Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, torstaina olisi pitänyt olla kevään viimeinen seminaarialustukseni. Olin kuitenkin perunut sen koska en ole saanut kyseistä paperia työstettyä eteenpäin. Silti on hyvä olo siitä, että kuukausiin minulla on selkeä ja kirkas kokonaisnäkemys väitöskirjastani ja ajatus siitä, että saan sen joku päivä valmiiksi – ehkä jo kahden vuoden sisällä.

Aloitan johdantoluvun määrittelemällä mitä on metafysiikka ja ontologia, ennen kaikkea poliittinen ontologia, kuinka olemassaolon ja olemisen käsitteet heijastuvat siihen minkälaisia yhteiskuntapoliittisia teorioita ja käytäntöjä rakennetaan ja noudatetaan. Tarkoituksena on – lainaten ranskalaista marxilaista filosofi Ètienne Balibaria politiikka on todellista ontologiaa – tarkastella politiikka itsenäisenä osa-alueena irrallaan hallinto-opista ja juridiikasta. Politiikka kykenee säilyttämään itsenäinen luonteen kun ymmärretään kaikkein spekulatiivisimpien ja metafyysisimpien objektien rakentuvan nimenomaan poliittisesti.

Seuraavaksi palaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaani. Käsittelen poststrukturalistisen ja feministisen politiikan teorian suhdetta psykoanalyyttiseen diskurssiin. Ensimmäisenä käsittelen Louis Althusserin kompleksista suhdetta Jacques Lacaniin ja sitten siirryn Rosi Braidottin vähintään yhtä ambivalenttiin suhteeseen lacanilaiseen psykoanalyysiä kohtaan sekä hänen Althusser-kritiikkiin (minkä osoitan virheelliseksi). Näin saan otettua mukaan myös Luce Irigarayn radikaalin sukupuolieron teorian. Lopuksi kirjoitan jotain Gilles Deleuzin skitsoanalyysistä (jota en siis käsitellyt gradussani ja jonka ymmärtäminen itsellänikin on vielä haussa). Viime kädessä kysymys on representationalismista epistemologiassa ja siitä, sisältyykö lacanilaiseen ja/tai freudilaiseen psykoanalyyttiseen teoriaan kartesiolaisia dualismeja.

Tämän jälkeen pääsemmekin itse asiaan: Baruch Spinozaan. Hänen filosofiansa ei ainoastaan auta meitä vastaamaan edellä esitettyihin kysymyksiin, vaan antamaan myös vaihtoehtoisen tavan hahmottaa niitä – ja poliittista ontologiaa. Vaikka uudenajan alussa kartesiolaisuus haastoi skolastiikan ja aristoteelisen maailmankuvan, hallitsee kartesiolaisuus enemmän tai vähemmän länsimaista rationaalisuutta, vaikka se sisältää ”taikauskoisia” elementtejä.

Neljänneksi palaan sukupuolieron teemaan. Väitöskirjani otsikko on edelleen ”Multitudo ja feminiinisyyden pelko”. Irigarayn mukaan miehinen diskurssi kieltää sukupuolieron ja estää näin naisen sinänsä ilmaantumisen kieleen. Hän myös lukee Spinozan Etiikan ensimmäistä osaa tästä näkökulmasta. Vaikka mielestä Irigarayn Spinoza-tulkinta on vähintäänkin ongelmallinen, olen valmis allekirjoittamaan väitteen Spinozan feminiinisyyden pelosta, joka juontaa hänen filosofisesta monismistaan ja heijastuu myös hänen Poliittisessa traktaatissa. Samalla pohdin itsekriittisesti omaa suhtautumistani feminiinisyyteen tai siihen miksi olen itsekin niin hanakasti kieltämässä sukupuolieron tulemisen.

Väitöskirjani alaotsikkona oli jossain vaiheessa ”Spinozan ruumiin politiikan vaikutus Judith Butlerin performatiiviseen politiikka- ja sukupuolikäsitykseen”, ja Butlerin osoittamisessa par excellence spinozalaiseksi (mutta samalla myös kysyen kantaako Butlerin ajattelu tätä kautta feminiinisyyden pelkoa) on koko väitöskirjani grande finale. Mutta en tiedä edelleenkään miten sijoittaisin hänet osana kokonaisuutta; Butler on kuin väitöskirjani ydin ilman alkuperää, mikä on myös metafora hänen hegeliläisyydelleen. Kysymys on G. W. F. Hegelin halun dialektiikasta vs. Spinozan conatuksen käsitteestä. Lacanilaisessa psykoanalyysissä halu on puutetta jostain, sen sijaan spinozalainen conatus on Deleuzin mukaan jotain affirmoivaa.

Väitöskirjasta tuskin tulee mitään klassikkoa, mutta eräänlainen oppineisuudenosoitus, jota voi käyttää pohjana kun sen jälkeen alan kirjoittamaan opus magnumiani.

Rakas päiväkirja, tänään se tapahtui! Aloin kirjoittamaan väitöskirjani johdantolukua. En tosin edelleenkään ole päättänyt kirjoitanko monografian vai artikkeliväitöskirjan, mutta sillä ei ole tässä vaiheessa väliä. Niin ikään tuskin montaa lausetta nyt kirjoittamastani parista sivusta jää jäljelle kun seuraavien kuukausien ja vajaan parin vuoden aikana työstän tekstiä eteenpäin. Totta kai olen jotain väitöskirjaani liittyvää kirjoittanut jo syksystä 2004: kaikennäköisiä muistiinpanoja, seminaaripapereita ja esseitä, ja aikaisemminkin, jo muinaisessa valtio-opin pro gradu -tutkielmassani on paljon materiaalia jota kierrätän väitöskirjassani, mutta nyt kyseessä on siis se lopullinen versio väitöskirjani käsikirjoituksesta, mihin kokoan sopivassa suhteessa kaiken tuon materiaalin.

Kaikki tapahtui spontaanisti. Puolen päivän jälkeen avasin tietokoneen ja aloitin kirjoittamaan. Vasta hetken kuluttua ymmärsin mitä olin tekemässä. Näköjään pitkästä aikaa pystyn myös keskittymään väitöskirjan aiheen miettimiseen. Tässä ei ole ollut ainoastaan muita kiireitä, vaan myös erinäisiä keskittymisongelmia parin viimeisen kuukauden aikana. Mutta ei niistä sen enempää, tai siitä kuinka olen ylittänyt ne. Ehkä kirjoitan siitä myöhemmin. Toivottavasti tämä kirjoitusinto säilyy useamman päivän. Viikonloppukin on lähes kokonaan vapaa.

Rakas päiväkirja, lainasin luettavaksi teoksen Minä, Lotta ja Päivikki. Siihen oli kaksi syytä. Ensinnäkin kuulin juorun, että eräs tuntemani henkilö on seurustellut aikoinaan kyseisen teoksen kirjoittaneen Jani Saxellin kanssa. Toiseksi muistan suunnilleen viiden vuoden takaa radio-ohjelman kyseisestä teoksesta ja jo tuolloin ajattelin, että siihen täytyy tutustua. Nyt muistin asian siis ensimmäisen syyn takia uudelleen. Kyseinen teoshan on fiktiivinen kuvaus 2000-luvun alun Helsingin vasemmistoaktivismi-skenestä ja se sisältää useita viittauksia tuon ajan tapahtumiin ja henkilöihin hieman muunneltuna. En itse ollut tuolloin kuvioissa mukana, mutta valtio-opin opiskelijana olin luonnollisesti kiinnostunut kyseisistä tapahtumista ja muistan uutiset niistä elävästi.

Alkaessani lukemaan kyseistä teos odotukset olivat siten korkeat, mutta heti ensimmäinen lause ei ainakaan minuun kolahtanut. Niin ikään henkilöiden nimiväännökset tyyliin Kaapo Karpinmäki ja tapahtumien muuntelu vaikutti aluksi lystikkäältä valinnalta, mutta pidemmälle edetessä ne alkoivat lähinnä ärsyttämään: siirryin lukemisesta selailuun. Myös teoksen lauserakenteet koin jotenkin vaikeasti luettavaksi, puhumattakaan teoksen yleisestä tyylistä.

Samaan menoon täytyy arvostella myös toista vasemmistopiireistä tuttua nuorta kirjailijaa. Hanna-Riikka Kuisman ensimmäinen novellikokoelma Elinkautinen oli rankkuudessaan minulle viime vuoden yksi sykähdyttävimmistä lukukokemuksista. Sen sijaan hänen esikoisromaaninsa Käärmeen pesä oli pettymys. Sitäkään en jaksanut lukea loppuun. Kuisma on parempi novellistina ja hänen tyylinsä ei sovellu pitkäjänteiseen proosaan. Myöskään tarina ei kantanut niin, että olisin jaksanut kiinnostua siitä loppuun asti, vaikka teos ei mikään tiiliskivi olekaan.

Viime viikolla luin myös Hermann Hessen klassikkoteoksen Arosusi. Sen sentään jaksoin lukea loppuun asti, vaikkei sekään mielestäni kaunokirjalliseen top 10 pääse. Arosudesta on väitetty, että se olisi saanut vaikutteita psykoanalyysistä ennen kaikkea Carl-Gustav Jungilta. Itse näin teoksen olevan ennen kaikkea popularisoitua nietzscheläisyyttä. Samalla se herätti kysymyksen siitä kuinka Hessen kaltaiset älyköt vaikka näennäisesti vastustivat kansallissosialisteja he itse asiassa loivat heidän valtaannousulle lebensraumia viitatessaan nietzscheläisiin yli-ihmisen kaltaisiin käsitteisiin ja tarpeeseen ylittää porvarillinen elämänpiiri. Julkaisijan esipuhe ja muut monikerrokselliset elementit kuitenkin korottavat Arosuden Nietzscheä liikaa lukeneen nuoren kirjallisuuden opiskelijan mentaalisen odysseijan kuvausta, jollaista se silti jotenkin tahtoo muistuttaa, edistyksellisemmäksi teokseksi.

Rakas päiväkirja, viikonloppu sujui mukavasti Joensuusta. Siitä on yli kymmenen vuotta kun viimeksi siellä olen käynyt. Varhaiskeväinen sää, kun lumi on osittain sulanut, mutta mitään vihreää ei vielä näy, ei kieltämättä tee oikeutta Joensuun estetiikalle, mutta en usko pystyväni kutsumaan kyseistä kaupunkia kauniiksi edes keskikesällä. No, sen näkee sitten koska seuraavan kerran Joensuuhun olisin menossa näillä näkymin jo ensi heinäkuussa. Mutta parasta Joensuussa ovat ihmiset, joita löytyy mm. Kirkkokadun ja Mutalan kommuuneista.

Vasemmistonuorten tasa-arvo ja seksuaalityöryhmä eli seksiryhmä teki tärkeän kannanoton, että toimeentulotuen hakemisesta on tehtävä tasa-arvoista. Niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, joissakin kunnissa vaaditaan toimeentulon päähakijaksi avio- tai avoparin mies ja rahat myös maksetaan hänen tililleen, vaikka avuntarvitsija olisi nainen. Kyseessä on jo periaatteellinen ongelma, että yksilöä ei tunnusteta, mutta myös konkreettinen probleema, kun vaikkapa perheenpäällä on kahden viikon ryyppyputki menossa.

Perjantaina tuli käytyä myös legendaarisessa Kerubin kuppilassa sekä Wanhassa Jokelassa. Varsinkin jälkimmäinen oli miellyttävä yllätys: siellä oli live-musiikki, joku muusikko kävi aina välillä pimputtelemassa pianoa. Myös ravintolan ilmapiiri oli leppoisa. Käyn siellä varmasti vastaisuudessakin ollessani Joensuussa. Lauantaina ei enää jaksanut kokouksen jälkeen rellestää; iän karttuessa turnauskestävyys kärsii. Sunnuntaina Pieksämäen asemaravintolan kautta takaisin Tampereelle hyvillä mielin…

Nyt kun vielä pystyisi keskittymään väikkärin kirjoittamiseen pitkästä aikaa.