Rakas päiväkirja, toimitin vuoden toisen Naistutkimus-lehden painoon ja lähetin apurahahakemuksen Jenny ja Antti Wihurin rahastolle. Vielä pitäisi hioa valmiiksi Kulttuurintutkimus-lehdelle lupaamani kirja-arvostelu Sanna Karkulehdon teoksesta Seksin mediamarkkinat. Jos sen jälkeen pääsisin taas kirjoittamaan oman väitöskirjani johdantolukua.

Kirjoittamaani Karkulehdon teoksen kirja-arvostelua ja väitöskirjani johdantolukua yhdistää se, että kummassakin käsittelen diskurssiin panoa, tiedon objektivointia ja subjektivointia. Michel Foucault Seksuaalisuuden historiassa kirjoittaa kuinka 1700-luvulla syntyneelle modernille biovallalle on ominaista tunnustuskäytäntöjen lisäksi kääntää halu ja kaikki haluun liittyvä diskursseiksi, immanentiksi, meille välittömästi materiaalisesti annettuna. Näin seksuaalisuus kyettiin objektivoimaan tiedon kohteeksi eli subjektivoimaan konkreettiseksi asiaksi.

Yhteiskuntamme organisoiman ja edellyttämän ylettömän suulauden kirjo ulottuu yksittäisestä imperatiivista, joka panee jokaisen tekemään omasta sukupuolisuudestaan jatkuvaa diskurssia, niihin moninkertaisiin kansantalouden, kasvatustieteen, lääketieteen ja oikeustieteen koneistoihin, jotka kannustavat, pakottavat, ohjaavat ja laitostavat sukupuolidiskurssia (Foucault 1998, 30).

Foucault antaa siis ymmärtää, että halun transsendentaalisuus tai ei-diskursiivisuus on haluttu G. W. F. Hegelin hengessä kieltää ja esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria tiedostamattoman käsitteestä huolimatta vain ja ainoastaan vahvistaa puhetta immanentista seksuaalisuudesta ja halusta. Sukupuolen ymmärtäminen performatiivina – kuten Judith Butleria seuraten feministisessä teoriassa nykyään usein asia ymmärretään – on näin ollen loogista jatkumoa Foucault’n kuvaamalle modernille biovallalle ja freudilaiselle viime vuosisadalle.

Niin mielenkiintoinen kuin Karkulehdon kirja onkin, mielestäni se sisältää kaksi ongelmakohtaa, jotka otan esille kirja-arvostelun loppupuolella:

Ensinnäkin hän pitää itsepintaisesti kiinni yllä kuvatusta Foucault’n repressiohypoteesista epäillessään, että queer ei olekaan aikuisten oikeasti in, vaikka elämäntyyliohjelmien ja mainoskuvastojen perusteella siltä näyttäisi. Nähdäkseni foucault’lainen repressiohypoteesi ja valtakäsitys pitäisi hylätä, jos oletetaan, että pinnan alla olisi jokin ei-diskursiivinen, autenttinen seksuaalisuus tai kesyttämätön queer. Toisin sanoen Karkulehto kaipaa jonkinlaista transsendentaalia horisonttia, joka ohjaisi feminististä hänen kritiikkiä, vaikka hänen käyttämänsä teoreetikot hylkäävät mahdollisuuden tällaiseen. Hänen olisi pitänyt Foucault’n, Butlerin ja Eve Kovosky Sedgwickin sijasta viitata Seksin mediamarkkinoissa Gilles Deleuzeen ja Rosi Braidottiin, jotka ovat siinä määrin anti-hegeliläisiä, että heiltä löytyy ajatus halusta, jota ei ole kesytetty diskursiiviseksi.

Toiseksi Karkulehto sivuuttaa biovallan muutoksen, jota hänen kirjassa käsittelemät tapaustutkimukset heteronostalgiasta tai kaapin tieto-opista puoltaisivat. Modernissa yhteiskunnassa biovalta perustui kurinpidollisten instituutioiden normatiivisuuteen, myöhäismodernissa yhteiskunnassa biovalta on seksuaalisen moneuden tuottamista, missä feministinen tiedontuotanto on yhä keskeisemmässä osassa. Karkulehto näyttää kuitenkin ymmärtävän feministisen mediateorian biovallalle ulkopuolisena, vaikka jo Foucault’n korosti sitä, että ”[s]iellä missä on valtaa, on myös vastarintaa, joka ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista” (1998, 71).

Nähdäkseni syy siihen, miksi Karkulehto pitää itsepintaisesti kiinni modernista repressiohypoteesistä on se, että se on hänelle ainoa tai ainakin helpoin tapa objektivoida seksuaalisuus subjektiksi, panna se diskurssiin siten, että siitä tulee tiedon objekti. Vaikka jotkut puhuvat deleuzelaista queer-teorian mahdollisuuden puolesta, ei liene vahinko, että Braidottin kaltaiset ajattelijat, jotka ymmärtävät halun (quasi)transsendenttina, ovat valjastaneet sen puolustamaan radikaalia sukupuolieron teoriaa.

Tämä yhdistää väitöskirjani johdantolukua ja Karkulehdon teosta. Olen kirjoittanut aikaisemmin maskuliinisuuden kriisistä, jota ei ehkä ole todellisena ilmiönä tai kuten sosiologi Tim Edwards on huomauttanut: maskuliinisuuden kriisistä puhuvat vain konservatiiviset poliitikot, jotka (hetero)nostalgisoivat normatiivista modernia sukupuolijärjestystä potentiaalisille äänestäjilleen, ja tutkimuksilleen epätoivoisesti rahoitusta ja huomiota hakevat tutkijat. Maskuliinisuuden kriisistä puhuminen on samalla tavoin helppo tapa objektivoida maskuliinisuus subjektiksi kuin kesytetystä queeristä kirjoittaminen viitaten repressiohypoteesiin on käsitteellistää 2010-luvun seksin mediamarkkinoita.