Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, jatkanpa vielä lyhyesti viimeisestä kirjoituksesta. Nimittäin Yle radio 1:ssä viikon tietokirjana käsiteltiin käsiteltiin teosta Valta Suomessa (joka on nähtävästi saman nimisen Suomen akatemian rahoittaman projektin ”lopputyö”). Ohjelmassa haastateltiin kirjan toimittajaa Petteri Pietikäistä. Kuunneltuani ohjelman aloin miettimään, kuinka sittenkin Keskustan kannatuksen laskuun on syynä puolueen saama hämärä korruptioraha. Vaikka keskustalaisten peruskannattajien mielestä väitteet siitä, että Keskustan saamassa vaalituessa olisi jotain hämärää on etelän median, ennen kaikkea Helsingin Sanomien, keksintöä, niin Keskustan kannatuksen laskua selittää silti kyseinen vaalituki. Ei niin, että Keskustan perinteiset kannattajat kokisivat Toivo Sukarin, Arto Merisalon ja kumppanien maksaman vaalituen olleen moraalisesti väärin ja siksi äänestävät mieluummin tulevaisuudessa Perussuomalaisia, vaan elinkeinoelämän maksamat tuet ovat ohjanneet Keskustan harjoittamaa politiikkaan Matti Vanhasen toisen hallituksen aikana suuntaan, joka ei miellytä kaikkia Keskustaa aikaisemmin äänestäneitä.

Koska Keskustan vaalivoitto perustui osaltaan Elinkeinoelämän keskusliiton ja muiden hämärien liikemiesten antamalle vaalituelle tai korruptiorahalle, on Keskusta joutunut kuuntelemaan näitä piirejä enemmän kuin omia äänestäjiään. Tämä tekee myös ymmärrettäväksi sen, että Keskusta on nöyrtynyt Kokoomuksen apupuolueeksi hallituksessa. Korruptioraha mädättää, mutta ei moraalisesti (koska politiikassa ei ole moraalia), vaan kostautumalla harjoitetussa politiikassa.

Toinen kyseisessä ohjelmassa esiin tullut teema on median asema vallan vahtikoirana tai paremminkin se, että yhä useammin lehtien päätoimittajat ilmoittavat median tehtäväksi tukea suomalaisen elinkeinoelämän intressejä samaan aikaan kun elinkeinoelämä kykenee lobbaamaan omia tavoitteitaan sellaisenaan hallitusohjelmiin. Tämä on johtanut vallan keskittymiseen ja demokratian heikentymiseen.

Olen itsekin kirjoittanut aikaisemmin siitä, kuinka kritiikittömästi valtamedia on suhtautunut siihen, kun valtion korkea-arvoiset virkamiehet siirtyvät Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n palvelukseen. Sitä pidetään normaalina. Sen sijaan jos tasavallan presidentti sattuu olemaan entinen AY-juristi, niin se on joillekin kauhistus. Niin ikään en muista lukeneeni mistään poikkipuolista sanaa sille, että yhden Suomen laajalevikkisimmän sanomalehden, Aamulehden, vastaava päätoimittaja Matti Apunen siirtyi EK:n propagandatoimiston eli Elinkeinoelämä valtuuskunnan EVA:n johtajaksi. Myöskään tässä liikkeessä ei nähty mitään outoa.

Rakas päiväkirja, eilen Yleisradio julkaisi gallupin, jonka mukaan Keskustan kannatus on laskenut noin kaksi prosenttiyksikköä ja on nähtävästi satanut lähes sellaisenaan Perussuomalaisten laariin. Keskusta voi syyttää tästä vain ja ainoastaan itseään ja kysyä, miksi Matti Vanhasen on annettu olla puolueen puheenjohtajana niin kauan, vaikka hänen johdollaan puolue on hävinnyt kaikki vaalit ja Keskusta on varsinkin Vanhasen toisen hallituksen aikana näyttäytynyt lähinnä heittopussilta huolimatta asemastaan niin sanottuna pääministeripuolueena.

Tunnustan itsekin erehtyneeni aluksi pitämään Vanhasta harmaana, mutta luotettavana ja asiallisena virkamiestyyppinä. Tämä imago hänellä oli ensimmäisen hallituksensa ajan. Mutta kun maahan tuli porvarihallitus, Kokoomus ja ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto EK ei alkanut ainoastaan ohjata harjoitettua politiikkaa, vaan Vanhanen yhä useammin avasi suunsa julkisuudessa – ja aina sieltä tuli ulos sammakko. Niin kauan kun Vanhanen pysyi hiljaa, oli hän siedettävä.

Vanhasen eilinen selitys siitä, miksi Keskustan kannatus on laskenut kruunaa kaiken. Hän TV-uutisissa sanoi, että isänmaan etu on täytynyt laittaa puolueen edun edelle. Toisin sanoen, hän myönsi, ettei edusta puolueensa äänestäjiä ja heidän tahtoaan, keskustalaista kenttäväkeä, vaan jotain abstraktia ja edellisestä irrallista isänmaan etua. Mikä tai kuka tuon isänmaan edun määrittelee, jos eivät äänestäjät? Vanhasella näyttää olevan jotain salaista tietoa, mitä meillä tavallisilla kaduntallaajille ei ole. Kun Jyrki Katainen pyysi Alexander Stubbia Ilkka Kanervan seuraajaksi, Stubb sanoi ”vastanneensa myönteisesti isänmaan kutsuun”. Siis onko isänmaa Kokoomus ja Katainen? Tämä on yksi mahdollinen vastaus, onhan Kokoomus vienyt Keskustaa hallituksessa 6-0 kun ajattelee vaikkapa hallituksen ydinvoimapäätöksiä tai sitä, kuinka hyvin Kokoomuksen on onnistunut samaan omiaan valtion korkeimmiksi virkamiehiksi. Todellinen isänmaan edun määrittelijä Vanhaselle keskustalaisten äänestäjien sijasta lienee kuitenkin jo edellä mainittu EK.

Jos SDP:n ongelmana on Lipposen kausien jälkeen ollut se, että miksi äänestää SDP:tä kun voi äänestää samantien Kokoomusta, niin Vanhasen ansiosta Keskusta on nyt samassa tilanteessa. Erona on kuitenkin se, että SDP:n tilanteessa kannatus satoi suoraan Kokoomuksen laariin, nyt Keskustan kannatus valuu Perussuomalaisille. Tyypillinen perussuomalaisten kannattajat kun on maaseudulla asuva mies (eikä mikään pääkaupunkiseudulla asuva propellipää kuten olen jo aikaisemmissa kirjoituksissani todennut moneen kertaan, ja joista gallupeissa ei näy merkkiäkään) ja monen isännän vanha SMP:n jäsenkirja on alkanut poltella taskussa kun on katsonut ja kuunnellut kotisohvalla Vanhasta telkusta.

PS. Matti Vanhanen esitti eilen köyhyys- ja kerjäläisongelman – onko kyseessä edes ongelma ja jos on niin kenelle? – ratkaisuksi sitä, ettei anneta rahaa. Näin he poistuvat silmistä eli mielistä. En ole tähän asti antanut rahaa koska katson valtion olevan sitä varten, että se huolehtii köyhäinavusta. Sen sijaan valtio ei ole sitä varten, että se päättää ihmisten puolesta kenelle ihmiset antavat rahaa ja kenelle eivät. Viime aikoina yhä useammin olen huomannut omaksuneeni ajatteluuni libertanistisia tai suorastaan anarkistisia elementtejä tyyliin: valtio ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan enemmänkin tuottaa niitä. Huomaan miettiväni miksi monet ihmiset vihaavat niin paljon vapautta, etteivät edes suutu Vanhasen kaltaisten poliitikkojen lausunnoista? Nytkin tekisi Vanhasen kiusaksi osoittaa olevani vapaa mies enkä orja: antaa jokaiselle vastaantulevalla kerjäläiselle kolikko tai kaksi.

Rakas päiväkirja, lupasin ohimennen kirjoittaa kulttuurin käsitteestä. Kulttuuri kun vaikuttaa olevan sana, joka liitetään nykyään mihin tahansa asiayhteyteen, jotta kyseiselle se saisi arvokkuutta. Esimerkiksi juopottelun saa kuulostamaan hienolta kun ryyppäämisen sijasta puhuu viinakulttuurista ja kun vielä siihen lisää etumääreen suomalainen, niin ollaan suorastaan isänmaallisissa juhlatunnelmissa: puhe suomalaisesta viinakulttuurista sopii erinomaisesti poliittisen propagandan välineeksi. Mutta siihen se jääkin: analyyttisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kulttuurin käsite on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Se kun ei oikeastaan tarkoita mitään ja jos olen tulkinnut viime aikaisia virtauksia oikein – myönnän etten ole lukenut viime aikoina Sosiologia-lehteä joten en voi perustella seuraa väittämääni muuten kuin mutuntumalla – kulttuurin käsitteellä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisestä oltaisiin luopumassa ja palaamassa enemmän materialistisiin tekijöihin selittäessä yhteiskunnallista dynamiikkaa.

Kulttuurin käsitteeltä kun puuttuu kaikki analyyttisyys ja sitä kautta selitysvoima. Kyseessä on tautologia; syytä ei voi selittää seurauksella. Jos kerran kulttuuri koostuu tietyn ihmisryhmän noudattamista normeista, rooleista ja rituaaleista, olisi järjetöntä selittää näitä normeja, rooleja ja rituaaleja kulttuurilla. Suomalaista viinakulttuuria ei voi ymmärtää suomalaisella viinakulttuurilla jne. Valitettavasti tällaisiin loogisiin virhepäätelmiin eivät syyllistä ainoastaan kaiken maailman propellipäät interwebin ihmeellisessä maailmassa, vaan myös monet ammattipoliitikot kalastellessaan ääniä isänmaallisilta piireiltä aivan kuin ne hylkisivät logiikkaa. Toinen ongelma edellä kuvatussa esimerkissä on se, miten määritellä ”tietty ihmisryhmä”. Valtion kansalaisuus on yksi tapa rajata ”tietty ihmisryhmä”, mutta sekään ei selitä kulttuuria – valtio ja kulttuuri ovat eri asioita, ainakin liberalistisessa poliittisessa ontologiassa – varsinkin jos kyseisen valtion kansalaisia sattuu olemaan vaikkapa yli 5 miljoonaa ja heidän keskuudessaan on lukuisia eri alakulttuureita ja variaatioita. Onko olemassa keskimääräistä suomalaisen kulttuurin edustajaa ja mitä sitten vaikka olisi? Se ei tee siitä käyttökelpoista yhteiskuntatieteellistä käsitettä.

Kulttuurin käsitteen noste yhteiskuntatieteissä 1980-luvulla kulki käsikädessä puoluepolitiikan kanssa: vasemmistolaisuuden alamäen ja Vihreiden esiinmarssin kanssa. Marxilainen ajatus siitä, että kulttuuri vain ja ainoastaan heijastaa tuotantovoimia ja tuotantosuhteita, on porvarillista hapatusta, alettiin kokea riittämättömäksi pyrittäessä ymmärtää postmodernia moniarvoistuvaa yhteiskuntaa. Louis Althusser oli löytävinään Karl Marxilta huomautuksen, että taloudelliset tekijät määrittelevät luokkataistelua ainoastaan viime kädessä. Brittiläinen kulttuurintutkija ja sosiologi Paul Willis esitti klassikkoteoksessa Koulunpenkiltä palkkatyöhön kulttuurin ja perusrakenteen, eli tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden, olevan samanarvoisessa asemassa ymmärtäessä nuorten työväenluokkalaisten miesten biker-kulttuuria. Hän näki yhteneväisyyksiä esimerkiksi tehtaan äänimaailman ja työväenluokkalaisten nuorten miesten kerhohuoneella kuunteleman Mötörheadin musiikin välillä. Vähän myöhemmin Suomessa Pertti Alasuutari ja kumppanit analysoivat maalta lähiöihin muuttaneiden miesten ”vapauden valtakuntaa” eli lähiöravintoloita samannimisessä teoksessa willisiläisittäin. Vulgaareissa tulkinnoissa kulttuuri alettiin nähdä täysin irrallisena perusrakenteesta, tuotantovoimista ja tuotantosuhteista, eli luokkakysymyksestä.

Lopullinen käänne tapahtui 1990-luvulle tultaessa ja Francis Fukuyaman esittäessä teoksessa Historian loppu G. W. F. Hegelin olleen sittenkin oikeassa ja ihmiskunnan historian moottorin olevan absoluuttinen henki, eli kulttuuri, ei niinkään ihmisten suhde aineelliseen todellisuuteen kuten Marx kirjoitti. Seuraavaksi Samuel P. Huntington esitti koko maailmanhistorian olevan kulttuurien välistä kamppailua. 2000-luvlla poliittinen oikeisto omaksui kulttuurin terrorismin vastaisen sodan nimissä hallinnollispoliittisena käsitteenä kritiikittömästi. Samat ihmiset, jotka allekirjoittivat Margaret Thatcherin ajatuksen siitä, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, ainoastaan ihmisiä, alkoivatkin ajattelemaan ihmisiä ennen kaikkea jonkin kulttuurin edustajana ja tämän kulttuurin määrittelevän ihmisten käyttäytymistä lainkaan miettimättä kulttuurin käsitteen ongelmallisuutta ja sen suhdetta materialismiin.

Mutta kuten jo alussa annoin ymmärtää, vuorovedet ovat jälleen vaihtumassa tai ainakin jossain piireissä Marx on tekemässä paluuta; oikeistohegeliläisestä idealismista ollaan siirtymässä takaisin todellisuuteen – maailman ymmärtämiseen aineellisena ja konkreettisena. Sen lisäksi, että yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ollaan jälleen kysymässä, mitä kulttuurin käsite edes tarkoittaa, niin kansalaisjärjestökentässä vaikkapa Rakennusliiton kampanja pimeää työvoimaa vastaan ja liiton toimitsijoiden tarkastukset rakennustyömaille ovat ilmauksia siitä, että kulttuuri käsitteenä on toissijainen tuotantovoimiin ja tuotantosuhteisiin nähden. Ei ole olemassa sellaista tuotantovoimista ja tuotantosuhteista erillistä ilmiötä kuin esimerkiksi työkulttuuri. Työehdot ja -sopimus, eli miten pääoman ja työvoiman välistä ristiriitaa pyritään hallitsemaan konkreettisesti, ilmenee nimenomaan työpaikan kulttuurina ja kulttuurissa. Samasta asiasta on käsittääkseni kyse Vasemmistonuorten kampanjassa, jossa oikeistohegeliläinen ituhippi-idealistinen abstrakti diskurssi, ”maahanmuuttokritiikki”, konkretisoidaan osaksi materialistista todellisuutta ”kriittiseksi keskusteluksi siirtolaisuudesta”. Maailmanhistoriaa ei määritä mikään hegeliläinen absoluuttinen henki, vaan materiaalisesta todellisuudesta käytävät luokkataistelut (jotka poliittinen oikeisto haluaa – tietoisesti tai tiedostamatta – tulkita kulttuurien väliseksi kamppailuksi jotta todellisiin epäkohtiin, tuotantosuhteisiin ja tuotantovoimiin, ei puututtaisi).

Rakas päiväkirja, oikeistoradikalismia, helsinkiläisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon poliittista retoriikkaa ja hänen hännystelijöitä – Timo Soinin sanoin propellipäitä – käsittelevän pamfletin kuusikymmentäsivuinen käsikirjoitus on ollut pöytälaatikossani jo kaksi kuukautta lähes koskemattomana. En ole edelleenkään päättänyt mitä teen sille. Maaliskuussa annoin sen kommentoitavaksi kollegoille ja sain varovaisen myönteistä kannustusta: pienten korjausten jälkeen se toisi uutta käytyyn keskusteluun. Mutta sitten iski itsekritiikki – tuo tieteilijöiden ja taiteilijoiden paras ystävä – ja kun kaiken lisäksi sain väitöskirjani rahoituksen kuntoon, aloin keskittymään vain ja ainoastaan sen kirjoittamiseen unohtaen koko pamfletin. Aloin miettimään, että onko Halla-aho sittenkään niin mielenkiintoinen – puhumattakaan, että olisi merkittävä – poliitikko, että ansaitsisi tulla käsitellyksi pamfletissa. Hän on kuitenkin vain yksi kaupunginvaltuutettu muiden joukossa.

Niin ikään siirtolaisuuden ja maahanmuuton ympärillä käyty keskustelu on muuttunut ja laajentunut viimeisten kuukausien aikana: SDP on yrittää itsetuhoisesti lähennellä Perussuomalaisia ja Soini ilmoitti Perussuomalaisten ottavan Halla-ahon listoilleen eduskuntavaaleissa (mikä oli varsin odotettavaa, itsekin olisi Soinin asemassa tehnyt niin kesyttääkseni oikeistoradikalismia osaksi perussuomalaista liikettä). Toiseksi Muutos 2011 -puoluehankeen voi unohtaa kokonaan: järjestön puuhamiehet eivät vieläkään ole onnistuneet saamaan kasaan tarvittavia kannatuskortteja puolueen rekisteröintiä varten. Tämä alleviivaa sitä, että keskivertosuomalaiselle kysymys maahanmuutosta on todella marginaalinen aihe tai heillä ei ole huomautettavaa nykyiseen maahanmuuttopolitiikkaan.

Alkuvuodesta niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden keskeiselle yhteydenpitkokanavalle eli Hommafoorumille oli rekisteröitynyt noin 3 800 nimimerkkiä (jotka ovat kirjoittaneet yli 300 000 viestiä noin 120 000 aiheesta). Suomessa vuoden 2010 alussa oli asukkaita 5 353 197. Hommafoorumille rekisteröityneet edustavat siis 0,07 prosenttia Suomen kansasta. Foorumin ydinjoukko on niinkin pieni kuin alle 50 aktiivia. He ovat kirjoittaneen neljänneksen kaikista viesteistä ja käytännössä pyörittävät keskustelua aloittamalla foorumilla uudet aiheet (mukaan luettuna linkittelevät esimerkiksi Helsingin Sanomien juttuihin, joissa käsitellään maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä, jonka jälkeen foorumia selailevat tietävät käydä spämmäämässä kyseistä keskustelua) sekä pitämällä keskustelua yllä vanhoissa aiheissa. Suurin osa nimimerkeistä ei osallistu keskusteluun laisinkaan.

Pamfletti sisältää sosiologisen profiloinnin propellipäistä. Rakensin sen analysoimalla Halla-ahon poliittisessa retoriikassaan luomaa viholliskuvaa. Politiikassa kun keskeisintä on poliittisen toimijan ja hänen kannattajiensa välinen homososiaalinen liittosuhde ja tämä liittosuhde rakentuu suhteessa poliittisen toimijan luomaan viholliskuvaan. Halla-ahon tapa tehdä erottelu ystävän ja vihollisen välillä on poikkeuksellisen voimakas suomalaisessa poliittisessa historiassa rauhan ajan poliitikoksi. Vertaan sitä pamfletissa Paavo Väyrysen harjoittamaan tahtopolitiikkaan 1980-luvulla, jolloin Keskusta haastoi SDP:n välirikonkin uhalla aikana jolloin Keskustan perinteinen kannattajakunta oli huvennut elinkeinorakenteen murroksen ja maaltamuuton johdosta. Keskustan onnistui syömään SDP:n kannatusta, mutta sai häirikköpuolueen maineen ja Väyrynen itse ajautui paitsioon. Noilta ajoilta on peräisin lentävä lause: ”Kepu pettää aina”. Väyryseen verrattuna Halla-ahon retoriikka vaikuttaa todella yksinkertaiselta, hän on helppo tutkimuskohde.

Analyysini osui aikalailla samoihin mihin Hommafoorumin oma asenne- ja taustakysely: kyseessä on ennen kaikkea nuorehkojen ja varhaiskeski-ikäisten, alemman keskiluokan, eteläsuomalaisten, kaupunkilaismiesten poliittinen liike – propellipäät poikkeavat huomattavasti esimerkiksi tyypillisestä Perussuomalaisten kannattajasta (ja Soini on tietoinen tästä ottaessaan etäisyyttä halla-aholaisiin). Halla-aholaisuutta voi siten ymmärtää alemman keskiluokan suhteellisella deprivaatiolla ja mieheyden kriisillä. Korkeakoulututkintokaan ei enää nykyään takaa vakituista virkaa ja nousujohteista uraa: ainoastaan epävarmuutta, silppu- ja pätkätyöläisyyttä. Kaiken lisäksi naisemansipaatio on johtanut siitä, että naiset osaavat nykyään asettaa edes joitain laatuvaatimuksia miehille, jotka unelmoivat traditionaalisesta porvarillisesta parisuhteesta. Konservatiivisen kasvatuksen saaneille, mutta unelmissaan epäonnistuneille, miehille Halla-ahon kaltaisen nörtin kirjoitukset punavihreiden feministien salaliitosta näyttävät menevän täydestä.

Tosin aivan viime kuukausina on ollut havaittavissa, että yhä useampi propellipää on alkanut ymmärtää, että suomalaisen maahanmuuttopolitiikan takana ei ole ollutkaan Halla-ahon luoma myytti punavihreiden feministien salaliitosta, vaan siitä ovat olleet vastuussa porvaripuolueet, joiden takana häärii ennen kaikkea Elinkeinoelämän keskusliitto ja suurpääoman edustajat. Halla-aho on tietoinen siitä, että tätä instituutioita vastaan ei kannata hyökätä, vaikka se olisikin oikea ”syyllinen”. Hänen kaltainen poliitikko kun saa helpoiten ääniä lyömällä kaikista heikoimpia ja puolustuskyvyttömimpiä, vetoamalla ihmisen alhaisimpiin passioihin. En ala tässä nyt käsittelemään kysymystä massojen pelosta. Jokainen nimittäin voi kuunnella Mikko Lahtisen alustuksen aiheesta täältä. Sekä Lahtinen että allekirjoittanut on hyödyntänyt Étienne Balibarin saman nimistä esseetä tutkimuksissaan.

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa käsitellyt sitä, kuinka Halla-aho väittää puolustavansa valistuksen perinnettä ja pyrkivänsä ”pidättäytymään verifioitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia”, mutta politisoidakseen maahanmuuttoon, uskontoon ja ihmisten identiteettiin liittyviä kysymyksiä yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa aiheesta ei haluta keskustella, hän joutuu rikkomaan kaikkia niitä normeja, jotka kuuluvat valistuksen perinteeseen ja rationaaliseen politiikan tyyliin. Niin ikään olen kirjoittanut siitä, että Halla-ahon poliittinen retoriikka tulee ymmärrettäväksi performatiiveina. Lukiessani Halla-ahon blogia, olen tullut yhtä vakuuttuneemmaksi siitä, että politiikkaa ja teologiaa ei voi erottaa toisistaan. Sen lisäksi, että jo Carl Schmitt esitti aikoinaan kaikkien valtio-opillisten käsitteiden olevan alun perin teologisia käsitteitä, niin poliitikko luodessaan homososiaalista suhdetta kannattajiinsa, seurakuntalaisiin, muistuttaa uskonnollista hahmoa. Halla-ahoa voisi verrata vanhatestamentilliseen profeettaan, joka suitsukkeita haisteltuaan ja näkyjä nähtyään varoittaa heprealaisia tulevasta vaarasta, jos eivät tee parannusta synneistään. Halla-aho ei halua varoittaa meitä ainoastaan luomastaan uhkakuvasta, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun. Mielestäni propellipäissä oudointa ei ole se, että he käyttäytyvät niin irrationaalisesti, vaan että he kuvittelevat olevansa rationaalisia. He ottavat Halla-ahon kieliposkella, ristiriitaiset ja tarkoituksellisella epäloogisesti kirjoitetut jutut tosissaan!

Pamfletin tarkoituksena oli osallistua kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen: käydä läpi valtio-opillisen ajattelun eli politiikan tutkimuksen perusteita käyttäen esimerkkinä Halla-ahoa. Toisin sanoen saada ne nuorehkot alemman keskiluokan kaupunkilaismiehet vielä kerran suhteuttamaan Halla-ahon väittämät tosiasioihin ja huomauttaa, että järjen käyttö on sallittua analysoitaessa poliittisia ilmiöitä. Vaikka en kirjoittaisi pamflettia loppuun, jo nyt se on auttanut allekirjoittanutta hahmottamaan uudesta näkökulmasta tiettyjä tämän päivän poliittisia kysymyksiä ja ilmiöitä, joita hyödynnän mm. väitöskirjassani. Tässä mielessä työ ei ole mennyt hukkaan.

Rakas päiväkirja, kuten puolitoista vuotta sitten hehkutin, menin tilaamaan Yhdysvaltojen itärannikon älymystön ja sivistysporvariston ikioman julkaisuun, The New Yorker nimisen lehden. Täytyy tunnustaa, että jokaista numeroa en jaksanut lukea läpi. Mutta huomasin, että moni suomalainen toimittaja seuraa sitä: Helsingin Sanomissa ja TV 2:n Ajankohtaisessa kakkosessa käsiteltiin monia samoja teemoja kuin The New Yorkerissa kuukauden tai kahden viiveellä. En uusinut tilausta, vaikka postiluukusta on tipahdellut tasaiseen tahtiin kehotuksia tähän.

The New Yorkerin sijasta tilasin toisen laatulehden, suomalaisen Hymyn. Menin sikäli halpaan, että lehtimyyjä soitti ja kertoi viikkohinnaksi tulevan vähemmän kuin yhden euron. Vasta myöhemmin tajusin, että toisin kuin The New Yorker, Hymy ilmestyy vain kerran kuukaudessa. Ei lehden tilaus silti talouttani kaada (nyt kun apurahat jälleen juoksevat) ja sitä paitsi olen tosissani: Hymy on laatulehti – omalla hyvällä tavallaan. Eilen postiluukusta tiphati ensimmäinen numero.

Tosin kuin Seiska, Hymy ei ole ilkeä. Se sisältää parhaimmat ja mehukkaimmat juorut niin Matti Nykäsestä kuin Johanna ”Tuxu” Tukiaisesta – kyllä, allekirjoittanut fanittaa ja seuraa kumpaakin – , mutta myös kansankielisiä yhteiskunnallisia artikkeleita, jotka eivät osoittele ketään sormella ja auttavat ymmärtämään ihmiselämän moninaisuutta. Esimerkiksi Tuula Juvonen on kirjoittanut siitä, kuinka Hymy oli 1960-luvun lopulla osa homojen vapautusliikkeettä. Tietenkin sen jutut olivat enemmän tai vähemmän shokeeraavia ja kyseenalaistaessaan vanhoja ennakkoluuloja loivat samalla uusia stereotypioita, mutta se ei tuominnut ketään aikana jolloin homoseksuaalisuuden harjoittaminen oli kriminalisoitu. Moni ihminen sai tietää Hymyn kautta ensimmäistä kertaa, mitä homoseksuaalisuus edes tarkoitti.

Kun viime kesänä tein pari pidempää junamatkaan, ostin aina evääksi pari tölkkiä olutta – ja Hymyn irtonumeron. Matka sujui rattoisasti olutta hörppien ja Hymyä lukien. Muistan esimerkiksi artikkelin, jossa toimittaja tekeytyi kerjäläiseksi ja kirjoitti reportaasin ihmisten suhtautumisesta häneen. Teksti ei ehkä ollut maailmankirjallisuuden tasoa, mutta yhteiskunnallisena puheenvuorona se oli yksi hienoimmista ymmärtäen tämän päivän kerjäläisyyttä, tuoden yhteiskunnalliseen keskusteluun ainutlaatuisen näkökulman.

Uusimmassa Hymyn numerossa haastateltiin nuorta somalialaissyntistä naista, joka on töissä ruotsinlaivalla parfyymikaupassa. Se oli kansankielinen juttu suomalaisesta, joka nyt sattuu vaan olemaan hipiältään tummempi ja uskonnoltaan muslimi, mutta osoitti hänen olevan samanlainen pallontallaaja kuin me kaikki muutkin (minkä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta nykyään se välillä tuntuu tietyissä piireissä unohtuvan). Kaiken lisäksi juttu sisälsi erinomaisen perustelun sille, miksi sana ”neekeri” ei ole hyväksyttävä ilmaisu tummaihoisesta ihmisestä: se ei viittaa ihonväriin vaan muistuttaa orjuudesta. Niin ikään lehdessä oli juttu asunnottomuudesta, kuinka asunnottomilla ei ole oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Sitä paitsi, kuka jaksaa olla asunnoton ja elää kadulla selvin päin?

Urho Kaleva Kekkonen teoksessa Demokratian itsepuolustus kirjoitti, että ”[p]arhainkin järjestelmä kompastuu täydellisyyteen pyrkiessään ihmiseen. Tämä tietoisuus velvoittaa demokratiaa kiinnittämään vakavaa huomiota kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen”. Hymy tuottaa Kekkosenkin kuuluttamaa kansalaisuutta monin verroin paremmin kuin poliitikkojen puheet tai valtionhallinnon viralliset ohjelmajulistukset. Ne kun ovat enemmän tai vähemmän ylhäältä päin ohjattua puhetta aiheuttaen enemmänkin välittömän vastareaktion. Mutta Hymyn toimittajat eivät asetu kansan tasolle, vaan ovat aidosti osa vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Hymy toteuttaa liberalismin periaatetta – johon niin ikään Kekkonen viittaa edellä mainitussa teoksessa – , joka kuuluu: ”elää ja antaa toistenkin elää”.

Hymy yhdistetään usein jollain kierolla tavalla SMP:läistyyeen. Tämä johtunee siitä, että lehden levikki on enemmän tai vähemmän korreloinut kyseisen puolueen kannatuskäyrän kanssa. En tiedä pitääkö paikkaansa Perussuomalaisten kohdalla. Mutta mielestäni Hymy on kaukana perussuomalaisuudesta juuri sen takia, ettei se lyö heikompaa tai aseta köyhiä kansanryhmiä tappelemaan keskenään (esimerkiksi tyyliin asunnottomat vs. siirtolaiset), vaan ymmärtää Juice Leskisen sanoin meidän kaikkien kuuluvan johonkin vähemmistöön. Kaikki poliittiset puolueet ovat hyvän puolella pahaa vastaan, mutta vasemmisto ja Hymy näkevät syyn epäoikeudenmukaisuuteen olevan ennen kaikkea yhteiskunnan taloudellisissa rakenteissa, pääoman ja työvoiman välisessä ristiriidassa, luokkasuhteissa.

Rakas päiväkirja, Vasemmistofoorumi on julkaissut ensimmäisen uuteen Peruste -sarjaan kuuluvan teoksen. Kyseessä on artikkelikokoelma, joka käsittelee omistamista ja rahaa yhteiskunnallisena suhteena. Kirjoitusten ajankohtaisuus ja laadukkuus yllätti allekirjoittaneen. Teos on vapaasti ladattavissa täältä.

Teoksen ehkä ajankohtaisin artikkeli on Lauri Holapan kirjoitus Rahan omistajat. Siinä käydään läpi finanssikapitalismin kehittymistä 1800-luvun lopulta. Usein vasemmistopiireissä nykyistä talouskriisiä on ollut tapana selittää narratiivilla, joka alkaa vuodesta 1971 kun Yhdysvaltojen presidentti Richard Nixon irrotti ”pahojen Chicagon poikien” neuvosta yksipuolisella päätöksellä dollarin kultakannasta rahoittaakseen Vietnamin sotaa. Seuraavilla vuosikymmenillä uusliberalismi tai monetaristinen talouspolitiikka levittäytyi kaikkialle maailmaan.

Tällainen tulkinta on kaunisteleva, sosiaalidemokraattinen, koska se antaa ymmärtää, että olisi mahdollista palata uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan kauden jälkeen takaisin keynnesiläiseen talouspolitiikkaan, jossa valtio kontrolloisi rahamarkkinoita ja elvyttäisi aina lamakauden aikana julkiseen talouteen investoimalla. Eräät taloustieteilijäthän ovat esittäneet, että olisimme jo palanneet keynnesiläisyyteen kun ensin Yhdysvalloissa liittovaltio joutui maksamaan pankkitukea estääkseen liikepankkeja kaatumasta ja viime päivinä olemme saaneet lukea Euroopan unionin tekevän saman epäsuorasti myöntämällä Kreikan valtiolle lainoja jotta eurooppalaiset suuret liikepankit eivät romahtaisi.

Holapan kirjoitus osoittaa, että keynnesiläysyyteen ei ole paluuta; se ei ole todellinen vaihtoehto. Kun Yhdysvallat siirtyi monetaristiseen talouspolitiikkaan – ja seuraavan kahden vuosikymmenen aikana muu maailma seurasi perässä – kyse ei ollut mistään oikeiston salajuonesta, vaan vilpittömästä pyrkimyksestä pelastaa kapitalistinen talousjärjestelmä ja vallitsevat tuotantosuhteet. Keynnesiläisyydessä kun rahamarkkinat toimivat niin jäykästi, että ne eivät tuottaneet huonoimpina vuosina pääomasijoittajille ja liikepankeille edes sen vertaa, että olisivat saaneet omansa pois.

Reaalitalouden kasvusta ja tuotannosta irrallinen finanssikapitalismi syntyi jo 1800-luvun lopulla kun pääomasijoittajat ja pankit halusivat nopeampia yksityisiä voittoja, minimoida riskit ja sosialisoida tappiot. Pörssi sellaisena kuin me sen tunnemme syntyi juuri sijoittajien riskin minimoimista varten. Siitä kuinka nopeasti osakkeet voidaan vaihtaa rahaksi käytetään hienompaa nimitystä: likviditeetti. Martti Servo & Napander laulaa siis likviditeetistä laulussa ”Saako pörssistä kottii”.

Sen lisäksi, että nykyisillä rahoitusmarkkinoilla ei ole mitään tekemistä todellisen tuotannon kanssa, on syytä muusta, että toisin kuin yläasteen yhteiskuntatiedon kurssilla väitetään, rahoitusmarkkinoilla asiathan eivät menee niin, että ensin keskuspankit lainaavat rahaa liikepankeille, jotka taasen lainaavat sitä eteenpäin yrityksille ja yksityisille ihmisille tai edes niin, että yritykset ja yksityiset ihmiset laittavat säästöön rahaa, jota sitten liikepankit lainaisivat edelleen. Todellisuudessa pankit lainaavat ensin ja saavat sitten rahaa keskuspankeilta. Kreikan talouskriisi on erinomainen muistutus tästä asiasta, joka on realiteetti, mutta josta vaietaan.

Vielä vähän aikaa sitten oli tapana sanoa, että nykyinen talouslama on pahin sitten 1930-luvun laman. Viimeiset viikot ovat osoittaneet, että asioiden laita ei ole niin: nykyinen talouslama on ylivoimaisesti historiallisen kapitalismin syvin. Asiaa pahentaa se, että kukaan ei ole keksinyt sellaista uskottavaa vaihtoehtoa nykyisyydelle, että kapitalistinen järjestelmä voitaisiin pelastaa kyseenalaistamatta samalla tuotantosuhteet, vaikka poliitikot ja jopa pankkiirit tulisivat katumapäälle ja myöntäisivät uusliberalismin tai monetaristisen talouspolitiikan olleen virhe.

Toinen huomionarvoinen artikkeli teoksessa on Erik Olin Wrightin kirjoitus perustulosta. En ala tässä nyt enempää käymään läpi keskustelua perustulosta: kuinka se toteutuessaan mahdollistaisi niin lakkoaseen ay-liikkeelle, luovan tilan elämään kuin korvaisi monimutkaisen ja auttamattomasti vanhentuneen sosiaaliturvan, vaan pyydän kiinnittämään huomiota siihen, kuinka perustulo tekisi tarpeettomaksi tuotantovälineiden kollektivisoinnin eli sosialismin tarpeettomana välivaiheena siirtyessä kapitalistisesta yhteiskunnasta kommunismiin. Mielenkiintoinen ajatus, jota en itse ole tullut aikaisemmin huomanneeksi.

Kuka vielä pari vuotta sitten olisi uskonut, että ajatus kapitalismista kommunismiin – monopolipelin kielellä yhteismaahan – siirtyminen olisi edes ajateltavissa oleva asia, puhumattakaan, että se olisi mahdollisuus? Eikä nyt edes ole kyse mistään Tiedonantajan huonosti kirjoitetuista ennustuksista kuinka kapitalismi kriisiytyy ja vallankumous tulee istumalla tumput suorina. Jopa porvarilliset taloustieteilijät myöntävät sen. Vasemmistofoorumin nyt julkaistussa kirjassa ei ainoastaan osoiteta kerrankin samalla kansantajuisesti mutta vakuuttavasti finanssikapitalismin umpikuja, vaan kyetään myös esittämään vaihtoehtoja kapitalismille. Se on jotain poikkeuksellista pari viime vuosikymmenen aikana vasemmistolaisessa ajattelussa.