Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, 2000-luvun alussa useamman kuin kerran jäin kuin vahingossa katsomaan Yle TV1:n sunnuntai-iltaisin lähettämiä taide-elokuvia. Muistan edelleen niiden tapahtumat vähintään yhtä hyvin kuin Rambo 4:n juonenkäänteet. Nyt näiden taide-elokuvien lähetysaika ja -kanava ovat torstai ja Yle Teema. Viime viikolla erehdyin pitkästä aikaa katsomaan yhtä tällaista elokuvaa, jäin koukkuun ja se nousu välittömästi yhdeksi suosikkielokuvakseni Mika Kaurismäen ohjaaman, alkoholisoituvasta Bosporinsalmen sumuihin katoavasta basistista kertovan, Zombie ja kummitusjuna nimisen elokuvan rinnalle. Siihen, miksi kyseinen elokuva niin sanotusti kolahti, lienee kolme syytä, vaikka se pohjimmiltaan on kuin Sofokleen näytelmien kierrätystä: moneen kertaan koluttua ajatusta oidipaalisuudesta käsitellen äidin ja pojan ongelmallista suhdetta.

Ensinnäkin kyseinen elokuva sisälsi monia tuttuja paikkoja tuoden mieleen tekemäni kaksiviikkoisenmatkan Kanadaan. Tein sen itse asiassa samoihin aikoihin kuin kyseinen elokuva on kuvattu. Lensin kuunneltuani viimeisen Gösta Sundqvistin suoran Koe-eläinpuisto -lähetyksen (vuonna 2003 Göstan ohjelman nimi muuttui Teinitaloksi, se lyheni tunnilla ja siirtyi YleQ:n puolelle kunnes syksyllä Gösta kuoli) jälkeen vuonna 2002 Helsingistä Lontoon kautta Torontoon, jossa tapasin kaksi vaihdossa olevaa opiskelijatoveria. Vuokrasimme auton ja kiersimme ympäri Ontariota ja Quebeciä seuraavan viikon ajan. Uudenvuoden vietimme Montrealisssa, jossa nähtävästi kyseisen elokuvan kohtauksista moni oli kuvattu Quebec-cityn lisäksi. Sen lisäksi, että olen haaveillut matkustavani amtrakilla Yhdysvaltojen läpi, olen unelmoinut vielä joku kevät palaavani Mount Royalille.

Toiseksi – niin naiivilta kuin se kuulostaakin ja onkin – elokuvan päähenkilöön oli allekirjoittaneen helppo samaistua. Hän kirjoitti väitöskirjaa tieteensosiologiasta väittäen narsismin olevan avaruuslentoja ja -tutkimusta eteenpäin vievä voima. Oma väitöskirjani käsikirjoitus ei ole vielä tullut hylätyksi (koska en ole jättänyt sitä esitarkastukseen) ja aihekin on hieman erilainen (vaikka seuraan populaaria tähtitiedettä käyden aina lukemassa kirjaston lukusalissa uusimman Tähdet ja avaruus -lehden). Niin ikään elokuvan keskeisenä teemana oli päähenkilön pyrkimys äidin kuoleman jälkeen rakentaa suhde veljeensä uudelleen. Hänen veljensä eli porvarillisessa parisuhteessa pikkuvirkamiehenä kun taas päähenkilö edusti epäonnistunutta sisäänpäin kääntynyttä köyhää tutkijaa.

Kolmanneksi, vaikka elokuvan teemat eivät mitään erikoisia olleet tai olivat lähinnä vanhan kierrätystä, oli se äärimmäisen huolellisesti tehty: se ei sisältänyt ylimääräistä, eikä siitä ei puuttunut mitään, ajatelkaamme elokuvan käsikirjoitusta, näyttelijätyötä, lavastusta tai kuvausta. Robert Lepage ei ole turhaan Quebecin arvostetuin teatterityöläinen. Hän näyttelee elokuvassa pääosaa ja sivuosaa (päähenkilön veljeä), käsikirjoitti elokuvan ja kaiken lisäksi ohjasi sen.

Elokuvan nimi La face cachée de la lune nimi samoin kuin koko elokuva tulee ymmärrettäväksi kuin tarkastelemme sitä psykoanalyyttisesti, aikuisen miehen vaikeudella siirtyä imaginaarisesta järjestyksestä symboliseen järjestykseen tai kuten Élisabeth Badinter on asian ilmaissut teoksessa XY, de l’identité masculine (suom. Mikä on mies? Vastapaino, 1993): miehen tärkein tehtävä on erottautua äidistä. Elokuvan päähenkilö kun pyrkii selittämään ensin ihmisten (vai pitäisikö sanoa miesten) kiinnostusta avaruuslentoja ja -tutkimusta kohtaan sillä, että ihminen haluaa peilejä itselleen. Tämä siis viittaa imaginaariseen vaiheessa, jossa lapsi identifioituu äitinsä ruumiiseen kuvitellen olevansa yhtä sen kanssa tai sen peilikuva. Vasta kun elokuvan loppupuolella päähenkilön aikaisemmin kuolleen äidin kultakala löytyy jäätyneenä ja hänelle vihjataan, että narsismin lisäksi avaruustutkimusta ja -lentoja ajaa ihmisen halu tuntea itsensä, päähenkilö kykenee ottamaan askeleen symboliseen järjestelmään, luomaan eettisen suhteen Toiseen itsenäisenä subjektina, laskeutumaan kuun tuolle puolen. Hän jättää hyvästit kuolleelle äidilleen ja saanee myös väitöskirjansa läpi avautuessaan solmuun.

Toisaalta tämä kaikki tulee ymmärrettäväksi jo elokuvan alkukohtauksessa, jossa kuulaskeutuja jättää emoaluksen.

Rakas päiväkirja, olen huvittuneena seurannut sivusta Vapaa-ajattelijain liiton keskinäisiä kähinöitä. En tiedä onko analyysini oikea, että tällä hetkellä kyseinen firma on frakmentoitunut ainakin kolmeen eri lahkoon: naturalisteihin, vanhoihin marxilaisiin ja islamofobeihin. Näistä ensimmäiset ovat uudensukupolven järkivihreitä, joiden uskontokritiikki ponnistaa popperilaisesta tiedekäsityksestä (ja jota voidaan pitää niin sanotun uusliberalistisen ideologian ilmentymänä tiedepuheessa). Marxilaista uskontokritiikkiä olenkin jo käsitellyt aikaisemmin. Siinä ei yritetä luonnontieteisiin vetoamalla kumota uskontojen nimissä ilmaistuja väitteitä, vaan nähdään uskonto yhteiskunnallisena ilmiönä ja vakavasti otettavana haasteena.

Viimeksi mainitut ovat taasen epämääräinen porukka, joka osin on päällekkäinen ensimmäisenä mainitun kanssa, mutta haluavat väitellä helluntailaisten kreationistien sijasta islamia tunnustavien kanssa. Mutta koska Suomessa on muslimeja niin vähän, täytyy heidän saadakseen huomiota ja päteäkseen rakentaa olkinukkeja interwebin ihmeellisessä maailmassa ja yrittää kumota niitä faktojen sijasta (kuten itsekin teen tässä kirjoituksessa).

Hiljattain eronnut vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jussi K. Niemelä on erinomainen esimerkki tällaisesta hybridistä. Hänen uransa järjestön puheenjohtajana kaatui nähtävästi siihen, että hänen ei onnistunut savustamaa vanhoja marxilaisia ulos järjestöstä, vaan nämä ryhmittäytyivät vastaiskuun järjestön edellisen toiminnanjohtajan erottamisen jälkeen. Sama koitui nähtävästi järjestön uuden toiminnanjohtajan kohtaloksi, myös hän lähti ovet paukkuen. Yleensä en vanhoja marxilaisia sympatisoi, mutta tässä tapauksessa kyllä. Tilanne Vapaa-ajattelijoissa saa hymyn huulille. Sitä paitsi marxilainen uskontokritiikki on osuvampaa, pätevämpää ja merkityksellisempää kuin naturalistinen lähestymistapa uskontoihin.

Islamofobit kyselevät joskus, miksi marxilaisessa uskontokritiikissä ei sanota mitään islamista. Syy on yksinkertainen: Karl Marx oli ennen kaikkea G. W. F. Hegelin kriitikko ja Hegelin metafysiikka perustuu enemmän tai vähemmän kristilliselle kolminaisuusopille. Hegelillä kun absoluuttinen henki vasta puhaltaa eloon tai mahdollistaa subjektin tulemisen lihaksi, substanssista tai Jumalasta erottautumisen. Tunnetusti substanssi tai luonto on Hegelille teesi ja subjekti tai ihmisenpoika antiteesi, joka tuhoaa luonnon ja luo synteesinä ihmiskunnan kulttuurihistorian huipentuen absoluuttisessa pyhässä hengessä eli porvarillisessa valtiossa. Hegel kritisoi esimeriksi Baruch Spinozaa siitä, että hänen metafyysisestä monismistaan puuttui henki. Ilman pyhää henkeä subjekti ei kykene erottautumaan substanssista, identiteetti, liike ja historia ovat Hegelin mukaan spinozalaisuudessa näennäisiä. Hegel oli tunnetusti luterilainen, Spinoza juutalaisesta seurakunnasta erotettu, Marx niin ikään juutalaisen kasvatuksen saanut. Hegelin metafysiikan ja kolminaisuusopin tiedostaminen auttaa ymmärtämään (ainakin) kahta ajankohtaista kysymystä:

(1) Marxilaisuudessa ei olla kiinnostuneita islamista, koska se ei ole sen mielenkiintoisempi uskonto kuin vaikkapa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko ajatellen sitä metafysiikkaa, jolle porvarillinen eurooppalainen valtio-oppi perustuu.

(2) Pohjois-Korea juche-aatteineen ei niinkään perustu Marxin filosofialle kuin Hegelin kautta kristilliselle kolminaisuusopille. Pohjois-korea kun on malliesimerkki hegeliläisestä valtiosta absoluuttisena henkenä. Tosin niin on Suomikin alun perin siinä määrin kun Suomen valtiota voi pitää nuorhegeliläisen J. V. Snellmannin luomuksena. Absoluuttista henkeä vaan kutsutaan nykyään isänmaaksi ja sen kuvitteellisen tahdon sokeaa noudattamista isänmaallisuudeksi.

Rakas päiväkirja, kuin joululahjaksi ostin itselleni Irwin-boksin (Vain elämää – Kootut levytykset 1965-1990). Se sisältää kaikki kansantaiteilija Irwin Goodmanin levytykset koottuna 14 CD:lle mukaan luettuna Yleisradiolle tehdyt nauhoitukset ja erilaiset mainoskappaleet. Kokonaisuudesta jää uupumaan vain ja ainoastaan kaksi epämääräistä nauhoitusta, jotka julkaistiin c-kasetteina 1980-luvun alkupuolella. Boksin mukana tullut kirja kertoo jälkimmäisen äänitteen master-nauhan kadonneen ja muutenkaan näitä ei saatu kokoelmalle sopimusteknisistä syistä. Ne, jotka ovat ostaneet aikoinaan kyseiset kasetit (Lauluja lapsille & Uudet protestilaulut) jonkin huoltoaseman laarista ja onnistuneet säilyttämään ne ehjinä, olkoot onnellisia!

Kun vuonna 2001 huomasin Irwinin LP:t julkaistuna CD-versioina, harkitsin vakavasti niiden hankkimista enemmin tai myöhemmin. Onneksi en sitä tehnyt, koska 24 CD:n ostaminen yksittäin olisi tullut huomattavasti kalliimmaksi kuin nyt ostamani Irwin-boksin. Boksin ainoa miinus tulee siitä, että sen mukana tulleen kirjan taittamiseen olisi voinut käyttää hieman enemmän aikaa tai olla huolellisempi. Nimittäin ylimääräiset pisteet ja epäsymmetriset ja oudosti pätkityt kappaleet hyppivät silmille upeiden kuvien ja levynkansien rinnalla.

Oma matkani Irwinin maailmaan alkoi 1980-luvun lopulla. Tuolloin radiosta soi vähän väliä Rentun ruusu tai Ostoskeskus ja krouvi. Irwin oli juuri tehnyt komean paluun useamman vuoden hiljaiselon jälkeen ja myös hänen vanhempia hittejään – niitä, jotka taasen kuuluvat enemmän allekirjoittaneen vanhempien lapsuuteen – soitettiin ahkeraan. Mutta syvemmälle Irwinin maailmaan sukelsin vasta kansantaiteilijan kuoleman jälkeen. Kuuntelin Viimeiset laulut kokoelmaa kasettisoittimesta aina pelatessani Commodore 64:lla Piratesia (koska tietokoneen äänipiirit olivat hajonneet). Kyseisen kokoelman lisäksi aivain 1990-luvun alulta muistan kasetit Irwinin parhaat 1 ja 2. Nyt hankkimani boksin mukana tulleesta kirjasta huomasin, että näistäkin jälkimmäinen kokoelma on julkaistu vain ja ainoastaan kasettina. Olen alkamassa ymmärtää, että c-kaseteillakin on keräilyarvoa.

Irwin kuului luonnollisesti myös nuoruuteen. Mikä on sen parempi aloittaa esimeriksi ylioppilaskirjoitusta seurannut juhannus kuin kuunnella kappale Alko pistää pulloon? 1990-luvulla CD:nä julkaistut 20-suosikkia -sarjan kaksi ensimmäistä Irwinin levyä olivat kovassa käytössä. Luonnollisesti myös karaokessa Irwin on varma valinta: hänen biisinsä on helppo laulaa etunojassakin. Vuonna 2001 julkaistua Timo Koivusalon ohjaamaa elokuvaa Irwinistä odotin kovin ja luonnollisesti kävin katsomassa sen elokuvateatterissa ja kirjoitin renttuilusta jopa Tampereen yliopiston valtio-opin ja kansainvälisen politiikan ainejärjestön lehteen. Irwinin musiikki ja Vexi Salmen kantaaottavat tekstit ylittävät yhteiskunnalliset luokkarajat. Opiskeluaikoinani asuessani kauempana Tampereen keskustasta monena iltana jouduin lähtemään baarista jo puolen yön aikoihin (jolloin viikolla menee viimeinen bussi), mutta lähes yhtä usein laitoin kotiin saavuttuani Koivusalon elokuvan pyörimään. Se löytyy allekirjoittaneelta sekä VHS:nä että DVD:nä.

Rentun ruusu -elokuva on sekä ajankuva että sijoittuu allekirjoittaneen kokemusmaaliman ulkopuolelle näyttäytyen fantasialta. Tosiasiallisestihan kyseinen elokuva ei kerro niinkään Irwinistä kuin hänen ja Vexi Salmen ystävyydestä tai yhteisistä projekteista 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Toisin sanoen se käsittelee lähes yksinomaan Irwinin 25-vuotiaan taiteilijanuran ensimmäistä kolmannesta. Viimeiset kaksi kolmasosaa sivuutetaan kymmenessä minuutissa. On totta, että Irwinin luovin kausi päättyi vuosien 1974-1976 ryyppyputkeen (toisin kuin esimeriksi Ylen vuonna 1984 nauhoittama dokumentti antaa ymmärtää Irwinin piirrellessä nuottimerkistöön harakanvarpaita, hän ei varsinaisesti säveltänyt enää omia kappaleitaan). Sen jälkeen hänen ei onnistunut levyttämään kuin pari yksittäistä hittiä 1970-luvun lopulla ennen kuin hän räjäytti pankin Rentun ruusulla reilut kaksi vuotta ennen kuolemaansa.

Rakas päiväkirja, kolme kuukautta siihen kun väitöskirjan viimeistelyyn saamani apuraha lakkaa juoksemasta; väitöskirjan käsikirjoituksen pitäisi olla valmis ja jätän sen esitarkastukseen. Eilen kirjoitin vielä yhden hakemuksen: haen Tampereen kaupungin tiederahastosta apurahaa väitöskirjan painatuskustannuksiin. Karonkan joutuu sentään maksamaan itse. Voisin viedä vastaväittelijä Big Macille lähimpään mäkkäriin, niin elämä tulisi halvaksi. Olen hiljalleen kääntämässä katseeni siihen, mitä teen väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Jos ja kun väitöskirjani menee läpi ensimmäisellä yrittämällä, ennätän varsin mainiosti Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Tosin silloinkin, jos lottovoitto osuu kohdalleni ja saisin akatemian kolmivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen – käytännössä parasta mitä vastaväitellyt tutkija voi saada – , palkka alkaisi juoksemaan vasta vuoden 2012 syyskuussa. Täytyy yrittää löytää kaikennäköisiä vaihtoehtoisia rahoituskanavia tutkimuksilleni seuraavan puolentoista vuoden aikana.

Viime vuosina Suomen yliopistoihin on pyritty luomaan neliportainen niin sanottu urapolku (engl. tenature track). Ensimmäisellä askeleella ovat väitöskirjaa tekevät nuoremmat tutkijat, toisella vastaväitelleet tutkijat (esim. edellä mainitut Suomen akatemian tutkijatohtorit), kolmannella vanhemmat tutkijat ja vakituinen opetushenkilökunta (akatemiatutkijat, yliassistentit, yliopistolehtorit jne.) ja neljännellä portaalla sitten professorit ja tutkijaprofessorit. Urapolku on kuitenkin kapea ja täynnä mutkia ja esteitä jo senkin takia, että vakanssien määrä supistuu ylöspäin kiivetessä: vain harvoista ja valituista tulee lopulta professoreja ja akateemisella urapolulla on koko ajan vaarana kompastua ja ajautua tenutrackille.

Tälläkin hetkellä tekisi mieli lähteä Suomen vanhimpana englantilaistyyppisenä pubina itseään kutsuvaan Salhojankadun pubiin juomaan jälleen tuoppi täyteläistä Liberty alea (olen jäänyt sen voimakkaaseen makuun koukkuun), vaikka pitäisi viimeistellä kolmiosaisen väitöskirjani toisen osan viimeistä lukua jotta en jäisi asettamastani aikataulusta viikkoa enemmän jälkeen. Joulukuun alussa kun suunnitelmani oli jo siirtyä väitöskirjani kolmannen osan hiomiseen.

Maanantaina sain kunnian alustaa Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen viimeisessä tutkijaseminaarissa. Ensi vuoden alussa politiikan tutkimuksen laitosta ei enää ole: tiedekunnat ja laitokset lakkautetaan ja niiden sijaan perustetaan tieteenalayksiköitä, joiden sisällä on sitten erilaisia tutkinto-ohjelmia. Valtio-opin ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulutusohjelmat sijoitetaan sosiaalitieteiden tieteenalayksikön sijasta johtamistieteiden tieteenalayksikköön. Omalta kannaltani tällainen ratkaisu ei ole mikään katastrofi (sikäli kun tulevaisuudessa edes asun Tampereella), vaikka mieluummin olisin nähnyt omat tutkimukseni osana sosiaalitieteitä. Nimittäin jos ja kun post-doc -vaiheessa eli väittelyn jälkeisessä tutkimuksissani keskityn miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen Suomen poliittisessa järjestelmässä, on Suomessa kyseinen tutkimus keskittynyt nimenomaan johtamistieteiden alaisuuteen: Suomen merkittävin miestutkija Jeff Hearn on vaikuttanut Hankenin johtamis- ja organisaatiotutkimuksen laitoksella ja hänen on onnistunut kasvattamaan sinne jo jonkinlaista uutta tutkijasukupolvea.

Tutkijaseminaarissa maanantaina alustin oikeistoradikalismista. Sain tukea sille, että kyseistä aihetta kannattaa tutkia enemmänkin – tosin oikeistoradikalismia parempi käsite olisi kuulemma ”kansallismielinen oikeisto” – ja saattaa olla, että jätettyäni väitöskirjan esitarkastukseen maaliskuun alussa kirjoitan vihdoin ja viimein julkaistavaksi lupaamani artikkelin otsikolla ”Propellipäitä ja roturealisteja” ja sen jälkeen alan kirjoittamaan Suomen akatemialle tutkimussuunnitelmaan, jossa käsittelen miehiä ja maskuliinisuuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä mitä erilaisimmista näkökulmista. Esimerkiksi Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon naisvihamielisten kirjoitusten ja raiskausfantasioiden (joilla hän pyrkii samaan miehet äänestämään itseään), kontrastina toimisi erinomaisesti, niin ikään kansanedustajaksi tyrkyllä olevan, Vasemmistoliiton Anna Kontulan – voisiko sanoa – miesrakkaudellinen johtajuus.

Kontulan pamfletti Näkymätön kylä kun ei ole ainoastaan Kontulan keino politisoida harmaa talous ja työ sekä 2000-luvun siirtolaisuus, vaan sitä voidaan lukea pyrkimyksenä luoda ruhtinaan ja työväenluokkalaisten miesten välinen liittosuhde. Kontula pyrkii osoittamalla työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkalaisten miesten elämän iloja ja suruja.

Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Kontula 2010, 98-99.)

Politiikan tutkijalle mielenkiintoiseksi Kontulan vallankäytön tekee kuitenkin se, että hän pyrkii aktiivisesti samanaikaisesti kääntämään sukupuolensa eduksi kuitenkaan vähättelemättä sen merkitystä, mikä on ollut ainakin aikaisemmin liian tyypillistä naispoliitikoille. Sukupuolellaan Kontula samanaikaisesti etäännyttää itsensä ja ylevöittää itsensä puhuessaan työväenluokkaisista miehistä ja miehille. Hän on sisäitänyt sen, että vasemmistolaisen poliitikon ollakseen uskottava pitää samanaikaisesti esittää olevansa samalla tasolla ”duunarien” kanssa, mutta kuitenkin osoittaa jollain tavalla johtajuutta ja olevansa pätevämpi kuin toiset ajamaan kansanedustajana työväenasiaa, jotta häntä yleensäkin kannattaisi äänestää.

Kontula sai viime lokakuussa Suomen akatemian tutkijatohtorin rahoituksen tutkimuksilleen kaksi vuotta sen jälkeen kun hän puolestaan väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Nyt Kontula askeltelee tukevasti urapolulla (toisin kuin esimeriksi edellä mainittu Halla-aho, jonka julkaisuluettelo on ohut kohta 40-vuotiaalle ammattitutkijalle) sortumatta tenutrackille, vaikka ei tulisikaan valituksi kansanedustaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa.