maaliskuu 2010


Rakas päiväkirja, en viitsi olla olematta kirjoittamatta siitä, mitä yhteistä oli viime perjantaina Yle TV 2:n Pressiklubin pääaiheella, Piraattipuolueen idealla tiedon ja immateriaalisten tuotteiden vapaalla levityksellä, sekä niin sanottujen sosiaalidemokraattisten ja muiden porvaripuolueiden eräiden virkamiesten ja poliitikkojen esityksillä yliopistojen lukukausimaksuilla. Seuraavassa ei ole mitään uutta niille, jotka ovat pitäneet korvansa auki, mutta koska kummankaan keskustelun yhteydessä ei valtamediassa ole tullut esille sitä, mistä tässä oikein on kyse, niin kirjoitan aiheesta lyhyesti ja yksinkertaistaen valottaakseni näiden kysymysten taustoja samalla suomentaen Jussi Vähämäen uutta teosta Itsen alistus.

Kuten jokainen kansantaloustiedettä opiskellut – en siis puhu niin sanotuista taloustoimittajista – tietää markkinamekanismin perustuvan niukkuuteen. Tämä ei ole ainoastaan markkinatalouden perusta, vaan niukkuudessa kapitalismi ja markkinatalous kohtaavat toisensa. Markkinat kun eivät välttämättä tarvitsisi kapitalistista järjestelmään, mutta kun markkinoilla pidetään tarkoituksellisesti niukkuutta valtion taholta yllä, ollaan siirrytty kapitalistiseen yhteiskuntajärjestykseen. Konkreettisten ja materiaalisten hyödykkeiden kohdalla niukkuuden ylläpitäminen on suhteellisen helppoa. Puhdas vesi ja ilma abstraktiudessaan ovat jo hieman vaikeammin hahmoteltavia, mutta niistäkin ollaan saamassa markkinamekanismille ja kapitalistisella yhteiskuntajärjestykselle alistettuja niukkoja hyödykkeitä – kiitos niin sanotun päästökaupan.

Koulutuksen ja tiedon vapautta voitiin vielä materiaaliseen tuotantoon perustuvassa kapitalismissa katsoa läpi sormien. Se kun ei ollut teollisuuskapitalismissa niin merkittävä tuotannontekijä kuin työvoima, luonnonresurssit ja pääoma. Mutta tietokapitalismissa tiedontuotanto on ohittamassa merkittävyydessään materiaalisen tuotannon, valtion täytyy alkaa kontrollimaan tietoa ja koulutusta jos se haluaa säilyttää kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen; tiedosta ja koulutuksesta täytyy tehdä niukkaa jotta markkinamekanismi edelleen toimisi. Nyt käytävissä olevilla kamppailulla tekijänoikeuksista ja yliopistojen lukumaksuista ei siis ole kyse enemmästä eikä vähemmästä kuin kapitalismin tulevaisuudesta. Olisi selvää, että kapitalismi voittaisi, jos tietokapitalismissa ei olisi sisäänrakennettua paradoksia siitä, että se perustuu vapaaseen tiedontuotantoon, mutta samalla tiedosta täytyy tehdä niukkaa, johon vain harvoilla on oikeus, jotta markkinamekanismi toimisi, oikeudesta tietoon eli valtaan kilpailtaisiin.

Tiedän, että Piraattipuoluetta fanitetaan myös vasemmistolaisissa piireissä, vaikka sen ydin koostuu käsittääkseni enemmänkin libertaaneista kuin vasemmistolaisista. Tämä on sikäli hieman outoa, että Piraattipuolueen ajamissa tekijänoikeuskysymyksissä kyse on nimenomaan 2000-luvun sosialismista jos ei suorastaan kommunismista: pyrkimyksestä ylittää niukkuuden logiikka hakkerietiikalla ja matkata sinne, minne ihminen ei ole koskaan matkustanut: Thomas Mooren Utopiaan ja runsauden valtakuntaan, jossa ihminen on vapautettu mekaanisesta ruumiillisesta työstä replikaattoreiden tuottaessa välttämättömyyshyödykkeet ja jossa jokainen ihminen voi ilmaista omaa luovuuttaan tieteissä ja taiteissa ihmiskunnan solmittua Tähtiliiton yhdessä vulcanuslaisten kanssa ja matkustaa valoa nopeammin ympäri galaksia.

Mitä Vähämäen teokseen Itsen alistus tulee, se on kaikkien kuunneltavissa ilmaiseksi – ilman tekijänoikeusmaksuja – täältä. Mielestäni kyseessä on, ei ainoastaan merkittävä teos (heikon graafisen ulkoasun ei kannata antaa hämätä), vaan sen äänikirjaksi toimittaminen ja nettiin siirtäminen jokaisen kuunneltavaksi on itsessään palkinnonarvoinen poliittinen teko.

Mainokset

Rakas päiväkirja, olen lukenut tässä Jani Saxellin reportaasiteosta Vaihtoehtoinen USA. Se kuvaa yhdysvaltalaisten vasemmistolaisten kansalaisliikkeiden moninaisuutta maan etelä-, itä- ja länsirannikoilla. En edelleenkään pidä Saxellin kirjoitustyylistä, kun yritin lukea hänen romaaniaan Minä, Lotta ja Päivikki pari vuotta sitten, se jäi kesken. Sisällöltään Vaihtoehtoinen USA on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että sitä jaksaa lukea keskittyneesti hyppimättä sivujen yli. Rakastan matkakirjoja, reportaasikuvauksia ja olen jo useamman vuoden ajan unelmoinut matkustavani pidemmäksi ajaksi Yhdysvaltoihin kulkien lännestä itään tai toisin päin. Saxellin kirjan lukeminen ei helpottanut kaukokaipuutani, vaikka se muistutti myös siitä, kuinka ärsyttäviä hipit voivat olla. Päätin toissavuoden syksyllä Malmössä järjestetyn Euroopan sosiaalifoorumin jälkeen, että enää en moisiin osallistu paitsi luennoitsijana ja tuolloinkin matkustan paikanpäälle lentokoneella ja asun vähintään neljän tähden hotellissa.

Koska tällä hetkellä allekirjoittaneella ei ole varaa lähteä Amerikan sosiaalifoorumiin, joka muuten järjestetään Detroitissa kesäkuun lopulla, tyydyn matkustamaan huhti- ja toukokuussa lähes joka perjantai Helsinkiin. Junaliput välille Tampere-Helsinki-Tampere on tarpeeksi iso taloudellinen uhraus työttömälle eli ”vapaalle tutkijalle”. Ensinnäkin osallistun, toivottavasti viimeiseen, jatko-opintoihini liittyvään kurssiin (Toiseuden ja tunnustuksen teemat politiikan tutkimuksessa), sitten on luvassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeily (jos hyvin käy, kokouksen jälkeen ennättää käydä Tukholman vanhassa kaupungissa terassilla) ja lopuksi on miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksen päivät ennen kuin kesä virallisesti alkaa (ajattelin viedä laiskuuttani saman paperin kuin naistutkimuspäiville lokakuussa).

Tämän lisäksi toukokuussa Helsingin yliopiston entinen Kristiina-instituutti järjestää konferenssin, jonka teemana on sukupuoli, luonto ja kulttuuri. Kyseisessä konferenssissa on Amerikan malliin kalliit ilmoittautumismaksut. En ole vielä päättänyt mitä teen: maksanko vai yritänkö mennä pummilla sisään. Konferenssissa kun allekirjoittanut kiinnostaa lähinnä Rosi Braidottin näkeminen livenä, hän kun on väitöskirjani yksi keskeisimmistä henkilöistä. Konferenssissa esitettävät paperit näyttävät olevan samaa kamaa kuin naistutkimuspäivillä, tosin hieman laadukkaampia koska mukana on vanhempia tutkijoita ja alustajia on tulossa ympäri maapalloa: Euroopasta, Yhdysvalloista, Intiasta. Esitettävien papereiden moninaisuutta voi jokainen käydä ihailemassa täällä. Ensimmäistä kertaa alkaa tuntua siltä, että naistutkimuksessa ei olla edistyksellisiä, vaan on jämähdetty viiden vuoden taakse. Jo viime vuoden naistutkimuspäivillä kiinnitin huomiota siihen, että nais- ja sukupuolentutkijat eivät ole ymmärtäneet, että parta-Kalle on tehnyt paluun ja diskurssi kulttuurista, eli ylärakenteesta ilman infrastruktuuria, ja ”uudesta materialismista” on so last season.

Sen sijan mielenkiintoista analyysia mm. feminismistä, työelämästä ja parta-Kallen paluusta on kuultavissa täältä.

Rakas päiväkirja, onkohan kaikki muumit laaksossa SDP:n puoluetoimistolla? Pari kuukautta sitten puheenjohtaja Jutta Urpilainen vielä kerran yritti vedota obamamaniaan ja kun Erkkikin nauroi hänelle kuin ennakoiden tulevaa, Urpilainen yhdessä esikuntansa kanssa päätti tehdä todeksi sen, mistä Nykypäivä vihjasi jo hyvän aikaa sitten: sosiaalidemokratia on olemukseltaan fascistista vihaten vapautta ja ihmisten oikeutta toteuttaa itseään sellaisena kuin ovat. Urpilaisen takinkääntö on melkoinen ja kertoo siitä, ettei Urpilainen harkitse sanojaan ja tekojaan loppuun asti ja puoluetoimistolla ollaan paniikissa koska siellä ollaan tietoisia SDP:n vaarasta marginalisoitua keskisuureksi tai jopa pieneksi puolueeksi seuraavan kymmenen vuoden aikana. SDP:n nuorisokannatus on olematonta. Urpilaisen avauksesta tekee vieläkin käsittämättömämmän se, että se on selkeästi suunnattu keski-ikäisille ja sitä vanhemmille äänestäjille, niille jotka jo äänestävä SDP:tä, ja lähinnä karkottaa vulgaarisuudessaan nuorempia ikäluokkia.

Urpilainen siis sanoi Helsingin Sanomien mukaan puheessaan lauantaina Vantaalla, että maassa on oltava maan tavalla. Kyseisen sanonnan ongelma on siinä, että ainakin allekirjoittaneelle herää ensimmäisenä kysymys siitä, mitä tai mikä maan tapa sitten on? Politiikka on maan tavasta päättämistä. Ensinnäkin ilmaisusta ”maan tapa” tulee mieleen Keskusta, Jarmo Korhonen, Kehittyvien maakuntien Suomi, Toivo Sukari… eli poliittinen korruptio ja mädännäisyys. Pohjustaako Urpilainen puheellaan ”maan tavasta” kassakaappisopimusta Keskustan tulevan puheenjohtaja Paavo Väyrysen kanssa muodostaakseen seuraavan hallituksen voitettuaan vaalit voitelurahalla?

Toiseksi ”maassa maan tavalla” ei viittaa lakiin, vaan normin käsitteeseen. On nimittäin itsestään selvää, että kaikki tietyllä maantieteellisellä alueella olevat ihmiset lähtökohtaisesti noudattavat kyseisen maan lakia, olkoot he sitten kyseisen maan kansalaisia tai eivät. Tarvetta lain noudattamiseen ei tarvitse erikseen mainita. Sen sijaan normi viittaa sellaisiin vuorovaikutuksen muotoihin, joiden välityksellä yhteisö saa jäsenensä toimimaan tai ajattelemaan tietyllä yhdenmukaisella tavalla ilman lakia. Normin noudattamista yhteisössä valvotaan sosiaalisella paineella palkinnoin ja sanktioin. Koulukiusaaminen on erinomainen esimerkki siitä, kuinka normia, sanontaan ”maassa maan tavalla”, eli Urpilaisen sosiaalidemokraattista ihannetta, toteutetaan vaikkapa sosiaalidemokraattisissa peruskouluissa.

Kolmanneksi Urpilainen sanoi puheessaan, että maassa maan tavalla ”tarkoittaa myös sitä, että jos sinä olet työikäinen ihminen, sinä teet töitä niin kuin kaikki muutkin ihmiset Suomessa tekevät”. Kaikki suomalaiset työikäiset ihmiset eivät tee työtä: työtä ei ole kaikilla ja moni elää vapaaherran tai -rouvan elämää pääomatuloilla.  SDP hävisi jo yhdet vaalit puhumalla protestanttisesta työetiikasta. Diskurssi työstä ihmisen ainoana arvon mittarina sosialistisen realismin tyyliin yhdistettynä koulukiusaamiseen, sosiaaliseen paineeseen joka yhdenmukaistaa ajattelua, on kuin matkustaisi aikakoneella monta kymmentä vuotta taakse päin. Eivätkö sosiaalidemokraatit osaa enää keksiä mitään uutta; osaako Urpilainen edes hävetä jos ja kun hän joku päivä tajuaa mitä on tullut sanoneeksi? Sitä paitsi monet sosiaalidemokraatit vähän aikaa sitten vastustivat Kari Rajamäen johdolla sitä, että väliaikaisen oleskeluluvan saaneet saisivat elättää itsensä rehellisellä työnteolla. Sosiaalidemokraatit voisivat ensin sopia keskinäiset erimielisyytensä ja vasta sen jälkeen yrittäisivät tulla kahlitsemaan toisten ihmisten elämää.

Urpilainen ja muut niin sanotut sosiaalidemokraatit voisivatkin miettiä omaa osuuttaan esimerkiksi siihen, miksi työtön – maahanmuuttaja eli eli – ei voi osallistua muun kuin työkkärin järjestämään kielikoulutukseen tai muuten kehittää itseään työmarkkinoita varten menettämättä samalla oikeuttaan työttömyysetuuksiin. Olisiko tähän syynä nimenomaan Kekkoslovakian aikainen sosiaalidemokraattinen ”maan tapa” eli normi siitä, mitä on oikea ja arvokas ihmiselämä? Urpilainen ja niin sanotut sosiaalidemokraatit eivät ole huomanneet, että olemme siirtyneet suljetusta normalisoivasta vallankäytöstä perustuvasta kurinpidollisesta yhteiskunnasta avoimeen kontrolliyhteiskuntaan, jossa ihmiselämä ei enää noudata kaikkien kohdalla samaa kaavaa kohdusta hautaan pysyvine kahdeksan tunnin työpäivineen paperitehtaalla. Ei ole enää yhtä oikeaa ”maan tapaa” – onneksi.

Rakas päiväkirja, ei ainoastaan feministisen yliopistopedagogiikan Rovaniemen lähitapaaminen ole ohi, vaan koko seitsemän kuukautta kestänyt kurssi, lukuun ottamatta lopputyötä, on suoritettu. Kurssi täytti asettamani tavoitteeni osittain: tunnen olevani valmiimpi opetustehtäviin yliopistossa ja varsinkin, jos lopputyöhön liittyvä kurssi tulee Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen opetusohjelmaan ensi syksynä, saisin tarvittavaa käytännön opetuskokemusta. Toisaalta kurssilla ei tullut niin paljon uutta asiaa kuin olisin halunnut ja jotenkin se vahvisti viime aikojeni olotilaa siitä, että ”yliopistomaailma on nähty ja koettua, nyt haluaisin jotain uutta”.

Suurimman herätyksen Rovaniemen matkalla tuottikin se, että ymmärsin vihdoin ja viimein Lapin olemuksen suomalaisten yritysten siirtomaana kerrattuani Lapin historiaa ja keskusteluani täkäläisten tovereiden kanssa asiasta. Tämä havainto auttaa ymmärtää sitä, miksi Lapissa on vahva korpikommunismin perinne, kiistoja metsien hakkuista ja tekojärvien rakentamisista sekä kädenvääntöä siitä, kuka omistaa Pohjois-Lapin erämaat, saamelaiset vaiko Suomen valtio.

Ennen 1800-luvun puolta väliä Lapissa ei asunut kuin vaeltavaa elämäntapaa noudattaneita saamelaisia ja joitain hassuja metsäsuomalaisia, jotka oli onnistuttu houkuttelemaan verovapauksin. Lappi on liian pohjoisessa, että siellä pystyttäisiin harjoittamaan maanviljelyä tehokkaasti, karjankasvatus ja kalastus ei suuria kansanjoukkoja pysty elättämään. Vasta sahateollisuuden kehittyessä 1860-luvulta lähtien Lapin suurten jokien varteen alkoi muodostumaan enemmän asutusta, jotta juuri perustetun Kemin kaupungin ympäristön sahat saisivat raaka-ainetta. Sahateollisuus otti eteläisen Lapin siirtomaakseen hyödyntääkseen sen luonnonvaroja ja siirteli köyhiä kansanjoukkoja työläisiksi aivan kuin suuremmat eurooppalaiset valtiot ja yritykset tekivät Afrikassa samoihin aikoihin. Tämä mm. auttaa ymmärtämään miksi Kemi on punainen.

Rovaniemi on enemmän hallintokaupunki; nationalismin eli kansallisuusaate saapui Lappiin vasta Toisen maailman sodan jälkeen. Lapin muokkaaminen yhdeksi Suomen maakunnista on ollut pitkä ja kivikkoinen tie; ihmiset eivät vapaaehtoisesti luovu vapaudestaan. Yhtenä merkkipaaluna ja esimerkkinä voi pitää sitä, kuinka Maalaisliiton onnistui kesyttämään yhden keskeisimmistä Lapin radikaaleista poliittisista liikkeistä, lestadiolaisuuden. Se oli alun perin kapinaliike valtiovaltaa ja valtion kirkkoa vastaan ja pitkälle 1900-luvulla monet lestadiolaiset äänestivätkin kommunisteja kunnes aktiivisella sosiaali- ja aluepolitiikalla lestadiolaisista saatiin Suomen valtiolle kuuliaisia kansalaisia ja Maalaisliitolle uskollisia äänestäjiä.

Viime vuosikymmeniin asti Kemijoki oy:n kaltaiset yritykset ovat saaneet rellestää Lapissa valtion suojeluksessa niin kuin ovat halunneet kunhan ovat muistaneet maksaa korruptiorahaa Keskustapuolueella ja kestittää Lapin Kansan johtoa. Onneksi viime aikoina ihmiset ovat uskaltaneet asettua korporaatioita vastaan vapauden puolelle. Yhtenä syynä tähän on se paradoksi, että ilman omaa yliopistoa ei Lapilla olisin mitään tulevaisuutta, mutta nimenomaan yliopisto tuottaa sen älymystön ja kriittisen massan, joka on nyt kyseenalaistamassa lappilaisia valtarakenteita, yksipuoluejärjestelmää ja korruptiota.

Rakas päiväkirja, Suomen kuvalehden nettisivuilta löytyi hassu artikkeli, jossa Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiöstä (sic) Euroopan sotahistorian dosentti esittää lehden mukaan, että Suomen armeijan olevan heikompi kuin ennen talvisotaa.

Tämä herättää kahdenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin peruskouluissa vielä tänäkin päivänä esitetään, että Talvisodan aattona Suomen armeija olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen alivarusteltu. Se kun on osa myyttiä talvisodan hengestä. Se, että Suomi hävisi talvisodan on helppo laittaa sen piikkiin, että poliitikot eivät antaneet kenraaleille tarpeeksi aseita, kun taas kenraalien ja varsinkaan C. G. E. Mannerheimin toiminnassa ei ollut mitään huomauttamista. Akateeminen historian tutkimus on osoittanut, että Suomen puolustusmäärärahat olivat hyvää eurooppalaista keskitasoa 1930-luvulla. Politiikkoja ja eduskuntaa ei käy syyttäminen armeijan alibudjetoinnista, virheitä tekivät kenraalit kamppaillessaan rahanjaosta eri aselajien kesken. Kuuluisin esimerkki on panssarilaiva Ilmarinen, johon sijoitetuilla rahoilla olisi voitu kehittää ilma-asetta huomattavasti. Nyt rahat vajosivat merenpohjaan.

Toinen Suomen kuvalehden jutun herättämä ajatus onko onko Suomen puolustusvoimat organisoiminen samalla tavoin kuin Talvisodan aattona jotenkin tavoitteellista? Talvisodasta on kulunut yhtä paljon aikaa kuin Toisen maailmansodan alkaessa oli kulunut Ranskan ja Preussin välisestä sodasta. Tätä analogiaa käyttäen, jos Suomen puolustus olisi organisoitu Talvisodan aattona 70 vuoden viiveellä, olisi se tarkoittanut sellaisten teknologisten innovaatioiden huomiotta jättämistä kuin lentokone, panssariase, konekivääri. No, itse asiassa kuten jo yllä huomautin se, että liian moni kenraali eli fantasioissaan uudelleen, jos ei nyt vuotta 1870, niin ainakin vuotta 1918, auttaa ymmärtämään sen, miksi esimerkiksi ilma-aseen ja konepistoolin merkityksen vähäteltiin Suomen puolustuksen suunnittelussa 1930-luvulla ja tykistöllä sekä panssarilaivoilla oli ylikorostunut asema. On sanonta, että kenraalit käyvät aina edellistä sotaa. Toivon kuitenkin, että Suomessa poikkeuksellisesti kansa on kasvatettu käymään edellistä sotaa, mutta kenraalit ovat edistyksellisiä ja ajan hermoilla (he eivät vain paljasta ajatuksiaan julkisuudessa).

Monesti viitataan Niccolò Machiavelliin kun puolustetaan yleisen asevelvollisuuden merkitystä; kuinka puolustusvoimat eivät ainoastaan ole halpa tapa saada päteviä taistelijoita, vaan se kouluttaa myös ruhtinaalle eli valtiolle kuuliaisia kansalaisia. Antonio Gramsci on kuitenkin huomauttanut, että Machiavelli laittoi politiikan taidon sotataidon edelle: jo Machiavellin aikana sotateknologian kehittyminen, mm. tykistön täysipainoinen hyödyntäminen sodankäynnissä, olisi puoltanut ammattiarmeijaa. Mutta Machiavelli halusi laittaa sotalaitoksen tehtävän kansankoulimisessa sodankäyntiä tärkeämmäksi. Suomalaisiltakin voisi kysyä, että onko armeijan ensisijainen tehtävä heidän mielestään tuottaa isänmaallisia kansalaisia (jotka sijoittavat rahansa monikansallisiin yrityksiin ja viettävät eläkepäivänsä Espanjassa) vai sellainen sotajoukon, joka voisi joku päivä jopa voittaa sodan eikä aina hävitä?

Tänään lähden kolmeksi päiväksi feministisen yliopistopedagogiikan kurssille Rovaniemelle ja tapaamaan lappilaisia tovereita. Täytyy ottaa matkasta kaikki ilo irti koska allekirjoittanut isänmaallisena ei ole tänä keväänä lähdössä minnekään ulkomaanmatkalle, vaan nautin kotimaan kamarasta täysin siemauksin. Matkustan ensimmäistä kertaa elämässäni Suomessa makuuvaunussa. Aikaisemmin olen ollut makuuvaunussa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Takaisin Etelä-Suomeen Rovaniemeltä tulen lentokoneella Helsinki-Vantaalle. On halvempaa lentää Blue1:llä kuin matkustaa junalla Helsinkiin. Tampereelle palaan vasta maaliskuun lopulla.

Rakas päiväkirja, kävin eilen katsomassa Tampereen lyhytelokuvajuhlien kotimaisen kilpailusarjan näytöksen numero neljä, tarkemmin dokumenttielokuvan parfyrmööri Max Perttulasta. Tarkoituksenani oli kirjoittaa siitä kritiikki ja tarjota sitä Aviisille. Mutta sitten huomasin, että kyseinen dokumenttielokuva lähetetään TV 1:ltä jo reilun viikon kuluttua sunnuntaina. Ei ole mielekästä kirjoittaa arvostelua, joka julkaistaisiin vasta dokumenttielokuvan televisiolähetyksen jälkeen. Niinpä ajattelin julkaista kirjoituksen tässä ja nyt, sen Max Perttula ja ohjaaja Jari Kokko ovat ansainneet.

Eau de Finlande

Suomen ylioppilaskikkailijoiden keskusosakunnan sähköpostilistalle 2000-luvun alussa oli joku – muistaakseni nykyinen Aviisin päätoimittaja – laittanut linkin kauniisti sanottuna erikoisille nettisivuille. Ne kertoivat Max Perttula nimisestä viitasaarelaisesta George Michaelin näköisestä veijarista, joka unelmoi omasta kosmetiikkayrityksestä.

Se, että sivuilla oli kuvauksia Perttulan mitä erilaisimmista taideprojekteista sekä musiikkivideoista, pakotti kysymään oliko Perttulaa oikeasti olemassa vai oliko kyse netin yksi monista huumorisivustoista?

Yliopiston kirjaston lehtilukusalissa vuonna 2005 huomasin tutun näköisen hahmon Yrittäjä-lehden kannessa. Siinä kerrottiin Perttulan perustaneen Suomen ensimmäisen ja ainoan tuoksuihin keskittyneen yrityksen nimellä Max Joacim Cosmetics.

Jari Kokkon ohjaama dokumenttielokuva sijoittuu vuosille 2007 – 2008. Perttulan yritys on korvia myöten veloissa ja yhdenkin isomman tilauksen kaatuminen johtaa yrityksen konkurssiin. Itseoppinut hajuvesitaiteilija valmistaa tuoksut käsityönä pienissä erissä ja pullottaa ne itse yrityksensä takahuoneessa. Hän on sen ainoa työntekijä.

Monitaitoinen yrittäjä suunnittelee ja kuvaa itse suurimman osan tuotekuvastoistaan ja mainoksistaan halvalla digikameralla, jossa ei ole edes zoomia. Mallina hänellä on Viitasaaren toinen kuuluisuus: vuonna 2004 esitetystä Miljonääri-Jussista kaikkien tuntema Jenni ”Zeni” Siltanen (joka, kuten muistamme, tippui kyseisestä ohjelmasta ensimmäisen viikon jälkeen).

Kokkon dokumenttielokuva on kaunis kuvaus Perttulasta, joka hyvän elokuvan tavoin ei ainoastaan viihdytä, vaan koskettaa. Jo alkukohtaus kedolla luo syvemmän symbolisen virtauksen elokuvan kerrontaan osaksi suomalaiskansallisen tarinankerronnan perinnettä.

Viitasaaren loskainen sää ja Perttulan vanha Toyota, joka ei mene edes katsastuksesta läpi, luo kontrastia siihen maailmaan mihin Perttula on astumassa: hän käy puhumassa hajuvesistä iloisella keskisuomalaisella murteella Kauniaisissa hienostorouville, jotka kyselevät missä päin Pariisia hän on opiskellut.

Perttulan kohtalo on ollut muuttaa 15-vuotiaan Ruotsista äidin kotipaikkakunnalle Viitasaarelle. Mutta nimenomaan tämä taianomainen kohtalo tekee Perttulasta ainutlaatuisen, ja se kannattelee dokumenttielokuvaa alusta loppuun.

Draaman kaari huipentuu Perttulan ensimmäiseen ulkomaanmatkaan – Ruotsia nähtävästi laskettu dokumenttielokuvassa ulkomaaksi – Pariisiin, jossa Perttula toteaa olevansa pieni tekijä ja vasta nyt ymmärtävänsä kuinka suppeissa piireissä hän on aikaisemmin liikkunut.

Dokumenttielokuva on lempeä kuin Perttulan lanseeraama kesäniityiltä tuoksuva 44500 Surrounded. Katsoja tuntee kouristuksen sydämessään: mitä jos maailman raadollisuus selättää Perttulan ennen kuin hän valloittaa luksushajuvesillään maailman?

Rakas päiväkirja, Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon valitaan uusi arkkipiispa tällä viikolla. Niinpä on hyvä kirjoittaa eräästä luterilaiseen kirkkoon liittyvästä asiasta, jota olen ihmetellyt viime vuosina ja jota käytävä kisailu arkkipiispakandidaattien, Kari Mäkisen ja Miikka Ruokasen, välillä alleviivaa. Kyse on herätysliikkeiden vallasta Suomen luterilaisessa kirkossa, miksi kirkko on kyvytön ja ennen kaikkea haluton puuttumaan tähän ongelmaan, joka on suurimpia syitä kirkon jäsenmäärän laskuun ja koko instituution marginalisoitumiseen.

Kuten jokainen peruskoulun uskonnon tunneilla hereillä ollut tietää, luterilaisen kirkon suuret herätysliikkeet ovat rukoilevaisuus, körttiläisyys, evankelisuus ja lestadiolaisuus. Kullakin näistä on oma käsityksensä siitä, mitä on oikea luterilaisuus. En tiedä pitävätkö herätysliikkeet minkäänlaisia rekistereitä siitä, kuinka paljon niillä on jäseniä (onko herätysliikkeen eksaktin jäsenmäärän laskeminen edes mahdollista). Mutta jotain osviittaa antaa herätysliikkeiden pitämät kesäseurat, jonne suuntaavat yleensä kaikki kynnelle kykenevät lahkolaiset. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten suviseuroille osallistui vuonna 2009 noin 70 000 ihmistä, körttiläisten herättäjäjuhlille noin 30 000 ihmistä ja evankelisten juhliin 15 000 ihmistä. Viimeksi mainitun kattojärjestö eli Suomen luterilainen evankelioimisyhdistys SLEY väittää olevansa Suomen suurin herätysliike 180 000 hengellään.

Vuonna 2009 luterilaiseen kirkkoon kuului 79,7 prosenttia Suomen kansalaisista. Suomen väkiluku on tällä hetkellä jossain 5,35 miljoonan ihmisen hujakoilla. Nopeasti laskettuna tämä tarkoittaa sitä, että luterilaiseen kirkkoon kuuluisi noin 4,25 miljoonaa henkeä. Herätysliikkeiden jäsenten määrä näin laskettuna ei edustaisi edes 10% kirkon jäsenmäärästä. Herätysliikkeistä puhuttaessa ”suuri” ei siten viittaakaan siihen, kuinka moni luterilaisen kirkon jäsen kuuluu johonkin herätysliikkeeseen, vaan siihen, minkälainen vaikutusvalta tietyillä herätysliikkeillä on Suomen luterilaisessa kirkossa institutionaalisesti. Ilkeämmin sanottuna, kuinka herätysliikkeet ja erilaiset lahkot kykenevät terrorisoimaan kirkkokansaa idiosynkraattisilla Raamattu-tulkinnoillaan ja opeillaan, epäilemällä että herätysliikkeisiin kuulumattomat eivät olisi oikeita luterilaisia, pelastuisi Jeesuksen armosta. (Myönnän, että tässä eri herätysliikkeillä on eroja: körttiläiset ovat nykyään ihan rentoa possea kun taas vanhoillislestadiolaisten mukaan ainoastaan he pääsevät taivaaseen, vaikka huiputtaakseen käyvät ehtoollisella tavallisen kirkkokansan kanssa.)

Siitä, että Suomen luterilaisessa kirkossa herätysliikkeillä on kohtuuttoman suuri vaikutusvalta, seuraa myös se, että Luther-säätiön ja Paavalin synodin kaltaiset uudemmat ja pienemmät lahkot pystyvät pitämään luterilaista kirkkoa pilkkanaan. Luther-säätiö on kuin Hommafoorumi, jonka jäseniä – tässä tapauksessa foorumille rekisteröityneitä – suomalaisista todellisuudessa on 0,7 promillea, mutta mediassa käydystä keskustelussa päätellen voisi asioista tietämätön kuvitella sen edustavan merkittävääkin kansanryhmää. Tästä kirkko voi syyttää vain ja ainoastaan itseään. Luterilaisen kirkon ylimmät päättävät poliittiset elimet, kirkkohallitus ja kirkkovaltuustot, sekä piispat ovat olleet kyvyttömiä tarttumaan siihen, miksi pieni mutta marginaalinen porukka saa äänensä kuuluviin vieraannuttaen ihmisiä evankeliumin ilosanomasta. Liian moni kirkon päättävissä elimissä olevista kun itse kuuluu johonkin herätysliikkeeseen tai lahkoon.