tammikuu 2011


Rakas päiväkirja, olen tässä lueskellut Elina Kestilän vuonna 2007 Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa hyväksyttyä valtio-opin väitöskirjaa Radikaalioikeistopuolueet Länsi-Euroopassa: tutkimuksia vaalikannatuksen vaihteluun vaikuttavista kysyntä- ja tarjontateoreettisista tekijöistä. Kyseessä on artikkeliväitöskirja, joka koostuu vain neljästä artikkelista, joista kaiken lisäksi kaksi on kirjoitettu yhdessä Peter Söderlundin kanssa ja näistä toista ei oltu vielä julkaistu väitöskirjan mentyä painoon. Suppeudesta huolimatta Kestilän väitöskirja onnistuu tehtävässään: jäsentämään erilaisia oikeistoradikaaleja puoluetyyppejä sekä ennustamaan oikeistoradikalismin nousun Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Oikeistoradikalismin piirteiksi Kestilä – viitaten aikaisempiin tutkimuksiin – määrittelee mm. nationalismin (kansallismielisyyden), rasismin ja ksenofobian, populismin, antidemokraattisuuden, vahvan valtion kaipuun ja fascisminostalgian. Näiden ideologioiden painotukset saattavat vaihdella ajan ja paikan mukaan.

Mainittakoon, että antidemokraattisuus ei tarkoita kolmannen aallon oikeistoradikalismissa sitä, että poliittista järjestelmää oltaisiin väkivaltaisesti kumoamassa, vaan sillä tarkoitetaan oikeistoradikaalien osoittamaa epäluottamusta demokraattisesti valittuja päättäjiä kohtaan (mukaan luettuna salaliittoteoriat). Vaikkapa joidenkin oikeistoradikaalien väite, että Suomen valtion harjoittama nykyinen maahanmuuttopolitiikan olisi toisen sisäministerin Astrid Thorsin henkilökohtainen projekti, että hän ei toimisi eduskunnan enemmistön eli kansan tahtoa noudattavan valtioneuvoston jäsenenä, on esimerkki tästä.

Niin ikään Kestilän tekemät havainnot eurooppalaisten oikeistoradikaalien puolueiden äänestäjäkunnan profiilista sopivat erinomaisesta yhteen sen kanssa, mitä olen saanut irti Hommafoorumin omasta tausta- ja asennekyselystä sekä halla-aholaisten viholliskuvan tarkastelusta. Miehiä on selkeästi enemmän kun naisia näissä puolueissa (vaikka jossain tapauksissa jopa puolueiden johtoon on kivunnut nainen). Syitä tähän on etsitty oikeistoradikaalien puolueiden antifeministisistä ohjelmista (abortin vastustaminen ja kotiäitiyteen tukeminen) ja siitä, että miehet työskentelevät aloilla, joilla on käynyt nopea rakennemuutos. Miehelle on kovempi pala joutua työttömäksi teollista tuotantoa ajettaessa ala ja tämä radikalisoi heitä.

Yhteiskuntaluokaltaan oikeistoradikaalien puolueiden kannattajakunta on jakautunut kahtia: se koostuu kouluttamattomasta työväenluokasta ja pikkuporvareista (pienyrittäjistä). Näiden poliittiset tavoitteet ovat monesti päinvastaisia aiheuttaen puolueessa skismaa sikäli kun he edes mahtuvat samaan puolueeseen. Esimeriksi työttömäksi joutunut paperityömies hakee oikeistoradikalismista vahvan valtion korviketta kuin haikaillen Kekkosen ajan Suomeen jolloin sosiaalitädit pitivät kaikista huolta ja verot olivat tämän mukaiset, kun taas IT-alan pienyrittäjä hakee oikeistoradikalismista tukea halulleen hävittää loputkin hyvinvointivaltion rippeet pitäen nykyistäkin veroastetta liian korkeana jne.

Väitöskirjaan kuuluvassa artikkelissa Kestilä rakentaakin neljä erilaista oikeistoradikaalia puoluetyyppiä: radikaalioikeiston ideaalityyppi, populistis-valtionvastainen puoluetyyppi, hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi ja neofascistinen puoluetyyppi. Nämä kaikki sijoittuvat libertariaaninen vs. autoritaarinen -akselilla autoritaarisen puolelle – ja reilusti. Sen sijan oikeisto vs. vasemmisto -akselilla kaksi ensimmäistä menevät Kokoomuksesta oikealta ohitse. Hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi on kutakuinkin yhtä vasemmalle kuin Vasemmistoliitto, neofascistit sijoittuvat näitäkin enemmän vasemmalle. Mainittakoon, että perinteisistä eduskuntapuoleista autoritaarisimpia ovat Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset, libertariaanisimpia Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP. Kaikki eduskuntapuolueet, mukaan luettuna Perussuomalaiset, ovat kuitenkin varsin lähellä toisiaan.

Aikaisemmin kuvattua esimerkkiä lainaten, työttömäksi joutunut paperimies on kiinnostunut hyvinvointisovinistisesta puoluetyypistä. Sille kun on ominaista maahanmuuttovastaisuuden rinnalla antifeminismi sekä elämäntapojen ja ympäristön moninaisuuden vastaisuus. Hän kannattaa verorahoilla kustannettua hyvinvointivaltiota, mutta on sitä mieltä, että se saa jakaa hedelmiään vain ja ainoastaan tietyn värisille ja tietyllä tapaa käyttäytyville ihmiselle jne. Neofascismi on tällaisen ajattelun viemistä äärimmilleen.

IT-alan pienyrittäjä esimerkissämme on taasen oikeistoradikaalin ideaalityypin kannalla. Se tarkoittaa muukalaiskammoisuutta, autoritaarisuutta ja ulossulkevuutta, mutta samaan aikaan hän puolustaa markkinoiden vapautta. Valtion on oltava pieni, mutta hierarkkinen. Oikeistoradikaalin ideaalityypin kannattajat siis haluavat rahan ja liikemiesten pääsevän liikkumaan vapaasti, mutta pyrkivät rajoittamaan kulttuuristen vaikutteiden ja köyhien liikkuvuutta. Ero populistis-valtionvastaiseen puoluetyyppiin on suhtautuminen poliittiseen eliittiin. Viimeksi mainittu on selkeästi eliitin vastainen, edellä mainittu haluaisi olla itse osa eliittiä.

Pitäisikö meidän tehdä tulkinta, että halla-aholaiset edustavat populistis-valtionvastaista puoluetyyppiä ja Kokoomusnuoret oikeistoradikalismin ideaalityyppiä vai kuuluvatko kummatkin viimeksi mainittuun kategoriaan?

Kestilän mukaan oikeistoradikalismin keskeiset kysyntäteoreettiset selitysmallit ovat maahanmuutto, yleinen tyytymättömyys ja protestimieliala, elinkeinorakenteen muutos, tarve taloudelliselle protektionismille ja antimaterialismi. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että nykyihminen näyttää edelleen tarvitsevan jonkinlaista suurta kertomusta kokeakseen elämänsä mielekkääksi. Oikeistoradikalismi myytteineen ja profetioineen tarjoaa merkityksellisyyttä elämälle.

Tarjontateoreettisista selitysmalleista mainittakoon mediajulkisuus (mukaan luettuna internetin antamat mahdollisuudet), kansallinen perinne, karismaattinen johtaja ja toimiva puolueorganisaatio, onnistuneet strategiset valinnat (esimeriksi kärkiteemat, joihin muiden puolueiden on reagoitava) ja poliittinen mahdollisuusrakenne (eli poliittisen järjestelmän antamat mahdollisuudet tai mahdottomuudet).

Niinpä johtopäätöksissä Kestilä kirjoittaa seuraavaa:

Jos radikaalioikeiston kolmas aalto on seurausta vain maahanmuuttokysymyksen politisoitumisesta ja protestista eliittiä vastaan, ei ole syytä olettaa, ettei Suomessa voisi tapahtua radikaalioikeiston mobilisoitumista. Tosin ainakin toistaiseksi tarjontateoreettiset tekijät näyttävät estäneen länsieurooppalaisessa mitassa verrattain keskimääräisen maahanmuuttajien ja eliitin vastaisen ilmapiirin muuttumisen puoluekannatukseksi. Suomessa sovellettava suhteellinen vaalijärjestelmä kykenee tarvittaessa kanavoimaan järjestelmän vastaisia asenteita myös vakiintuneiden ja puolueen ehdokkaiden kautta ja pienet radikaalioikeistolaiset puoluevaihtoehdot ovat vahvasti paikallisia. Vahvan radikaalioikeistolaisen puolueen nousu vaatisi myös äänestäjäkunnan maahanmuuttajien vastaisten asenteiden muuttumista latenteista manifestiksi sekä radikaalioikeiston ottamista mukaan poliittiseen dialogiin ja poliittisen agendan rakentamiseen. (Kestilä 2007, 58.)

Mainokset

Rakas päiväkirja, olen ollut sen verran kiireinen, etten ole ennättänyt kirjoittaa sinulle kohta pariin viikkoon. En nytkään ennätä pitkään jaaritella, mutta pakko kertoa sinulle eilen Tampereen kaupunginkirjastossa Metsossa järjestetystä työperäistä maahanmuuttoa käsitelleessä tilaisuudesta. Näin nimittäin siellä ensimmäistä kertaa perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Heikki Luodon, jonka olemassaolosta olin aikaisemmin kuullut vain ja ainoastaan huhuja.

Kuten tiedetään, hän kuuluu niihin perussuomalaisiin, jotka tekevät enemmän tai vähemmän puolueen sisällä myyräntyötä kansallismieliseksi itseään kutsuvassa Suomen Sisu ry:ssä muodostaen puolueen sisäisen fraktion. Suomen Sisu toimi aikoinaan Suomalaisuuden liiton nuorisoliittona, mutta se erotettiin siitä ”natseilun” takia. Tällä hetkellä Suomen isoimpien kaupunkien valtuustoissa on jokaisessa keskimäärin yksi SS-mies Perussuomalaisten valtuustoryhmässä.

Tunnustan yhdeksi syyksi sille, miksi laskeuduin norsunluutornistani kuuntelemaan paneelia oli, että halusin nähdä tämän Luodon niin sanotusti irl. Se ei ollut yllätys, että luki puheenvuoronsa tietokoneen ruudulta siinä missä muut panelistit kykenivät puhumaan kutakuinkin spontaanisti. Hänen argumenttinsa oli lähinnä suoria lainauksia entisten roturealistien ja nykyisten niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden omalta Hommafoorumilta. Hän esimeriksi tosissaan esitti vasta-argumenttina laajoille kansantaloustieteellisille tutkimuksille, että lukekaa toisen perussuomalaisen poliitikon kolumnin niin tiedätte totuuden!

Hän viittasi siis Sampo Terhon väitteeseen, että työvoimapulaa ei tule. Jos historiantutkijan koulutus antaa kaiken tietotaidon kansantaloustieteestä, niin samalla logiikalla kirjastonhoitajista voisivat alkaa suunnittelemaan ydinvoimaloita.

Kaiken huippu Luodon epäloogisessa argumentoinnissa oli hänen Neuvostoliittoa kohtaan esittämänsä ihailu. Hän useampaan kertaan julisti kaipaavansa aikaan, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan. Suomen Sisun piireissä tämä ei sikäli ole uusi asia: onhan esimeriksi Jussi Halla-aho kertonut kuinka hänen mielestään 1970-luvulla kaikki oli paremmin, aikana jolloin Suomi nöyristeli Neuvostoliittoa ja maassa oli vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Odotan mielenkiinnolla sijoittuuko Halla-aho – sikäli kun pääsee eduskuntaan kevään vaaleissa – istumaan salin oikeaan vai vasempaan kulmaan puhemiehestä katsottuna.

Toisaalta Luoto ei osannut oikein päättää, että oliko Neuvostoliitto ”monikulttuurinen” vai ”monokulttuurinen” valtio (mitä sitten hän näillä sanoilla tarkoittikaan). Esimeriksi yrittikö Neuvostoliitto venäläistää virolaisia vai oliko maassa kaikilla kansalaisuuksilla tilaa hengittää (oliko se hyvä vai huono asia) ja kumpi onkaan ”monikulttuurisuutta” tai ”monokulttuurisuutta”? Absurdiudessaan Luodon argumentit muistuttivat uusnatsia, joka ei osannut päättää onko holokausti kehumisen arvoinen tapahtuva vai pitäisikö se historiallisena tosiasiana kieltää.

Se, että Luoto SS-miehenä ilmoitti olevansa kansallismielinen, ei ollut mikään uutinen. Mutta kun hän kertoi uskovan ihmiskunnan nykyisten kansojen polveutuvan ihmiskunnan jostain alkuhämärästä – vähän samalla tapaa kuin J. R. R. Tolkien kirjoittaa ihmisten heräämisestä itäisessä Hildórienissa auringon ensimmäistä kertaa noustessa Keski-Maassa – oli pakko höristellä korvia. Hänet kuitenkin ovat jotkut äänestäneet kaupunginvaltuustoon!

Olen itsekin bulkkifantasian hyvä ystävä ja Luodon kaltaiset ihmiset ovat politiikan tutkijoille hauskoja tutkimuskohteita. Mutta vapaan maan vapaana kansalaisena olen sitä mieltä, että mihinkään vastuullisiin luottamustehtäviin päättämään asioistani en haluaisi fantasiamaailmoissa eläviä ihmisiä. Onneksi paneelissa olleet vasemmiston Anna Kontula ja Pirkanmaan keskustanuorten puheenjohtaja Vilhartti Hanhilahti edustivat järjen ääntä, vaikka viimeksi mainittu innostui vähän turhan paljon romantisoimaan landea (kuinka esimeriksi böndellä siirtotyöläiset integroituvat suomalaiseen yhteiskuntaan Stadia tai Mansea paremmin jne.)

Rakas päiväkirja, näin sunnuntain kunniaksi aloin miettimään Suomen kuvalehden päätoimittajan ja teologian maisteri Tapani Ruokasen hiljattain esittämää – mielestäni ristiriitaista – väitettä, että kristinusko ilmoitususkontona olisi epädemokraattinen: ”Uskoa ei voida selittää tyhjäksi tai antaa yhteisen päätöksenteon kohteeksi”. Ruokanen on oikeassa, jos demokratia ymmärretään institutionaaliseksi käytännöksi, jossa päämääränä olisi kompromissi tai demokratia ymmärretään deliberatiivisena eli paras argumentti voittakoon -tyylisesti.

Ruokasen käsitys demokratiasta on kuitenkin varsin rajallinen, tarkemmin hän seuraa vallitsevaa liberaalia käsitystä demokratiasta, jota edustavat mm. sellaiset filosofit kuin John Rawls ja Jürgen Habermas. Tällainen käsitys demokratiasta on kehittynyt yhdessä porvarillisten instituutioiden kanssa.

Vaatimus uskonnon demokratisoimisesta on kuitenkin vain ja ainoastaan ongelmallinen institutionalisoituneelle uskonnolle, toisin sanoen kirkolle. Se tarvitsee ajatuksen Jumalasta transsendenttina säilyttääkseen valtansa, monopolisoidakseen ilmoituksen tulkinnan. Esimeriksi Suomen evankelisluterilainen kirkon elinehto on se, että ilmoitusta ei demokratisoida edes nyt kun 2000-luvulla immanenssin taso on kohtaamassa transsendentin tai kuten Karl Marx on asian ilmaissut: tilanteessa, jossa ”porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta”.

Sen sijaan jos Jumala ja uskonto ymmärretään immanenttina, ei ilmoitus ja demokraattisuus ole ristiriidassa keskenään. Kristikunnan historia tuntee tällaisia liikkeitä. Yksi mielenkiintoisimmista näistä oli 1600-luvulla Englannin sisällissodan aikana vaikuttanut kristillistä kommunismia edustaneet diggersit, jotka unelmoivat maaseudun yksinkertaisesta elämästä ilman aatelistoa ja papistoa, joka tulkitsisi heidän puolestaan Raamattua ja hoitaisi suhteita yläkertaan ja kuin vastapalvelukseksi määräilisivät heitä.

Tunnetusti diggerseille kävi huonosti, vaikka he olivat sisällissodassa voittajien, eli Oliver Cromwellin johtamien puritaanien, puolella. He olivat anarkistisuudessaan vaarallisia nousevalle porvaristolle ja valtaa pitävien kirkolle radikaaleine ajatuksineen. (Viimeisessä Politiikka-lehdessä on muuten erinomainen Mikko Jakosen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee Thomas Hobbesin ehdottamaa ”yliopistouudistusta” uskonnollisen moninaisuuden ja demokratian kitkemiseksi. Se kun johtaa Hobbesin mukaan niin uskonnolliseen kuin maanpäälliseen anarkiaan.)

Liikkeen hajottua osa diggerseistä liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Ystävien uskonnollisena seurana eli tuttavallisemmin kveekareina. Uskonnollisen vainon jatkuessa Englannissa, he lähtivät meren yli ja olivat perustamassa Pennsylvanian osavaltiota, josta löysivät viimein turvapaikan. Kveekareille – toisin kuin Ruokaselle – demokratia ja henkilökohtainen usko eivät näyttäisi olevan ristiriidassa keskenään: jokainen voi kokea Jumalan läsnäolon ilman välikäsiä tai sakramentteja. Jumalanpalveluksen sijaan kveekarit kokoontuvat eräänlaisiin raamattupiireihin, joissa jokaisella on yhtäläinen puheoikeus eikä kenenkään tulkintaa Raamatusta tai kokemusta Jumalasta aseteta toisen edelle.

Demokraattisuudesta johtuen kveekareille sellaiset enemmän tai vähemmän ajankohtaiset kysymykset kuin feminismi tai homoseksuaalisuus eivät ole olleet yhtä ongelmallisia kuin esimeriksi luterilaiselle kirkolle. Itse asiassa kveekarit ovat olleet merkittäviä tekijöitä yhdysvaltaisessa naisasialiikkeessä, homojen ja lesbojen oikeuksia ajavissa liikkeessä, rasismin vastaisessa liikkeessä ja ennen kaikkea rauhanliikkeessä. Kveekareille ominaista on pasifismi ja kieltäytyminen valan vannomisesta.

Yritän siis sanoa: vaikka kapitalismi tuhoaa kaiken pyhänä pidetyn, ei se tarkoita ihmisten uskonnollisuuden tai edes kristinuskon loppua sinänsä, vaan transsendentin horisontin katoaminen on ongelma vain ja ainoastaan autoritaariselle ja hierarkkiselle kirkkojärjestykselle.

Toisaalta historiankulku ei ole lineaarinen. On sosiaalipsykologisesti ymmärrettävää, että varsinkin maailman muuttuessa nopeasti ympärillä monet ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi vain sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä, jossa heidän puolestaan tulkitaan ilmoitusta ja sanotaan mitä pitää tehdä tämänpuoleisessa että ansaitsisi pelastuksen, eikä tarvitse ajatella itse oikeaa ja väärää, olla eettinen subjekti. Niin ikään eivät narsismiin taipuvaiset uskonnolliset johtajat halua vapaaehtoisesti luopua vallastaan. Tästä syystä en usko, että kveekareihin (tai johonkin vastaavaan uskonnolliseen liikkeeseen) tulee ryntäystä, vaikka se sopii yhteen nykykapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan demokraattisuuden kanssa korostaen ihmisten minätekniikkojen moneutta kuin nenä päähän.

Rakas päiväkirja, ajattelin aloittaa luentoni maskuliinisuudesta ja politiikasta tammikuun lopulla käsittelemällä lyhyesti Niccolò Machiavellia. Häntä kun pidetään yleisesti modernin valtio-opillisen ajattelun isänä. Machiavellista on esitetty lukuisia erilaisia tulkintoja ja häntä on pidetty usein myös ristiriitaisena ajattelijana. Onhan hänen kahden merkittävimmän teoksen kysymyksenasettelut – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – ymmärretty hyvin erilaisiksi: Ruhtinasta on luettu kyynisenä yksinvaltiutta puolustavana teoksena, Valtiollisia mietelmiä on tulkittu tasavaltalaiseksi ja idealistiseksi opukseksi. Tarkemmin katsottuna näiden alta paljastuu kuitenkin sama tasavaltalainen patriootti, joka ihailee antiikin Roomaa kenties enemmän kuin 1930-luvun italialaiset fascistit.

Yksi mielenkiintoisimmista Machiavellin luennoista on Hanna Fenichel Pitkinin teos Fortune Is a Woman: Gender and Politics in the Thought of Niccolò Machiavelli vuodelta 1984. Pitkin lähtee siitä – mielestäni aivan oikeutetusti – , että Machiavellin poliittisen ajattelun – ja sitä kautta koko modernin länsimaisen politiikan teorian – keskeinen käsite on miehuus ja keskeisenä kysymyksen, ei suinkaan ruhtinaskunnan tai tasavallan olemassaolon säilyttäminen tai vaurastuttaminen, vaan kysymys siitä, mitä on olla mies. Tämä on hyvin loogista ottaen huomioon sen, että Machiavelli ei ollut mikään 2000-luvun boheemiporvari tai juppi, vaan täysiverinen renessanssiajan humanisti. Antiikin maailmassa yli kaiken arvostettiin sankaruutta ja sotilaallista loistoa, joka yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty – esimeriksi taloudenhoito eli ekonomia (kreik. oikonomos) – , johon suhtauduttiin halveksivasti tai vihamielisesti. Tarkemmin Machiavellin ajattelun taustalla oli roomalainen patriarkaatti: mies, joka sai päättää perheenjäsentensä elämästä ja kuolemasta (niin sanottu patria potestas -käytäntö).

Toinen Machiavellin poliittiseen ajatteluun liittyvä miehinen teema oli autonomia. Kuten useimmat tietävät, etymologisesti autonomia viittaa itsehallintaan (itse = kreik. auto; nomos = kreik. laki). Mutta Machiavelli ei autonomisuudella ensisijaisesti viitannut suinkaan valtioon, vaan siihen, että miehen pitää kyetä itsehallintaan erottautuen näin sekä naisista että lapsista (ja eläimistä), jotka eivät ole autonomisia. Toisaalta kaupunkivaltion autonomian puolustaminen mahdollisti henkilökohtaisen autonomian; sankariteot valtion puolesta ovat kuin miehuullisuuden todistusaineistoa.

Keskeisenä käsitteenä, jolla autonomia saavutettiin, oli Machiavellilla virtù. Pitkin muistuttaa, että sitä ei todellakaan pidä sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan se etymologisesti viittaa latinan sanaan virtus, jossa vir tarkoitta miestä. Virtù tarkoittaa siten tosimiehisyyttä. Assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa. Machiavellilaisen virtùn harjoittaminen politiikassa on siten erotisoitunutta, poliittiset tai sotilaalliset voitot on ymmärrettävä seksuaalisiksi valloituksiksi. Kuvaavaa on, että Machiavelin kirjoituksissa kaupunkivaltio ja sen asukkaat erotisoituvat. Hänelle kaupunki on nainen ja sen kansalaiset sen rakastajia. Ruhtinaan on tehtävä homososiaalinen liitto kaupungin kansalaisten – 1500-luvun alussa luonnollisesti vain pieni osa miehistä oli poliittisia kansalaisia – kanssa kuitenkaan menettämättä omaa autonomiaansa. Ruhtinaan monet neuvot tulevatkin ymmärrettäviksi pyrkimyksenä autonomiaan, säilyttää oma miehuus.

Ruhtinaan valitsee joko kansa tai ylimystö. Valintaan ryhtyy tietenkin se osapuoli, joka katsoo hyötyvänsä tästä toimenpiteestä. Kun ylimykset huomaavat, että he eivät enää pysty pitämään kansaa komennossaan, he nostavat yhden joukostaan muiden yläpuolelle ja tekevät hänestä ruhtinaan voidakseen hänen varjostaan tyydyttää omia pyyteitään. […] Kansan valitsema ruhtinas sitä vastoin saa hallita yksin: hänen ympärillään kaikki ovat valmiita tottelemaan häntä – tai ainakin vastustajia on kovin vähän. Ylimyksiä ei lisäksi voi tyydyttää tasapuolisesti, tekemättä toisille vääryyttä, mutta kansan suhteen tämä onnistuu. (IX.)

Machiavelli samalla tavoin kuin poliittisen liberalismin isänä pidetty Thomas Hobbes ymmärsi pelon ja terrorin varsin hyödylliseksi vallankäytön välineeksi valtiovallan turvaamisessa, mutta he perustelivat terrorin ja pelon käyttöä politiikan välineenä eri tavoin. Kummankin perusteluna oli utilitaristinen ajattelu, mutta Machiavelli vetosi lisäksi ruhtinaan miehiseen autonomiaan.

Jos ruhtinas tahtoo pitää kansansa yhtenäisenä ja kuuliaisena, hän ei saa pelätä julman maineeseen joutumista. Joitakin harvoja rangaistessaan hän näet tulee menetelleeksi lempeämmin kuin sellaiset ruhtinaat, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestään eivät tukahduta murhiin ja ryöstelyyn päätyviä levottomuuksia. Tällaisistahan selkkauksista joutuu tavallisesti kärsimään koko yhteiskunta kun taas ruhtinaan rankaisutoimien kohteena ovat vain muutamat yksityiset. (XVII.)

Machiavellin ruhtinasihannetta Pitkin kuvaa ”aseistetuksi profeetaksi”. Vain tällainen yli-ihminen kykenee vapauttamaan Italian barbaarien (eli ranskalaisten) kynsistä, yhdistämään kansakunnan ja tuomaan rauhan tavallisille kansalaisille, jotka eivät niin politiikasta välitä. Italian valtion perustaja oli Machiavellille sananmukaisesti maanisä: miehuuden korkein muoto.

Ne, jotka eivät lukeneet Valtiollisia mietelmiä saattavat yllättyä, että Machiavelli piti kuitenkin tasavaltaa parhaimpana valtiomuotona. Syy tähänkin on jälleen löydettävissä hänen mieskäsityksestään: siinä missä ruhtinaskunnassa yksi mies korottaa itsensä ylitse muiden, tasavallassa kaikki vapaat miehet voivat olla autonomisia toimijoita toteuttaen miehuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla vertaistensa joukossa, rakastavat kaupunkiaan. Machiavellin mukaan paras tapa kasvattaa miesten virtùta on roomalaistyyppinen – sen tasavallan aikainen – asevelvollisuus. Näin tasavalta saa ”ilmaista” tykinruokaa – kyllä, jo 1400-luvulla eurooppalaisissa sodissa käytettiin tykkejä – ja miehet sitoutuvat aktiiviseen kansalaisuuteen erottautuen naisista ja lapsista (sekä eläimistä).

Feminiininen ei ollut Machiavellille, ainoastaan kaikkea sitä, mitä virtù ei ole, vaan naisellisia voimia vastaan, kuten rouva fortunaa, on jatkuvasti sodittava tai ainakin sitä on pidettävä silmällä. Sen merkitystä valtiomiestaidolle ei saa vähätellä.

Vankkumaton mielipiteeni on, että rivakka toiminta on varovaisuutta parempi, sillä onni on nainen, ja siksi sitä on lyötävä ja kolhittava jos sen aikoo pitää kurissa (XXV).

Pitkinin luenta Machiavellista ei ole mielenkiintoinen ainoastaan siksi, että se muistuttaa Silvio Berlusconin tai Urho Kaleva Kekkosen lukeneen Ruhtinaansa, vaan auttaa käsitteellistämään maskuliinisuutta siirtyessämme kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan nyt 2000-luvulla. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Michael S. Kimmelin amerikkalaisen miehen kulttuurihistoriaa käsittelevästä teoksesta ja kuinka mieheys joutui kriisiin kun miehet joutuivat luopumaan itsenäisyydestä 1900-luvun alussa siirtyessä pientiloilta tehtaiden liukuhihnoille. Kaiken lisäksi samaan aikaan naiset alkoivat itsenäistyä aviomiestensä ja isiensä holhouksesta. Kimmelin kuvaama tee-se-itse-mieheys on nimenomaan pyrkimys säilyttää miesten autonomia kapitalismissa, mistä oli seurauksena sota naisemansipaatiota vastaan.

Michel Foucault viimeisissä kirjoituksissaan käsitellessään siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnista kontrolliyhteiskunnastaan – kuten Gilles Deleuze on asian ilmaissut – lukee itse asiassa samoja antiikin tekstejä kuin Machiavelli. Foucault’n antaakin ymmärtää kontrolliyhteiskunnan minätekniikkojen mahdollistavatkin jälleen suhteellisen autonomian. Ei ole vahinko, että feministisessä teoriassa Foucault’a on syytetty maskulinistiseksi ajattelijaksi, pohjimmiltaan naisvihamieliseksi konservatiiviksi. Toisaalta kontrolliyhteiskunnan yhtenä tendenssinä on yhteiskunnan femininisoituminen. Tämä luo mielenkiintoisen riitasoinnun ajatukselle maskuliinisen autonomian lisääntymiselle. Mutta kuten olen aikaisemmin huomauttanut, kulttuurin femininisoitumisesta eivät olekaan hyötyneet – politiikassa tai työelämässä – niinkään naiset kuin ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan feminiinisiä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen yhdistyen kosmopoliitiksi metroseksuaaliksi à la Alexander Stubb.

Yhteenvetona voimmekin todeta, vaikka sotilasvalassa ei enää vaadita käyttäytymään miehekkäästi, politiikan ja maskuliinisuuden kytkösten olevan niin vaikuttavat, että on suoranainen ihme kun jotkut naiset ovat päässeet ja jaksaneet niinkin pitkälle valtiollisessa politiikassa. Niiden naisten ja miesten, jotka eivät halua käyttäytyä kuin machiavellilainen tosimies, on äärimmäisen vaikea edetä politiikassa, puhumattakaan siitä, että politiikan miehisiä rakenteita olisi mahdollista muuttaa.

Rakas päiväkirja, voimauduin railakkaista uudenvuoden juhlista niin paljon, että kirjoitin tänään tammikuun viimeisellä viikolla alkavan luentosarjan ”kalvoja” (en halua käyttää ilmaisua powerpoint-esitys). Tarkoituksena olisi luennoida miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksesta ja valtio-opillisesta ajattelusta yhdessä nuoremman tutkijan Saara Särmän kanssa. Siinä missä allekirjoittanut painottaa omassa osuudessaan politiikan teoriaa ja kansallista politiikkaa, on maisteri Särmä keskittynyt maskuliinisuuden ilmentymiin kansainvälisessä politiikassa.

Luennoiminen ja toimiminen kevään aikana tuntiopettajan olisi lystikästä, jos väitöskirja ei painaisi päälle. Nyt joudun tammi- ja helmikuun ajan tekemään kahta tai jopa kolmea projektia päällekkäin. Sen lisäksi, että väitöskirjan kolmas osa on auttamattomasti kesken ja sen jälkeen koko homma pitäisi käydä vielä kertaalleen läpi, niin politiikan tutkimuksen päivät niin ikään ovat tammikuun toiseksi viimeisellä viikolla ja siellä esitettävästä paperista olisi tarkoitus kirjoittaa artikkelikäsikirjoitus. Kyse on vanhasta propellipääartikkelista, joka on koko ajan elänyt.

Toisaalta nämä projektit tukevat parhaimmillaan toisiaan: osia propellipääartikkelista kykenen hyödyntämään sekä väitöskirjassani että luennolla. Nimittäin niissä kaikissa käyn mm. lävitse lyhyesti elinkeinorakenteen muutosta sosiaali- ja taloushistoriallisesta näkökulmasta, kuinka 1800-luvulla suuressa maailmassa ja Suomessakin viimeistään Toisen maailmansodan jälkeen siirryttiin maatalouteen perustuvasta tuotannosta teolliseen eli moderniin tuotantoon ja nyt painopiste on siirtymässä palveluihin ja informaatiotalouteen. Tämä kaikki näkyy niin siinä, kuinka sukupuolta on yleisemmin teoretisoitu feministisessä politiikan teoriassa (väitöskirja), uusimassa maskuliinisuuden kriisissä, mikä on toisaalta mahdollistanut sekä mieheyden moninaistumisen että uudet maskuliiniset vallankäytön muodot ja miespoliitikkotyypit (luentosarja), kuin siinä, että maskuliinisuuden kriisiytymisen globalisaation ja elinkeinorakenteen muuttuessa on luonut ilmiön nimeltä propellipäät, mahdollistanut kansallismielisen oikeistoradikalismin nousun (propellipääartikkeli).

Maaliskuussa olisi tarkoitus jättää väitöskirja esitarkastukseen (ja valmistautua henkisesti siihen, että väitöskirja menee esitarkastuksesta läpi ja pääsisin kesällä tai viimeistään syksyllä väittelemään) sekä alkaa kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa. Sekin pohjautuisi enemmän tai vähemmän luentosarjan aiheeseen. Viime viikolla tuli jopa mieleen, että luentosarjan pohjalta voisi miettiä kirjaa tai ainakin ehdottaa vaikkapa Vastapainolle, että olisivatko kiinnostuneita aiheesta. Suurin ongelma on tietenkin rahoitus (kuten olen jo aikaisemminkin todennut): nykyinen apurahani loppuu helmikuun lopussa ja tuntiopettajan tehtävästä saa vain taskurahaa, enkä uutta rajoitusta voi oikein uskottavasti hakea ennen kuin olen väitellyt ja senkin jälkeen sen saanti on vielä monen mutkan takana. Muilla aloilla riittää yhden tai kahden sivun mittaisen työhakemuksen kirjoittaminen, yliopistotutkijan työssä täytyy rahoitusta saadakseen olla puolivalmis tutkimus – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – saadakseen työstään palkkaa.