heinäkuu 2009


Rakas päiväkirja, tulin yllättäen Hyvinkäälle kolmeksi päiväksi. Siirto oli onnistunut: Hyvinkään kaupunginkirjastosta löytää teoksia, jotka ovat Tampereella aina lainassa. Tänään käydessäni kirjastossa mukaan hyppäsi neljä teosta. Karl Marxin teos Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä suomennettiin hiljattain. Seuraavana kolmena lauantaina Tampereen yliopistossa on innokkaiden opiskelijoiden lukupiiri kyseisestä teoksesta ja ajattelin osallistua siihen itsekin. Eppu Salmisen pro gradu -tutkielmaan perustuvasta teoksesta Lasten ristiretki oli alkuvuodesta juttua useammassa eri mediassa. Siitä huolimatta tai sen takia, päätin ihan itse lukaista aikalaiskuvauksen 1980-luvun kohutuimmista tapahtumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Lainasin myös teoksen nimeltä Täyttä RAWia. En olekaan koskaan ottanut kameralla RAW-muodossa kuvia, vaan JPG:nä, mikä rajoittaa kuvien muokkaamista tietokoneella. Yleensäkään en jaksa ottamiani kuvia manipuloida. Täytynee opiskella kuvien muokkaamisesta perusteet kunhan ennätän.

Kuten on yleisesti tiedossa, otin varsin rennosti touko-, kesä- ja heinäkuun: muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta en väitöskirjaani koskenut (tai kirjoittanut päiväkirjaa). Yhtenä syynä tähän on ollut se, että olen lukenut (samalla kun olen ottanut aurinkoa Sorsapuistossa tai parvekkeella) fantasiakirjailija Elaine Cunninghamin suomennettua tuotantoa. Monet lukevat kesäisin dekkareita, allekirjoittanut enemmän tai vähemmän huonoja roolipelifantasiapokkareita. Suurin osa niistä on niin huonoja, ettei niitä pysty lukemaan. Poikkeuksen tekee nimenomaan Cunningham. Hänen tuotantoaan käyn läpi nyt toista kertaa. Vihdoin ja viimein sain käsiini Hyvinkään kaupungin kirjastossa hänen alkuvuodesta suomennetun teoksen Velhosota. Valitettavasti tämän jälkeen Cunninghamia tuskin käännetään vähään aikaan koska häneltä ei ole mitään pidempää sarjaa enää suomennettavaksi.

Olen myös tulostanut lähes tuhannen sivun edestä väitöskirjoja luettavaksi seuraavien viikkojen aikana. Olin lähes unohtanut Atte Oksasen upean artikkeliväitöskirjan Haavautuva minuus: Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa. Siihen on pakko tutustua ja viitata kun työstän työnalla olevaan kriittisen miestutkimuksen ja nomadisen feminismin suhdetta käsittelevää artikkelikäsikirjoitusta. Teemu Tallberg väitteli keväällä otsikolla The Gendered Social Organisation of Defence: Two Ethnographic Case Studies in the Finnish Defence Forces Hankenissa. Allekirjoittaneella on jonkinlainen käsitys siitä, mitä Tallberg yrittää sanoa, mutta täytyy vielä tarkistaa, onko hänen tavassaan käsitteellistää maskuliinisuutta mitään uutta annettavaa allekirjoittaneelle.

Toisin kuin kaksi edellistä, en tunne Sari Roman-Lagerspetzia henkilökohtaisesti. Jotkut muistanevat hänet siitä, että Roman-Lagerspetz nosti metelin mm. Tikkurilan luterilaisen kirkon seurakunnan avioliittokurssien sisällöstä naisia ja kristittyjä halventavina. Roman-Lagerspetz väitteli niin ikään keväällä, otsikolla Striving for the Impossible: The Hegelian Background of Judith Butler. En olisi muuten huomannut koko teosta, jollen olisi sattumalta Tunisia matkalla istuessani lentokoneessa lukenut Helsingin Sanomista ilmoitusta hänen väitöstilaisuudesta. Roman-Lagerspetzin väitöskirja ei vaikuta miltään läpimurtoteokselta, mutta on tutustumisen arvoinen allekirjoittaneelle. Syksyn ohjelmassa kun on palaaminen Butlerin tuotantoon ja ekskursio hänen Hegeliltä ja Spinozalta saamiin vaikutteisiin.

Rakas päiväkirja, kesä alkaa olla ohitse, elokuu käynnistyy ensi viikolla. Kotkan meripäivät, Joensuun Ilosaarirock sekä Irwin Goodman alias Antti Hammarbergin hauta Hämeenkyrössä tuli nähtyä. Siinä heinäkuun jakojäännös. Huomenna Särkänniemeen (en ole käynyt siellä kahdeksaantoista vuoteen). Sitten on aika palata hiljalleen tutkimustyön ääreen. No… jo viime viikolla kävin pariin otteeseen työhuoneella kirjoittamassa seminaarialustusta (olen siihen tyytyväinen, vaikka se ei vielä artikkelikäsikirjoitusta muistuta). Päivien lyhetessä työtahtia on syytä kiristää. Olen ilmoittautunut feministisen pedagogian kurssille. Ensimmäinen osa siitä järjestetään Helsingin yliopistolla loppukuusta. Samalla voisin toteuttaa ekskursion suomalaisen yhteiskunnan luokkaeroihin: matkustaa Kauniaisista Jakomäkeen. Olen myös listannut puistoja, joiden penkeillä haluan istua (ja juoda pussikaljaa) Helsingin kantakaupungissa.

Heinäkuussa tuli myös kuluneeksi neljäkymmentä vuotta siitä, kun ihminen asteli ensimmäistä kertaa kuun pinnalla. Televisiosta on tullut kaikenmaailman dokumentteja menneistä ja tulevista kuulennoista. Itseäni yhteiskuntatieteilijänä harmittaa se, että avaruustutkimuksesta tai ”avaruuden valloittamisesta” puhutaan irrallaan yhteiskunnallisesta, taloudellisesta ja poliittisesta konjunktuurista. Kylmänsodan ilmapiiri kyllä mainitaan syyksi Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kilpajuoksulle kuuhun, miksi Yhdysvalloilla oli varaa sijoittaa vuosittain kymmeniä miljardeja kuuohjelmaan 1960-luvun lopulla, mutta sen syvemmälle ei analyyseissä koskaan mennä. Ei kysytä, miksi nyt 2000-luvun alussa ei ole mitään suuria projekteja – siis oikeasti suuria projekteja, joihin laitettaisiin kymmeniä miljardeja dollareita vuodessa – avaruuden valloittamiseksi, miksi utopiat ovat kuolleet ja ihmiskunta on kääntynyt sisäänpäin kuin kuluttamaan viimeisetkin kylmänsodan aikaiset sotilaskäyttöön keksityt innovaatiot loppuun (kuten esimerkiksi Internet)?

On nykyaikanikin muutama kansainvälinen projekti: CERN:in LHC-hiukkaskiihdytin (joka toivottavasti syksyllä saadaan vihdoin ja viimein käyntiin), Kansainvälinen avaruusasema ja Ranskaan rakenteilla oleva fuusioreaktorikoje ITER. Nämä kaikki ovat kuitenkin pientä verrattuna kuulentoihin tai Manhattan-projektiin…

Teknologisten innovaatioiden puutteeseen ja ennen kaikkea ihmiskunnan olemattomaan kunnianhimoon on syynä kapitalismi. Nykyinen talousjärjestelmä ei kykene tuottamaan sellaista vaurautta, että valtioilla voisivat käynnistää mitään suuria mullistavia projekteja vaikkapa ”avaruuden valloittamiseksi” (lukuun ottamatta sodankäyntiä suuryritysten puolesta, mihin aina on varaa laitta kymmeniä tai satoja miljardeja dollareita), ja vallitsevassa poliittisessa järjestelmässä valtio ei saisi ideologisista syistä tukea suoraan mitään (paitsi sitä sodankäyntiä). Kvartaalitaloudessa ja kapitalistisessa järjestelmässä on mahdotonta käynnistää monivuotisia projekteja. Kaiken on kun olisi tuotettava pääomalle välitöntä lisäarvoa. Suunnitelmataloudessa pitkäjänteiset kunnianhimoiset ohjelmat ”avaruuden valloittamiseksi” olivat mahdollisia. Nyt myös länsimaisten yhteiskuntien viimeinen vapauden linnake, yliopistot ollaan alistamassa kvartaalikapitalismille. Mistä seuraavina vuosikymmeninä ihmiskunta saa teknologiset innovaationsa ja yhteiskunnalliset utopiansa?

Jos Neuvostoliitto lähes kehitysmaan elintasolla ja bruttokansantuotteella kykeni valloittamaan ensimmäisenä lähiavaruuden 1960-luvulla, niin mihin Yhdysvallat tai Eurooppa kykenisi nykyisellä vauraudellaan, jos vain poliittinen ja taloudellinen järjestelmä olisi toisenlainen? Olisiko ihmiskunta (sic!) ottanut haltuun jo koko aurinkokunnan ja suunnittelisi poimumoottoria, jolla matkustaa naapuritähtiin?

Rakas päiväkirja, kesä- ja heinäkuun aikana Yle TV-1:ltä on lähetetty maanantai-iltaisin tragikoomista dokumenttisarjaa nimeltä Ruma Suomi. Se käsittelee Suomen kaupunkien ja kuntien arkkitehtuuria tai paremminkin niiden estetiikan puutetta. Ohjelmassa on sivuttu samoja kysymyksiä, joista kirjoitin toissa päiväkirjamerkinnässäni. Vaikka ohjelmasarja on paikoittain varsin alleviivaava, pelkään silti, ettei se saa montakaan kansalaista ymmärtämään kansalaisten itsensä olevan vastuussa kotikuntiensa kaavoituskysymyksistä ja arkkitehtuurista, estetiikasta. Pahimmillaan ohjelman tragikoominen tyyli etäännyttää ihmisiä havaitsemasta syitä ja seurauksia.

Selitysmallia sille, miksi niin moni suomalainen kunta tai kaupunki on esteettisesti ala-arvoinen, voidaan etsiä samasta logiikasta kuin niin sanotussa vaalirahoitusjupakassa. Pelissä on kolme toimijaa: kunnallispoliitikko, kauppias tai kauppaketjun edustaja ja arkkitehti. Jostain syystä monesti rumista ostoskeskuksista kuulee syytettävän arkkitehtiä, vaikka nimenomaan roistoina ovat poliitikko ja kauppias: heillä on yhteinen intressi. Tietenkään suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ei ole korruptiota, kauppias ja poliitikko nyt sattuvat vaan pitämään samoista asioista kahvia ja konjakkia maistellessa. Poliitikolle tärkeintä on näyttää aktiiviselta ja osoittaa äänestäjille ”luovansa uusia työpaikkoja” ja kauppias haluaa liiketilan mahdollisimman halvalla eli maksattaa kuntalaisilla mahdollisimman paljon rakennuskustannuksista ja kunnallistekniikan rakentamisesta omien voittojensa maksimoimiseksi. Tässä vaiheessa arkkitehdin on hyvin vaikea sanoa, että kyseinen ratkaisu on sekä ekologisesti että esteettisesti kestämätön. Vaatisi myös paikallislehden toimittajalta todellista kansalaisrohkeutta nostaa kissa pöydälle. Hän olisi pian entinen toimittaja koska mitä todennäköisemmin kyseisen lehden päätoimittaja kuuluu samaan puolueeseen kuin mainitsemani kauppias ja politiikko.

Mutta ehkä Suomen kansalaiset ansaitsevat tämän kaiken rumuuden ympärilleen, itsehän he äänestävät kerta toisensa jälkeen samoja poliitikkoja kunnan- ja kaupunginvaltuustoihin tai Eduskuntaan ja ihailevat kaikenmaailman vesakeskisiä ja toivosukareita sekä ennen kaikkea käyvät heidän omistamissaan kauppakeskuksissa.

Viime viikolla oli Tammerfestit ja kävin jälleen kaikilla neljällä Kari Peitsamon keikalla (koska ne olivat ilmaisia). Ensi viikonloppuna on Joensuussa Ilosaarirock. Jos mitään mutkia ei tule matkaan, menen sinne Kotkan kautta, jossa vietän puolitoista vuorokautta tutustuen mm. papukaijan kanssa rommia juoviin ja puujalalla käveleviin merirosvoihin, joita kuulemma löytyy Kotkan sumuisten satama-altaiden vieressä olevista baareista.