Propellipäät


Rakas päiväkirja:

Tulipas mieleen tuosta Jaakko Tervosta vielä, että jos hän on itse julkisesti(ilman nimeä! :D) kertonut olevansa kiakkovierasjuhlien järkkääjä, niin kait se rähinän suunnittelukokous on hyvinkin saattanut olla näsilinnankadulla SKP:n toimistolla/tiloissa??

Ei siinä kestänyt nimimerkillä Sepeteus Hiihtäjä ja muilla hommafoorumilaisilla kuin viikko ratkaista visainen ongelma.

Sikäli kun väite pitää paikkansa — kaikki netistä löydettyhän on totta, varsinkin anarkistien sivuilta poimitut tiedot — , että kiakkovierasjuhlien suunnittelukokous pidettiin osoitteessa Näsinlinnankatu 22, ei mielenosoitusta seuranneena ja tamperelaista kansalaisjärjestökenttää tuntevana kestänyt montaakaan sekuntia tulla yllä mainittuun lopputulokseen – siis jo viikko sitten.

Hommafoorumilaisten kannattaisi nyt vaan olla varovaisia savuavan aseen löytämisestä.

Sillä jos kiakkovierasjuhlien kokous pidettiinkin SKP:n toimistolla, eikä vasemmistoliiton toimistolla, niin silloinhan Perussuomalainen-lehden päätoimittaja Matias Turkkila valehteli!

Jopa Hommafoorumin sherlockit alkavat ehkä hiljalleen ymmärtämään, että Turkkilalla on totuuden kertomisen sijasta näennäisen rauhallisen pinnan alla jokin synkempi agenda, mistä allekirjoittaneen suosikkihistorioitsija Jussi ”Jusba” Jalonen jo kirjoitti. Tai sanotaan näin, että jos kaveri ottaa esille valtakunnanmediassa suorassa lähetyksessä puun takaa jonkin helsinkiläisen kunnallispoliitikon ja ay-toimitsijan nimen ja alkaa traumaattisesti hokemaan, että mikä on hänen asemansa tässä kaikessa, niin kyllä jossain on jotain vakavasti vialla.

Mainokset

Rakas päiväkirja, olen vältellyt sinua liian kauan. Mutta nyt kun jo toinen kirjoitukseni sensuroitiin Uuden Suomen blogipalvelusta, niin ajattelin siirtyä takaisin kirjoittamaan vain ja ainoastaan sinulle, lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen.

Suhdetta Uuden Suomen blogipalveluun ja muita kuulumisia voisin käsitellä joku toinen kerta. Nyt nimittäin voisin laittaa tähän edellä mainitun poistetun kirjoituksen kutakuinkin samanlaisena kuin se oli Uuden Suomen blogipalvelussa.

*

Nimimerkki Katariina.R tiedusteli Hommafoorumilla sitä, mistä mahtaa johtua, että erään tutkimuksen mukaan perussuomalaisten kannattajissa on selkeästi eniten ihmisiä, jotka hyväksyvät lasten pahoinpitelyn.

Hänen ei tarvinnut pettyä vastauksiin.

Hommafoorumilla jo ketjun neljännessä vastauksessa aletaan puolustelemaan lastenhakkaajia.

Esimerkiksi nimimerkki pavor nocturnus kirjoittaa.

Onko ns.tukkapöllyn antaminen kurittomille kakaroille sitten huono asia? Ei minusta.

Suomalaiset ihmiset pitävät lasten pahoinpitelyä yhtenä raskaimmista synneistä, mutta hommafoorumilaiset esittävät retorisia kysymyksiä nimimerkki Axel Cardan tyyliin:

Jos leijonauros tai karhu pyrkii tappamaan vierasta jälkikasvua, se on vain luonnollista. Jos ihminen lyö lastaan, on se luonnotonta. Miksi?

Niin ikään nimimerkki Arvoton vähättelee lasten pahoinpitelemistä:

ruumiillinen väkivalta ei minusta hirveän vakavalta oikeastaan tunnu.

Nimimerkki Mika sanoo suoraan:

Ruumillinen kurittaminen on OK.

Kun lukee hommafoorumilaisten sadistisia ja verisiä fantasioita lasten pahoinpitelemisistä, tulee niistä isänmaalliselle suomalaiselle ensimmäisenä primitiivireaktio: pahoinvointi ja kostonhalu.

Kuinka joku voi edes ajatella kohtelevansa kaikista haavoittuvimpia tuolla tavoin!

Mutta otettuaan hieman etäisyyttä ja analyyttisempi ote, on mahdollista ymmärtää hommafoorumilaisen väkivaltafantasioiden takana olevan onneton lapsuus.

Siksi kostaminen ei ole oikea reagointitapa.

Todennäköisesti hommafoorumilainen on itse joutunut lapsena vanhempiensa tai naapurinsetien ja -tätien pahoinpitelemiksi? He kaipaavat enemmän sääliä ja terapiaa kuin tuomitsevia sanoja meiltä suomalaisilta, jotka olemme saaneet kasvaa rakkaudella.

Ainakin nimimerkki Pergolaattori myöntää tällaisen tulkinnan oikeaksi:

Itseltäni kysyttiin lapsena ’Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?’. Sain joskus selkääni. Joskus mielestäni aiheetta tai ainakin niin että tehokkaampi tapa saada viesti perille olisi ollut kovistella henkisesti.

Väkivallankierteelle on tehtävä loppu, siitä on opittava ulos.

Niin ikään hommafoorumilaiset tarvitsisivat vilpittömästi opastusta lastenkasvatukseen, kuin opettelisivat lusikkaa ja haarukkaa käyttämään, tai siis toivotaan, että ainakaan nimimerkki KalleK:lla ei ole jälkikasvua:

[O]nkin oikeastaan mahdoton tietää, millä tavalla lapseen enää tänä päivänä voi koskea, ettei joudu vaan tuomituksi.

Kuka tahansa keittiöpsykologi tietää, että jos poika on kokenut tai nähnyt väkivaltaa lapsena, tulee hänestä itsestäänkin todennäköisesti vaimonhakkaaja isona.

Nimimerkki räsänen on oikeilla jäljillä alleviivatessaan ilmiön sukupuolittuneisuutta:

Mutta vakavasti, tulosta taitaa vääristää se seikka että perussuomalaisista äänestäjistä suurin osa on miehiä.

On vaara, että väkivaltaa kokenut poika ei aikuisenakaan kykene luomaan eettistä suhdetta Toiseen: naiseen, lapseen, muukalaiseen, itseensä. Hän on epävarma omasta minuudestaan ja identiteetistään.

Aggressiivinen käyttäytyminen ja lihaspanssarin pukeminen voi tuntua helpolta miehelle ratkaisulta maailma ahdistavuuteen. Maailma kun on niin monimutkainen!

Väkivalta on monesti myös ainoa opittu toimintamalli lapsuudessa kuten nimimerkki Sepi väkevästi todistaa hommafoorumilaisen sielunelämästä:

On mielestäni hyvä joissain tapauksissa käyttää voimaa kun puhe eikä käskyt mene perille. Näinhän se on aikuistenkin elämässä.

Ehkä tämä auttaa ymmärtämään myös sitä, miksi lasten pahoinpitelyfantasiat, naisvihamielisyys ja muukalaiskammoisuus lyövät kättä hommafoorumilla?

Hommafoorumilainen on kuin pakolainen, jolle mikään maa ei suostu myöntämään humanitaarista turvapaikkaa eksoduksellaan. Hän ei kykene luottamaan kehenkään ja alkaa rakentamaan mielessään salaliittoteorioita ja näkemään DEMLA:n kaikkialla.

Hommafoorumilainen ymmärtää vain ja ainoastaan toimintamalleja ja yhteiskuntaa, jossa ihmisten välisiä suhteita rakkauden sijasta välittää viha, väkivalta ja katkeruus.

Mutta Hommafoorumi onkin perustettu perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon blogin vieraskirjan pohjalle, joka tunnetusti sisältää raiskausfantasioita.

Lopuksi onkin hyvä — jälleen kerran — alleviivata koko Hommafoorumin keskeistä paradoksia.

Hommafoorumilla näytetään kannatettavan eniten käyttäytymismalleja ja politiikkaa, jota vastaan se on olevinaan perustettu.

Esimerkiksi kyseisessä keskusteluketjussa jälleen väitetään tyyllin, että ”muslimeista suurinpiirtein kaikki hyväksyvät lasten pieksemisen”.

Mutta kovimmat lasten pahoinpitelemisen puolustajat näyttävät löytyvän nimenomaan Hommafoorumilta.

Esimerkiksi nimimerkki rölli2 fantasioi siitä, että suomalaiset ovat kovia lasten pahoinpitelijöitä, mutta muut kuin perussuomalaiset eivät vain sano tätä ääneen:

[T]uosta kyselystä käy ilmi että perussuomalaiset äijät vastasivat rehellisesti ja muut niinkuin heidän odotettiin vastaavan.

Ehkä sekin auttaisi, että joku sanoisi hommafoorumialaiselle, että suomalaiset eivät ole kuin te, vaikka niin kuvittelette: me emme hyväksy lasten pahoinpitelyä.

Niin ikään nimimerkki Micke90:n kirjoitus on kuin saudiarabialaisen konservatiivin kynästä:

Onko tästä yhteiskunnasta tosiaan tullut tällainen holhousvaltio, jossa vanhemmilta viedään viimeinenkin määräysvalta omiin lapsiinsa?

Hommafoorumilaisesta piirtyy mieleen stereotypia uskonoppineesta, joka on kauhuissaan amerikkalaisesta monikulttuurisesta imperialismista ja nykymaailman moraalittomuudesta, kun naiset eivät enää suostu miesten alamaisiksi ja lapsiakaan ei saa pahoinpidellä vapaasti.

Nimimerkki Oami sentään tuo keskusteluun järjenäänen.

Hän muistuttaa, etteivät kaikki hommafoorumailaset ole lasten pahoinpitelijöitä tai edes fantasioi siitä:

Itse vastustan väkivaltaa, ja erityisen paljon vastustan väkivaltaa silloin jos sen uhrina on henkilö, jonka pitäisi nimenomaan nauttia suojelua tekijän taholta.

Rakas päiväkirja, olenpa tässä kirjoitellut uutta artikkelia, jonka lähettänen lokakuussa tieteelliseen julkiasuun arvioitavaksi. Kyseessä on vanhan propellipäitä käsitelleen seminaaripaperini uudelleenlämmittely. Artikkelissa pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi nimenomaan nuoret miehet ovat innostuneita kolmannen aallon oikeistoradikalismista.

Empiirisenä materiaalina artikkelissa käytän muun muassa oululaisen perussuomalaisten kansanedustajan ja eduskunnan kuopuksen Olli Immosen kotisivuja ja blogikirjoituksia.

Kirjoitus on edennyt ja uskaltaudun tässä vaiheessa tekemään muutaman huomion.

Immosen kotisivut ovat selkeät ja kokoavat erinomaisesti etusivulle yhteen ne teemat (vasemmalla reunassa) ja nettiyhteisöt (oikea reuna), joista kolmannen aallon oikeistoradikalismi Suomessa rakentuu: Hommafoorumi, Jussi Halla-ahon blogi, Sanan vapauden puolesta ry ja perussuomalaiset.

Immosen blogikirjoitukset eivät sisällä mitään sellaista uutta ”caustia”, josta Hommafoorumia tai Halla-ahon blogia seurannut ei tietäisi tai olisi kuullut. Poikkeuksen tekee muutama kirjoitus Oulun paikallispolitiikasta (jotka nekin liittyvät enemmän tai vähemmän maahanmuuttopolitiikan arvosteluun). Immonen kierrättää vanhaa.

Politiikan tutkijalle yllätys onkin se, että Immonen on täysin reaktiivinen toimija suomalaisessa kolmannen aallon oikeistoradikalismissa. Hän ei tuo keskusteluun mitään uusia teemoja tai edes lämmittele halla-ahomaisesti tyyli-intensiivisellä retoriikalla. Hän on harmaa kuin Matti Vanhanen tai Gandalf Harmaa asian ilmaisee: ”Aivan yksinkertaista: Liian yksinkertaista oppineelle tietäjälle näinä epäluuloisina aikoina” (Tolkien, 1966/1991, 274). Immonen on niitä harvoja kansanedustaja herra Hakkaraisen rinnalla, joilla ei ole ylioppilastutkintoa.

Immonen sai lähes 6 500 ääntä vaaleissa; häntä ei käy aliarvioiminen.

Selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan Immosesta paljastuu lahjakas nuori poliitikko. Hän on kääntänyt vahvuudekseen sen, ettei hänellä ole itsellään mitään sellaista sanottavaa, jota joku toinen jossain muualla ei olisi koskaan sanonut. Immonen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Immosen ei tarvitse keksiä mitään uusia avauksia tai osoittaa johtajuutta, koska hän voi poimia eniten keskustelua herättäneet teemat Hommafoorumilta ja kirjoittaa niistä kokoavan kirjoituksen blogiinsa, jonka linkittää takaisin Hommafoorumille. Hänen potentiaaliset äänestäjät saavat lukea Immoselta näkemyksiä, jotka he ovat sananmukaisesti itse valmiita allekirjoittamaan. Todellista internetaikakauden populismia! Tämän kaiken Immonen voi tehdä kotona istuen siinä missä Soini joutuu kiertämään turuilla ja toreilla ympäri suomenmaata saadakseen selville vanhemmilta ihmisiltä, mitä he haluavat kuulla hänen sanovan.

Politiikkojen poliittisen spektrin koko laajuudelta olisi opittavaa Immoselta.

Kun lähdin lukemaan Immosen blogia, hypoteesinani olisi löytää sieltä ainakin jotain avoimen naisvihamielistä samalla tavoin kuin Halla-ahon kirjoituksista kyetäkseni linkittämään sen Klaus Theweleitin teokseen Männerphantasien ja Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriaan. Mutta tätä hypoteesia joutunen tarkastelemaan uudelleen.

Ei Immonenkaan maahanmuuttajanaisia subjekteina pidä ja äärettömyys tai kaoottisuus yhdistyy hänelle feminiiniseen, mutta hänen kirjoitustensa viholliskuva ei ole samalla tavoin misogynian läpäisemä kuin Halla-aholla, joka uskottelee punavihreiden feministien olevan pahuus itse.

Kolmannen aallon oikeistoradikalismin sisällä näyttääkin olevan enemmän variaatioita kuin oletin. Immostakin inhimillisemmän kuvan itsestään on onnistunut antamaan perussuomalaisten turkulainen kansanedustaja Maria Lohela, jota Halla-aho niin ikään suositteli äänestämään tai laskee hänet omiinsa. Minusta Lohelan hallitusohjelmaa käsitellyt puhe eduskunnassa analyyttisyydessään olisi hyvinkin voinut olla jonkun punavihreän feministin tai tamperelaisen sosiologin kynästä.

Ymmärrän vapauspuolueen Olavi Mäenpään katkeruutta.

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomien mukaan Anders Behring Breivikin ”manifestissa” siteerataan muun muassa perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kirjoitusta vasemmiston ja islamistien väleistä eurooppalaisessa politiikassa. Ottamatta kantaa siihen, että pitäisikö Halla-ahon olla ylpeä Breivikin tekojen tähden vai ei, haluan nostaa Halla-ahon poliittisesta tyylistä esille pari huomiota jotka auttavat ymmärtämään eurooppalaista oikeistoradikalismia. Heikosti organisoituja poliittisia liikkeitä kun ei yhdistä ainoastaan sisältö vaan ennen kaikkea muoto. Seuraavassa olevat huomiot perustuvat Jyväskylässä viime tammikuussa politiikan tutkimuksen päivillä pitämääni seminaariesitelmään.

Politiikan tutkija ja yliopistolehtori Pertti Lappalaisen käsitteitä lainaten, Halla-ahon retoriikka on tyyli-intensiivistä.

Politiikassa on normaalia ystävien (potentiaalisten äänestäjien) ja vihollisten (todellisten tai keksittyjen poliittisten vastustajien) määrittely. Se pyritään tekemään jollain huomionarvoisella tavalla, jotta olisi mahdollisuutta saada julkisuutta ja erottautua muista poliitikoista. Mutta Halla-ahon retoriikka on poikkeuksellisen voimakasta rauhan ajan poliitikoksi.

Intensiivisellä tyylillä Halla-ahon onkin onnistunut politisoimaan kysymyksiä, jotka liberaalissa porvarillisessa hegemoniassa on perinteisesti pidetty yksityisasiana.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuusteoriasta tunnettu filosofi John Rawlsin esitti, että poliittisesta puheesta pitäisi lakaista pois sellaiset asiat, jotka kuuluvat: etiikkaan, filosofiaan, uskontoihin, ihmisen identiteettiin. Hän vetoaa yhteiskunnan vakauteen, ettei näitä kysymyksiä politisoitaisi.

Saadakseen äänensä kuuluviin Halla-ahon onkin blogissaan käytettävä tehokeinoja, jotka ylittävät ne normit, jotka kuuluvat rationaaliseen politiikan tyyliin: hän on joutunut törmäyskurssille porvarillisten instituutioiden kuten median ja oikeusjärjestelmän kanssa. Keväällä 2009 hänet haastettiin oikeuteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta.

Ulkopuoliselle Halla-ahon retoriikka ja käsitteet saattavat vaikuttaa sisäpiiriläisiltä: tyyli-intensiivinen retoriikka kun yleensä osoitetaan – lainatakseni Chaïm Perelmanin käsitteitä – universaaliyleisön sijasta erityisyleisölle. Tällöin Halla-aho kannattajakuntineen alkaa muistuttamaan yhä enemmän suljettua kulttia, joka luo itselleen oman todellisuuden ja kielen.

Toiseksi Halla-ahon poliittista tyyliä voikin kutsua profeetalliseksi.

Yhdysvalloissa poliittista retoriikkaa dominoi niin sanottu jeremiadin kaava. Se etenee kolmen kohdan kautta: syntien havaitseminen ja tuomitseminen; varoittaminen Jumalan tuomiosta; tarjous uudesta toivosta, jos kansakunta nöyrtyy ja katuu syntejään palaten Jumalan suunnitelman mukaiselle tielle (joka on siis profetoivan poliitikon ilmoittama näkemys siitä, miten maailman pitäisi maata). Suomessa Halla-aho on harvoja jeremiadin kaavan käyttäjiä.

Profeetallisen politiikka mahdollistaa sen, että Halla-aho voi kirjoituksissaan rikkoa huolettomasti kausaalisuhteita ja ennustaa tulevaa. Hän perustelee kaikissa kirjoituksissaan nykyisen maahanmuuttomuuttopolitiikan epäonnistumista – ensin luonnollisesti määriteltyään sen menneisyydessä epäonnistuneeksi kirjoittamalla oman tulkintansa historiasta – sillä, että mahdollisesti tulevaisuudessa siitä voi tulla ehkä ongelmia aivan kuin näkisi tulevaan.

Halla-aho blogissaan luo mennyttä ja uskottelee väistämättömän olevan vältettävissä, jos kansa tekee kääntymyksen. Raamatussa puhutaan etsikkoajasta.

Profeetallinen politiikka tarjoaa tarjoaa mahdollisuuden erottautua ”tavallisesta politiikasta” ja luoda itsestään kuvaa politiikan ulkopuolisena hahmona, joka haluaa uudistaa koko poliittista järjestelmää.

Halla-aholla profeetallinen politiikka mahdollista epämääräisten blogimerkintöjen esittämistä osana suurta kertomusta, joka antaa eskatologisen pohjavireen. Hän ei halua varoittaa meitä ainoastaan maahanmuuttajista, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun (kuten myös Polvijärven pastori antaa ymmärtää).

Sotaa ei käydä ainoastaan Eurooppaan pyrkiviä islaminuskoisia vastaan, vaan myös heitä liikaa ymmärtäviä voimia vastaan. Näitä ovat ennen kaikkea punavihreät feministit, mutta myös Norjan työväenpuolueen nuoret käyvät paremman puutteessa.

Norjassa tapahtunut joukkomurha muistuttaa meitä kahdesta seikasta: (1) Halla-aho ei ole poikkeus eurooppalaisessa ja yhdysvaltalaisessa oikeistoradikalismissa; hänen ja muiden ”orgaanisten intellektuellien” esittämät diskurssit liikkuvat kiertokirjeen tavoin maasta toiseen netin välityksellä, vaikka eivät muodostaisikaan mitään virallista ylikansallista puolueorganisaatiota tai temppeliherrojen kulttia. (2) Oikeistoradikaalissa liikehdinnässä on ihmisiä, joille sotaretoriikka ei ole ”vain” retoriikkaa, vaan he todella ovat sodassa, mikä tarkoittaa oikeutta rikkoa sodan logiikan mukaisesti kaikki niitä arvoja, joita sodankäynnillä yritetään puolustaa.

Rakas päiväkirja, olen tässä lueskellut Elina Kestilän vuonna 2007 Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa hyväksyttyä valtio-opin väitöskirjaa Radikaalioikeistopuolueet Länsi-Euroopassa: tutkimuksia vaalikannatuksen vaihteluun vaikuttavista kysyntä- ja tarjontateoreettisista tekijöistä. Kyseessä on artikkeliväitöskirja, joka koostuu vain neljästä artikkelista, joista kaiken lisäksi kaksi on kirjoitettu yhdessä Peter Söderlundin kanssa ja näistä toista ei oltu vielä julkaistu väitöskirjan mentyä painoon. Suppeudesta huolimatta Kestilän väitöskirja onnistuu tehtävässään: jäsentämään erilaisia oikeistoradikaaleja puoluetyyppejä sekä ennustamaan oikeistoradikalismin nousun Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Oikeistoradikalismin piirteiksi Kestilä – viitaten aikaisempiin tutkimuksiin – määrittelee mm. nationalismin (kansallismielisyyden), rasismin ja ksenofobian, populismin, antidemokraattisuuden, vahvan valtion kaipuun ja fascisminostalgian. Näiden ideologioiden painotukset saattavat vaihdella ajan ja paikan mukaan.

Mainittakoon, että antidemokraattisuus ei tarkoita kolmannen aallon oikeistoradikalismissa sitä, että poliittista järjestelmää oltaisiin väkivaltaisesti kumoamassa, vaan sillä tarkoitetaan oikeistoradikaalien osoittamaa epäluottamusta demokraattisesti valittuja päättäjiä kohtaan (mukaan luettuna salaliittoteoriat). Vaikkapa joidenkin oikeistoradikaalien väite, että Suomen valtion harjoittama nykyinen maahanmuuttopolitiikan olisi toisen sisäministerin Astrid Thorsin henkilökohtainen projekti, että hän ei toimisi eduskunnan enemmistön eli kansan tahtoa noudattavan valtioneuvoston jäsenenä, on esimerkki tästä.

Niin ikään Kestilän tekemät havainnot eurooppalaisten oikeistoradikaalien puolueiden äänestäjäkunnan profiilista sopivat erinomaisesta yhteen sen kanssa, mitä olen saanut irti Hommafoorumin omasta tausta- ja asennekyselystä sekä halla-aholaisten viholliskuvan tarkastelusta. Miehiä on selkeästi enemmän kun naisia näissä puolueissa (vaikka jossain tapauksissa jopa puolueiden johtoon on kivunnut nainen). Syitä tähän on etsitty oikeistoradikaalien puolueiden antifeministisistä ohjelmista (abortin vastustaminen ja kotiäitiyteen tukeminen) ja siitä, että miehet työskentelevät aloilla, joilla on käynyt nopea rakennemuutos. Miehelle on kovempi pala joutua työttömäksi teollista tuotantoa ajettaessa ala ja tämä radikalisoi heitä.

Yhteiskuntaluokaltaan oikeistoradikaalien puolueiden kannattajakunta on jakautunut kahtia: se koostuu kouluttamattomasta työväenluokasta ja pikkuporvareista (pienyrittäjistä). Näiden poliittiset tavoitteet ovat monesti päinvastaisia aiheuttaen puolueessa skismaa sikäli kun he edes mahtuvat samaan puolueeseen. Esimeriksi työttömäksi joutunut paperityömies hakee oikeistoradikalismista vahvan valtion korviketta kuin haikaillen Kekkosen ajan Suomeen jolloin sosiaalitädit pitivät kaikista huolta ja verot olivat tämän mukaiset, kun taas IT-alan pienyrittäjä hakee oikeistoradikalismista tukea halulleen hävittää loputkin hyvinvointivaltion rippeet pitäen nykyistäkin veroastetta liian korkeana jne.

Väitöskirjaan kuuluvassa artikkelissa Kestilä rakentaakin neljä erilaista oikeistoradikaalia puoluetyyppiä: radikaalioikeiston ideaalityyppi, populistis-valtionvastainen puoluetyyppi, hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi ja neofascistinen puoluetyyppi. Nämä kaikki sijoittuvat libertariaaninen vs. autoritaarinen -akselilla autoritaarisen puolelle – ja reilusti. Sen sijan oikeisto vs. vasemmisto -akselilla kaksi ensimmäistä menevät Kokoomuksesta oikealta ohitse. Hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi on kutakuinkin yhtä vasemmalle kuin Vasemmistoliitto, neofascistit sijoittuvat näitäkin enemmän vasemmalle. Mainittakoon, että perinteisistä eduskuntapuoleista autoritaarisimpia ovat Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset, libertariaanisimpia Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP. Kaikki eduskuntapuolueet, mukaan luettuna Perussuomalaiset, ovat kuitenkin varsin lähellä toisiaan.

Aikaisemmin kuvattua esimerkkiä lainaten, työttömäksi joutunut paperimies on kiinnostunut hyvinvointisovinistisesta puoluetyypistä. Sille kun on ominaista maahanmuuttovastaisuuden rinnalla antifeminismi sekä elämäntapojen ja ympäristön moninaisuuden vastaisuus. Hän kannattaa verorahoilla kustannettua hyvinvointivaltiota, mutta on sitä mieltä, että se saa jakaa hedelmiään vain ja ainoastaan tietyn värisille ja tietyllä tapaa käyttäytyville ihmiselle jne. Neofascismi on tällaisen ajattelun viemistä äärimmilleen.

IT-alan pienyrittäjä esimerkissämme on taasen oikeistoradikaalin ideaalityypin kannalla. Se tarkoittaa muukalaiskammoisuutta, autoritaarisuutta ja ulossulkevuutta, mutta samaan aikaan hän puolustaa markkinoiden vapautta. Valtion on oltava pieni, mutta hierarkkinen. Oikeistoradikaalin ideaalityypin kannattajat siis haluavat rahan ja liikemiesten pääsevän liikkumaan vapaasti, mutta pyrkivät rajoittamaan kulttuuristen vaikutteiden ja köyhien liikkuvuutta. Ero populistis-valtionvastaiseen puoluetyyppiin on suhtautuminen poliittiseen eliittiin. Viimeksi mainittu on selkeästi eliitin vastainen, edellä mainittu haluaisi olla itse osa eliittiä.

Pitäisikö meidän tehdä tulkinta, että halla-aholaiset edustavat populistis-valtionvastaista puoluetyyppiä ja Kokoomusnuoret oikeistoradikalismin ideaalityyppiä vai kuuluvatko kummatkin viimeksi mainittuun kategoriaan?

Kestilän mukaan oikeistoradikalismin keskeiset kysyntäteoreettiset selitysmallit ovat maahanmuutto, yleinen tyytymättömyys ja protestimieliala, elinkeinorakenteen muutos, tarve taloudelliselle protektionismille ja antimaterialismi. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että nykyihminen näyttää edelleen tarvitsevan jonkinlaista suurta kertomusta kokeakseen elämänsä mielekkääksi. Oikeistoradikalismi myytteineen ja profetioineen tarjoaa merkityksellisyyttä elämälle.

Tarjontateoreettisista selitysmalleista mainittakoon mediajulkisuus (mukaan luettuna internetin antamat mahdollisuudet), kansallinen perinne, karismaattinen johtaja ja toimiva puolueorganisaatio, onnistuneet strategiset valinnat (esimeriksi kärkiteemat, joihin muiden puolueiden on reagoitava) ja poliittinen mahdollisuusrakenne (eli poliittisen järjestelmän antamat mahdollisuudet tai mahdottomuudet).

Niinpä johtopäätöksissä Kestilä kirjoittaa seuraavaa:

Jos radikaalioikeiston kolmas aalto on seurausta vain maahanmuuttokysymyksen politisoitumisesta ja protestista eliittiä vastaan, ei ole syytä olettaa, ettei Suomessa voisi tapahtua radikaalioikeiston mobilisoitumista. Tosin ainakin toistaiseksi tarjontateoreettiset tekijät näyttävät estäneen länsieurooppalaisessa mitassa verrattain keskimääräisen maahanmuuttajien ja eliitin vastaisen ilmapiirin muuttumisen puoluekannatukseksi. Suomessa sovellettava suhteellinen vaalijärjestelmä kykenee tarvittaessa kanavoimaan järjestelmän vastaisia asenteita myös vakiintuneiden ja puolueen ehdokkaiden kautta ja pienet radikaalioikeistolaiset puoluevaihtoehdot ovat vahvasti paikallisia. Vahvan radikaalioikeistolaisen puolueen nousu vaatisi myös äänestäjäkunnan maahanmuuttajien vastaisten asenteiden muuttumista latenteista manifestiksi sekä radikaalioikeiston ottamista mukaan poliittiseen dialogiin ja poliittisen agendan rakentamiseen. (Kestilä 2007, 58.)