Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Friedrich Nietzscheen liitetty stoalainen sanonta ”sääli on sairautta” lienee yksi väärinymmärretyimmistä tai ainakin väärinkäytetyimmistä lentävistä lauseista. Länsimaisen filosofian historiaa lukeneet tietävät säälin käsitteen olleen se, joka yhdisti Nietzschen ja Baruch Spinozan, tuon Amsterdamin ateistijuutalaisen, filosofioita; Nietzschen tapaa käsittää sääliä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Spinozaa. Lukiessaan Spinozan Etiikasta säälin passion määritelmän Nietzschen tiedetään huudahtaneen: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!” Sekä Nietzsche että Spinoza pitivät sääliä mielen heikkoutena. Spinozalle sääli on yksi surun muodoista.

Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme. (E 3 affektien määritelmät 18)

Spinozalle säälin tunteen valtaama ihminen lamautuu, eikä pysty tekemään mitään. Tästä syystä säälistä on vapauduttava. Tämä tapahtuu passion muuttamiseksi aktioksi, mikä tarkoittaa pyrkimystä hallita tunteita tiedon avulla kunkin conatuksen mukaan. Rationalistina Spinozalle tieto ei tarkoita teknokraattista elämänasennetta: kärsivien ihmisten kohtelemista numeroina; vetoamista siihen, että valtiontalous romahtaa, jos sosiaalimenoja kasvatettaisiin tai valtio vastaanottaisi enemmän niin sanottuja kiintiöpakolaisia. Päinvastoin. Säälin ylittäminen abstrahoimalla kärsimys numeroiksi on esimerkki epäadekvaatista, ensimmäisen lajin tiedosta, imaginaatiosta. Se kun perustuu tilastolliselle yleistämiselle – ei ole olemassa mediaani-ihmistä, kaikki ihmiset poikkeavat keskiarvosta – ja on itsensä etäännyttämistä todellisuudesta. Sitä paitsi olisi lähtökohtaisesta outoa ajatella valtion tehtävänä olevan vastata yksilössä heränneeseen säälin passioon.

Spinozalle yksinkertaisimmin säälistä vapautuminen tapahtuu auttamalla ihan itse ja konkreettisesti niitä, joiden kohtalo aiheuttaa meissä sääliä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta teoksessa Piilottajan päiväkirja antaa yhden esimerkin siitä, kuinka hän osoittaa säälin olevan sairautta; ylittää säälin passion muuttamalla se aktioksi. Kyseinen kirjanen on tositarina reilun vuoden takaa, kuinka Suoranta piilotti afganistanilaispojan, jonka Suomen ulkomaalaisviranomaiset olivat päättäneet palauttaa talibanien terrorisoimaan kotimaahansa koska Suomen poliisi oli hukannut – kuten myöhemmin kirjassa paljastuu – hänen henkilöpaperinsa.

Suoranta kuvaa kuinka hän yrittää hakea apua afganistanilaispojan piilottamiseen ja asioiden selvittämiseen luterilaiselta kirkolta. Kirkon diakonit ja papit ovat valmiita seuraamaan Kristuksen esimerkkiä nietzscheläisesti, mutta monet tamperelaisten paikallisseurakuntien kirkkovaltuutetut ajattelevat ihmistä yllä kuvatulla tavalla numeroina ja käyttävät luterilaista kirkkoa lähinnä ponnahduslautana uralleen kosiskellessa laumasieluisia viimeisiä ihmisiä. He ovat valmiita myymään ihmisenpojan 30 hopeakolikolla, jos se vain auttaa heidän omaa uraansa. Kirja myös osoittaa kuinka kamppailu suomalaista byrokratiaa ja absurdia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan on kokonaan oma taiteen lajinsa. Kirjalla on onnellinen ja surullinen loppu. Päähenkilö, Ashraf Sahel, sai jäädä Suomeen (sen jälkeen kun hänen paperinsa löytyi ja maahanmuuttoviranomaiset myönsivät tehneensä virheitä) – toistaiseksi.

Sahel on edelleen epävarmassa oikeudellisessa asemassa. Hänellä on Sastamalassa opiskelupaikka, jonka perusteella hän saa oleskella Suomessa, mikäli hänen pankkitilillään on tarpeeksi rahaa. Harvempi tietää Suomen valtion vaativan kuin kiusaa tehden, että ulkomaalaisilla opiskelijoilla on oltava pankkitilillä tuhansia euroja rahaa (osoittaakseen tulevansa itsenäisti toimeen), mutta samalla valtio kieltää rehellisen työnteon ulkomaalaisilta opiskelijoilta (vaikka puhutaan työvoimapulasta ja kuinka työperäistä maahanmuuttoa olisi lisättävä). Niin ikään kallis pakollinen vakuutus on kustannettava itse.

Saako Sahel lopulta turvapaikkastatusta on edelleen epävarmaa. Afganistanissa kun ei virallisen Suomen – eduskunnan eli äänestäjien valitseman hallituksen – mukaan ole sotaa, ainoastaan ”sodan kaltainen tilanne”. Viimeksi eilen kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies myönsi Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyneen myös maan pohjoisosissa ja suomalaisruotsalaisten joukko-osastojen joutuneen jo useamman kerran pyytämään Yhdysvaltojen ilmavoimien tukea taisteluissa talibaneja vastaan, vaikka suomalaisten sotilaiden piti mennä Afganistaniin alun perin vain ja ainoastaan neuvonantajiksi kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden Etelä-Vietnamiin 1960-luvun alkupuolella.

Nietzsche on sanonut myös: ”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin”. Tällä Nietzsche kuvaa sitä, kuinka kaiken maailman itsesäälissä rypevät propellipäät, jotka ovat itse kykenemättömiä tekemään muuta kuin spämmätä internetin ihmeellisessä maailmassa, ovat kaunaisia Suorannan kaltaisille ihmisille, jotka kääntävät säälin tunteen aktioksi henkilökohtaisesta vaivasta ja tuskasta piittaamatta, auttamaan maahanmuuttajia, ihmisiä, konkreettisesti matkalla kohti yli-ihmisyyttä. Itsekin olen Suorannalle kateellinen koska en kykene kääntämään passioitani aktioiksi.

PS. Piilottajan päiväkirjan facebook-ryhmä löytyy täältä. Ottamalla yhteyttä Suorantaan voit ostaa Piilottajan päiväkirjan ja samalla tukea Sahelin opintoja.

Rakas päiväkirja, Vanhasen toinen / Kiviniemen porvarihallitus tullaan muistamaan jos, ei muusta, niin suomalaisen koulutusjärjestelmän ideologisoinnista. Kulunut perjantai uutisineen on hyvä esimerkki tästä. Seuraavassa muutama kuvaava esimerkki kommentteineen.

Viikkolehti muistuttaa, että tällä hetkellä peruskoulussa opetetaan enemmän uskontoa kuin yhteiskuntaoppia ja historiaa. Tämä johtuu siitä, että uskontoa opetetaan ensimmäisestä luokasta lähtien, yhteiskuntaoppi ja historia tuleva kuvioihin mukaan vasta viidennellä luokalla. Kuka vielä väittää, että Suomi ei ole uskonnollinen valtio tai uskonto olisi luonnollinen asia?

Lehdessä myös kerrotaan uudesta opetusministeriön työryhmän luonnoksesta tuntijaoksi seuraavalla tavalla: ”Historia, yhteiskuntaoppi, oppilaanohjaus ja etiikka sekä uskonto / elämänkatsomustieto kuuluisivat esityksen mukaan oppiainekokonaisuuteen nimeltä ’yksilö, yritys ja yhteiskunta’.” Kyseisestä esityksestä ensimmäisenä mieleen tulee Max Weberin teos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Toiseksi mieleen tulee se, että huomaa opetusministeriössä tällä hetkellä valtaa pitävän kypäräpappipuolue, demarivirkamiehet on savustettu ulos. Uskonnollisen fundamentalismin ja kapitalismin liitto on ottamassa niskalenkin myös suomalaisesta yhteiskunnasta nyt kun vasemmisto on heikko.

Porvarihallitus on ideologisoimassa myös suomalaista yliopistojärjestelmää. Yle uutisoi siitä kuinka hallitus päätti uudistaa opiskelijavalinnat yliopistojen puolesta, vaikka yliopistojen aseman muuttuminen valtion tilivirastoista yksityisoikeudellisiksi subjekteiksi piti tarkoittaa yliopistojen autonomian lisääntymistä, että yliopistot saisivat itse päättä vaikkapa opiskelijavalinnoista. Mutta kyllähän kaikki uusliberalistisesta hallintamentaliteetista lukeneet tietävät uusliberalistisessa kielessä vapauden tarkoittavan orjuutta.

Huomionarvoista on myös se, että ”opintojen rakennetta muutetaan niin, että opiskelijoilla on mahdollisuus valmistua nykyistä nopeammin”. Tämä tarkoittaa sitä, että kandidaatin tutkinnosta ollaan tekemässä Amerikan malliin perustutkintoa. Vain tieteellisistä jatko-opinnoista haaveilevat suorittaisivat maksullisen maisterinopinnot.

Vihreiden, Kokoomuksen, RKP:n ja Keskustan tarve ideologisoida suomalainen koulutusjärjestelmä Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n uskonnollisten näkemysten mukaan olisi jotenkin ”ymmärrettävää”, jos se perustuisi edes suunnilleen realistiselle arvioinnille tai olisi oikeasti hyväksi isänmaalle. On vaikea kuvitella, että esityksen takana olevat voimat olisivat tosissaan sitä mieltä, että opiskeluajat nopeutuvat sillä, että opintotukea ei sidota indeksiin – opiskelijoita kurjistetaan – tai suomalaisen yhteiskunnan innovatiivisuus ja kilpailukyky paranisi sillä, että kandidaatin tutkinnosta tulisi perustutkinto. Päinvastoin. Kuka Raimo Sailaan kahvin tarjoilisi – ja kuinka paljon hän siitä joutuisikaan maksamaan! – jos korkeakouluopiskelijat oikeasti opiskelisivat täysipäiväisesti eivätkä tekisi järjestäytymättöminä alipalkattua työtä palvelualoilla? (Tästä päästäänkin kysymykseen työperäisen maahanmuuton lisäämisestä jos ja kun opiskelijat eivät enää toimisi halpatyövoimana, jota on helppo riistää, mutta ei mennä siihen tällä kertaa.)

Myös tutkijaelämä on muuttumassa. Esimerkiksi Tampereen yliopisto ei kuulemma enää jaa apurahoja yleisellä haulla ja jatko-opiskelijoita aletaan seuloa tiukemmin. Tämä on hyvä ja huono uudistus. Tutkijan työstä tulee koulumaisempaa; vähemmän vapaata, toisaalta parhaimmassa tapauksessa rahoitus on varmempaa ja väitöskirjan ohjaus intensiivisempää (edellyttäen, että työn ohjaajan omat tutkimusintressit menevät jatko-opiskelijan kanssa yhteen). Tutkijakoulutustakin ollaan ideologisoimassa Amerikan mallin mukaan.

PS. Oletteko miettineet miksi valtiovarainministeri esitti 40 miljoonan sijasta vain 5 miljoonaa euroa Pohjanmaan radan kunnostukseen, vaikka oli alun perinkin selvää, että niin hallituspuolueet kuin oppositio halusivat muutoksen valtiovarainministeriön esitykseen? Miksi 35 miljoonaa euroa nousi viikon tärkeimmäksi puheenaiheeksi, vaikka Suomen valtion budjetin loppusumma kokonaisuudessaan on noin 50,4 miljardia euroa? Kenen etua tällainen ”keskustelu” palvelee?

Rakas päiväkirja, esittelenpä vielä yhden miestutkimuksen klassikon selkeyttääkseni omaa ajatteluani (mikä on tämän päiväkirjan ensisijainen tarkoitus) ja toiseksi innostaakseni muitakin tutustumaan aiheeseen. Viime keväänä kävin Tukholmassa Hallongrottan nimisessä feministisessä kirjakaupassa (löytyy Slussenista osoitteesta Bergsundsgatan 25). Sieltä löytyy myös teoksia miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksesta. Yksi mukaan tarttunut kirja oli Michael S. Kimmelin kirja Manhood in America, joka on kulttuurihistoria yhdysvaltalaisesta mieheydestä alkaen vuodesta 1850, jolloin monien miesten mielestä tasa-arvo oli jo saavutettu tai mennyt jopa liian pitkälle; valkoisesta – heteroseksuaalisuuden käsitettä ei tuolloin tunnettu – miehestä oli tullut alistettu naisten halutessa äänioikeuden ja mustien vaatiessa neekeriorjuuden kieltoa myös etelävaltioihin.

Kimmelin tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi nousee tee-se-itse-mies (engl. self-made-man), joka ilmaisee idealisoitua uudisraivaajahenkeä vastakohtana nynnyille (engl. sissy); miesten kamppailua naisia ja ennen kaikkea toisia miehiä vastaan osoittaakseen olevansa oikeita miehiä.

Syynä maskuliinisuuden kriisille oli ennen kaikkea elinkeinorakenteen muutos: miehet eivät enää kyenneet vaikuttamaan omaan työhönsä; mekaaninen teollisuustyö oli maataloustyötä vähemmän itsenäistä. Naisemansipaatiosta oli seurannut se, ettei naiset enää olleet yhtä riippuvaisia aviomiehistään ja isistään kuin edellisellä vuosisadalla: naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vuonna 1920. Kimmel kertoo kuinka Yhdysvalloissa monet miehet ilmaisivat vihamielisyyttä naisemansipaatiota kohtaan syyttäen naisia egoismista ja kutsuen heitä ”miesmäisiksi lesboiksi”. Presidentti Theodore Roosevelt puhui siitä, kuinka ”amerikkalainen rotu tekee kuolemaa” kun on niin paljon avioeroja ja naiset eivät enää tee yhtä paljon lapsia kuin aikaisemmin, vaan menevät töihin kodin ulkopuolelle. 1900-luvun maailmansodat toivat hetkellistä helpotusta niiden maskuliinisuuden kriisiin. Rauhan aikana nuoria poikia kehotettiin osallistumaan partioliikkeeseen ja harrastamaan miehekkäitä urheilulajeja – baseballista ja jenkkifutiksesta tuli suosittuja lajeja.

Kimmelin mukaan amerikkalaiset miehet kehittivät kolme strategiaa säilyttääkseen tee-se-itse-mieheyden ainoana oikeana tapana olla mies. Ensinnäkin yhdysvaltalaisella mieheydelle on ollut ominaista voimakas individualismin ja riippumattomuuden korostaminen valtiosta. Toiseksi valkoista mieheyttä on korostettu vertaamalla sitä alkuperäisasukkaisiin, mustiin, maahanmuuttajiin sekä nynnyihin. Kolmanneksi viihdeteollisuus on ollut merkittävässä asemassa uusintaen tee-se-itse-mieheyden ihannetta ainoana oikeana tavoiteltavana mieheytenä. John Waynen tähdittämät lännenelokuvat ovat tietenkin kuin suora siirtymä 1800-luvun uudisraivaajien aikakaudelle, mutta myöskään Johnny Weissmullerin, Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallonen tai Bruce Willisin kaltaisten toimintatähtien poliittista tilausta ei pidä vähätellä tilanteissa, joissa amerikkalainen mieheys on ollut kriisissä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana – Kimmelin teoksen toinen painos on vuodelta 2006 – tee-se-itse-mieheydestä on kuoriutunut ”vihainen valkoinen heteromies” kun kaiken maailman värilliset, maahanmuuttajat ja naiset ovat alkaneet vallata valkoisen mieheyden viimeisiä linnakkeita kuten armeijan ja urheilun maailman. Yhä useammat valkoiset amerikkalaiset miehet ovat alkaneet kokea sukupuolten ja rotujen tasa-arvoisuuden olevan heiltä pois.

Viimeisimpänä tee-se-itse -mieheyden ilmentymänä Yhdysvaltojen politiikassa voidaan pitää Teekutsu -liikettä, joka syntyi vastustamaan Barack Obaman hallinnon pyrkimystä pelastaa liittovaltion varoilla yhdeksän miljoonan asuntovelallisen ihmisen kodit pakkohuutokaupalta. Sen keskivertokannattaja on keski-ikäinen, kouluja käymätön, konservatiivisesti uskovainen, mutta hyvin toimeentuleva valkoinen mies.

Sen lisäksi, että Kimmelin kuvaus on itsessään kiehtova kuvaus viimeisen 150 vuoden yhdysvaltalaisesta kulttuurihistoriasta – siitä, että Saarnaaja (kuningas Salomon) oli oikeassa: ei mitään uutta alla auringon – ja auttaa ymmärtämään monia uuden mantereen ilmiöitä uudesta näkökulmasta, se auttaa käsitteellistämään myös suomalaista politiikkaa 2000-luvulla. Tarkoitan, että onhan esimerkiksi perussuomalaisuudessa monia tee-se-itse-mieheyden piirteitä; maskuliinisuuden kriisi, naisemansipaatio ja työelämän epävarmuus, selittää osaltaan miksi Timo Soinin retoriikka uppoaa niin moniin miehiin ja harvoihin naisiin. Itse asiassa tarkoitukseni on rakentaa yhden luvun teoreettinen tausta propellipääartikkeliini tee-se-itse-mieheyden käsitteen ja aikaisemmin esittelemäni Klaus Theweleitin kuvaukseen miesten fantasioista ympärille.

Rakas päiväkirja, kesälomat on vietetty – sikäli kun kotona työskentelevällä apurahatutkijalla, jolla ei sinänsä ole edes työaikaa, on kesälomaa – ja jo reilun viikon verran olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoittanut väitöskirjani kolmatta eli viimeisintä osaa. Kuun loppuun mennessä väitöskirjani noin 240 sivuisen käsikirjoituksen ensimmäinen luonnos pitäisi olla kasassa. Tosin viikonloppuna esiin kaivamani kymmenen vuoden takainen tietokonepeli King of Dragon Pass on aiheuttanut sen, että aikataulussa pysyminen tuottaa vaikeuksia.

Sain lausunnot artikkelista, jonka suunnittelin alun perin olevan ensimmäinen englanninkielinen julkaisuni, mutta jonka lähetinkin Naistutkimus-lehteen arvioitavaksi. Se kuulemma julkaistaan vielä tämän vuoden puolella kunhan teen siihen joitain muutoksia. Itse asiassa lausunnot tulivat juuri ajallaan: väitöskirjani kolmas osa ja artikkelissa käsittelemät teemat ovat osittain päällekkäisiä. Niiden työstäminen seuraavien viikkojen aikana tukee toisiaan.

Kolmanneksi löysin nimeni Tampereen yliopiston opinto-ohjelmasta eli marjapuurokirjasta: syyskuun ohjelmana on miettiä tarkemmin sitä, mistä luennoin. Niin ikään saatuani väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäisen version ja yllä mainitun artikkelin uuden version kirjoitettua, työstän ensi kuussa alustavasti lupaamani propellipääartikkelin kuntoon.

Neljänneksi allekirjoittanutta pyydettiin kirjoittamaan Revaan eli Revalvaatio nimiseen nettijulkaisuun. Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka sukupuoli(ero) käsitteellistetään 2000-luvun alun feministisessä teoriassa, miten se heijastaa teoreetikoiden metafyysisiä tai teologisia taipumuksia. Pyrin kirjoituksessa muistuttamaan kaiken maailman elintarviketieteiden maistereita ja vapaita toimittajia, että naistutkimusta ja/tai feminististä teoriaa ei voi irrottaa länsimaisen filosofian traditiosta kyseenalaistamatta sitä; naistutkimusta arvostellessa tulee samalla kritisoineeksi keskeisiä länsimaisen filosofian lähtökohtia. Tästä johtuen suurin osa naistutkimuksen ja/tai feministisen teorian kritiikistä – ulkoapäin harjoitetusta – epäonnistuu: sen harjoittajilta puuttuu vaadittava sivistys. (Sama ongelma vaivaa miesten ja maskuliinisuuksien tutkimusta: niin kauan kuin miestutkimus ei kykene luomaan käsitteistöä ja sitomaan teoriaa osaksi länsimaisen filosofian historiaa, ei siitä voi tulla itsenäistä oppialaa tai tutkimussuuntausta, mikäli se koettaisiin edes tarpeelliseksi). Mutta tästä kaikesta enemmän kun saan kirjoituksen valmiiksi.

Rakas päiväkirja, saksalainen sosiologi Klaus Theweleitin onnistui samaan käsiinsä 1970-luvun alussa ainutlaatuisen ja mittavan kokoelman freikorpsien – hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa loppuvuonna 1918 syntyneitä puolisotilaallisia joukkoja, jotka myöhemmin organisoitiin osaksi Saksan Weimarin tasavallan armeijaa – kirjoittamia novelleja ja muistelmia. Niitä analysoiden hän julkaisi saksaksi kaksiosaisen laajan teoksen Männerphantasie vuonna 1977. Se käännettiin englanniksi kymmenen vuotta myöhemmin.

Theweleitin teos on nykyään miestutkimuksen ja psykohistorian klassikko. Psykohistorioitsija Juha Siltala käyttää thewleitiläistä metodia osuvasti nimetyssä teoksessaan Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Myös itse olen viitannut Theweleitin panssaroidun maskuliinisuuden käsitteeseen viimeisimmässä artikkelissani. Mutta Theweleitin käsitys fascismista on itsessäänkin kiehtova ja olisi suotavaa, että sitä käytettäisiin enemmän valtio-opillisessa ajattelussa. Fascismin määritteleminen kun on ollut ongelmallista niin valtio-oppineille kuin oppi- ja aatehistorioitsijoille. Fascistinen ajattelu kun ei näytä olevan mikään yhtenäinen oppirakennelma ja se on enemmänkin kaikkea vastaan kuin minkään puolesta (jos kansallismielisyyden – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan ja missä yhteydessä – korostamista ei oteta huomioon).

Teoksen merkittävyys on siinä, ettei Theweleit väitä näiden protonatsien psyykeen olleen vieras modernille länsimaiselle miehelle, vaikka se oli syntynyt historiallisessa tilanteessa, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit tunsivat tulleensa petetyiksi ei niinkään ulkoisen vihollisen lyömänä kuin kotirintaman pettämisen johdosta. Theweleitille modernin länsimaisen miehen ruumis on tietoisesti yllä pidetty lihaspanssari sisältä nousevia tuntemuksia vastaan, jotka muistuttavat varhaisesta riippuvuudesta nielevään naiseuteen. Panssaroitu maskuliinisuus ei pyri torjumaan ainoastaan ulkoista ja sisäistä tulvaa, vaan sitä ohjaa myös feminiinisyyden pelko, joka on yhteydessä massojen eli kansanjoukkojen pelkoon. Freikorpsien unelmavaltio oli vastakohta massoille, feminiinisyydelle, tasa-arvolle, aistimilliselle nautinnolle sekä halulle ja ennen kaikkea vallankumoukselle.

Freikorpseilla ei ollut vielä niin voimakkaita antisemitistisiä fantasioita kuin myöhemmin kansallissosialisteilla (eivät kaikki järjestön jäsenet suinkaan liittyneet kansallissosialistiseen puolueeseen seuraavalla vuosikymmenellä). Antisemitismin sijasta naisvihamielisyys oli korostetussa asemassa freikorpseilla yhdessä antikommunismin kanssa. Kaikista pahin oli tietenkin näiden yhdistelmä: punainen nainen. Freikorpsit osallistuivat pääasiassa hallitusten vastaisten vasemmistolaisten kansannousujen – kuviteltujen tai todellisten – tukahduttamiseen eri puolilla Saksaa. Näistä merkittävin oli spartakistikapinan tukahduttaminen vuonna 1919, jonka jälkimainingeissa freikorpsit murhasivat mm. Rosa Luxenburgin.

Fascismi ei Theweleitille ole poliittisen järjestelmän ominaisuus, vaan sitä ilmenee kaikissa poliittisissa järjestelmissä enemmän tai vähemmän. Fascismi on ajattelun tapa: se on halua saada järjestystä kaaokseen tai kaaokseksi miellettyyn. Theweleitin kirjassa on loistava kuvasarja, jossa ylemmässä kuvassa on vallankumouksellisia punaliput käsissä epämääräisessä muodostelmassa ja vailla yhtenäistä asukokonaisuutta Branderburgin portilla. Se on otettu vuonna 1918. Seuraavassa kuvassa vuodelta 1933 SA-miehet marssivat siistissä rivistössä Brandenburgin porteista yhtenäiset univormut päällä, naiset katsovat marssia kiltisti jalkakäytäviltä. Samaa kuvasarjaa olisi voinut jatkaa vielä viisitoista vuotta eteen päin ja kääntää katse Punaiselle torille, jossa niin ikään sotilaat marssivat särmästi voitonpäivän juhlissa. Theweleitin tulkinta fascismista antaa tukea näkemykselle, että Neuvostoliitto ei niinkään tuhonnut fascismia kuin nielaisi sen. Niin ikään Yhdysvaltojen presidentin tiedostustilaisuudet taustalla olevine ihmisineen, jotka on valittu huolellisesti esittämään yhtenäistä mutta moninaista yhdysvaltalaista kansakuntaa, voidaan ymmärtää ilmauksina poliittisen järjestelmän fascistisista elementeistä.

Helsinkiläisen Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Harry Bogomoloffin eilinen kirjoitus täyttää ilman muuta theweleitiläiset määritelmät fascismista hänen halutessaan kuria ja järjestystä, siivota lian – tällä kertaa ei piritorin deekuja, vaan Romanian romanit – pois kaupungilta. Kokoomuksen eduskuntavaalien slogan ”vastakkainasettelun aika on ohi” ei ollut ainoastaan ristiriitaisuudessaan erinomainen kuvaus liberaalidemokratian keskeisestä ongelmasta kuin myös fascistisesta luonteenlaadusta. Demokratiaan kun kuuluvat vastakkainasettelut, mutta niiden anhiloiminen tietäisi siirtymistä demokratiasta totalitaristiseen järjestelmään. Sen sijaan vielä muutama vuosi sitten Kokoomusnuorten tunnuslause enjoy capitalism – sikäli kun kapitalismista ei tule kaiken kattavaa totalitaristista järjestelmää – ja ajatus ”elää, ja antaa toisten elää” on myönteisiä poikkeuksia suomalaisessa politiikassa anti-fascistisuudessaan 2000-luvulla. Nykyäänhän Kokoomusnuorten kannanotot muistuttavat yhä enemmän bogomoloffilaisuutta.

Theweleitille fascistinen luonteenlaatu ei ole mitä tahansa kurin ja järjestyksen vaatimista, vaan siihen liittyy elimellisenä osana – kuten jo aikaisemmin totesin – misogynia eli naisvihamielisyys tai feminiinisyyden pelko. Eilen tuli televisiosta dokumentti ”Afganistanin Idols” -kilpailuista. Siinä laulukilpailun loppuvaiheeseen päässyt nuori nainen erehtyi tanssimaan ja ottamalla huivin päästä suorassa lähetyksessä. Niinpä paikallisten perussuomalaisten Teemu Lahtisen ja Jussi Halla-ahon totuuskomissio langetti tuomion punavihermädätyksestä kyseiselle naiselle, koska hän oli halunnut Afganistanin avautuvan monikulttuuriseksi, naisten aseman parantuvan ja ihmisten tulevan edes vähän suvaitsevaisemmaksi erilaisuutta kohtaan. Kyseinen nainen sai – ja saa tietääksemme edelleen – pelätä henkensä puolesta. Täkäläisten Halla-ahojen ja Lahtisten mielestä tulviva feminiinisyys kun avaavat portin sosiaaliselle epäjärjestykselle; naisten seksuaaliselle vapautumiselle ja pahimmassa tapauksessa jopa miesten väliselle ystävyydelle, mikä on vielä pelottavampi asia kuin ulkoinen vihollinen tai ”hallitsematon maahanmuutto” sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Tai itse asiassa ne ovat fascistiselle luonteenlaadulle sama asia: fascismi on aina myös sotaa naisia vastaan; panssaroituneen miehen tunteiden lohkomista erilleen tietoisesta minuudesta etäisyydenottokyvyn varmistamiseksi toisista miehistä, naisista ja itsestä.

Rakas päiväkirja, pari kirjoitusta sitten totesin lentomatkustamisesta tulleen populaarisuudessaan vulgaaria. Olin nähtävästi väärässä. Nyt jo kolmatta päivää putkeen ykkösuutisena on se, että reittilennot Seinäjoelta ja Porista Helsinkiin loppuvat kokonaan ja Jyväskylästä vähenevät.

Porilaisten huolen vielä jotenkin ymmärrän. Koska maan hallitukset eivät ole investoineet sen enempää Tampereen ja Porin väliseen radan peruskorjaukseen kuin Turpo-radan (Turku-Uusikaupunki-Pori) rakentamiseen (vaikka Vanupallero-organisaatio ehdotti sitä jo vuoden 2007 liittokokouksessa), on Satakunnan pääkaupunki jäänyt sumppuun ja junamatka Helsinkiin kesää yli kolme tuntia.

Sen sijaan pohjalaisten ruikutusta on vaikea sietää. Ensinnäkin, junalla pääsee Helsinkiin kohtuu ajassa – ja vieläkin nopeammin pääsisi, jos eteläpohjalaiset poliitikot keskittyisivät valittamisen sijasta työntekoon eli olisivat huolehtineet myös Tampereen ja Seinäjoen välisen radan kunnosta – eli reilussa kahdessa ja puolessa tunnissa. Toiseksi, jos tarkoitus on käyttää Helsinkiä ainoastaan ponnistuslautana matkalla isoon maailmaan, Vaasan lentokenttä on alle tunnin ajomatkan päässä Seinäjoelta ja sieltä pääsee Helsinki-Vantaan lisäksi suoraan Tukholman Arlandaan. Kun tämän huomioi, on alun perinkin outoa, että Seinäjoelta on harjoitettu reittilentotoimintaa. Eihän riihimäkeläiset, loviisalaiset tai tammisaarelaiset yrittäjät ole itku kurkussa ja jalkaa polkien uhanneet siirtää yritystoimintansa toisaalle ja vaatineet omaa lentotoimintaa paikkakunniltaan, vaikka kyseisistä kaupungeista niin ikään kestää tunti matkustaa mersun takapenkillä lähimmälle lentokentälle.

Vaikka lentotoiminta saa kohtuutonta tukea kerosiinin verovapauden johdosta ja valtio kitsastelee raidemäärärahojen kanssa, on Porin ja Seinäjoen reittilentojen lakkauttaminen positiivinen signaali: alle 500 kilometrin matkoja lentäen – paitsi jos täytyy ylittää merialueita – ei ole suotavaa tehdä. Sen pitääkin olla taloudellisesti kannattamatonta kapitalistisessa järjestelmässä. Olisivat eteläpohjalaiset tukeneet kommunismia aikoinaan, niin ei tarvitsisi markkinatalouden ehdoilla elää ja huutaa valtiota apuun sosialisoimaan tappioita.

Niin ikään Itä-Suomen myönnän olevan liikenteellisesti ongelmallinen. Lukuun ottamatta Lappeenrantaa, matka Helsinkiin kestää kohtuuttomasti Savon ja Karjalan ratojen heikkokuntoisuuden johdosta. Mutta nimenomaan itäsuomalaisten siltarumpupoliitikkojen ja muiden keskustalaisten ansiosta lentäminen ei ole Joensuuta ja Kuopiota lukuun ottamata kannattavaa miltään paikkakunnalta. Mikkeliläiset, varkautelaiset ja savonlinnalaiset poliitikot kun kaikki halusivat omille paikkakunnilleen lentokentän sen sijaan, että näiden kaupunkien keskelle olisi rakennettu lentokenttä Juvalle. Yhteinen lentokenttä olisi voinut tulla jopa kannattamaan, mutta kolmelle erilliselle lentokentälle matkustajia ei riittänyt.

Yliopistojen kanssa oli muuten sama juttu 1970-luvulla niin Itä-Suomessa kuin Seinäjoella. Itä-Suomessa aluepoliittisista syistä perustettava yliopisto pilkottiin neljälle paikkakunnalle kolmeksi erilliseksi yliopistoksi kunnes kaksi yliopistoa kolmesta yhdistyi tämän vuoden alussa. Kun Seinäjoelle ei saatu aikoinaan yliopistoa, haalivat Tampereelle ja Vaasalle kateelliset ja katkerat seinäjokelaispoliitikot kaiken maailman aikuiskoulutuskeskuksia ja avointa yliopistoa lakeuksille. Viime vuosina niitä on hiljalleen ajettu alas. Myös lentotoiminnassa olisi kannattanut nöyrtyä ja kääntää katse naapurimaakuntiin ajoissa.

Voimme siis todeta, että eteläpohjalaiset ja itäsuomalaiset maakuntien miehet ja naiset ovat olleet huonoja aluepoliitikkoja: he ovat epäonnistuneet melkein kaikessa mihin ovat ryhtyneet vieden edellytyksiä elinkeinoelämän toiminnalta (paitsi jos on ollut heidän tarkoitus alunperinkin).

Sen sijaan kepulaiset maakuntien miehet ja naiset ovat olleet esimerkillisiä luomaan Suomeen perustulojärjestelmää. Tosin heidän luoma järjestelmä koskee vain ja ainoastaan maanviljelijöitä. Perustuloa haluavien kaiken maailman vasemmistolaisten olisikin liittouduttava eteläpohjalaisten ja itäsuomalaisten maakuntien miesten ja naisten kanssa jotta perustulo saataisiin koskemaan maanviljelijöiden lisäksi myös duunareita, opiskelijoita, yrittäjiä ja eläkeläisiä.