Matkailu


Rakas päiväkirja, varasin lentoliput New Yorkiin ja takaisin. Siitä onkin jo viisi vuotta kun edellisen ja ainoan kerran olen kävellyt Ison omenan katuja pitkin.

Loppusyksyllä 2007 allekirjoittanut oli saanut matka-apurahan Rutgersin yliopistossa järjestettyyn The Future of Feminist Theory nimiseen konferenssiin. Rutgersin yliopisto on siis New Jerseyn valtion yliopisto ja kyseinen konferenssi järjestettiin New Brunscwikin sympaattisessa pikkukaupungissa, jonne pääsi Penn Stationilta noin 40 minuutissa, eli yhtä nopeasti kuin Helsingistä paikallisjunalla matkustaa Hyvinkäälle.

Ennen siirtymistä New Brunscwikiin ennätin hortoilla New Yorkissa puolitoista vuorokautta. Ensimmäisenä iltana kävin lähinnä syömässä big mäkin ja menin aikaisin nukkumaan katsottuani hotellihuoneessa ensin lastenohjelmaa, jossa Star Trek TNG:ssä sokeaa luutnantti Geordi Le Forgea näytellyt LeVar Burton puhui alluusioita, optisista harhoista.

Seuraavana aamuna syötynä aamiaiseksi köyhiä ritareita pekonilla lähdin kävelemään 31. kadulla sijainneelta yhden tähden hotelliltani kohti Manhattanin eteläkärkeä – ja takasin. Iltapäivällä tein vielä toisen kävelyretken Yhdistyneiden kansakuntien, Rockefeller Centerin, NBC:n studioiden ohitse ja Times Squaren kautta Empire State Buildingille, jonka huipulle pääsin sopivasti iltahämärän laskeutuessa. Kolmantena matkapäivänä ennätin käydä nopeasti Keskuspuiston eteläkärjessä ennen kuin lähdin kohti juna-asemaa ennen puolta päivää.

Onnittelin itseäni tehokkaasta ajankäytöstä.

Nyt suunnitelmissani on koluta New Yorkia lisää ja tehdä matkat Uuteen-Englantiin sekä Washington D. C.:hen.

Tällä kertaa ajattelin varata hostellin aluksi Chelseasta, josta toisena päivänä tarkoitukseni olisi suunnata kohti Keskuspuistoa, aloittaa sieltä, mihin edellinen tutustumiskierrokseni päättyi, ja käydä Metropolitanin taidemuseossa. Kolmantena päivänä matkustan Amtrakilla Bostoniin, jossa teen lyhyen kävelyretken iltapäivällä, yövyn ja suuntaan seuraavana aamuna Providenceen, H. P. Lovecraftin synnyin- ja ennen kaikkea kuolinkaupunkiin.

Seuraavat neljä päivää vietän jälleen New Yorkissa. Alkuperäinen suunnitelmani (ja syy siihen, miksi juuri nyt päätin vihdoin ja viimein tehdä itärannikon kierroksen) oli olla vanhan opiskelutoverini vieraana. Hän työskentelee nykyään Yhdistyneissä kansakunnissa ja oli luvannut esitellä uutta kotikaupunkiaan sikäli kun hänellä on aikaa. Mutta nyt tämä on epävarmaa: hän kun ei välttämättä ole maaliskuun lopulla koko kaupungissa. Joka tapauksessa, tarkoitukseni olisi ainakin tutustua vielä lisää Manhattanin erikoisuuksiin, Bronxin ghettoihin ja ennen kaikkea Brooklynin hipstereihin ja oluihin. Edellä mainittu ridgeforestermaisen leuan omistava mainio supliikkimies tai siis Pelottava Pontso kun asuu ”maikkinsa” kanssa nimenomaan hipstereistä ja hasidijuutalaisista kuuluisaksi tulleella Williamsburgin alueella.

Ennen Suomeen palaamista teen kolmen päivän retken Yhdysvaltojen pääkaupunkiin. Tarkoitukseni on tutustua tärkeimpiin hallintorakennuksiin, puistoihin ja ennen kaikkea käydä Washingtonin keskustassa sekä lentokentällä sijaitsevissa avaruus- ja ilmailumuseoissa, joista löytyvät muun muassa kuulaskeutuja Eaglen replika ja ydinpommia kuljettanut B-29 Enola Gay.

Yhdeksäntenä matkapäivänä suuntaan Newarkin lentokentälle.

Mainokset

Rakas päiväkirja, kävin viikonloppuna Budapestissa. Kun pitää kiirettä, kolmessa vuorokaudessa ennättää kierrellä niin Pestin kaduilla kuin kiivetä Budan lintsille, matkustaa paikallisjunalla Óbudaan katsomaan roomalaisen Pannonian pääkaupungin raunioita sekä tietenkin kylpylöidä. Niin ikään gulassikeittoa ja paikallisia makkaroita tuli nautittua kylmän oluen ja maalaisleivän kanssa. Matkaseuraan kuului niin sosiaalipolitiikan kuin valtio-opin opiskelija. Itse asiassa viimeksi mainittu on vaihdossa Budapestin yliopistossa. Niinpä lilluessamme lämpimässä mineraalivedessä keskustelu kuin itsestään kääntyi siihen, mistä kannattaisi kirjoittaa maisterinopintojen lopputyö eli niin sanottu pro gradu -tutkielma. Ehdotinkin sosiaalipolitiikan opiskelijalle, että hän hyödyntäisi erikoisosaamistaan ja tekisi gradunsa skinheadeistä. Hän kun harrastaa skinheadeilyä vasemmistolaisen poliittisen aktivismin lisäksi.

Tunnetusti skinhead-kulttuuri syntyi 1960-luvun lopulla Englannissa osana vasemmistolaista työväenluokkalaista nuorisokulttuuria. Siihen kuului ja kuuluu edelleen mm. tietynlainen pukeutuminen (maihinnousukengät, käärityt lahkeet, ruutukauluspaidat, henkselit) ja reggaemusiikin kuuntelu (mieluiten vinyylisingleiltä). 1980-luvulle tultaessa punkmusiikki alkoi vaikuttamaan skinhead-kulttuuriin. Samoihin aikoihin skinhead-kulttuurin sanotaan jakautuneen rasistiseen ja ei-rasistiseen suuntaukseen. Edellä mainitut eivät kuunnelleet niinkään jamaicapoppia, vaan ovat tulleet tunnetuiksi rasistisia iskulauseista sisältävästä white power -musiikista; he pukeutuvat farkkujen ja ruutukauluspaidan sijasta metrohousuihin ja pilottitakkiin. Kuitenkin myös – toisin kuin iltapäivälehtien otsikoista voisi päätellä – perinteinen skinhead-kulttuuri voi edelleen hyvin, myös Suomessa. Se vain ei ole poliittisesti aktiivinen, hyvässä tai pahassa.

Toisaalta tällainen jaottelu on jokseenkin epäselvä. Esimeriksi molemman skinhead-kulttuurin suuntauksen jäsenillä on tapa joutua snägärijonossa ongelmiin; kummatkin korostavat aggressiivista työväenluokkalaista maskuliinisuutta. Niin ikään molemmat suuntaukset suosivat osittain samoja vaatemerkkejä (esim. lonsdale) ja symboleita. Monesti skinhead-kulttuurien edustajia ei voi erottaa toisistaan (ainakaan ennen kuin he avaavat suunsa) muusta kuin siitä, että rasistisilla skinheadeillä on harvemmin pulisonkeja. Ne kun ovat niin kuusikymmentälukua tai ainakin seitsemänkymmentälukua.

Power metal -musiikkia soittavan Thunderstone yhtyeen basistinakin tunnettu Titus Hjelm kirjoitti viiden vuoden takaisessa väitöskirjassaan siitä, kuinka media ja helluntaisaarnaajat itse loivat performatiivisella aktilla ilmiön nimeltä saatanapalvonta. Kertomus meni jotenkin niin – siitä on jo useampi vuosi kun luin Hjelmin väitöskirjan, yritän nyt ulkomuistista heittää jotain – , että 1980-luvun lopulla Suomessa helluntaisaarnaajat alkoivat levittää yhdysvaltalaisilta kollegoiltaan kuulemaansa sanaa saatanapalvojien maailmanlaajuisesta maanalaisesta verkostosta. Julkisuuteen ilmestyivät pari saatananpalvonnan asiantuntijaa, mm. nuorisoevankelista Riku Rinne, sekä saatanapalvojien uhri ja entinen saatananpalvoja. Lehdistö otti näiden kertomukset tosissaan vaivautumatta tarkistaa näiden henkilöiden taustoja: jostain kumman syystä he kaikki olivat helluntailaisia.

Viimein tämä median luoma hysteria levisi myös helluntailiikkeen ulkopuolelle. Eräänä iltana muutamat teinarit päättivät pussikaljottelun ohessa alkaa kaatamaan hautakiviä ja piirtelemään pentagrammeja koska olivat kuulleet mahdollisesti koulussa käyneeltä ja saatananpalvojista kertoneelta Rinteeltä, että saatananpalvojien kuuluu kaataa hautakiviä ja kyseiset teinarit päättivät tuona iltana haluta olla aikuistenoikeita saatananpalvojia. Seuraavana päivänä aiheesta oli entistä suuremmat otsikot ja niiden innoittamana hautakivien kaatelusta tuli 1990-luvulla nuorison suosikkiharrastus. Niin ikään paria murhaa on myös väitetty motivoineen saatananpalvonnan, mutta mitään juridisia perusteita tällaisille väitteille ei ole löytynyt kuin helluntailaisten tarinoissa.

Skinhead-liikettä voisi tutkia samanlaisella kysymyksenasettelulla kuin Hjelm teki. Tietenkään skinheadeily ei ole mikään helluntailaisten performatiivisesti tuottama ilmiö, vaan aivan oikeiden työväenluokkalaisten miesten omaehtoisesti luoma alakulttuuri, joka oli reaktio porvaristoa vastaan ja työväenluokan yhtenäisyyden puolesta 1960-luvun Englannissa pääoman ja työvoiman taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Sen sijaan voisi kysyä, että kuinka paljon median luoma kuva skinheadeistä automaattisesti rasisteina on ollut syynä siihen, että niin moni yhteisöllisyyttä etsivä työväenluokkalainen nuori mies ajautuu rasistisen skinhead-liikkeen pariin? Hän kun ei ole edes kuullut, että on mahdollista skinheadeillä ja toteuttaa työväenluokkalaista – jopa aggressiivista – maskuliinisuutta ilman rasistista ideologiaa (vaikkapa riehumalla futisottelussa yhdessä Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kanssa katsomossa).

Tällaisen tutkimuksen kirjoittaminen – varsinkin jos sen saisi vielä julkaistua jonkin semitunnetun kustantamon kautta – olisi ensinnäkin an sich poliittinen teko (aivan samalla tavoin kuin Nicolò Machiavellin Ruhtinas oli ensisijaisesti poliittinen teko ja vasta toissijaisesti vallankäytön oppikirja). Toiseksi tällainen tutkimus toimisi sosiaalipolitiikan itsekritiikkinä. Se herättää kysymyksen siitä, missä määrin sosiaalipolitiikka on ollut tuottamassa niitä ongelmia, joita se pyrkii ratkaisemaan. Kenen etua sosiaalipolitiikka ajaa? Miksi työväenluokkalaiset nuoret miehet nähdään automaattisesti yhteiskunnallisena ongelmana? Onko itse asiassa niin, että pyrkimällä kontrolloimaan työväenluokkalaisia nuoria miehiä sosiaalipolitiikalla – päättämällä heidän puolestaan, mitä heidän olisi tehtävä elämällään – ollaan heidät karkotettu työväenliikkeen yhtenäisyyden piiristä ja kuin porvareiden puolesta mahdollistettu ainoana uskottavana poliittisen toiminnan muotona heille liittymisen rasistiseen skinhead-liikeeseen, joka on suuntautunut itsetuhoisesti monietnisen työväenliikkeen yhtenäisyyttä vastaan pitäen sen vastaisuudessakin oikeudettomana?

Rakas päiväkirja, viikonloppuna varasin lentoliput Englantiin marras- ja joulukuun vaihteeseen verrattain lyhyen miettimisajan jälkeen. Lontoossa järjestetään marraskuun viimeisenä viikonloppuna kuudes historiallisen materialismin konferenssin. Viikonloppuisessa lukupiirissämme useampi oli ottamassa osaa kyseiseen konferenssiin ja niinpä päätin minäkin lähteä luokkaretkelle – lentoliputkaan eivät montaa kymppiä maksaneet (kun lähtee ja saapuu keskiviikkona). Aikaisemmin olen välttänyt matkustamista Ryanairilla, mutta nyt houkutus kävi liian suureksi. Konferenssi kestää kolme päivää; vapaa-aikaa jää neljä päivää. Lukupiiriläiset ovat varaamassa itselleen hostels-majoitusta. Taidan itsekin päätyä sellaiseen, Lontoon hotellien hinnat ovat korkealla.

Konferenssin lisäksi luvassa on siis tutustumista sateiseen Lontooseen: kävelyretkiä kaduilla ja puistoissa, kirjakaupoissa kiertämistä, olutta ja pubiruokaa. Ehkäpä käyn British museumissa. En ole vielä tarkkaa suunnitelmaa tehnyt ja voi olla, etten tällä kertaa edes tee. Siitä on 14 vuotta kun olen käynyt Lontoossa (jos lentokoneen vaihtoja Heathrowin-lentokentällä ei lasketa). Olin tuolloin lukion ensimmäisellä luokalla.

Lontoo vaikuttaa ensisilmäyksellä sekavalta. Se on miljoonakaupunki, Englannin, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Brittiläisen kansainyhteisön pääkaupunki. Vähitellen sen rakenne hahmottuu. Kaupungin ytimen muodostaa Lontoon City: siitä itään on East End, vanha työläiskaupunginosa, ja länteen sijaitsee luonnollisesti West End hallintorakennuksineen ja parempien ihmisten asuimistoineen. Karttaa kun katsoo, löytää monia tuttuja paikannimiä Radio ylen 1:n lähettämästä Knalli ja sateenvarjo kuunnelmasta. Myös aikaisemmasta Lontoon matkasta muistuu mieleen. Hotellimme sijaitsi tuolloin Russell Squaren laidalla. Kuudes historiallisen materialismin konferenssi järjestetään lähellä sitä, tarkemmin Bloomsburyssa.

Olen kärsinyt antipatioista englantilaisia kohtaan viime vuosina. He ovat mielestäni joko yläluokkaisia elitistejä tai meluisia ja huonosti käyttäytyviä alaluokkaisia. Pahinta kuitenkin on se, että englantilaiset näyttävät hyväksyvän luokkayhteiskuntansa ”äänestämällä väärin” milloin Margaret Thatcheria tai Tony Blairia. Kaiken lisäksi englantilaisilla on pokkaa arvostella muita maita milloin ihmisoikeusrikoksista tai vaikkapa rasismista, vaikka Englannin oma historia on täynnä ihmisoikeusrikkomuksia, rasismia ja kolonialismia, jotka eri muodoissa jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Tästä kaikesta huolimatta olen ollut viime päivinä niin hyvällä tuulella (olen saanut kirjoitettua artikkelia eteenpäin), että ajattelin olla hilpeä myös marraskuisella matkalla.

Rakas päiväkirja, kuten kirjoitin viimeksi, heinäkuussa harrastan maakuntamatkailua Pohjois-Pirkanmaalla. Silloin harvoin kun kuuntelen Radio Suomen Pirkanmaan maakuntaradiota, ovat mieleeni jääneet sellaisten paikkakuntien nimet kuin Ylöjärvi, Ikaalinen, Parkano, Kihniö, Virrat, Ruovesi, Mänttä, Juupajoki, Orivesi. Nyt on aika mennä paikanpäälle katsomaan mitä näiden hassujen nimien takaa löytyy. Aikaa on varattu alustavasti kahdesta kolmeen vuorokautta heinäkuussa.

On yllättävän vaikeaa löytyy mitään kattavaa tietoa näistä kunnista. Kattavalla tiedolla en tarkoita kunnanjohtajan nimeä, pitäjän kirkon rakennusvuotta tai sitä, ketä niin sanottuja kuuluisuuksia paikkakunnalla on asunut tai asuu. Ne kertovat lähinnä sen surullisen tosiasian kuinka epätoivoisesti kuntien isät ja äidit yrittävät markkinoida jumalanhylkäämää, raskaasta muuttotappiosta kärsivää, kuntaansa asuinpaikkana tai matkailukohteena ilman mitään todellista sisältöä. Kattavimman esityksen eri kuntien matkailupalveluista löysin teoksesta Turisti: Suomen matkailuopas. Mutta siinäkin on kaksi vakavaa puutetta: se ei sisällä karttoja, eikä listaa ravintoloista ja majataloista. Minun on vaikea ymmärtää miksi Suomessa maaseudulla hävetään niin paljon ruokaperinteitä, jos suomalainen ruoka on olevinaan niin hyvää ja puhdasta. Vaikka kunnassa ei olisi yhtään ainoata nähtävyyttä, mutta siellä olisi hyvätasoinen majatalo jossa tarjoiltaisiin paikallisia herkkuja, olisi paikkakunnalla käynti kauempaakin palkitsevaa. Näyttäisi kuitenkin olevan niin, että jos Suomessa haluaa syödä hyvin, on se tehtävä Helsingissä, Turussa tai Tampereella, pysyttävä Keskusta-puolueen ja MTK:n tärvelemältä maaseudulta mahdollisimman kaukana.

Tämä siis sen lisäksi, että mielestäni suomalainen maaseutu on esteettisesti pääosin rumaa. Syynä ei ole pelkästään viime vuosikymmeninä harjoitettu alue- ja kaavoituspolitiikka, jolla kieltämättä on onnistuttu pilaamaan monen kirkonkylän vanha idyllinen keskusta, vaan jo 1700-luvulla suoritettu isojako, joka turmeli taajama-alueiden ulkopuolisen maaseudun.

Suurimman osan suomalaisten paikkakuntien ”nähtävyyksistä” muodostaa maakuntamuseo ja 1800-luvulla rakennettu kirkko. Näin on myös Pohjois-Pirkanmaalla. Muutamia mainitsemisen arvoisia helmiä kuitenkin matkanvarrelta löytynee. Tarkoitus olisi siis kiertää Näsijärvi ja Tarjannevesi myötäpäivään. Ylöjärveltä löytyy Villa-Urpo taidekokoelmineen, Ikaalisista Seitsemisen luonnonpuisto, Hämeenkyröstä Frans Emil Sillanpään syntymä- ja lapsuudenkoti, Kyröskosken putoukset ja Mannamäen näkötorni sekä kasvisravintola Frantsilan kehäkukka. Sen sijaan Parkano, Virrat ja Kihniö voidaan sivuttaa kokonaan. Kuvaavaa on, että harvoja Virroista mainitsemisen arvoisia asioita on se, että kyseinen kunta on ainoa kunta Suomessa, jonka nimi on monikkomuotoinen, ja Kihniössä äänestettiin eniten perussuomalaisia viime eduskuntavaaleissa.

Vaikka tarkoitus olisi maakuntamatkailla nimenomaan Pohjois-Pirkanmaalla, pieni loikkaus Keski-Suomen puolelle sallittakoon näin rautateiden ja junien ystävälle: Haapamäeltä löytyy höyryveturipuisto, jota pyörittää juoksijalegenda Martti Vainio. (Tähän tekisi mieli kirjoittaa jotain Kari-Pekka Kyröstä, Marjo Matikaisesta, dopingin käytöstä kestävyysurheilussa, näiden kaikkien kytköksistä liike-elämään, kansallisuusaatteeseen, politiikkaan, ennen kaikkea Kokoomukseen, sekä verrata tätä vyyhtiä Keskustan helluntailaisilta talousrikoksista tuomituilta liikemiehiltä saamiin vaaliavustuksiin, mutta enpä nyt jaksa.) Veturipuistossa on myös mahdollista yöpyä, jos olen ymmärtänyt oikein, jopa junanvaunussa.

Toisena päivänä suuntana olisi Mänttä, Juupajoki, Orivesi ja Ruovesi. Mänttä poikkeaa kieltämättä edukseen muista Pohjois-Pirkanmaa kunnista. Siellä on oikeasti kulttuurielämää pitkin kesää: kuvataideviikot sekä kamari- ja urkumusiikkijuhlat. Nimestä huolimatta kuvataideviikot kestää koko kesän kun taas musiikkijuhlat ovat vajaan viikon mittaiset. Juupajoelta näyttäisi löytyvän Kallenaution kestikievari ja Orivedeltä Eräjärven kivimuseo. Ruoveden nähtävyyksiä ovat Helvetinjärven kansallispuisto ja Akseli Gallen-Kallelan taiteilija-ateljee (joka on suljettu tänä kesänä).

Lyhyesti: pari päivää Pohjois-Pirkanmaata kyllä kiertää, mutta Tampereelta löytyy moninkertaisesti nähtävää ja koettavaa jo siellä useamman vuoden asuneellekin. Mutta onko tuo ihme; sen lisäksi, että Tampereella asuu reilusti enemmän ihmisiä kuin muualla Pirkanmaalla yhteensä, on kaupunki ihmiselle luonnollisin asuinympäristö: siellä niin tieteet, taiteet kuin kauppa kukoistavat.