helmikuu 2011


Rakas päiväkirja, nyt se on valmis! 267 sivua + sisällys- ja lähdeluettelo. Huomenna lähetän sen eteenpäin ja toukokuuksi odottelen lausuntoja esitarkastajilta. Tuskin menee korjausehdotuksitta läpi, varsinkin viimeinen kolmannes on varsin referaatinomaista tekstiä. Tarkoitan siis väitöskirjani käsikirjoitusta. Sen nykyinen otsikko on: ”Immanenssin taso ja feminiinisyyden pelko. Spinozan filosofian heijastumia kontrolliyhteiskunnassa ja feministisessä politiikan teoriassa”.

Huomenna kävelen työkkäriin ilmoittautumaan työttömäksi ainakin kevätkuukausiksi (toivottavasti en pidemmäksi aikaa). Onneksi ansiosidonnaista on vielä käyttämättä vanhasta työsuhteesta.

Mutta se ei tarkoita, että olisi aikaa levätä laakereilla. Huhtikuussa allekirjoittaneella on vielä pari tuntia viikossa tuntiopetusta yliopistolla. Alan myös työstämään uutta tutkimussuunnitelmaa. Siinä missä muilla aloilla työhakemukseksi riittää yksi A4 liitteineen, niin tutkijan ammatissa täytyy olla jo puoliksi tehty tutkimus tai ainakin hyvä monisivuinen tutkimussuunnitelma, jotta voi unelmoida pääsevänsä työsuhteeseen yliopistolle tai edes saavansa apurahan tutkimuksen aloittamiseen.

Nokkelimmat ovat varmaan jo huomanneet seuraavan tutkimukseni tulevan käsittelemään maskuliinisuutta politiikassa sivuten tammi- ja helmikuussa yliopistolla antamieni luentojen aihepiiriä.

Jos pääsen väittelemään syyskuussa (kesäkuukaudet on varattu väitöskirjan tarkastuslausuntojen läpikäymiseen), niin ennätän Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Muussa tapauksessa täytyy keksiä jokin vaihtoehtoinen tapa rahoittaa tutkimuksiani. Yksi mahdollisuus voisi olla hakea tietokirjan kirjoittamiseen apurahoitusta ensi vuodeksi vaikkapa Koneen säätiöltä. Uskon olevani jo nyt kykenevä kirjoittamaan populaarin tieto- tai oppikirjan aiheesta maskuliinisuus ja politiikka ja aihe voisi kiinnostaa niin sanottua suurta yleisöä tutkijoiden lisäksi.

Sitten tässä on myös suunnitelmat b ja c elämän rahoittamiseen, jos suunnitelma a kariutuu. Mutta näistä en nyt ainakaan tässä vaiheessa sen enempää paljasta.

Mietin, että palkitsenko väitöskirjan käsikirjoituksen valmistuttua itseni matkalla Kanariansaarille tankkaamaan d- ja b-vitamiinia vai riittääkö viikonloppuloma ja b-vitamiinin tankkaaminen Keski-Euroopassa. Päädyin halvempaan ratkaisuun ja olen nyt varannut lentoliput Bremeniin, jossa sijaitsee Beckin panimo, pariksi vuorokaudeksi vanhan lukiokaverin kanssa. Tampereella on myös filkkarit eli lyhytelokuvafestivaalit parin viikon kuluttua.

Mainokset

Rakas päiväkirja, en malta olla ottamatta kantaa viikonlopun kuumimpaan aiheeseen: perussuomalaisten vaaliohjelmaan ja sen herättämiin reaktioihin. Toisin kuin muilla eduskuntapuolueilla, perussuomalaisilla ei ole varsinaista puolueohjelmaa lukuun ottamatta perustamisasiakirjaa, Perussuomalaisen puolueen yleisohjelmaa vuodelta 1995. Yleensä eduskuntapuolueet joka toisessa puoluekokouksessa päivittävät puolueohjelmansa ajanhengen mukaiseksi ja määrittelevät siinä puolueen ideologian, sijoittavat sen sosiaali- ja talouspoliittisesti oikealla tai vasemmalle jne.

Se, että perussuomalaiset eivät ole tehneet tällaista ohjelmaa, on ymmärrettävää: koska puolueella ei ole ideologiaa, voi jokainen kuvitella sen omassa päässään haluamansa kaltaiseksi hyvässä ja pahassa tai sitten ihmiset henkilöivät sen puolueen puheenjohtajaan, Timo Soinin, ulostuloihin. Viime kesänä julkaistu ”nuiva vaalimanifesti” oli kuvaava episodi. Moni politiikasta ymmärtämätön propellipää kuvitteli sitä aikuisten oikeasti perussuomalaisten viralliseksi asiakirjaksi, vaikka se oli tusinan, etupäässä Suomen Sisu ry:n aktiivin huumorimielessä, allekirjoittama paperi.

Vaaleihin perussuomalaistenkin on uskottavuuden takia kirjoitettava edes jonkinlainen tavoiteohjelma. Sen kirjoittamisessa on riskinsä, mutta se ei samalla tavoin hajota puoluetta tai karkota potentiaalisia äänestäjiä kuin varsinainen puolueohjelma. Tavoiteohjelmassa voi nimittäin tarttua niin kutsuttuihin lillukanvarsiin ja jättää suuret ideologiset kysymykset mainitsematta.

Mitä vaaliohjelman reaktioihin tulee, ne muistuttavat siitä, että olemme palaamassa 1800-luvun luokkayhteiskuntaan. Kuten jo kuluneella viikolla kirjoitin, Soini ei sinänsä edusta mitään kansanjoukkoja vaan enemmänkin luo performatiivisella aktilla sen kansanjoukon, mitä väittää edustavansa. Mutta siitäkin huolimatta tai sen takia kokoomuksen ja vihreiden reaktio on kuvaava ja enemmänkin affirmoi kuin on kieltämässä Soinin performatiivista aktia. Sekä vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin että kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki ”Boy” Kataisen kommentit näyttäytyvät Helsingin Sanomissa halveksuntana ei-keskiluokkaista ja ei-urbaania elämäntapaa kohtaa. Heidän kritiikkinsä perussuomalaisia kohtaan perustuu lähes yksinomaan moralismiin, ei esimeriksi analyysiin kapitalististen tuotantosuhteiden vaikutuksesta ihmisten elämään. He ovat sokeita luokkayhteiskunnalle ja antagonismille, porvarihallituksen harjoittaman politiikan seurauksille.

Samalla tavoin 1800-luvulla porvaristo ja edistykselliset ylioppilaat suhtautuivat alentuvasti piikoihin ja renkiin, koska nämä olivat sivistymättömiä: eivät ymmärtäneet kansainvälisiä vaikutteita tai juosseet uusimpien trendien perässä. Kauniissa juhlapuheissa haluttiin sivistää kansaa ylhäältä päin, mutta käytännössä äänioikeuden antamista ruumiillista työtä tekeville vastustettiin koska he kuitenkin äänestäisivät väärin tai olisivat agitaattoreiden johdateltavissa. Reaktioissa perussuomalaisten vaaliohjelmaan on samanlaisia kaikuja tai siltä ne näyttäytyvät.

Aikoinaan sosialismi kykeni luomaan liittosuhteen ylioppilaiden ja edistyksellisen porvariston sekä työväenluokan välillä. Tämä kehitys huipentui 1960-luvun lopulla. Mutta sitten Neuvostoliitto romahti ja vasemmisto marginalisoitui; vihreät ja kokoomus pääsivät palauttamaan Suomesta luokkayhteiskunnan ja avaamaan takaportin perussuomalaiselle populismille.

Rakas päiväkirja, pidin taukoa yliopiston kirjastossa väitöskirjani käsikirjoituksen viimeistelyssä ja satuin tarttumaan uusimpaan Nordic Studies of Masculinities lehteen. Se on varsin laadukas julkaisu osoittaen kuinka hyvää miestutkimusta Pohjoismaissa tehdään. Lehden uusimassa numerossa oli Ov Christian Norocelin artikkeli, joka käsitteli Svenska Demokarternan heteroseksististä maskulismia ja kaipuuta ydinperheeseen. Nopealla selaamisella artikkeli ei tuonut mitään radikaalia uutta näkökulmaa suomalaisen oikeistoradikalismi ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumisen ymmärtämiseen (ainakaan allekirjoittaneelle, joka on jo jonkin verran asiaa pohdiskellut), mutta palannen siihen myöhemmin, jos tarvitsen tulevalle tutkimuksilleni niin sanotusti vertailevaa materiaalia.

Sen sijaan kyseinen sen ohjasi toisen Norocelin kahden vuoden takaisen artikkelin pariin. Siinä hän käsittelee globalisaation ja maskuliinisuuden suhdetta näkökulmasta, että oikeistopopulismin nousu on reaktio globaaliin hegemoniseen maskuliinisuuteen. Tässäkään ei varsinaisesti ole mitään uutta, jos miestutkimuksen teoriaan on huolellisesti tutustunut ja sitä mielessään soveltanut ympäröivään todellisuuteen. Mutta Norocelin onnistuu käsitteellistämään tämän ilmiö niin kirkkaasti ja selkeästi, että vasta nyt hänen artikkelin luettua ymmärsin sen merkityksen ja ajattelin mahdollisuutta ottaa sen tulevan maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevän tutkimukseni yhdeksi lähtökohdaksi.

Tarkoitan, että olen jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että suomalaisia miespoliitikkotyyppejä on nykyään vain kaksi: Alexander Stubb ja Timo Soini. Kaikki muut miespoliitikot ovat enemmän tai vähemmän näiden kahden tyypin valjuja variaatiota sijoittuen akselille niiden väliin. Norocelin artikkeli muistutti siitä, että heidän molempien maskuliinisuutta voi ymmärtää hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä. R. W. Connell ja James D. Messerschmidt artikkelissaan Hegemonic masculinity: Rethinking The Concept kirjoittavat, kuinka hegemoninen maskuliinisuus täytyy 2000-luvulla ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti. On olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla ja eri kulttuureissa. Itse olen miettinyt onko alunperin kurinpidollisen yhteiskunnan todellisuutta kuvanneen hegemoninen maskuliinisuus käsite edes mielekäs kontrolliyhteiskunnassa. Ehkä se sitenkin on vielä käyttökelpoinen. Samalla tuli ratkaistua kysymys siitä, edustaako Soini protestimaskuliinisuutta vai hegemonista maskuliinisuutta?

Voimme siis todeta Stubbin edustavan kosmopliittina metroseksuaalina globaalia hegemonista maskuliinisuutta ja kokolihaa syövän hetero-Soinin protestimaskuliinisuutta globaalilla tasolla, mutta hegemonista maskuliinisuutta lokaalisti. Samaan aikaan kun nämä kaksi maskuliinisuuden muotoa ovat toisilleen vastakkaisia, ne ovat – uskaltaisinko sanoa – dialektisessa suhteessa toisiinsa: jotta Soini voisi ”äijäillä” EU-kriittisyydellä, globalisaation vastaisuudella ja käyttää hyväksi populaarin ksenofobisia passioita, on Suomi tätä ennen pitänyt ”liituraitapukuisten bisnesmiesten” toimesta viedä Euroopan unionin jäseneksi ja globalisoida ja vapauttaa markkinat (mukaan luettuna työmarkkinat).

Niin, Suomessa tehdään yllättävän paljon ja laadukasta miestutkimusta. Norocelkin on nuorempana valtio-opin tutkijana Helsingin yliopistossa, mutta eipä häntäkään ole näkynyt – tai siis allekirjoittanut ei häntä nähnyt – sen enempää politiikan tutkimuksen päivillä tammikuussa kuin viime vuoden toukokuussa järjestetyssä katsauksessa 2010-luvun miestutkimukseen, puhumattakaan siitä, että hän kirjoittaisi suomalaisiin tieteellisiin julkaisuihin. Miksi kirjoittaa kun voi samantien julkaista kansainvälisissä lehdissä. Niitä kun arvostetaan tiedeyhteisössä paljon enemmän. Niin ikään miksi kirjoittaa popularisoidun asiantuntijakirjoituksen Ilkkaan tai edes Helsingin Sanomien vieraskynään Svenska Demokraternan vaalivoiton syistä kun saman tien voi antaa haastattelun Asia Timesille?

Suomessa on kymmeniä miesten ja maskuliinisuuden tutkimusta harjoittavia ammattitutkijoita. Mutta heitä ei julkisuudessa näy koska Suomessa tehty miestutkimus (kuten sukupuolentutkimus yleensäkin) on niin korkeatasoista, että he suuntaavat suoraan kansainvälisille areenoille. Valitettavasti tämä avaa takaportin kaikenmaailman ”vapaille tutkijoille”, joilla ei välttämättä ole julkaisseet yhtään tieteellistä eli vertaisarviointimenettelyä läpäissyttä artikkelia, esiintyä julkisuudessa tai ainakin Uuden Suomen blogeissa miestutkijoina.

Rakas päiväkirja, joskus vasta luennoidessa ymmärtää itsekin mitä on oikein sanomassa. Näin kävi eilen kun pidin toistaiseksi viimeisen luentoni otsikolla maskuliinisuus politiikassa.

Jo vuosi sitten kirjoitin kuinka esimeriksi Perussuomalaisten helsinkiläisen kunnanvaltuutettu Jussi Halla-ahon kirjoitukset tulevat ymmärrettäväksi nimenomaan performatiivisina akteina. Hän kun pyrkii kirjoituksillaan haastamaan porvarillisen hegemonian, jolle on ollut ominaista pyrkimys maltilliseen, rationaaliseen, argumentaatioon. Sen sijaan performatiivseen politiikan tyylissä poliittinen toimija luo oman maailmansa, johon hän viittaa.

Kun eilen luennon tunnin ajan Timo Soinista (ja tänään aamulla annoin Radio Moreeniin haastattelun samasta aiheesta), esitin myös Soinin heitot tulevan ymmärrettäviksi ennen kaikkea performatiiveina. Kun Soini puhuu esimeriksi ”karveperseduunareista”, ei hän viittaa olemassa olevaan ihmisryhmään, vaan hän luo performatiivisella aktilla tuon ryhmän, johon hän sitten viittaa luoden potentiaalisille äänestäjillensä mahdollisuuden alistua diskurssin subjekteiksi.

Performatiivinen politiikan tyyli sopii näin esimeriksi 1/2010 Politiikka-lehden artikkelissani esittämän kuvioon:

Kuviota on luettava siten, että ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa (homososiaalisen) liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita, poliitikkoja, vastaan.

Soini tai Halla-aho eivät anna porvarillisen rationaalisuuden kriteerien kahlita itseään. Halla-ahon on interwebin ihmeellisessä maailmassa helppo rakennella olkiukkoja. Niin ikään Soini kykenee keräämään pisteet kotiin kansajoukoilta heittelemällä julkisuudessa puoluetoimistolla avustajiensa kanssa kehittelemiä one-linereita. Porvarillisempien puolueiden poliitikot kuvittelevat, että politiikassa pitäisi kyetä rationaaliseen argumentointiin tai että yleensäkin olisi mahdollista jonkinlaiseen ”paras argumentti voittakoon” -tyyppiseen demokratiaan.

Tällaisen porvarilliseen demokratiakäsityksen eli liberaalidemokratian kannattajat eivät ole ymmärtäneet rationaalisuuden kriteerien itsessään olevan poliittinen kysymys. Politiikassa tärkeintä ei ole pelin voittaminen, vaan pelin sääntöjen määrittely, jotta toiset pelaisivat sinun säännöilläsi. Soinin one-linerit voidaan ymmärtää performatiivisina akteina, joilla hän luo omat sääntönsä.

Tästä pääsemmekin kysymykseen, onko politiikan tyylissä tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos viimeisen vuosikymmenen aikana: saisiko tämänkin tematiikan vielä liitettyä väitöskirjani kehikkoon, jonka keskeinen teesi on, että olemme siirtyneet tai siirtymässä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan?

Performatiivisen poliittisen tyylin rinnalla voidaan puhua spektaakkeliyhteiskunnasta, jossa poliittisen vaihdon ja osallistumisen avoin maaperä on kadonnut ja spektaakkeli tuhonnut kaikki kollektiivisuuden sosiaalisuuden muodot iskostaen uuden joukkososiaalisuuden. Kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli vielä mahdollisuus luoda transsendentiksi korotettu institutionaalinen käsitys politiikasta omana sektorinaan, kontrolliyhteiskunnassa kaikki ovat samalla immanenssin tasolla.

Tämä tarkoittaa, että kontrolliyhteiskunnassa kaikki pyhä häpäistään ja vain pääomalla on mahdollisuus saada mediassa sanomansa läpi niin sanotussa normaalitilanteessa. Poikkeuksen tekevät spektaakkelit, mutta tällöin julkisuus tarkoittaa lähinnä iltapäivälehtien lööppejä, jossa kaikki ovat yhtä ”kohua”. Performatiivisuuden ja spektaakkeliyhteiskunnan käsitteet auttavat politiikan tutkijaa ymmärtämään 2010-luvun politiikkaa.

Tälläkin viikolla Halla-ahon blogikirjoitusten ja Soinin one-linereiden lisäksi vaikkapa Oikeutta Eläimille ry:n turkistarhoilta ottamat kuvat ja niiden luovuttaminen tiedotusvälineille tulee ymmärrettäväksi performatiivisena politiikkana.

Niin ikään hallituksen järjestelmät tiedotustilaisuudet valokuva- ja televisiokameroineen ovat rationaalisen politiikan tyylin performointia kuin muistuttaen meitä kurinpidollisen yhteiskunnan ajoista, jolloin vielä politiikka oli mahdollista eristää omaksi sektorikseen ja sillä oli omat rationaalisuuden kriteerinsä.

Rakas päiväkirja, olen tässä lukenut kirkkohistorioitsija Markku Ruotsilan kirjaa Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto. Teos olisi liian laaja käsiteltäväksi edes pintapuolisesti tässä ja nyt, puhumattakaan siitä, että käsittelisin sen sovelluksia nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa. Vaikka teos ei ole kuin kolmen vuoden takainen, puhe Yhdysvaltojen kristillisestä oikeistosta on vähentynyt Barack Obaman tultua valituksia Yhdysvaltojen presidentiksi.

Ruotsila puhuu teoksen viimeisillä sivuilla siitä, että kristillisen oikeiston sijasta Yhdysvalloissa kristillinen vasemmisto olisi vahvistumassa. En ole varma, pitääkö tämä paikkansa. Sen sijaan on selvää, että esimeriksi teekutsuliikkeessä näkyy kristillisen oikeiston vaikutus jalostuneessa muodossa. Niin ikään on ilmiselvää, että eurooppalaiset islamofobiset poliitikot ovat saaneet vaikutteita Yhdysvaltojen kristillisen oikeisto tavasta käsitteellistää kansainvälistä politiikkaa. Eurooppalaiset oikeistoradikaalit tosin pyrkivät kieltämään tai salaavat tulkintansa uskonnollisen luonteen niin sanotulta suurelta yleisöltä (jottei heitä ihan hulluina pidettäisi).

Seuraavassa muutamia Ruotsilan esittelemiä oppeja lyhyesti esiteltynä, allekirjoittaneen kommentaareilla.

Antikristus. Luther katsoi paavin olevan antikristus ja tämä näkemys oli hyväksyttiin yleisesti protestanttisuudessa. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto kuitenkin 1900-luvulla ymmärsin ensin Kansanliiton ja sitten YK:n antikristukseksi vastustaen näitä kaikissa muodoissa koska ne pyrkivät rakentamaan ”uuden maailmajärjestyksen”. 2000-luvulle tultaessa dispensationalismissa Euroopan unioni tai Naton eurooppalaiset jäsenmaat on tulkittu antikristukseksi. Viime vuosina on keksitty, että Luther olisi puhunut läntisen antikristuksen, paavinvallan, lisäksi myös itäisestä antikristuksesta, islamista.

Babylon. Dispensationalistit vastustivat ensimmäistä persianlahdensotaa koska katsoivat YK:n edustavan antikristusta ja Yhdysvaltojen johtamien monikansallisten joukkojen kokoamisen Kuwaitiin olevan kuin pyrkimys pystyttää Babylonin torni uudelleen Kaksoisvirranmaahan. Babylonian portto kuvasi taasen feminististä Raamatun tulkintaa ja ekumeniaa. Syyskuun 11. päivän jälkeen kuitenkin Irak tulkittiin Babylonian porttona, johtavana islamilaisena valtiona, jonka puoleen antikristus kääntyisi varustautuen Gogin ja Magogin sotaan. Tästä syystä vuonna 2003 kristillinen oikeisto tuki hyökkäystä Irakiin – dispensationalistit tulkitsivat sen Gogin ja Magogin sodan ensinäytökseksi, jossa Yhdysvallat saisi ja voisi olla vielä mukana ennen kuin tosikristityt tempautuisivat taivaaseen – , mutta ei halunnut sijoittaa maan jälleenrakentamiseen: se kun palvelisi antikristusta.

Dispensationalismi. Tämän mukaan Raamatun lopunaikoja koskevat ennustukset ovat vasta tulossa. Nimi dispensaatio viittaa seurakunnan aikaan, joka on Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen paluunsa välissä. Tuona aikana on mahdollista pelastaa vain pieni joukko tosiuskovaisia, jotka tempautuvat taivaaseen vähän ennen Kristuksen paluuta. Kun oikeat kristityt on temmattu taivaaseen, dispensationalistien mukaan Jumala alkaa toimia messiaaniseen uskoon palaavien juutalaisten kautta. Maanpäällisessä tuhatvuotisessa valtakunnassa kaikki valta kuuluu juutalaisille, joita temmatut kristityt auttavat taivaasta käsin.

Dominioteologia. Käsitys, jonka mukaan kristittyjen on luotava maailmanvalta. Se on teologisesti vastakkainen dispensationalismille koska katsoo, että suurin osa profetioista tai Johanneksen ilmestyksistä on jo toteutunut, antikristus on voitettu. Dominioteologian kannattajien mukaan Raamatun lakipykälät on laitettava täytäntöön koko maapallolla, ei siksi, että ne itsessään olisivat tie pelastukseen, vaan koska se on Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan tahto. Jeesus voi tehdä paluun vasta kun kaikki maailman ihmiset on käännytetty kristityiksi.

Fundamentalismi. Tunnustuksellisista kalvinisteista ja herätyskristillisistä (helluntailaisista) koostunut protestiliike 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Kumpikin ryhmä pyrki erottamaan kirkosta ne modernistit, jotka eivät enää tulkinneet Raamattua niin kuin fundamentalisteiksi itseään kutsuvat olisivat halunneet ja korostaneet henkilökohtaisen uskoontulon merkitystä. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto, erottautuen mm. vapaamielisimmistä kristityistä sekä kristillisestä vasemmistosta, haluaisi kutsuttavan edelleen itseään fundamentalisteiksi, mutta eivät kehtaa koska sanan hyvyyden ovat nykyään kaikenmaailman jumalankieltäjät ja vapaamieliset kristityt hapattaneet tarkoittamaan jotain kielteistä.

Gogin ja Magogin sota. Kristittyjen tempausta seuraa lopunaikojen sota, Venäjän (Gog) ja islamilaisten maiden (Magog) käydessä yhdessä – kylmänsodan aikana Neuvostoliitto riitti yksin viholliskuvaksi, mutta nykyään dispensationalisteille tarpeeksi uskottava vihollinen ovat vain Venäjä ja islamilaiset maat yhdessä – Israelin kimppuun. Euroopan unioni jäsentyy antikristuksen synnyttäväksi suurvallaksi. Sen myöhemmin antikristukseksi paljastuva johtaja tekee seitsenvuotisen rauhan Israelin kanssa rynnättyä sen avuksi esimeriksi Naton muodossa. Myöhemmin antikristus luonnollisesti paljastaa todelliset kasvonsa ja pettää Israelin. Yhdysvallat ei tässä vaiheessa kykene auttamaan Israelia koska tempaus on pyyhkäissyt yhdysvaltalaisista kyvykkäimmät, eli fundamentalistit, taivaaseen ja maa on joutunut sekasortoon. Sodan kestettyä kolme vuotta se huipentuu harmageddonin taistelussa, jossa Jeesus tekee paluun ja tuhatvuotien valtakunta saa alkunsa.

Kahden teologian liitto. Sen mukaan on olemassa kaksi Israelia: maallinen ja hengellinen. Ensimmäinen tarkoittaa Israelin valtiota, jälkimmäinen kristikuntaa. Opin mukaan kristittyjen ei tarvitse sittenkään käännyttää juutalaisia, vaan Jumala on varannut heille maanpäällisen Israelin ja kristittyjen on puolustettava sen olemassaoloa ja harjoittamaa politiikkaa viimeiseen asti. Varsin kätevä oppi kristityille järjestöille, jotka haluavat edelleen tehdä niin sanottua juutalaistyötä, vaikka vuodesta 1977 Israelin valtio kielsi juutalaisten käännyttämisen.

Korvausteologia. Katolisen kirkon keskiajalla virallistama oppi, jonka mukaan Israel tarkoittaa Uuden testamentin mukaan kristikuntaa ja juutalaisilla ei ole enää mitään erityisasemaa Jumalan pelastushistoriassa.

Tempaus. Tempauksella tarkoitetaan tosiuskovaisten taivaaseen ottamista ja poispyyhittynä maallisen maailman kurimuksesta. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Tempaus käynnistää ahdistuksen ajan, josta Johanneksen ilmestyskirjassa kerrotaan ja päättyy Jeesuksen toiseen tulemiseen.

Muistutettakoon vielä, että yllä kuvatut opit eivät ole mitään huomioinkipeiden Uuden Suomen bloggaajien trolleja, vaan kymmenet miljoonat yhdysvaltalaiset (sekä monet eurooppalaiset herätyskristilliset) aikuisten oikeasti uskovat niihin.