Halla-ahoilmiö on loppuunkäsitelty

Rakas päiväkirja, olen lukenut kaksi uudehkoa teosta, jotka kummatkin käsittelevät ääriliikkeiden, ennen kaikkea roturealistisen eli maahanmuuttokriittisen oikeistoradikalismin, nousua Suomessa. Ensimmäinen teoksista on Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Tuhansien aatteiden maa. Odotin sen olevan samantyyppinen yleisteos kuin Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan Aktivistit, joka kuvaa onnistuneesti merkittävimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden tarinan 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Siinä missä Aktivistit oli historiallinen kuvaus yhteiskunnallisista liikkeistä, joista osa pysyi ääriliikkeinä ja toiset valtavirtaistuivat, odotin Tuhansien aatteiden maan kertovan systemaattisesti tämän päivän radikaaleista kansalaisliikkeitä samalla tavoin puolitieteellisesti. Teos alkoi lupaavasti, mutta sulaa nopeasti epätasaisesti mössöksi kykenemättä tuomaan valveutuneelle kansalaiselle uutta tietoa tai edes jäsentämään vanhaa tietoa uudesta näkökulmasta.

Tuhansien aatteiden maa teoksen aineisto koostuu pääosin internetistä surffailemalla kerätystä materiaalista, johon kuka tahansa pääsee helposti käsiksi tai joista on tietoinen jos on lukenut päivän lehden viimeisen parin vuoden ajalta, sekä haastatteluista, jotka eivät kuitenkaan tuo lisätietoa käsiteltävistä liikkeistä. Teos ei sisällä varsinaisia kirjoitusvirheitä tai ole huonosti toimitettu, mutta se on laiskasti kirjoitettu. Se on myös rönsyilevä: jos tarkoituksena on esitellä suomalaisia 2000-luvun radikaaliliikkeitä, miksi kirjoittaa ohimennen vaikkapa egyptiläisestä black metallista tai brittiläisen televisiokanavan lähettämästä ohjelmasta Gay Muslims (varsinkin kun ensimmäisenä mainitusta oli juttua puoli vuotta sitten Kansan Uutisten Viikkolehdessä, josta Hänniset varmaan koko idean ovat napanneet). Tuntuu, että kirjoittajat ovat menneet sieltä, missä aita on matalin. Heitä ei ole oikeasti edes kiinnostaneet kirjan käsittelemät liikkeet, vaan heidän tarkoituksena on ollut saada kirjan rahoittajille luvattu sivumäärä kasaan vaikka väkisin ennakkosuunnitelmien petettyä.

Kirjan käsittelemiä radikaaliliikkeitä ovat mm. Vihreä puolue (ei siis Vihreät, vaan pari vuotta sitten etupäässä entisten Kommunistisen nuorisoliiton aktiivien perustama antikapitalistinen ja ympäristövallankumouksellinen ”puolue”), Suomen kansallinen kivääriyhdistys eli NRA Finland, Suomen antifasistinen komitea (eli slavofiili Johan Bäckmanin posse), Suomen islamilainen puolue (joka siis ei ole oikea puolue, eikä sitä yhdistyksenäkään taida enää olla olemassa sen puheenjohtajan lähdettyä lätkimään) sekä Luther-säätiö. Keväällä kirjan ennakkotiedoissa oli maininta, että siinä käsiteltäisiin myös seksuaalianarkistisia mustapinkkiläisiä. Tämä liike kuitenkin on karsiutunut pois syytä tai toisesta. Ehkä se olisi vaatinut kirjoittajilta liikaa vaivaa?

Tosiasiallisesti kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee roturealisteja eli niin sanottua maahanmuuttokriittistä liikettä: Suomen Sisu ry:tä, interwebin ihmeellisestä maailmasta löytyvää Hommafoorumia sekä Perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittua Jussi Halla-ahoa kuitenkaan kykenemättä ymmärtämään näitä millään tavalla. Ymmärtämisellä tarkoitan siis tapaa käsitteellistää ilmiötä tavalla, joka tuo siihen jonkinlaisen yhteiskuntatieteellisen näkökulman ylittäen arkijärjen, ensisijaisen tulkinnan. Yhteiskuntatieteet ymmärtävät, luonnontieteet selittävä. Ei esimerkiksi riitä, että aasinsillalla samaistetaan Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto koska kummatkin ovat kirjoittajien mielestä totalitaarisia järjestelmiä tai väitetään Suomen antifasistisen komitean ja halla-aholaisten roturealistien olevan ehdottomuudessaan kuin samasta puusta veistettyjä. Tällaisten tulkintojen takana pitäisi olla systemaattinen metodi tai perusteltu yhteiskuntatieteellinen teoria (joka myös mielellään esitellään lukijalle). Tai jos kirjoittajat ovat kykenemättömiä yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun, niin voisivat edes pohtia kyökkipsykologian tasolla sitä, onko Halla-ahon ja Bäckmanin väitetyn ystävyyden takana jotain muutakin kuin se, että kummatkin tuntevat toisensa Venäjän kielen- ja kulttuurin tutkijoina? Seuraavan kerran toivon WSOY:n palkkaavan oikeita yhteiskuntatieteilijöitä eikä mitään vapaita toimittajia tai kirjailijoita kun käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiötä.

Sen sijaan teos Mitä Jussi Halla-aho todella tarkoittaa? on nimestään huolimatta – ”todella tarkoittaa” on Savukeidas kustantamon kirjasarja erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä – jokseenkin positiivinen yllätys. Senkin takana on varmasti pyrkimys rahastaa Halla-ahon nimellä. Kustannustoimittaja tietää, että Halla-ahon nimellä mainostetusta kirjasta saa ainakin omansa pois: painatuskustannusten ja kirjoittajapalkkioiden lisäksi kustannustoimittaja kykenee maksattamaan itselleen kuukauden tai kahden palkan, koska ainakin pari sataa halla-aholaista haluaa tietää mitä pahaa heidän ”mestaristaan” kirjoitetaan ja toiset pari sataa anti-halla-aholaista kiikuttaa teoksen kirjahyllyynsä koska haluavat tietää missä nyt mennään.

Tämänkin teoksen kirjoitukset ovat epätasaisia, onhan kyse kokoelmateoksesta, jossa on useita kirjoittajia. Katja Kettun kirjoittama juttu on sikäli heikkotasoisin, että se sisältää jopa muutaman asiavirheen. Omakustannefilosofi Jukka Hankamäen horinoista en ole koskaan saanut mitään otetta (sikäli kun olen jaksanut niitä joskus edes lukea), en tälläkään kertaa. Niin ikään ammattipoliitikkojen, Sirpa Pietikäisen ja Arja Alhon kirjoitukset ovat turhan ympäripyöreitä. Mutta elokuvakäsikirjoittaja ja roolipelimies Mike Pohjolan onnistuu tuomaan aidosti uuden näkökulman Hommafoorumin sisäisen logiikan (tai paremminkin sen puutteen) ymmärtämiseen ja Jussi K. Niemelän kirjoitustyyli on suorastaan kutkuttava. Hänen neljän vuoden takainen yhdessä Osmo Tammisalon kirjoittamansa naistutkimuskritiikki oli heikkotasoinen osoittaen lähinnä sen, että kirjoittajat eivät tunne yhteiskuntatieteiden filosofisia perusteita, naistutkimuksesta puhumattakaan. Tällä kertaa Niemelän suoritus on napakymppi ja hänen onnistuu intensiivisellä tyylillään sekä ironisoimaan Halla-ahon kirjoitustyyliä että osoittamaan sen, kuinka Halla-aholla päämäärät ja keinot ovat ristiriidassa keskenään tehden hänen ajattelustaan nihilististä.

Pohjolan kirjoituksessa on kolme huomionarvoista pointtia. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka epäloogisesti niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien Hommafoorumilla  niin sanottu keskustelu etenee. Yksittäisen sanan tai metaforan huolimaton käyttö voi synnyttää kokonaan uuden ketjun ja joka sekin vielä pariin kertaan kokee muodonmuutoksen siten, että kukaan ei osaa sanoa mistä kaikki alkoi ja mitä tekemistä niin sanotulla keskustelulla on enää minkäkään kanssa. Toiseksi Pohjola tuo esille sen, että Hommafoorumin logiikka on itse asiassa kaksisuuntainen: Halla-aho saattaa viitata mutkan kautta Hommafoorumilla pari kuukautta aikaisemmin käytyyn keskusteluun omissa kirjoituksissaan siten, että vain tarkkaavaisimmat muistavat sen, mistä kaikessa sanojen kanssa kikkailussa alun perin olikaan kyse tai mihin se liittyi. Pääasia on, että maata hallitsevien ”punavihermädättäjien” salaliitto saa kuulla kunniansa kuin syntiset papin jokaviikkoisessa saarnassa.

Kolmanneksi – mikä tärkeintä – Pohjola tuo esille sen, että Halla-ahon asema niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen keulakuvana ja keskeisenä ideologina ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Jopa toiset Suomen Sisun jäsenet arvostelevat hänen kirjoituksiaan. Pohjola kirjoittajaa kuinka esimerkiksi Hommafoorumi ry:n puheenjohtaja Matias Turkkila ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Halla-aho oli antanut ymmärtää vertaavansa pakolaisia rottiin ja torakoihin. Turkkilalle tällaiset vertaukset kun tuovat mieleen liikaa Radio Ruandan ihmisille syöttämän propagandan ja siitä seuranneen kansanmurhan. Tosin keskustelu jumittui tälläkin kertaa siihen, että Halla-aho kielsi antaneensa ymmärtää. Kyse oli jälleen siitä, että hänen kirjoitusten lukija – tällä kertaa Turkkila – tulkitsi hänen sanomaansa liian laveasti. Kielitieteilijänä Halla-aho osaa tunnetusti leikitellä lausuman illokuutiolla (puhujan / kirjoittajan aikomus) ja perlokuutiolla (kuulijan / lukijan tulkinta). Pohjola osoittaa, että Halla-aho on niin sanotun maahanmuuttokriittisen eli roturealistisen liikkeen keulakuva ja pääideologi vain ja ainoastaan paremman puutteessa.

Itse asiassa lähetin keväällä luonnostelemani pamfletin käsikirjoituksen, jonka piti käsitellä Halla-ahon poliittista tyyliä ja retoriikkaa, Pohjolalle luettavaksi hänen sitä pyydettyä. Tuolloin myös kuulin, että Halla-ahosta ja roturealisteista olisi ilmestymässä useampikin kirjanen syksyllä. Samasta syystä hylkäsi koko idean pamfletista. Sen materiaalista muokkaama artikkelikin on pöytälaatikossa. Tuntuu, että halla-ahoilmiö on ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. Hän on helppo kohde politiikan tutkijalle kärjistettyjen mielipiteittensä ansiosta, mutta samasta syystä hänen juttunsa alkavat toistamaan turhan nopeasti itseään ja muuttuvat tylsiksi.

PS. Huomasitteko, että Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli kuva Koraanin repimisestä silpuksi Valkoisen talon edustalla? Kuvana se oli mielestäni paljon merkittävämpi kuin jotkut Muhammed-pilakuvat. Mutta siitä ei olekaan noussut kohua, koska sen julkaisu ei ollut minkään itseään täynnä olevan ”sanavapausmarttyyrin” manifesti, vaan sen julkaisemisella oli journalistiset perusteet.

 

Muutos 2011:n joutsenlaulu

Rakas päiväkirja, tamperelainen ammattikoulun opettaja Juhani Mäki-Ketelä on ilmoittanut jättävänsä Muutos 2011 ry:n puheenjohtajuuden juuri kun näytti siltä, että kyseisen yhdistyksen on onnistunut keräämään tarvittavat 5 000 kannattajakorttia kasaan (ne ovat tällä hetkellä Oikeusministeriössä laskettavana). Mitä todennäköisemmin se tarkoittaa myös sitä, että koko puolueesta ei tule mitään. Kannattajakorttien keräys kun oli lähes yksinomaan Mäki-Ketelän leveillä harteilla, puolueen muut puuhamiehet ovat lähinnä keskittyneet nörttäämään internetin ihmeellisessä maailmassa (jos heitä on oikeasti ollut edes olemassa). Harmi, Yleisradion pienpuolueiden vaalitentti jää astetta tylsemmäksi viihdeohjelmaksi ensi huhtikuussa, jos Muutos 2011 -puolueella ei ole ketään lähettää telkkuun.

Mäki-Ketelän päätös oli odotettu. Olen seurannut hänen edesottamuksiaan kerätessäni materiaalia ensin pamflettiprojektiani ja sittemmin työn alla olevaa artikkelia varten. En tiedä pitäisikö käydä häntä sääliksi. Hän ei näyttänyt missään vaiheessa ymmärtäneen sitä, mistä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse. Kuvitteliko Mäki-Ketelä tosissaan, että niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on spontaani kansanliike, joka vilpittömästi haluaa Suomeen uutta poliittista kulttuuria ja suoraa demokratiaa? Eikö hän missään vaiheessa tullut miettineeksi Hommafoorumin taustoja Suomen Sisu ry:n sisäpiirin juttuna? Mäki-Ketelä nähtäväsi myös sokaistui käydessään vain ja ainoastaan samanmielisten kanssa keskusteluita sille, kuinka pienestä porukasta niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse ja kuinka outoja he ovat valtaväestön silmin? Mäki-Ketelä ei osannut epäillä mitään, vaikka hän itsekin toteaa suostuneensa puoluehankkeen vetäjäksi koska toiset eivät halua esiintyä julkisuudessa kasvoillaan?

Mäki-Ketelä lähti siis rakentamaan puoluetta niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle nähtävästi ymmärtämättä, että koko hommailussa oli ja on kyse lähinnä Suomen Sisun peiteoperaatiosta ja propagandakoneistosta, jossa ei edes pyritä analyyttiseen keskusteluun maahanmuutosta. Suomen Sisu perustettiin vuonna 1998 Suomalaisuuden liiton nuorisojärjestöksi kunnes se erotettiin siitä, koska kuulemma sen linja oli – kauniisti sanottuna – vähän liiankin kansallismielinen. Suomen Sisun ensimmäinen puheenjohtaja Teemu Lahtinen – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Espoossa – oli aikaisemmin 1990-luvulla herättelemässä henkiin IKL:n nuorisojärjestöä.

Suomen Sisun aktiivit pääsivät 2000-luvun alussa oikein televisioon kertomaan, etteivät he ole mitään natseja, vaan kansallismielisiä roturealisteja. Heidän juttunsa ei niin sanotusti herättänyt kiinnostusta suuren yleisön keskuudessa, mutta 2000-luvun puolivälissä järjestön kansainvälisistä suhteista vastanneen hallituksen jäsen Jussi Halla-ahon – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Helsingissä – blogi alkoi kerätä yhä enemmän lukijoita luoden illuusion siitä, että kyseessä olisi isokin poliittinen liike. Roturealismin sijaan alettiin puhua maahanmuuttokriittisyydestä ja Halla-ahon blogin vieraskirjan pohjalle perustettiin erillinen Hommafoorumi vuonna 2008 kokoamaan niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita yhteen. Mäki-Ketelällä ei ollut mitään asiaa sisäpiiriin koska hän ei ole Suomen sisun jäsen.

Mäki-Ketelä ei myöskään ymmärtänyt niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, että se järjestäytyy puoluepoliittisesti. Koska internetin ihmeellinen maailma on outo ja uusi media valtapuolueille, ovat ne olleet hämillään niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen edessä yrittäessään arvioida sitä, kuinka merkittävästä, isosta tai pienestä, liikkeestä on todella kyse. Kun liike ei ole julkisesti organisoitunut, se voi näytellä isompaa ja vaikutusvaltaisempaa kuin se todellisuudessa on, vaikkapa spämmäilemällä organisoidusti Helsingin Sanomien nettilehden keskustelupalstalle karkottaen erimieliset toisaalle. Toiseksi valtapuolueet eivät tiedä, ennen kuin hahmottavat liikkeen kokoluokan, voivatko ne jollain tavalla hyötyä siitä. Tämän takia esimerkiksi Jutta Urpilainen teki vakavan poliittisen virheen pitämällä ”maassa maan tavalla” -puheensa, ei ainoastaan sisällöllisesti, vaan siksi, ettei hän ymmärtänyt sitä, kuinka pientä ihmisryhmää hän yritti puheellaan miellyttää. Urpilainen ja SDP:n puoluetoimisto osoitti lähinnä ymmärtämättömyyttä internetistä poliittisena mediana.

Samalla tavoin Lapuan liikkeen onnistui 1930-luvun alussa näyttelemään merkittävämpää roolia Suomen politiikassa kuin sen todellinen painoarvo olisi edellyttänyt: se sai ulkoparlamentaarisen painostuksen kautta läpi aloitteitaan koska Edistyspuoluetta lukuun ottamatta kaikki porvaripuolueet kuvittelivat saavansa osan sen kuvitellusta suosiosta. Kun maahan muodostettiin porvarihallitus keväällä 1930 ja presidentti K. J. Ståhlberg oli kyyditetty, kävikin ilmi, että porvaripuolueissa ainoastaan Kokoomuksessa lapualaisilla oli todellista kannatusta. Muut puolueet lopettivat lapualaisten kanssa flirttailun ja Kokoomus repesi kahtia vuoden 1933 eduskuntavaaleissa solmittua vaaliliiton IKL:n kanssa ajautuen marginaalipuolueeksi seuraavaksi 50 vuodeksi, vaikka J. K. Paasikivi yritti vielä pelastaa Kokoomuksen 1930-luvun lopulla irtautumalla yhteistyöstä IKL:n kanssa ja maltillistamalla Kokoomuksen politiikkaa.

Yleisradion TV2:ssa 3.4.2009 lähetetyssä Pressiklubi -ohjelmassa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini käytti Halla-ahon ympärillä pyörivistä ihmisistä nimitystä propellipäät tarkoittaen niitä, jotka olivat alkaneet keräämään Halla-ahon valitsijamiesyhdistystä varten kannattajakortteja jo ennen kuin Perussuomalaiset olivat tehneet lopullista päätöstä hänen eurovaaliehdokkuudesta. Kuvittelin itsekin pitkään, että kyseiset sanat oli tarkoitettu Mäki-Ketelälle. Lukiessani Soinin teosta Maisterisjätkä huomaisin hänen viittaavan ilmaisullaan ennen kaikkea Veikko Vallin nimiseen entiseen Tony Halmeen eduskunta-avustajaan. Soini kertoo teoksessa kuinka Halmeen Perussuomalaisille ”löytänyt” Vallin muina miehinä yhtenä päivänä käveli hänen huoneeseen eduskunnassa ja ilmoitti, että Soinin on erottava Perussuomalaisten puheenjohtajan paikalta. Hän alkaa rakentamaan uutta puoluetta Halmeelle. Seuraavana päivänä Vallin sai lähteä. Sittemmin Vallin perusti Suomen konservatiivit ry:n vuorostaan Halla-aho-ilmiön ympärille, mutta samalla tavoin kuin Mäki-Ketelä, hän lähti sen toiminnasta pois ennen aikojaan. Suomen konservatiivit ry ei vieläkään ole saanut kannattajakortteja kerättyä – ja tuskin tulee saamaan.

Suomen Sisun aktiivit ovat nähtävästi tyytyväisiä siihen, että he voivat toimia nykyään Perussuomalaisten suojissa saaden sieltä nostetta ylittäen todellisen kannatuksensa. Vaikka Soini olisi ilmoittanut, että Halla-aholla ei ole asiaa Perussuomalaisten listoilla ensi eduskuntavaaleissa, ei hän olisi lähtenyt minkään Mäki-Ketelän kelkkaan. Hän olisi tiennyt sen olevan poliittinen itsemurha. Edes Perussuomalaisten listoilta Halla-ahon läpimenoa kun ei voi pitää täysin varmana asiana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos allekirjoittaneen uuden suosikkinuorisopoliitikon, Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydmanin, onnistuu nappaamaan niin sanotuilta maahanmuuttokriittisiltä pari tuhatta ääntä, jotka olisivat muuten menossa Halla-aholle.

Puheenjohtajan erottua, yhdistystä johtaa varapuheenjohtaja seuraavaan vuosikokoukseen asti. Muutos 2011 ry:n varapuheenjohtajana toimii turkulainen oikeustieteiden ylioppilas Jiri Keronen. Hän on harvoja oikeasti älykkäitä ihmisiä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä ja hän onkin käsittääkseni yhä enemmän sukset ristissä niin omassa puolueessaan kuin vaikkapa Hommafoorumilla pääosin liberaaleine mielipiteinensä. Toivottavasti hänen onnistuu eheytymään ja irtautumaan niin sanotusta maahanmuuttokriittisestä liikkeestä ja löytää joku toinen puolue tai harrastus, johon käyttää lahjojaan. Muutos 2011 nimisen puolueen kun voi unohtaa hauskana kuriositeettinakin ajatellen seuraavia eduskuntavaaleja.

 

Encore: Halla-aho, oikeistoradikalismi, pamfletti

Rakas päiväkirja, oikeistoradikalismia, helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon poliittista retoriikkaa ja hänen hännystelijöitä – Timo Soinin sanoin propellipäitä – käsittelevän pamfletin kuusikymmentäsivuinen käsikirjoitus on ollut pöytälaatikossani jo kaksi kuukautta lähes koskemattomana. En ole edelleenkään päättänyt mitä teen sille. Maaliskuussa annoin sen kommentoitavaksi kollegoille ja sain varovaisen myönteistä kannustusta: pienten korjausten jälkeen se toisi uutta käytyyn keskusteluun. Mutta sitten iski itsekritiikki – tuo tieteilijöiden ja taiteilijoiden paras ystävä – ja kun kaiken lisäksi sain väitöskirjani rahoituksen kuntoon, aloin keskittymään vain ja ainoastaan sen kirjoittamiseen unohtaen koko pamfletin. Aloin miettimään, että onko Halla-aho sittenkään niin mielenkiintoinen – puhumattakaan, että olisi merkittävä – poliitikko, että ansaitsisi tulla käsitellyksi pamfletissa. Hän on kuitenkin vain yksi kaupunginvaltuutettu muiden joukossa.

Niin ikään siirtolaisuuden ja maahanmuuton ympärillä käyty keskustelu on muuttunut ja laajentunut viimeisten kuukausien aikana: SDP on yrittää itsetuhoisesti lähennellä Perussuomalaisia ja Soini ilmoitti Perussuomalaisten ottavan Halla-ahon listoilleen eduskuntavaaleissa (mikä oli varsin odotettavaa, itsekin olisi Soinin asemassa tehnyt niin kesyttääkseni oikeistoradikalismia osaksi perussuomalaista liikettä). Toiseksi Muutos 2011 -puoluehankeen voi unohtaa kokonaan: järjestön puuhamiehet eivät vieläkään ole onnistuneet saamaan kasaan tarvittavia kannatuskortteja puolueen rekisteröintiä varten. Tämä alleviivaa sitä, että keskivertosuomalaiselle kysymys maahanmuutosta on todella marginaalinen aihe tai heillä ei ole huomautettavaa nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan.

Alkuvuodesta niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden keskeiselle yhteydenpitkokanavalle eli Hommafoorumille oli rekisteröitynyt noin 3 800 nimimerkkiä (jotka ovat kirjoittaneet yli 300 000 viestiä noin 120 000 aiheesta). Suomessa vuoden 2010 alussa oli asukkaita 5 353 197. Hommafoorumille rekisteröityneet edustavat siis 0,07 prosenttia Suomen kansasta. Foorumin ydinjoukko on niinkin pieni kuin alle 50 aktiivia. He ovat kirjoittaneen neljänneksen kaikista viesteistä ja käytännössä pyörittävät keskustelua aloittamalla foorumilla uudet aiheet (mukaan luettuna linkittelevät esimerkiksi Helsingin Sanomien juttuihin, joissa käsitellään maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, jonka jälkeen foorumia selailevat tietävät käydä spämmäämässä kyseistä keskustelua) sekä pitämällä keskustelua yllä vanhoissa aiheissa. Suurin osa nimimerkeistä ei osallistu keskusteluun laisinkaan.

Pamfletti sisältää sosiologisen profiloinnin propellipäistä. Rakensin sen analysoimalla Halla-ahon poliittisessa retoriikassaan luomaa viholliskuvaa. Politiikassa kun keskeisintä on poliittisen toimijan ja hänen kannattajiensa välinen homososiaalinen liittosuhde ja tämä liittosuhde rakentuu suhteessa poliittisen toimijan luomaan viholliskuvaan. Halla-ahon tapa tehdä erottelu ystävän ja vihollisen välillä on poikkeuksellisen voimakas suomalaisessa poliittisessa historiassa rauhan ajan poliitikoksi. Vertaan sitä pamfletissa Paavo Väyrysen harjoittamaan tahtopolitiikkaan 1980-luvulla, jolloin Keskusta haastoi SDP:n välirikonkin uhalla aikana jolloin Keskustan perinteinen kannattajakunta oli huvennut elinkeinorakenteen murroksen ja maaltamuuton johdosta. Keskustan onnistui syömään SDP:n kannatusta, mutta sai häirikköpuolueen maineen ja Väyrynen itse ajautui paitsioon. Noilta ajoilta on peräisin lentävä lause: ”Kepu pettää aina”. Väyryseen verrattuna Halla-ahon retoriikka vaikuttaa todella yksinkertaiselta, hän on helppo tutkimuskohde.

Analyysini osui aikalailla samoihin mihin Hommafoorumin oma asenne- ja taustakysely: kyseessä on ennen kaikkea nuorehkojen ja varhaiskeski-ikäisten, alemman keskiluokan, eteläsuomalaisten, kaupunkilaismiesten poliittinen liike – propellipäät poikkeavat huomattavasti esimerkiksi tyypillisestä Perussuomalaisten kannattajasta (ja Soini on tietoinen tästä ottaessaan etäisyyttä halla-aholaisiin). Halla-aholaisuutta voi siten ymmärtää alemman keskiluokan suhteellisella deprivaatiolla ja mieheyden kriisillä. Korkeakoulututkintokaan ei enää nykyään takaa vakituista virkaa ja nousujohteista uraa: ainoastaan epävarmuutta, silppu- ja pätkätyöläisyyttä. Kaiken lisäksi naisemansipaatio on johtanut siitä, että naiset osaavat nykyään asettaa edes joitain laatuvaatimuksia miehille, jotka unelmoivat traditionaalisesta porvarillisesta parisuhteesta. Konservatiivisen kasvatuksen saaneille, mutta unelmissaan epäonnistuneille, miehille Halla-ahon kaltaisen nörtin kirjoitukset punavihreiden feministien salaliitosta näyttävät menevän täydestä.

Tosin aivan viime kuukausina on ollut havaittavissa, että yhä useampi propellipää on alkanut ymmärtää, että suomalaisen maahanmuuttopolitiikan takana ei ole ollutkaan Halla-ahon luoma myytti punavihreiden feministien salaliitosta, vaan siitä ovat olleet vastuussa porvaripuolueet, joiden takana häärii ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto ja suurpääoman edustajat. Halla-aho on tietoinen siitä, että tätä instituutioita vastaan ei kannata hyökätä, vaikka se olisikin oikea ”syyllinen”. Hänen kaltainen poliitikko kun saa helpoiten ääniä lyömällä kaikista heikoimpia ja puolustuskyvyttömimpiä, vetoamalla ihmisen alhaisimpiin passioihin. En ala tässä nyt käsittelemään kysymystä massojen pelosta. Jokainen nimittäin voi kuunnella Mikko Lahtisen alustuksen aiheesta täältä. Sekä Lahtinen että allekirjoittanut on hyödyntänyt Étienne Balibarin saman nimistä esseetä tutkimuksissaan.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa käsitellyt sitä, kuinka Halla-aho väittää puolustavansa valistuksen perinnettä ja pyrkivänsä ”pidättäytymään verifioitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia”, mutta politisoidakseen maahanmuuttoon, uskontoon ja ihmisten identiteettiin liittyviä kysymyksiä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa aiheesta ei haluta keskustella, hän joutuu rikkomaan kaikkia niitä normeja, jotka kuuluvat valistuksen perinteeseen ja rationaaliseen politiikan tyyliin. Niin ikään olen kirjoittanut siitä, että Halla-ahon poliittinen retoriikka tulee ymmärrettäväksi performatiiveina. Lukiessani Halla-ahon blogia, olen tullut yhtä vakuuttuneemmaksi siitä, että politiikkaa ja teologiaa ei voi erottaa toisistaan. Sen lisäksi, että jo Carl Schmitt esitti aikoinaan kaikkien valtio-opillisten käsitteiden olevan alun perin teologisia käsitteitä, niin poliitikko luodessaan homososiaalista suhdetta kannattajiinsa, seurakuntalaisiin, muistuttaa uskonnollista hahmoa. Halla-ahoa voisi verrata vanhatestamentilliseen profeettaan, joka suitsukkeita haisteltuaan ja näkyjä nähtyään varoittaa heprealaisia tulevasta vaarasta, jos eivät tee parannusta synneistään. Halla-aho ei halua varoittaa meitä ainoastaan luomastaan uhkakuvasta, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun. Mielestäni propellipäissä oudointa ei ole se, että he käyttäytyvät niin irrationaalisesti, vaan että he kuvittelevat olevansa rationaalisia. He ottavat Halla-ahon kieliposkella, ristiriitaiset ja tarkoituksellisella epäloogisesti kirjoitetut jutut tosissaan!

Pamfletin tarkoituksena oli osallistua kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen: käydä läpi valtio-opillisen ajattelun eli politiikan tutkimuksen perusteita käyttäen esimerkkinä Halla-ahoa. Toisin sanoen saada ne nuorehkot alemman keskiluokan kaupunkilaismiehet vielä kerran suhteuttamaan Halla-ahon väittämät tosiasioihin ja huomauttaa, että järjen käyttö on sallittua analysoitaessa poliittisia ilmiöitä. Vaikka en kirjoittaisi pamflettia loppuun, jo nyt se on auttanut allekirjoittanutta hahmottamaan uudesta näkökulmasta tiettyjä tämän päivän poliittisia kysymyksiä ja ilmiöitä, joita hyödynnän mm. väitöskirjassani. Tässä mielessä työ ei ole mennyt hukkaan.

 

Kokoomus ja radikaalioikeisto

Rakas päiväkirja, pamfletin käsikirjoituksen raakaversion kokoaminen on kääntynyt loppusuoralle ja sitä kirjoittaessa olen miettinyt eroja ja yhteneväisyyksiä Kokoomuksen tilanteeseen nyt 2010-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin edellisen kerran ääri- tai radikaalioikeisto organisoitui Euroopassa.

Radikaalioikeisto näyttää aina voimistuvan silloin kun vasemmisto on heikko. 1930-luvulla Suomessa kommunistiset puolueet oli kielletty kokonaan ja sosiaalidemokraatit olivat oppositiossa ja maassa oli Maalaisliiton, Kokoomuksen, RKP:n ja Edistyspuolueen muodostama porvarihallitus. Silti juuri tuolloin Lapuan liike pyrki kukistamaan laillisen esivallan ja maan valtiojärjestyksen.

Joskus kuulee väitettävän, että radikaalioikeiston vahvistuminen johtuisi heikosta vasemmistosta siksi, että tuollaisessa tilanteessa turhautuneiden työväenluokkalaiset miesten kapinointi kanavoituu äärivasemmiston sijasta äärioikeiston kautta. Tällainen tulkinta on virheellinen. Radikaalioikeisto kun on par excellence keskiluokkainen liike. Niin Saksassa, Suomessa kuin Italiassa fascististen liikkeiden ydinkannattajajoukon muodostivat porvarit, jotka olivat normaalisti äänestänyt täkäläistä Kokoomusta. Mukana oli toki myös työväenluokkalaisia miehiä katutappelijoina ja lakonrikkojina, mutta nämä olivat marginaalisessa asemassa itse puolueessa. Radikaalioikeiston nousu onkin nähtävä poliittisen oikeiston sisäisen kapinana, ja sen vihollinen on liberaali oikeisto, ei vasemmisto (samalla tavoin kuin ei kommunisteillekaan suinkaan porvarit olleet vihollinen numero yksi, vaan sosiaalidemokraattien kaltaiset luokkapetturit).

Mäntsälän kapinan jälkeen perustettiin Isänmaallinen kansaliike IKL, joka seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1933 solmi vaaliliiton Kokoomuksen kanssa. Kokoomuksessa olivat päässeet valtaan radikaalioikeistolaiset. Seurauksena oli Kokoomuksen historian pahin vaalitappio. Kokoomus menetti yli puolet paikoista eduskunnassa eikä edes IKL ja Kokoomus yhdessä saaneet niin paljon kansanedustajia kuin Kokoomuksella oli ollut edellisillä valtiopäivillä. Tosin sanoen Kokoomuksen johdon radikalisoituminen karkotti enemmän puolueen kannattajia kuin toi niitä lisää, vaikka Kokoomuksen johdossa kuviteltiin olevan niin sanotusti ajan hermoilla. Kokoomuksella kesti lähes 50 vuotta palautua tuosta tappiosta, ylittää vuoden 1930 vaalitulos.

Jos olisin kiero vasemmistolainen toivoisin, että Kokoomus veisi politiikkaansa entistä oikeammalle. Toiveita tällaisesta on esitetty mm. Kokoomuksen Nuorten Liitossa, jossa viime liittokokouksessa järjestön konservatiivisiipi otti niskalenkin liberaaleista. Valitettavasti Kokoomuksen puoluetoimistolla ollaan järkevämpiä ja siellä ollaan tietoisia esimerkiksi edellä esittämästäni, kuinka Kokoomukselle viimeksi kävi kun se alkoi flirttailemaan radikaalioikeiston kanssa. Jos oikeistoradikalismi saa todellista jalansijaa jälleen Suomessa, ei Kokoomuksella ole kuin hävittävää. Se on niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Tästä saatiin jo esimakua tapaus Kai Pöntisen yhteydessä. Hänen eurovaalikampanjansa ”sosiaalipummimaahanmuuttajille STOPPI!” karkotti enemmän Kokoomuksen liberaalisiipeä, klassista sivistysporvaristoa, äänestämään Vihreitä tai RKP:tä kun toi lisä-äänestäjiä esimerkiksi Perussuomalaisista. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannattajaprofiilit kun ovat varsin erilaiset. He eivät kamppaile samoista äänistä. Mutta puoluetoimiston järkipuhe ei auta jos äänekäs radikaalioikeistolainen vähemmistö alkaa riehumaan vaatien oikeistolaisempaa politiikkaa ja niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen kosiskelua.

Kokoomuksen korkea kannatus 2000-luvulla on perustunut siihen, että puolue on antanut kaikkien kukkien kukkia: Suomen EU-jäsenyys ja 1990-luvun lopun talouskasvu antoi lupauksen siitä, että Suomesta ja ennen kaikkea Helsingistä tulisi kansainvälinen metropoli siinä missä esimerkiksi Kanadan Vancouverista. Tätä visiota, jonka ”puolesta tehdä työtä, taistella ja uhrautua”, varten Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja varsinkin sen ikioma ajatushautomo Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on tuottanut erilaisia ohjelmallisia julistuksia: ammattiyhdistysliikkeen aseman heikentäminen, verotuksen keventäminen, palvelujen kilpailuttaminen, maahanmuuton lisääminen ja kansanvälisen huippuyliopiston perustaminen.

Juuri kun nämä EVA:n 2000-luvun alussa esittämät tavoitteet ovat toteutumassa (Suomen Nato-jäsenyyttä lukuun ottamatta), radikaalioikeisto nostaa päätään ja asettuu uhkaamaan liberaalin oikeiston hegemoniaa. Ei suinkaan globalisaatiokriittinen liike, vaan niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on asettunut vastustamaan sitä, että Helsingistä tulisi Euroopan Vancouver, globaali innovaatiokeskus, joka kokoaisi ihmisiä maailman kaikista kansoista yhteen pilvenpiirtäjien ympärille muodostuneeseen puutarhakaupunkiin. Vancouverin asukkaista yli puolet on syntynyt muualla kuin Kanadassa ja se on maailman johtavia bioteknologian ja ohjelmistokehityksen keskittymiä. Radikaalioikeisto haluaisi palata kylmän sodan aikaiseen suljettuun yhteiskuntaan.

Koska en ole kiero vasemmistolainen, yritän pamflettini viimeisessä luvussa antaa jotain vinkkejä mitä liberaalin oikeiston olisi tehtävä harjoittaakseen hegemoniaa onnistuneesti, kesyttääkseen radikaalioikeiston ja niin sanottu maahanmuuttokriittinen liikkeen ettei Suomesta nyt ihan Pohjois-Koreaa tulisi.

 

Helmikuun pamfletti

Rakas päiväkirja, aurinko paistaa helmikuussa puolen päivän aikoihin niin kirkkaasti, että täytyypä kaivaa aurinkolasit esiin. Sunnuntaina kävin H. R. Gigerin taidenäyttelyssä Tampereen taidemuseossa. Näyttelyä oli mainostettu niin, että se osoittaa Gigerin olevan muutakin kuin alienin muotoilija, mutta kyllä se vahvisti käsitystäni siitä, että Giger on koko uransa toistanut yhtä teemaa.

Olen tällä viikolla sortunut kirjoittamaan, en artikkelia, vaan pamfletin käsikirjoitusta työnimellä Neuvoja tämän päivän ruhtinaille äärioikeiston kesyttämiseksi. Pamfletit ovat olleet muodissa pari viime vuotta ja niitä julkaisee useampi kustantaja kuten WSOY Barrikadi-sarjassaan tai Into-kustannus. Jommallekummalle näistä tullen myös tarjoamaan kirjoitustani jos ja kun saan sen valmiiksi. Pamfletin rakenne noudattelee aika tarkalleen toissa päiväkirjamerkintääni. Pamfletin tarkoituksena on ymmärtää mistä 2010-luvun suomalaisessa äärioikeistolaisuudessa on kyse, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse ja mitä asialle olisi tehtävä.

Kun ymmärsin Baruch Spinozan esittämän kysymyksen, kuinka destruktiiviset affektit on mahdollista muuttaa hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan ”emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon, olevan yhdistävä tekijä väitöskirjani ja pamfletin välillä, päätin uhrata helmikuun pamfletin kirjoittamiseen. Kuten työnimestä voi päätellä, Spinozan lisäksi toinen politiikan teorian klassikko, jota käytän pamfletissa hyväksi, on itse Niccolò Machiavelli. Hän on mielestäni keskeinen anti-fascistisen politiikan teoreetikko.

Kerron asiasta lisää kun kirjoitustyö etenee.