retoriikan parissa yliopistojen kampuksilta käsin eivätkä laita itseään oikeasti likoon ulkomaailmassa.

Siitä huolimatta, että halla-ahomaisesti performatiivinen politiikkakäsitystä voidaan hyödyntää toisin kuin Butler varmasti toivoisi, ei mielestäni pidä tavoitella normatiivista politiikan teoriaa. Politiikan normatiivisuus kun sulkee ulos enemmistön sekä ihmiskunnasta politiikan ulkopuolelle että asioista epäpoliittisina. ”Oikea politiikka” kun on nähty nimenomaan valkoisten, keski-ikäisten miesten puheena parlamentissa, ”avoimena ja reiluna proseduurina, jossa paras argumentti voittaa”. Rationaalisuuden kriteerit on otettu annettuna. Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu filosofi John Rawlsin meni jopa niin pitkälle puolustaessaan normatiivista ja rationaalista politiikkakäsitystä, että esitti poliittisesta puheesta lakaistavaksi pois eettiset, filosofiset, uskonnolliset kysymykset; ihmisen identiteettiin kuuluvat asiat. Hän vetosi yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän vakauteen. Tämä yhteiskunnan vakaus on nimenomaan ollut valkoisten, keski-ikäisten miesten hegemoniaa. Halla-aho on siinäkin outo, että hän on puolustavinaan valkoisten heteromiesten oikeuksia (Halla-ahon kannattajat myyvät T-paitoja, joissa lukee VHM eli valkoinen heteromies), vaikka todellisuudessa hänen poliittinen tyylinsä rikkoo keski-ikäisten valkoisten heteromiesten hegemoniaa enemmän kuin vihervasemmistolaisen feministin toiminta keskimäärin.

Niin ikään oikeusministeriön työryhmän mietinnössä rasistisista rikoksista on nähtävissä normatiivisen politiikan kaikuja. Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso onkin hyökännyt oikeusministeriön esitystä vastaan sillä ”[v]aikka rasistinen kirjoittelu on ongelmallista, raivostuttavaa ja ajoittain huolestuttavaa niin julkisen vallan ensisijainen tehtävä ei voi olla lisäkiihokkeiden tarjoilu kansanryhmiä vastaan lietsoville. Sen sijaan valtion ja kuntien tulisi lopettaa esimerkiksi romanien vaino, mielivaltaiset käännytykset, ulkomaalaisten säilöönotto, siirtolaisten perusoikeuksien rajoittaminen ja muut rasistiset käytäntönsä. Esityksellä taas piiloudutaan oman kyvyttömyyden hoitaa siirtolaispolitiikkaa taakse.” Tässä näkyy vihreiden ja vasemmiston ero. Varsinkin porvarivihreiden keskuudessa uskotaan edelleen rationaaliseen politiikkaan, utopiaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisesta keskustelusta, jonka lopuksi paras argumentti voittaa. Kun maailma sitten ei toimikaan niin kuin he haluaisivat, kiristetään sensuuria. Sen sijaan vasemmistossa ei koskaan ole luotettu sensuuriin. Butlerkin vastustaa sensuuria vihapuheen kitkemiseksi: se ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta ja vasemmisto on itse kärsinyt valkoisten keski-ikäisten heteromiesten hegemoniasta. Materialismia moralismi sijaan!

Rakas päiväkirja, SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on pyrkinyt maustamaan retoriikkaansa viittaamalla joko suoraan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamaan tai sitten matkimalla hänen maneereitaan naurettavan kuuloisilla anglismeilla. Olen jo aikaisemmin miettinyt sitä, mitä Urpilainen tarkoittaa kun hän yrittää hakea nousua SDP:lle obamamanialla? Urpilaiselta kun on nähtävästi jäänyt huomaamatta se, ettei Obama ole oikeasti kovinkaan suosittu presidentti Yhdysvalloissa, vaan ainoastaan demokraattilehdistöstä kritiikittä lainaavassa Helsingin Sanomissa tai joidenkin Kokoomus-poliitikkojen puheissa silloin kun he haluavat korostaa eroa edellisen ja nykyisen Yhdysvaltojen hallinnon välillä perustellakseen sitä, miksi Suomen olisi niin sanotusti kehitettävä suhteita Yhdysvaltoihin ja ennen kaikkea Natoon. Ei siis ihme, että SDP:n kannatus on laskenut kuin Obaman suosio; Urpilainen on onnistunut apinoimaan Obamaa.

Nyt Helsingin Sanomatkin on joutunut uutisoimaan sen tosiasian, että Obaman kannatus on heikoin kuin yhdelläkään toisella Yhdysvaltojen presidentillä ensimmäisen virkavuoden jälkeen. Miksi yhdysvaltalaiset haluaisivat ilmaisen terveysvakuutuksen kun eivät suomalaisetkaan halua ilmaista terveydenhuoltoa vaan äänestävät Kokoomusta tai Keskustaa, jotka pitävät huolen siitä, ettei ihmisiä hyysätä tai valtion velka pääse nousemaan liian suureksi? Sitä paitsi ei ulkopolitiikassakaan Obamana politiikka juurikaan eroa George W. Bushista: Irakissa ja Afganistanissa soditaan edelleen ja uutta ollaan aloittelemassa Jemenissä.

Toissa viikolla olin sekä Vasemmistoliiton puolueosaston että piiritoimikunnan kokouksessa. Ilokseni voin todeta, että meno ja ennen kaikkea väki on oikeasti muuttunut kahden vuoden aikana. Siinä missä vielä pari vuotta sitten puolueosaston kokouksessa lähes kaikki olivat yli 55-vuotiaita, nyt ainakin kolmannes on alle 30-vuotiaita; uusia jäseniä on tullut Tampereellakin kymmenittäin viimeisen vuoden aikana. Tietenkin se sukupolvi, joka oli nuori 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, puuttuu puolueesta lähes kokonaan. Niin ikään suuria ikäpolvia vaivanneesta enemmistö vs. vähemmistö -jaosta ei ole enää mitään merkkiä edes rivien välistä. Vielä vähän aikaa sitten ajattelin Paavo Arhinmäen valinnan puheenjohtajaksi olevan lähinnä kosmeettinen muutos. Nyt alkaa vaikuttaa siltä, että muutos sekä henkilöissä että puolueen toimintakulttuurissa ja tulevaisuudessa myös puolueorganisaatiossa on todellista. Haasteena on edelleen se, että puolue saisi mukaansa suuret kansanjoukot tai edes ne puolueen potentiaalisimmat äänestäjät, keski-ikäiset toimihenkilönaiset, innostumaan ja uurnille ensivuoden vaaleissa.

Paavosta puheenollen, Väyrynen lähti sitten Keskustan puheenjohtajakisaan. Epäilen edelleen Väyrysen olleen Matti Vanhasta vahingoittaneen ja Antti Kaikkosen poliittisen uran tuhonneen lautakasajupakan takana. Teoriani on se, että toimittaja Ari Korvola ja Väyrynen ovat vanhoja tuttuja ja Väyrynen päätti kostaa Kaikkoselle, entiselle oppipojalleen joka kääntyi sittemmin mestariaan vastaan, Korvolan kautta tuomalla julki Keskustaa lähellä olevien järjestöjen rahoituskuviot ja ennen kaikkea Kaikkosen hämärät sidonnaisuudet. Se, että samalla horjutettiin Vanhasen uskottavuutta pääministerinä, ei haitannut Väyrystä lainkaan. Päinvastoin. Kyseessä oli uskomaton onnenpotku Väyryselle kun Vanhanen päätti luopua pääministerin pallilta.