Järjestötoiminta


Rakas päiväkirja, olin viikonloppuna Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyllä. Sitä edelsi perjantaina professoriliiton kanssa yhteinen seminaari, jossa läsnä oli kaikenmaailman silmäätekeviä opetusministeristä alkaen.

Seminaarin alla julkaistu tiedote ylitti julkaisukynnyksen.

Allekirjoittanutta seminaarissa mietitytti lähinnä kaksi asiaa.

Ensinnäkin professorien ongelmallinen kaksoisrooli uuden yliopistolain jälkeisessä tilanteessa sekä työnantajien että työntekijöiden edustajina.

Toiseksi teki mieli kysyä teknologiateollisuuden pääjohtaja Jorma Turuselta, että pitääkö hän yliopistolaisia pilkkanaan käyttäessään puheessaan epä-älyllistä kakkumetaforaa: ”kakku on leivottava ennen kuin sen voi jakaa”.

Ehkä kokoomuksen vaalimökillä kyseinen metafora toimii, mutta kuka tahansa itsenäiseen ajatteluun kykenevä ymmärtää sen ongelmallisuuden. Talous ei koskaan pysähdy vaan on jatkuvassa liikkeessä: kakkua sekä leivotaan että jaetaan samanaikaisesti; jakamista ja leipomista ei voi erottaa toisistaan. Näin asianlaita on ainakin jälkiteollisessa dynaamisessa, palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa, taloudessa.

Kakkumetafora on mielestäni yhtä epäonnistunut kuin valtiontalouden vertaaminen kotitalouteen. Lapsikin ymmärtää, että kotitalouksilla ei ole kellarissa rahapainoa – ei ainakaan saisi olla – tai verotusoikeutta.

Viimeksi mainitusta asiasta löytyy lisää muun muassa Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan kirjassa Hyvä talous.

Mainokset

Rakas päiväkirja, lupasin ohimennen kirjoittaa kulttuurin käsitteestä. Kulttuuri kun vaikuttaa olevan sana, joka liitetään nykyään mihin tahansa asiayhteyteen, jotta kyseiselle se saisi arvokkuutta. Esimerkiksi juopottelun saa kuulostamaan hienolta kun ryyppäämisen sijasta puhuu viinakulttuurista ja kun vielä siihen lisää etumääreen suomalainen, niin ollaan suorastaan isänmaallisissa juhlatunnelmissa: puhe suomalaisesta viinakulttuurista sopii erinomaisesti poliittisen propagandan välineeksi. Mutta siihen se jääkin: analyyttisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kulttuurin käsite on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Se kun ei oikeastaan tarkoita mitään ja jos olen tulkinnut viime aikaisia virtauksia oikein – myönnän etten ole lukenut viime aikoina Sosiologia-lehteä joten en voi perustella seuraa väittämääni muuten kuin mutuntumalla – kulttuurin käsitteellä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisestä oltaisiin luopumassa ja palaamassa enemmän materialistisiin tekijöihin selittäessä yhteiskunnallista dynamiikkaa.

Kulttuurin käsitteeltä kun puuttuu kaikki analyyttisyys ja sitä kautta selitysvoima. Kyseessä on tautologia; syytä ei voi selittää seurauksella. Jos kerran kulttuuri koostuu tietyn ihmisryhmän noudattamista normeista, rooleista ja rituaaleista, olisi järjetöntä selittää näitä normeja, rooleja ja rituaaleja kulttuurilla. Suomalaista viinakulttuuria ei voi ymmärtää suomalaisella viinakulttuurilla jne. Valitettavasti tällaisiin loogisiin virhepäätelmiin eivät syyllistä ainoastaan kaiken maailman propellipäät interwebin ihmeellisessä maailmassa, vaan myös monet ammattipoliitikot kalastellessaan ääniä isänmaallisilta piireiltä aivan kuin ne hylkisivät logiikkaa. Toinen ongelma edellä kuvatussa esimerkissä on se, miten määritellä ”tietty ihmisryhmä”. Valtion kansalaisuus on yksi tapa rajata ”tietty ihmisryhmä”, mutta sekään ei selitä kulttuuria – valtio ja kulttuuri ovat eri asioita, ainakin liberalistisessa poliittisessa ontologiassa – varsinkin jos kyseisen valtion kansalaisia sattuu olemaan vaikkapa yli 5 miljoonaa ja heidän keskuudessaan on lukuisia eri alakulttuureita ja variaatioita. Onko olemassa keskimääräistä suomalaisen kulttuurin edustajaa ja mitä sitten vaikka olisi? Se ei tee siitä käyttökelpoista yhteiskuntatieteellistä käsitettä.

Kulttuurin käsitteen noste yhteiskuntatieteissä 1980-luvulla kulki käsikädessä puoluepolitiikan kanssa: vasemmistolaisuuden alamäen ja Vihreiden esiinmarssin kanssa. Marxilainen ajatus siitä, että kulttuuri vain ja ainoastaan heijastaa tuotantovoimia ja tuotantosuhteita, on porvarillista hapatusta, alettiin kokea riittämättömäksi pyrittäessä ymmärtää postmodernia moniarvoistuvaa yhteiskuntaa. Louis Althusser oli löytävinään Karl Marxilta huomautuksen, että taloudelliset tekijät määrittelevät luokkataistelua ainoastaan viime kädessä. Brittiläinen kulttuurintutkija ja sosiologi Paul Willis esitti klassikkoteoksessa Koulunpenkiltä palkkatyöhön kulttuurin ja perusrakenteen, eli tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden, olevan samanarvoisessa asemassa ymmärtäessä nuorten työväenluokkalaisten miesten biker-kulttuuria. Hän näki yhteneväisyyksiä esimerkiksi tehtaan äänimaailman ja työväenluokkalaisten nuorten miesten kerhohuoneella kuunteleman Mötörheadin musiikin välillä. Vähän myöhemmin Suomessa Pertti Alasuutari ja kumppanit analysoivat maalta lähiöihin muuttaneiden miesten ”vapauden valtakuntaa” eli lähiöravintoloita samannimisessä teoksessa willisiläisittäin. Vulgaareissa tulkinnoissa kulttuuri alettiin nähdä täysin irrallisena perusrakenteesta, tuotantovoimista ja tuotantosuhteista, eli luokkakysymyksestä.

Lopullinen käänne tapahtui 1990-luvulle tultaessa ja Francis Fukuyaman esittäessä teoksessa Historian loppu G. W. F. Hegelin olleen sittenkin oikeassa ja ihmiskunnan historian moottorin olevan absoluuttinen henki, eli kulttuuri, ei niinkään ihmisten suhde aineelliseen todellisuuteen kuten Marx kirjoitti. Seuraavaksi Samuel P. Huntington esitti koko maailmanhistorian olevan kulttuurien välistä kamppailua. 2000-luvlla poliittinen oikeisto omaksui kulttuurin terrorismin vastaisen sodan nimissä hallinnollispoliittisena käsitteenä kritiikittömästi. Samat ihmiset, jotka allekirjoittivat Margaret Thatcherin ajatuksen siitä, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, ainoastaan ihmisiä, alkoivatkin ajattelemaan ihmisiä ennen kaikkea jonkin kulttuurin edustajana ja tämän kulttuurin määrittelevän ihmisten käyttäytymistä lainkaan miettimättä kulttuurin käsitteen ongelmallisuutta ja sen suhdetta materialismiin.

Mutta kuten jo alussa annoin ymmärtää, vuorovedet ovat jälleen vaihtumassa tai ainakin jossain piireissä Marx on tekemässä paluuta; oikeistohegeliläisestä idealismista ollaan siirtymässä takaisin todellisuuteen – maailman ymmärtämiseen aineellisena ja konkreettisena. Sen lisäksi, että yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ollaan jälleen kysymässä, mitä kulttuurin käsite edes tarkoittaa, niin kansalaisjärjestökentässä vaikkapa Rakennusliiton kampanja pimeää työvoimaa vastaan ja liiton toimitsijoiden tarkastukset rakennustyömaille ovat ilmauksia siitä, että kulttuuri käsitteenä on toissijainen tuotantovoimiin ja tuotantosuhteisiin nähden. Ei ole olemassa sellaista tuotantovoimista ja tuotantosuhteista erillistä ilmiötä kuin esimerkiksi työkulttuuri. Työehdot ja -sopimus, eli miten pääoman ja työvoiman välistä ristiriitaa pyritään hallitsemaan konkreettisesti, ilmenee nimenomaan työpaikan kulttuurina ja kulttuurissa. Samasta asiasta on käsittääkseni kyse Vasemmistonuorten kampanjassa, jossa oikeistohegeliläinen ituhippi-idealistinen abstrakti diskurssi, ”maahanmuuttokritiikki”, konkretisoidaan osaksi materialistista todellisuutta ”kriittiseksi keskusteluksi siirtolaisuudesta”. Maailmanhistoriaa ei määritä mikään hegeliläinen absoluuttinen henki, vaan materiaalisesta todellisuudesta käytävät luokkataistelut (jotka poliittinen oikeisto haluaa – tietoisesti tai tiedostamatta – tulkita kulttuurien väliseksi kamppailuksi jotta todellisiin epäkohtiin, tuotantosuhteisiin ja tuotantovoimiin, ei puututtaisi).

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat uutisoi lainaten Uutispäivä Demaria, että yliopistot ovat siirtyneet sopimuksettomaan tilaan aivan kuin se olisi jokin yllätys. Ihmettelen, että mitä erikoista tilanteessa on? Kun yliopistot eivät enää ole valtiontilivirastoja. ja yliopistolaiset valtion virkamiehiä, niin ollaan siirrytty normaaleihin työmarkkinakäytäntöihin: Elinkeinoelämän keskusliitto EK yrittää painostaa duunareita ajamalle työpaikat sopimuksettomaan tilaan ja yliopistolaiset ovat kovaa vauhtia rakentamassa lakko-organisaatioita. Yllätys tilanne on taitanut olla vain niille, jotka kuvittelivat yliopistolaisten olevan jokin poikkeusryhmä yhteiskunnassamme, joka ei lakkoilisi.

Porvarihallitus tuskin pyrki siihen, että hitaimmatkin yliopistolaiset huomaavat olevansa samassa asemassa kuin vaikka AKT:n ahtaajat tällä hetkellä ja alkavat tuntemaan luokkarajat ylittävää solidaarisuutta. Hauskinta tässä onkin se, että kohta päästään lakkoilemaan – tai siis pääsisin jos olisin työsuhteessa yliopistolle. Varsinkin yliopistolaisten lakko pääsykokeiden aikaan laittaa yliopiston ja EK:n nopeasti polvilleen. Sitä varten, että lakon aikana ei voi käyttää yliopiston sähköpostia, se kun toimii yliopiston serverillä, avasin gmail-tilin.

Gmail-tilin avaamiselle oli toinenkin syy. Nimittäin viikon sisällä pitäisi tulla ratkaisu siihen, pitääkö allekirjoittaneen ottaa yliopistolta kirjat pois vuodeksi (jolloin menettäisin myös yliopiston niin rakkaaksi tulleen sähköpostilokeroni). Vuoden alusta allekirjoittaneella ei ole ollut rahoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen ja seuraava mahdollisuus saada sitä, on vasta kesällä. Vuoden vaihteessa ilmoittauduin työttömäksi, mutta Tampereen työ- ja elinkeinotoimistossa olivat sitä, mieltä, että en ole oikeasti työtön koska en ole kyennyt osoittamana väitöskirjan kirjoittamisen keskeytyneen. Pari vuotta sitten oli normi, että yliopistolta pitää ottaa kirjat pois vuodeksi, jos jatko-opiskelija haluaa päästä nauttimaan työttömyysetuuksista apurahakauden jälkeen. Muuten hänet tulkittiin päätoimiseksi opiskelijaksi. Tämän käytännön piti muuttua edellisen työministeri Tarja Cronbergin paimenkirjeellä. Mutta olisi pitänyt arvata, että kun Vihreät ovat asialla, niin Tampereen työ- ja elinkeinotoimisto on ihan demari. Teimme Tieteentekijöiden liiton lakihenkilön kanssa oikaisupyynnön asiasta ja odottelemme tulosta asiasta.

Tällaisina hetkinä sitä alkaa kaipaamaan kansalaispalkkaa, joka takaisi perustoimeentulon ja sitten erinäisillä kirjoituspalkkioilla, tuntiopettajan liskoilla, apurahoilla sekä pidemmillä tai lyhyemmillä työsuhteilla saisi kerättyä pääomaa, mikä on käsitteekseni tarkoitus kapitalismissa. Ai niin, miksi kansalaispalkka eikä perustulo? Siksi koska vuonna 1918 käytiin kansalaissota eikä perussota.

Rakas päiväkirja, kirjoitan tätä laivan hytissä, oikein A-luokan hytistä, jossa on ikkunakin. M/S Mariella on muuttunut siitä kun sillä viimeksi matkustin – hieman.

Joka tapauksessa, olen aloittelemassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyä. Laivalle siirtymistä edelsi nelituntinen yliopistolakia käsittellyt Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa, jossa kävi puhumassa myös kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen. Hän puolusti edelleen arroganttiin tyyliinsä uutta yliopistolakia, mutta oli olevinaan myös niin kiireinen ettei ennättänyt jäädä seuraamaan keskustelua, muita alustuksia, joissa kaikissa oli enemmän tai vähemmän huomautettavaa lakiesitykseen. Kovimman tuomion esitti Helsingin yliopiston yksityisoikeuden professori Niklas Bruun, jonka mukaan yliopistolain valmistelu on ollut ala-arvoista ja demokratian kannalta ongelmallista. Asiasta uutisoi myös Helsingin Sanomat (tiedotteen perusteella, joka muuten julkaistiin netissä ennen kuin Bruun oli edes aloittanut puhetta).

Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa eivät edes lakia kannattavien yliopistojen hallintojen edustajat osanneet sanoa miksi lainvalmistelussa on kiirehditty ja oltu niin epädemokraattisia. Olen myös itse tätä miettinyt. Laki menisi paljon vähemmällä vastustuksella läpi, jos se olisi valmisteltu paremmin. Ainoa syy, jonka olen keksinyt, on se, että porvarihallituksella on ennen seuraavia eduskuntavaaleja kiire hävittää vuoden kevään 1968 vapauden tuulet ja sen perintönä saavutetun yliopistodemokratian, opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien suhteellisen autonomian, koska vain näin oikeisto saa seuraaviksi vuosikymmeniksi politisoitua tieteen, määritellä miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkitaan. Kyse on siis ideologiasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Näin Euroopan parlamenttivaalien lähestyessä on muistettava, että Suomen katajainen kansa ei ole tässä yksin; uusia yliopistolakeja tehdään myös muissa EU-maissa: Pariisin kevään vapauden tuulet ovat edelleen traumaattinen kokemus kaikille autoritaarista yhteiskuntaa rakastaville: niin Länsi-Euroopan porvaristolle kuin Itä-Euroopan kommunistisille puolueille.

Huomenna on luvassa pitkä kokousrupeama. Mitä todennäköisemmin maissakaan en ennätä käydä. Ihmettelen miksi liittokokous on järjestettävä laivalla. Kuvitteleeko Tieteentekijöiden liiton hallitus ihmisten karkaavan kaupungin juottoloihin, jos kokousta ei pidettäisi sillipurkissa?

Rakas päiväkirja, ei voi sanoa muuta kuin, että seuraavan kerran matkustan mukavasti lentokoneella (olkoon se epäekologisempaa kuin bussilla ja laivalla matkustaminen tai ei), vaikka bussimatkailussa hyvässä toveriporukassa on oma viehätyksensä. Toiseksi on syytä varmistaa vielä kerranmajoituksen saatavuus, ja kolmanneksi kannattaisi orientoitua etukäteen tai kysyä itseltään mitä matkalta odottaa ja noudattaa tätä suunnitelmaa. Seuraa reportaasi matkasta Euroopan sosiaalifoorumiin Ruotsin Malmöön.

Matka Malmöön alkoi Turun kautta laivalla Tukholmaan tiistai-iltana. Aamulla nousimme bussiin ja ajoimme pysähtyen mm. Vätternin rannalla olevalla Värdshusissa Malmöön, jossa olimme myöhään iltapäivällä. Kaupungin kaikki hotellit, majatalot ja hostellit olivat täynnä. Niinpä seurueestamme ne , jotkaeivät olleet etukäteen varanneet majoitusta, lähtivät kohti Lundia tai Kööpenhaminaan yöksi. Itse kuuluin jälkimmäisiin. Otin vuodepaikan Danhostelsista kahdeksi yöksi koska päätin suunnitelmista poiketen viettää torstain Köpiksessa ja palata Malmöön seuraamaan ESF:n paneeleita ja seminaareja vasta perjantaina.

Kööpenhamina on säilyttänyt viehätyksensä. Kolme vuotta sitten kolusin ydinkeskustan varsin tehokkaasti joten nyt päätin, yhdessä tovereiden kanssa, käydä tutustumassa kuuluisaan Christianian vapaakaupunkiin. Se oli pieni ja viehättävä alue täynnä hippejä, kasvisravintoloita ja graffitteja. Illalla suuntasimme Tivoliin, jonne pääsi sisään ja sai rannekkeen 100 kruunulla – Tivolin kesäkauden sulkemisviikon tarjous. Vaikka Tivolissakin olen käynyt aikaisemmin, en muistanut kuinka sadunomainen paikka se oli astuessa sisään illan hämärtyessä ja valojen loistaessa suihkuläheistä puolikkaan sinfoniaorkesterin soittaessa lavalla.

Perjantaina palasin Malmöön. Myöhästyin paneelista, mitä oli tarkoitukseni mennä kuuntelemaan aamupäivällä ja alkuilta kului rinkan viemisessä kaupungin laidalla sijaitsevalle leirintäalueelle – edellisenä päivänä olin kuullut että siellä oli puolijoukkuetelttoja, jonne kuka tahansa foorumilainen voi majoittua maksutta. Välissä kuitenkin osallistuin panelistina yhteen keskustelutilaisuuteen ENDYL:in kutsumana. Esitykseni ei ehkä sopinut sen aiheeseen parhaalla mahdollisella tavalla: otsikkona oli Women’s human rights; alustin feminismin teorioista. Onneksi paikalla ei ollut juuri muita kuin tuttuja vasemmistonuoria joten se siitä.

Illalla palasin keskustaan ja päädyin kadunvaltaustapahtumaan, joka käsittääkseni ylitti uutiskynnyksen jopa Suomessa koska sen aikana rikottiin yhden pankin ikkunat ja poltettiin kuulemma yksi auto (mitä en nähnyt). Sosiaalidemokraattisen kansankodin poliisi kuitenkin osasi hommansa: toisin kuin Suomessa Smash Asemin yhteydessä tai Tanskassa poliisi Ungdomshusetin mielenoistuksissa, poliisi blokkasi kulkueen, mutta muuten tyytyi seuraamaan tilannetta sivusta. Paikalla saapuneet poliisin provokaatiota odottaneet mustahuput poistuivat paikalta kun eivät saaneetkaan tapella ja tilanne rauhoittui. Kuulin huhun, että Ruotsin poliisi uhkasi sen sijaan pidättää tanskalaisia aktivisteja varjostamaan saapuneet siviilipukuiset Tanskan poliisit, jos he aiheuttavat ongelmia.

Itse kävin tilanteen rauhoituttua katsomassa rikottuja ikkunoita ja poliisirivistöä, mutta en tohtinut niistä ottaa valokuvia. Täältä kuitenkin löytyy jotain kuvia matkasta – mukaanluettuna kauempaa poliisirivistöstä ottamani kuva.

Lauantaina oli vuorossa loppumielenosoitus, johon osallistui useampi tuhat ihmisitä kaikista niistä järjestöistä ympäri Eurooppaa ja maailmaa, jotka olivat mukana Euroopan sosiaalifoorumissa. ESF:ssä huomiota herättävä asia oli se, kuinka LO eli Ruotsin SAK oli vahvasti mukana kaikessa. Suomessa ainoastaan Vasemmistoliittoa lähellä olevat liitot, eli käytännössä Rakennusliitto, on ollut mukana sosiaalifoorumiprosessissa. Mutta Ruotsissa on ammattiyhdistysliike, ei ammattiyhdistysinstituutio. Niin ikään Ruotsin sosiaalidemokraatit olivat mukana kuvioissa, Suomessa eivät olisi olleet, lukuun ottamatta ehkä jotain vasemmistolaisesti ajattelevia demarinuoria (joita nytkin Suomesta oli muutama tullut mukaan). Ruotsi muutenkin näytti jälleen parhaat puolensa: siellä ihmiset ovat iloisia, kauniita ja lähimmäisestä pidetään huolta (aivan konkreettisesti korkealuokkaisella sosiaaliturvalla) – ja jopa poliisi on ystäväsi.

Viikontakaisessa Viikkolehdessä olikin filosofi Tommi Uschanovin haastattelu, jossa hän huomautti siitä kuinka Ruotsissa sosiaalidemokraattinen kansankoti-ideologia on onnistuttu yhdistämään isänmaallisuuteen. Suomessa isänmaallisuus ymmärretään, jos ei nyt kypäräpappimeininkinä, niin ainakin maalaisliittolaisena surumielisyytenä tyyliin suo, kuokka ja Jussi.

Paluumatka alkoi lauantaina ja Tampereella takaisin olin sunnuntaina ennen puoltayötä. Alun perin tarkoitukseni oli palata vuorokautta myöhemmin maanantai-iltana. Laivaostokset olivat melkeinpä ainoa asia missä ennakkosuunnitelmani pitivät paikkansa: valkoista Tobleronea ja pullo 15-vuotiasta Glenfiddich mallasviskiä.

Rakas päiväkirja, sateinen syyskuu (*huokaus*). En istunut kertaakaan elokuun aikana terassilla, oli kylmää, eikä ollut aikaa. Toissaviikonloppuna oli Hämeen Vasemmistonuorten jokavuotinen leiri Tampereen Teiskossa, vierainamme oli kuusi toveria Junge DemokratInnen / Junge Linke –järjestöstä. Olivat kovia puhumaan natseista. Allekirjoittanut esitteli heille Suomen poliittista järjestelmää ja tietoja Pohjois-Euroopan suurimmasta sisämaakaupungista – Tampereesta. Tunsin jälleen itseni vanhaksi: nuorin saksalainen vieras oli vasta 16-vuotias!

Viime viikonloppuna olin alustamassa naistutkimuksen kesäleirillä Kontiolahdella (samassa paikassa missä vietin Juhannuksen). Kun ilmoittauduin sinne keväällä, kuvittelin leirin olevan arskanottamista, rentoa nurmikolla ja piitsillä löhöilyä, vakavien keskustelujen lomassa. Kylmästä ja sateisesta säästä johtuen jouduimme kuitenkin pakkautumaan sisälle hämärään Varparannan leirikeskuksen päärakennuksen saliin. Alustukseni meni turhankin rutiinilla – esitelmöinti muinaisen graduni aiheesta, Judith Butlerin suhteesta psykoanalyyttiseen, teoriaan ei annan itselleni enää mitään. Leirin mielenkiintoisinta antia oli kohutaitelija Ulla Karttusen alustus. Keväällä käyty keskustelu hänen teoksestaan Neitsythuorakirkko sai lisävalaistusta. Asiasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta todettakoon lyhyesti, että häntähän syytetään lapsipornon levittämisestä, mutta todellisuudessa kyseisessä teoksessa olleista mallien kuvista (todennäköisesti) yksikään ei ollut alle 18-vuotias (useimmat lähes 30-vuotiaita kuuluisia mainstream-pornotähtiä). Poliisi ei ole vain viitsinyt tarkistaa asiaa koska lain mukaan sen ei tarvitse tehdä sitä. Kaiken lisäksi kuvat olivat lähempänä ns. pehmopornoa kuin hc:ta. Kysymys kuuluukin, miksi Karttusen teos tuomittiin sitten niin taide-eliitin kuin porvarillisen lehdistön toimesta niin nopeasti, näkemättä sitä?

Ensi viikonloppuna on Vasemmistonuorten tasa-arvo ja seksuaalisuuden monimuotoisuuden työryhmän eli seksiryhmän kokous Helsingissä. Esityslistalla on keskustelua mm. tasa-arvosuunnittelusta ja palautetta työryhmämme toiminnasta. Se kun on kokoontunut kohta vuoden ajan. Kahden ja puolen viikon kuluttua matkustan Ruotsin Malmöhön Euroopan sosiaalifoorumiin. Alusta siellä eräässä paneelissa keksimälläni otsikolla ”The past, present and the future of feminist theory in practice”. Koska esitelmöin englanniksi on se syytä kirjoittaa varmuudenvuoksi paperille, etten sekoa sanoissani. Haastavasta otsikosta huolimatta yllätyin itsekin kuinka hyvin hallitsen kyseisen tematiikan: Suomeksi kykenisin koska tahansa ulkomuistista vetämään parintunnin tiiviin ja ytimekkään luennon kyseistä aiheesta.

Tällä viikolla on ilmoittautumisen syksyn kursseille ja ensi viikolla ne sitten alkavat. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, suoritan aikuispedagogiikan perusopinnot lukuvuoden 2008-2009 aikana urakalla ja aineopintojakin niin paljon kuin ennätän. Kursseilla näyttäisi vain olevan ruuhkaa. Syksyn apurahahakemuskausi on myös käynnissä. Yhteen säätiöön olen jo hakemuksen lähettänyt ja vielä neljään pitäisi kuukauden sisällä hakemus lähettää.

PS. Kuvia Teiskon leiristä löytyy täältä.

Rakas päiväkirja, olin tänään useampaan kuukauteen ensimmäistä kertaa Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liiton kokouksessa. Keväällä skippasin muutaman kokouksen enkä muutenkaan ole ollut kovin aktiivinen hallituslainen. Mutta nyt olen päättänyt ryhdistäytyä myös Tatten suhteen, vaikka statukseni suhteessa yliopistoon on epämääräinen. Kokouksessa keskusteltiin Tatten nettisivujen uudistamisesta, yliopistoallianssin hallinnosta ja siitä kuinka jäseniä saataisiin ammattiliittoon enemmän. Keskustelunaiheet olivat siten pääpiirteittäin samoja kuin talvella. Silti tunnustan olleeni erinomaisen pihalla kaikesta, vaikka aikaisemmin olen kuvittellut olevani kiinnostunut yliopistohallinnosta ja korkeakoulupolitiikasta.

Maanantaina kävin hakemassa kymmenennenkerran opiskelukorttiini tarran ja Tamyn kalenterin. Järkytyksekseni marjapuurokirjaa eli opetusohjelmaa ei enää jaeta opiskelijoille. Olisin tarvinnut sitä pitkästä aikaa: viikonloppuna keksin jättäväni väitöskirjan kirjoittamisen vähemmälle ja palaavani vielä kerran koulunpenkille. Suorittaisin perus- ja aineopinnot aikuispedagogiikasta nyt alkavana lukuvuotena? Lopullista päätöstä en ole tehnyt.

Aikuispedagogiikan opintoja puoltaa kaksi asiaa. Ensinnäkin olen viettänyt kevään ja kesän aikana niin rentoa elämää, että pitkäjänteiseen tutkimustyöhön palaaminen vaatii shokkihoitoa: en usko tiiviinkään ohjelman (luennoilla käymisen parikolme kertaa viikossa ja kirjatentteihin lukemisen) niinkään hidastavan väitöskirjatyötä kuin tuovan arkeen jälleen rytmiä jolloin tutkimustyökin sujuisi intensiivisemmin ainakin niinä päivinä kun ei ole luentoja tai seminaareja. Toiseksi aikuispedagogiikan opinnot parhaassa tapauksessa laajentaisivat uravaihtoehtoja yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väittelyn jälkeen: yliopistomaailman ulkopuolella, kuten työväen- ja kansalaisopistoissa sekä ammattikorkeakoulussa, arvostetaan kasvatustieteellisiä opintoja.

Kysyttäessä mitä aion tehdä tohtoroitumisen jälkeen olen viime aikoina sanonut muuttavani Helsingin Flaxi- eli Munkkiniemeen hippikommuuniin ja alkavan tutkijaksi jos onnistun saamaan postdoc-apurahan tai viransijaisuuden yliopistolta, vapaaksi tutkijaksi jos voitan lotossa, tai sitten menen Mari-Helmin kauneussalonkiin (kyseinen yritys perustetaan kesäkuussa vuonna 2010) oppisopimuksella kouluttautumaan parturikampaajaksi. Aikuispedagogiikan opinnot voisivat tuoda neljännen uravaihtoehdon: kansalaisopiston yhteiskuntatieteiden ja/tai filosofian opettaja. Tutkimustyötä jatkaisin harrastuksena.

Aikuispedagogiikan opintoja vastaan on se, ettei niistä ole välttämättä mitään hyötyä. Ne eivät anna sinänsä opettajan pätevyyttä mihinkään (ainoastaan aikuispedagogiikan pääaineopiskelijoilla on syventävissä opinnoissa harjoittelujakso jossain aikuisoppilaitoksessa). Niin ikään on hyvä kysymys kuinka paljon aikuispedagogiikan perus- ja aineopinnoissa on uutta allekirjoittaneelle. Opinto-oppaasta kun löytyy samoja teoksia joita olen jo lukenut sosiologian tai moraali- ja yhteiskuntafilosofian opintojen yhteydessä tai oma-aloitteisesti.

Seuraava sivu »