elokuu 2009


Rakas päiväkirja, perjantaiyönä onnistuin bongaamaan Jupiterin neljästä kuusta – Europa, Io, Kallisto, Ganymedes – kolme. Minulla on huono näkö. Myös Andromedan galaksi ja Seulaset löytyivät helposti ja näyttivät upeilta tähtikiikareilla katsottuna. Vaikka hankin kyseinen kiikarin jalustoineen jo kaksi vuotta sitten, vasta nyt pääsein ensimmäistä kertaa katselemaan niillä kaukana kaupungin valoista. Lauantaina suunnittelin etsiväni mm. Mizarin kaksoistähtijärjestelmän ja Merakista etelään löytyvän M 108 galaksin, mutta pilvien ilmaantuminen puolenyön aikoihin esti Otavan tähdistön alueen syväntaivaankohteiden etsimisen. Täytyisi tehdä lista Charles Messierin luetteloimista kohteista, joita on mahdollista löytää 70 x 15 -kiikareillani. Olin siis viikonloppuna maaseudulla Teiskossa Toninveräjällä leireilemässä. Mainittakoon anekdoottina, että matkalla tutustuin myös Kämmenniemen ainoaan krouviin, Kessan baariin, yhden ison lonkeron verran.

Ennen Teiskon leiriä sain valmiiksi ensimmäisen version hegemonista maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestemässä käsittelvästä paperista. Työotsikoksi sille tuli ”Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa”. Sen kirjoittamiseen meni viikko kauemmin kuin kuvittelin. En tyytynytkään vain esittelemään kriittisen miestutkimuksen keskeistä käsitteistöä politiikan tutkijoille ja näennäisesti problematisoimaan hegemonisen maskuliinisuuden teoriaa käyttäen Stubbin miehekkäitä esiintymisiä iltapäivälehdissä heuristisena esimerkkinä, vaan esitän paperissa ensinnäkin teesin maskuliinisuuden politiikan muutoksesta siirtyessämme kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan sekä toiseksi ”yleisen teorian” suomalaisen politiikan maskuliinisesta konjunktuurista. Viimeksi mainittu siis tietyillä varauksilla.

Joka tapauksessa, maskuliinisuuden poliittista konjunktuuria voi erinomaisesti esittää machiavelliläsittäin. Ei vähiten siksi, että kriittinen miestutkimus on niin paljon velkaa Antonio Gramscin hegemonian käsitteelle ja Gramsci sai taas vaikutteita hegemonian käsitteeseen itse Niccolò Machiavellilta. Machiavellia voi pitää siten, ei ainoastaan ensimmäisenä modernina politiikan teoreetikkona, vaan myös kriittisen miestutkimuksen politiikan teoreetikkona. Kriittisen nimenomaan siksi, että Machiavelli ei kirjoittanut ruhtinaille, vaan kansalle vapauttaakseen sen paljastamalla kuinka ruhtinaat vedättävät kansaa – tai siis miehiä. Maskuliinisuuden politiikan konjunktuuria voi siis kuvata kuviolla, jossa ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa homososiaalisen liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita vastaan. Kuvioon voisi lisätä vielä äänestämättömät eli vulgaarin (ital. vulgo), joista ruhtinas pyrkii miehekkäästi luomaan oman kannattajakuntansa toisia miehiä vastaan molaarisella ajattelulla, eli korostamalla sitä, mikä on yhteistä (todellista tai kuviteltua) hänen ja äänestäjien välillä.

Tärkeä huomio paperissa on myös se, että Urho Kaleva Kekkonen on kuollut. Kukaan miespoliitikko ei ole kyennyt luomaan vastaavaa Suomessa hegemonista maskuliinisuutta vaikka moni on yrittänyt. Hegemonia on kaksisuuntainen prosessi: se ei ole vain valmis rakenne, jossa taitava poliitikko ottaa tietyn diskursiivisen aseman ja ruumiillisen subjektiposition hankkiakseen kannatusta, vaan poliitikko myös itse rakentaa tietynlaista mieskuvaa, luo hegemonista maskuliinisuutta, samalla tavoin kuin esimerkiksi elokuva- tai urheilutähdet. Onhan taitava poliitikko, jos mikä, (post)moderneissa yhteiskunnissa todellinen mediahahmo. Toisaalta hegemoninen maskuliinisuus ei ole sama kuriyhteiskunnassa kuin kontrolliyhteiskunnassa johon olemme siirtymässä. Tästä käy esimerkkinä se, kuinka Ilkka Kanerva pyrki pätemään samoilla elämänalueilla kuin Kekkonen: urheilujohtajana, valtiomiehenä ja naismaailmassa. Hän kuitenkin epäonnistui esittämään oikeanlaista maskuliinisuutta koska ei ymmärtänyt yhteiskunnan muuttuneen sitten 1970-luvun.

Siinä missä Kanerva oli urheilujohtaja, ja pyrki olemaan valtiomies, Stubb alistaa itsensä takaisin urheilijan asemaan seuratakseni urheilusosiologi Arto Tiihosen hierarkiaa: poika, urheilija, sankari, mies. Stubbin uhkarohkeus saattaa onnistua: tuodessaan ruumiillisuuttaan esille, se johtaa enemmänkin falloksen hallinnan itsekorostukseen kuin siihen, että Stubbin ruumis erotisoituisi. Myönnän, että en ole itsekään varma miten asiaan pitäisi suhtautua. Olen kuitenkin erityisen tyytyväinen siitä, että olen saanut Johanna Tukiaisen ja Matti Nykäsen otettua mukaan paperin henkilögalleriaan uskottavasti: tuksuun viittaan tietenkin Kanervan eron yhteydessä ja Nykäseen sankarina, josta ei koskaan tullut miestä. Sovin tänään alustavani parissa seminaarissa syyskuun lopulla ja sitä ennen ratkaisen nämä dilemmat ja kirjoitan vielä yhden version paperista jotta voin ennen lokakuuta lähettää sen arvioitavaksi.

Mainokset

Rakas päiväkirja, olen ihmetellyt miksi nyt viikon loppuna on kohistu siitä, että Kokoomus on saanut vaalirahoitusta yrityksistä, joissa on valtionomistuksia enemmän tai vähemmän. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutisoitavaa, että Suomi on yksi Euroopan korruptoituneimmista maista ja tällä on pitkät perinteet; kuten Kokoomuksen hallintojohtaja Jarmo Pekkala Ylen uutisille toteaa: ”Näinhän tämä yksityinen puoluerahoitus on aiemmin toiminut”. Seuraavaksi odotan, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen osoittaa poliittista selkärankaa ja kykyä eettiseen ajatteluun vastatessaan kysymykseen pitäisikö valtioyhtiöiden pidättäytyä vaalirahoituksesta, että hän odottaa Lauri Tarastin työryhmän selvitystä.

Vakuutuskonserni Sampon Kokoomukselle antamasta 75 000 euron puoluerahoituksesta päätti kuulemma yksinomaan sen silloinen pääjohtaja ja hallituksen jäsen Björn Wahlroos. Tein tässä vaatekaapin sisällöstä inventaariota tänään ja totesin sen tilan tyydyttäväksi. Kahta vaatekappaletta olen himoinnut ja niistä kummastakin tulee mieleen tuo entinen vähemmistökommunisti: Bossin klubitakkia ja viininpunaisia suoria housuja. Ne päällä olisi hieno kävellä pitkin Tampereen katuja, yliopiston käytäviä ja istua lautamiehenä käräjäoikeudessa. Edellä mainituista vaatekappaleista ensimmäisiä on Stockmannin myynnissä, mutta niiden hinta on useampi sata euroa. Jälkimmäisiin en ole törmännyt, Björn Wahlroos hankki kuulemma omat pinkit housunsa Ruotsista.

Vaateinventaarion ja suomalaisesta korruptiosta käydyn keskustelun lisäksi lauantaina ennätin osallistua jälleen lukupiiriin, jossa luetaan Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiä. Lukupiirin jälkeen saunoimme, uimme ja paistoimme makkaraa. Lukupiiri pidettiin poikkeuksellisesti Hervantajärven rannalla sijainneella mökillä. Olen vasta nyt kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vuosina yliopisto-opiskelijat ovat radikalisoituneet ainakin Tampereen yliopistossa. Siinä missä 2000-luvun alussa riitti ”vasemmistolaiseksi” se, että oli hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan ja äänesti edes Vihreitä, niin nykyään tämä ei riitä. Esimerkiksi tämän päivän yhteiskuntatieteiden ja filosofian opiskelijat tekevät oikeasti eron Vihreisiin ja vasemmistopuolueisiin; pikkuporvarillisen edistyksellisyyteen ja analyyttiseen kapitalismikritiikkiin. He näyttävät jopa olevan tietoisia siitä, ketkä vanhemman sukupolven yliopisto-opettajat ja -tutkijat ovat kääntäneet takkinsa; kuinka monet aikaisemmin vasemmistolaiset 1980-luvulla hylkäsivät marxilaisen filosofian petyttyään tekemiinsä olkinukkeihin ja kääntyivät kohti postmodernia ajattelua (ja puoluepoliittisesti Vihreitä). Se, onko kyse yksittäistapauksesta vai jostain laajemmasta tendenssistä, nähdään syksyllä järjestettävien ylioppilaskunnan edustajiston vaalien yhteydessä.

Keskiviikkona osallistuin toiseen lukupiiriin: alustin miestutkimuksen lukupiiriläisille otsikolla ”Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi”. Jo ennen tätä alustusta olin päättänyt työstää paperia, johon alustukseni perustui, eteen päin – itse asiassa halkaista sen kahtia: kirjoitan siitä teoreettisemman version uudelleen englanniksi ja lähetän sen arvioitavaksi Nordic Studies of Masculinities nimiseen julkaisuun. Sitten kirjoitan käytännöllisemmän artikkelikäsikirjoituksen, jonka taasen pyrin saamaan julkaistuksi Politiikkaan. Jälkimmäisessä olisi tarkoitus problematisoida sitä, kuinka hegemonisen maskuliinisuuden käsite toimii ymmärtäessä Suomen poliittista järjestelmää. Esimerkkinä käyttäisin ulkoministeri Alexander Stubbia. Hänestä kun on viimeisen vuoden aikana melkein enemmän julkaistu juttuja siitä, kuinka hän on osallistunut miehekkäästi triatloniin tai maratonille, kuin varsinaiseen hänen työtehtäväänsä liittyviä artikkeleita. Täytyy olla tarkka ettei puhu itseään pussiin: olen kritisoinut hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä ja nyt sitä soveltaessa pitää ottaa oma arvostelu huomioon. Toiseksi pitää tietää kysymyksenasettelun rajat: hajanaisesti iltapäivälehtien tai Suomen kuvalehden juttuja selaamalla ei voi esittää mitään ”yleistä teoriaa” maskuliinisuuden ja Suomen poliittisen järjestelmän suhteesta. Mutta ehkä joitain alustavia huomioita kykenen tekemään esimerkiksi maskuliinisuuden, urheilun ja politiikan kolmiyhteydestä.

Olen odottanut, että joku hyödyntäisi kriittisen miestutkimuksen ja hegemonisen maskuliinisuuden käsitteitä politiikan tutkimuksessa. Koska kukaan ei ole näin tehnyt täytynee allekirjoittaneen uhrautua. Mikko Lehtosen teos Pikkujättiläisiä vuodelta 1995 sisältää artikkelin Miesten mies: Ilkka Kanerva. Se on käsittääkseni ainoa tutkimus missä on hyödynnetty hegemonisen maskuliinisuuden käsitettä problematisoidessa Suomen poliittista elämää. Eikä Lehtonenkaan ole politiikan tutkija vaan media- ja kulttuuritutkija. Hänen kysymyksenasettelu on siten hieman erilainen.

Uskon saavani edellä kuvatun artikkelikäsikirjoituksen ensimmäisen version jo ensi viikolla valmiiksi. Sen jälkeen alan kääntämään mainitsemaani teoreettisempaa artikkelikäsikirjoitusta englanniksi. Loppukuusta käynnistyy myös syksyinen apurahojen hakukausi: ensi vuodellekin olisi syytä saada rahoitusta väitöskirjan kirjoittamista varten. Niin, ja sitten pitäisi itse väitöskirjaakin työstää eteen päin seuraavien kuukausien aikana…

Rakas päiväkirja, viikonloppuna varasin lentoliput Englantiin marras- ja joulukuun vaihteeseen verrattain lyhyen miettimisajan jälkeen. Lontoossa järjestetään marraskuun viimeisenä viikonloppuna kuudes historiallisen materialismin konferenssin. Viikonloppuisessa lukupiirissämme useampi oli ottamassa osaa kyseiseen konferenssiin ja niinpä päätin minäkin lähteä luokkaretkelle – lentoliputkaan eivät montaa kymppiä maksaneet (kun lähtee ja saapuu keskiviikkona). Aikaisemmin olen välttänyt matkustamista Ryanairilla, mutta nyt houkutus kävi liian suureksi. Konferenssi kestää kolme päivää; vapaa-aikaa jää neljä päivää. Lukupiiriläiset ovat varaamassa itselleen hostels-majoitusta. Taidan itsekin päätyä sellaiseen, Lontoon hotellien hinnat ovat korkealla.

Konferenssin lisäksi luvassa on siis tutustumista sateiseen Lontooseen: kävelyretkiä kaduilla ja puistoissa, kirjakaupoissa kiertämistä, olutta ja pubiruokaa. Ehkäpä käyn British museumissa. En ole vielä tarkkaa suunnitelmaa tehnyt ja voi olla, etten tällä kertaa edes tee. Siitä on 14 vuotta kun olen käynyt Lontoossa (jos lentokoneen vaihtoja Heathrowin-lentokentällä ei lasketa). Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla.

Lontoo vaikuttaa ensisilmäyksellä sekavalta. Se on miljoonakaupunki, Englannin, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Brittiläisen kansainyhteisön pääkaupunki. Vähitellen sen rakenne hahmottuu. Kaupungin ytimen muodostaa Lontoon City: siitä itään on East End, vanha työläiskaupunginosa, ja länteen sijaitsee luonnollisesti West End hallintorakennuksineen ja parempien ihmisten asuimistoineen. Karttaa kun katsoo, löytää monia tuttuja paikannimiä Radio ylen 1:n lähettämästä Knalli ja sateenvarjo kuunnelmasta. Myös aikaisemmasta Lontoon matkasta muistuu mieleen. Hotellimme sijaitsi tuolloin Russell Squaren laidalla. Kuudes historiallisen materialismin konferenssi järjestetään lähellä sitä, tarkemmin Bloomsburyssa.

Olen kärsinyt antipatioista englantilaisia kohtaan viime vuosina. He ovat mielestäni joko yläluokkaisia elitistejä tai meluisia ja huonosti käyttäytyviä alaluokkaisia. Pahinta kuitenkin on se, että englantilaiset näyttävät hyväksyvän luokkayhteiskuntansa ”äänestämällä väärin” milloin Margaret Thatcheria tai Tony Blairia. Kaiken lisäksi englantilaisilla on pokkaa arvostella muita maita milloin ihmisoikeusrikoksista tai vaikkapa rasismista, vaikka Englannin oma historia on täynnä ihmisoikeusrikkomuksia, rasismia ja kolonialismia, jotka eri muodoissa jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tästä kaikesta huolimatta olen ollut viime päivinä niin hyvällä tuulella (olen saanut kirjoitettua artikkelia eteenpäin), että ajattelin olla hilpeä myös marraskuisella matkalla.