kesäkuu 2012


Rakas päiväkirja, päivän keskustelunaihetta on tulkittu niin porvarillisesta tai idealistisesta näkökulmasta, etten millään malta olla tekemästä siitä materialista tai marksilaista luentaa.

Kyse oli kuulemma siitä, että helsinkiläisessä hipsteriravintolassa tiskijukka performoi suusanallisesti modernin teolliseen massatuotantoon perustuneen kuriyhteiskunnan normatiivista mies- ja naiskansalaisuutta, mikä aiheutti närkästystä niissä hipstereissä, jotka ovat siirtyneet myöhäismoderniin palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan sukupuolista ja seksuaalista moneutta juhlistavaan yksilö- ja kulutuskeskeiseen kontrolliyhteiskuntaan.

Tämä moraalinen närkästys olisi käynyt poliittisesta vastarinnasta vielä 1980-luvulla, mutta nykykapitalismissa ja biovallan käytännöissä, kaiken totalisoivassa kontrolliyhteiskunnassa, heteronormatiivisuuden kritiikki ei enää sijoitu biovallan ulkopuolelle. Normittava ja suljettu sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio, missä isä kävi Saabin tehtaalla töissä ja äiti työskenteli kiltisti kaupan kassalla, on jo tuhottu aikoja sitten!

Närkästys oli siis seurausta siitä, että tiskijukan ideologia oli ristiriidassa sen todellisuuden ja tuotannontavan kanssa, missä hipsterit ja niin sanotun luovan talouden edustajat elävät. Vaikka ristiriita purkautui moraalisena närkästyksenä, eli ideologisessa muodossa, olivat sen juuret materiaalisessa todellisuudessa, tuotantosuhteissa ja kahden kapitalistisen tuotannontavan välisen eron aiheuttamassa skismassa. Louis Althusser puhuu perus- ja päällysrakenteen välisen vuorovaikutuksen kärjistymisestä ylimääräytymisenä, eräänlaisena tihentymänä (mikä kuvaa erinomaisesti yllä olevan tapauksen saamaa huomiota tietyissä piireissä).

Vastarinnan sijaan heteronormatiivisuuden kritiikistä an sich on tullut osa kapitalismin ideologista ylärakennetta ja biovaltaa (kuten vaikkapa Jemima Repo erinomaisessa väitöskirjassaan antaa ymmärtää). Kontrolliyhteiskunnassa ainoaa mahdollista vastarintaa olisi kieltäytyä kokonaan yhteisen tilan jakamisesta heteronormatiivisten boheemiporvareiden kanssa, ei hakea hegeliläisittäin tunnustusta prideltä tai hipsteriluolan juhannustansseista.

Mainokset

Rakas päiväkirja, kolme viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vaikea asia SDP:n silloiselle puoluesihteerille ja niin sanotuille ahneiden sukupolvien edustajille puoluedemokratia oli.

SDP:n lisäksi puoluedemokratia näyttää olevan ongelma myös kokoomukselle, joka on puoluekokoustannut nyt viikonlopun aikana Rovaniemellä.

Erotuksena muihin nyt kesän ja kevään aikana puoluekokoustaneisiin eduskuntapuolueisiin, kokoomus ei lähettänytkään netin kautta kuvaa ja ääntä puoluekokouksesta lukuun ottamatta pätkää lauantai-iltapäivänä, jossa oltiin kuuntelevinaan puoluekokouslaisten minuutin puheenvuoroja seuraavaan puoluekokoukseen valmistettavasta tulevaisuusohjelmasta.

Nähtävästi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen on tietoinen siitä, että kokoomukselle pääministeripuolueena, jolla on häiriköivä nuorisojärjestö, on lähinnä menetettävää, jos puoluekokousta voisi vapaasti netin kautta seurata. Puoluetoimistolla pelätään kokoomusnuorten hassuilla aloitteillaan ja puheenvuoroillaan pilaavan Bob Helsingin vaivalla rakentaman puolueen myönteisen imagon, eikä aivan syyttä.

Kokoomusnuorille ei riitä ainoastaan aloitteiden tekeminen asioista, joihin puolue ei mitenkään voi vaikuttaa (esimerkiksi Yhdysvaltoihin loikanneen Lauri Allan Törnin sotilasarvon palauttaminen, mitä hän ei aikoinaan edes halunnut), vaan myös talouspoliittiset avaukset, jotka ovat omiaan pelottelemaan viime vuosina kokoomusta äänestäneiden ”oikeistodemareiden” takaisin SDP:n äänestäjiksi. Porvarillisia naisia karkotetaan vihreisiin vaatimalla paluuta miehiä suosiviin käytäntöihin kunnallispolitiikassa, mistä kokoomusnuoret käyttävät ironisesti eufemismia ”sukupuolineutraali kunnallinen päätöksenteko”.

Kokonaan oma lukunsa on se vahinko, minkä kokoomusnuoret ovat onnistuneet tekemään omalle puolueelle vaatimalla niin sanotun pakkoruotsin lakkauttamista. Ilman tällaisia vaatimuksia RKP:stä tulisi turha puolue ja sen voisi liittää kokoomuksen ruotsinkieliseksi osaksi: kokoomuksen kannatus nousisi useamman prosenttiyksikön ja puolue pääsisi käsiksi varakkaiden suomenruotsalaisten säätiöiden omaisuuksiin.

On kaikki mahdollisuudet siihen, että kokoomuksen asema heikkenee radikaalisti jos Euroopan taloustilanne heikkenee entisestään ja kuntauudistus menee mönkään, ilman kokoomusnuorten puoluetta heikentävää myyräntyötä.

Tällaisessa tilanteessa myös puoluesihteerin valinnan siirtäminen puoluekokoukselta valtuustolle oli ja on viisasta politiikkaa.

Rakas päiväkirja, olen urakalla seurannut netin välityksellä keskustan Rovaniemen puoluekokousta. Olen pettynyt. Keskustan puoluekokouksen on väitetty olevan maailman suurin puoluekokous Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksen jälkeen. Mutta kokoussali eli Lappi Areena näyttää olevan puoliksi tyhjä ja tunnelma vaisu. Kuvaavaa on, että eilen perjantaina kokous keskeytettiin ennen aikojaan kun yleiskeskustelupuheenvuoropyyntöjä ei enää tullut. Viimeisissä puheenvuoroissa käsiteltiin lähinnä sitä, että ovatko antikristuksen voimat ovat etenemässä kun Suomeenkin ollaan puuhaamassa sukupuolineutraalia avioliittolakia ja keskusta ei ole asettunut sitä voimakkaammin vastustamaan.

Kansanedustaja Anna Kontula eräässä paneelissa sanoi, että hän vakavissaan reilu vuosi sitten harkitsi vasemmistoliiton oppositioon jäämisen puolesta äänestämistä. Syynä tähän ei ollut hallituksen Eurooppapolitiikka, vaan se, että Suomeen oli tuolloin tulossa kaikkien aikojen osaamattomin oppositio, mikä on demokratialle ongelmallista. Jopa jatkosodan aikana eduskunnassa oli taitavampi oppositio, vaikka sitä kevennettiin kantamalla osa kansanedustajista vankilaan.

Kontulan aavistus perussuomalaisten ja entisen pääministeripuolue keskustan muodostamasta epäuskottavasta ja mitäänsanomattomasta oppositiosta on pitänyt paikkaansa.

Keskustan puoluekokoukselle jätetyissä puoluekokousaloitteissa ei ole mitään mielenkiintoista tai uutta. Kuntaliitoksia ja kotihoidontuen vähennyksiä vastustetaan kuten ennenkin. Aloitteet perustuvat lähinnä hypoteettisiin uhkakuviin tai yksityiskohtien viilailuun, joilla ei ole kuin paikallista merkitystä. Niillä ei puolueen valtakunnallista linjaa kirkasteta tai erottauduta muista yleispuolueista, anneta Suomelle uutta suuntaa.

Kaiken lisäksi näyttää siltä, että ensimmäisen kauden kansanedustaja Juha Sipilä valitaan keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että keskusta alkaa muistuttamaan yhä enemmän köyhänmiehen kokoomusta höystettynä uskonnolliskonservatiivisillä näkemyksillä. Käytännön esimerkki tästä on edellä mainittu kotihoidontuen puolustaminen, jota jo pari vuotta sitten toisen Sipilän, eli sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän, ja Katja Repon sekä Tapio Rissasen toimittamassa kirjassa problematisoitiin (mutta nousi puheenaiheeksi vasta kun kansantaloustieteilijä Juhana Vartiainen otti asian esille, todennäköisesti luettuaan kyseisen teoksen).

Edistyksellisten keskustanaisten olisikin syytä olla kehityksestä huolissaan ellei olisi varmaan, että Sipilästä – siis Juha Sipilästä, tuosta keskustan Mikael Jungnerista – ei ole puolueen kannatuksen nostajaksi toisin kuin Paavo Väyrysestä, jolla olisi oikeasti mahdollisuus saada perussuomalaisia edellisissä vaaleissa äänestäneet takaisin keskustan riveihin. Väyrynen itsekin totesi eilen, että Santeri Alkio olisi hänen kanssaan samoilla linjoilla. Nyt kaikki merkit puoluekokouksessa viittaavat siihen, että alkiolaisuus unohdetaan ja keskusta hiljalleen marginalisoituu perussuomalaisten ja kokoomuksen väliin ilman todellista näkemystä siitä, miltä maailman pitäisi näyttää.

Rakas päiväkirja, toimitin vuoden toisen Naistutkimus-lehden painoon ja lähetin apurahahakemuksen Jenny ja Antti Wihurin rahastolle. Vielä pitäisi hioa valmiiksi Kulttuurintutkimus-lehdelle lupaamani kirja-arvostelu Sanna Karkulehdon teoksesta Seksin mediamarkkinat. Jos sen jälkeen pääsisin taas kirjoittamaan oman väitöskirjani johdantolukua.

Kirjoittamaani Karkulehdon teoksen kirja-arvostelua ja väitöskirjani johdantolukua yhdistää se, että kummassakin käsittelen diskurssiin panoa, tiedon objektivointia ja subjektivointia. Michel Foucault Seksuaalisuuden historiassa kirjoittaa kuinka 1700-luvulla syntyneelle modernille biovallalle on ominaista tunnustuskäytäntöjen lisäksi kääntää halu ja kaikki haluun liittyvä diskursseiksi, immanentiksi, meille välittömästi materiaalisesti annettuna. Näin seksuaalisuus kyettiin objektivoimaan tiedon kohteeksi eli subjektivoimaan konkreettiseksi asiaksi.

Yhteiskuntamme organisoiman ja edellyttämän ylettömän suulauden kirjo ulottuu yksittäisestä imperatiivista, joka panee jokaisen tekemään omasta sukupuolisuudestaan jatkuvaa diskurssia, niihin moninkertaisiin kansantalouden, kasvatustieteen, lääketieteen ja oikeustieteen koneistoihin, jotka kannustavat, pakottavat, ohjaavat ja laitostavat sukupuolidiskurssia (Foucault 1998, 30).

Foucault antaa siis ymmärtää, että halun transsendentaalisuus tai ei-diskursiivisuus on haluttu G. W. F. Hegelin hengessä kieltää ja esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria tiedostamattoman käsitteestä huolimatta vain ja ainoastaan vahvistaa puhetta immanentista seksuaalisuudesta ja halusta. Sukupuolen ymmärtäminen performatiivina – kuten Judith Butleria seuraten feministisessä teoriassa nykyään usein asia ymmärretään – on näin ollen loogista jatkumoa Foucault’n kuvaamalle modernille biovallalle ja freudilaiselle viime vuosisadalle.

Niin mielenkiintoinen kuin Karkulehdon kirja onkin, mielestäni se sisältää kaksi ongelmakohtaa, jotka otan esille kirja-arvostelun loppupuolella:

Ensinnäkin hän pitää itsepintaisesti kiinni yllä kuvatusta Foucault’n repressiohypoteesista epäillessään, että queer ei olekaan aikuisten oikeasti in, vaikka elämäntyyliohjelmien ja mainoskuvastojen perusteella siltä näyttäisi. Nähdäkseni foucault’lainen repressiohypoteesi ja valtakäsitys pitäisi hylätä, jos oletetaan, että pinnan alla olisi jokin ei-diskursiivinen, autenttinen seksuaalisuus tai kesyttämätön queer. Toisin sanoen Karkulehto kaipaa jonkinlaista transsendentaalia horisonttia, joka ohjaisi feminististä hänen kritiikkiä, vaikka hänen käyttämänsä teoreetikot hylkäävät mahdollisuuden tällaiseen. Hänen olisi pitänyt Foucault’n, Butlerin ja Eve Kovosky Sedgwickin sijasta viitata Seksin mediamarkkinoissa Gilles Deleuzeen ja Rosi Braidottiin, jotka ovat siinä määrin anti-hegeliläisiä, että heiltä löytyy ajatus halusta, jota ei ole kesytetty diskursiiviseksi.

Toiseksi Karkulehto sivuuttaa biovallan muutoksen, jota hänen kirjassa käsittelemät tapaustutkimukset heteronostalgiasta tai kaapin tieto-opista puoltaisivat. Modernissa yhteiskunnassa biovalta perustui kurinpidollisten instituutioiden normatiivisuuteen, myöhäismodernissa yhteiskunnassa biovalta on seksuaalisen moneuden tuottamista, missä feministinen tiedontuotanto on yhä keskeisemmässä osassa. Karkulehto näyttää kuitenkin ymmärtävän feministisen mediateorian biovallalle ulkopuolisena, vaikka jo Foucault’n korosti sitä, että ”[s]iellä missä on valtaa, on myös vastarintaa, joka ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista” (1998, 71).

Nähdäkseni syy siihen, miksi Karkulehto pitää itsepintaisesti kiinni modernista repressiohypoteesistä on se, että se on hänelle ainoa tai ainakin helpoin tapa objektivoida seksuaalisuus subjektiksi, panna se diskurssiin siten, että siitä tulee tiedon objekti. Vaikka jotkut puhuvat deleuzelaista queer-teorian mahdollisuuden puolesta, ei liene vahinko, että Braidottin kaltaiset ajattelijat, jotka ymmärtävät halun (quasi)transsendenttina, ovat valjastaneet sen puolustamaan radikaalia sukupuolieron teoriaa.

Tämä yhdistää väitöskirjani johdantolukua ja Karkulehdon teosta. Olen kirjoittanut aikaisemmin maskuliinisuuden kriisistä, jota ei ehkä ole todellisena ilmiönä tai kuten sosiologi Tim Edwards on huomauttanut: maskuliinisuuden kriisistä puhuvat vain konservatiiviset poliitikot, jotka (hetero)nostalgisoivat normatiivista modernia sukupuolijärjestystä potentiaalisille äänestäjilleen, ja tutkimuksilleen epätoivoisesti rahoitusta ja huomiota hakevat tutkijat. Maskuliinisuuden kriisistä puhuminen on samalla tavoin helppo tapa objektivoida maskuliinisuus subjektiksi kuin kesytetystä queeristä kirjoittaminen viitaten repressiohypoteesiin on käsitteellistää 2010-luvun seksin mediamarkkinoita.