Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, olen lueskellut sellaista suhteellisen tuoretta, Elisa Heinämäen kirjoittamaa, uskontotieteen väitöskirjaa kuin Tyhjä Taivas. Se kertoo ranskalaisen kirjailija ja filosofi Georges Bataillen uskonto(j)a koskevista käsityksistä. Alun perin ajattelin tutustua siihen huomattuani sen sisältävän osion Alexander Kojèven Hegel-tulkinnan vaikutuksesta Batailleen. Mutta sen lisäksi, että Heinämäen selkeyttää kuvaani Kojèvesta ja Hegelistä, on se hyvää 1900-luvun ranskalaisen filosofian kertausta allekirjoittaneelle. Niin ikään Bataillen tuotannon esittely suomenkieliselle yleisölle on itsessään kulttuuriteko, josta Heinämäki ansaitsee nöyrimmän kiitoksen.

Jos Heinämäen väitöskirjasta jotain negatiivista haluaa sanoa, ei Hegeliä käsittelevä osuus oikein ole vuoropuhelussa kahden myöhemmän osan kanssa. Tarkoitan, että toisesta ja kolmannesta osasta kyllä lukija voi arvata missä kohdin ”Hegelin varjo” on vaikuttanut Bataillen käsitykseen ateologisesta mystiikasta tai uhrauksesta, mutta suoraan asioita ei sanota. Näin ensimmäinen osa jää hieman irralliseksi. Todennäköisesti se on kirjoitettu eri aikaan kuin väitöskirjan toinen ja kolmas osa. Allekirjoittaneelle tällainen järjestely sopii koska itsekin olen samanlaisten ongelmien parissa painiskellut: kuinka saada teksti keskustelevammaksi omassa tutkimuksessani.

Kirjoitin jo aikaisemmin siitä, kuinka Hegel ratkaisi objektin ja subjektin välisen dualismin käsitteen käsitteellä. Hegelin mukaan ei ole olemassa inhimilliselle tietoisuudelle vastakkaista todellisuutta, ei edes kantilaisessa merkityksessä ”olioiden sinänsä” aluetta ja tämä idea on mielestäni myös bulterilaisuuden ydin. Niin sanotun tieteellisen realismin puolestapuhujat juuri tämän takia syyttävät Judith Butleria pseudotieteellisestä ajattelusta, vaikka todellinen ”syyllinen” on siis Hegel. Kyseinen hegeliläisyyden juonne on myös keskeinen kun ajatellaan Butlerin ja Luce Irigarayn välistä eroa kun tarkastellaan sukupuolieroa. Irigaraylle sukupuolierossa on aina jotain, mitä maskuliininen diskurssi ei pysty paljastamaan – eikä saisi edes yrittää paljastaa. Rosi Braidotti valitsee taasen kolmannen tien suhtautumisessa sukupuolieroon: strategisen essentialismin.

Mutta ennen kaikkea olen Heinämäen väitöskirjan innoittamana palannut miettimään Kojèven väitettä historian lopusta, halusta ja kuolemasta.

Kojèvelle negatiivisuuden käsite on keskeinen ihmistä kuvaava määre, ihmisen olemus. Ilmiömaalimassa negatiivisuus ilmenee haluna, ihmisen tarpeena mennä itsensä ulkopuolelle hakien tyydytystä. Negatiivisuus on maailmaa tuhoava luova voima: ihminen tuhoaa annettua, luonnollista, maailmaa ja tekee siitä kaltaisensa, inhimillistää maailmaansa. Tämä tapahtuu joko työllä tai kielellä. Maailman haltuunoton lisäksi oleellista on tosiin ihmisiin kohdistuva halu; ihmisten välinen halu on luonteeltaan toisen halun halua. Halun halu on sama kuin tulla toisen tunnistamaksi omassa olemassaolossani. Tämä kaikki on selvää.

Mutta Hegelin filosofia sisältää mielenkiintoisen paradoksin, jonka ymmärsin vasta nyt. Historian loppu merkitsee myös hegeliläisyyden loppua. Kojèven mukaan Hegelin ajattelun ja Hengen fenomenologian logiikka edellyttää sen, että historia on loppu: inhimillinen luonnollisen maailman tuhoaminen eli haltuunotto on loppunut eikä avointa tulevaisuushorisonttia enää ihmiskunnalle ole. Hegel oli ”historiallisen ajan filosofi”, ja hänen luomansa käsitteensä pätivät vain tuona aikana: ”Minervan pöllö lähtee lentoon vasta hämärän laskeutuessa”. Väitöskirjassani tulen esittämään, että ennen historiaa oli spinozalainen substanssi ja kun historia loppui palattiin metafyysiseen monismiin. Niin ikään väitän, että Butler on historian lopun ajattelija koska hänellä subjekti ja substanssi, diskurssi ja oleminen lankeavat yhteen.

Vaikka historia loppui yli kaksi sataa vuotta sitten ja Kojèven mukaan sosialismi ja kapitalismin välinen vastakkainasettelu oli näennäistä, vasta kylmänsodan päättyminen toi esille sen, että luonto on otettu kokonaan haltuun; kapitalismi ei kykene enää levittäytymään uusille mantereille – ainakaan pallolla. (Nokkelimmat huomaavat, että lainaan tässä havainnossa Kojèven lisäksi Francis Fukuyamaa sekä Immanuel Wallersteinia.) Ja mitä muihin planeettoihin tulee, tieteisfantasioiden kulta-aika kuului niin kylmänsodan ajalle ennen tulevaisuushorisontin kuihtumista ja ihmiskunnan pikkusieluistumista. Politiikan tutkijalle tilanne on vielä haastavampi kun pitäisi käsitteellistää historian lopun jälkeistä politiikkaa, molemminpuoleisen tunnustamisen problematisointi ei riitä.

Rakas päiväkirja, kävin tänään tyhjentämässä työhuoneeni tavaroista. Joulun jälkeen luovutan sen avaimen pois. Me pari tutkijaa, jotka emme olleet onnistuneet saamaan rahoitusta ja/tai emmekä oikeasti tarvitse työtilaa yliopistolta joudumme luovuttamaan huoneen eteen päin. Laitoksella on aloittamassa työskentelemään uusia tutkijoita vuoden alusta. Vaikka en ole työhuoneella paljon vaikuttanut tai osallistunut laitoksen elämään, silti jaetullakin huoneella oli sekä symbolista että materiaalista arvoa allekirjoittaneelle: valokopiokone, printteri ja laitoksen tarjoamat toimistotarvikkeet ovat olleet ahkerassa käytössä siitä lähtien kun kesällä 2005 sain työtilan yliopistolta silloisesta Attilan kiinteistöstä.

Toiseksi haikea olo tulee siitä, että tuskin ainakaan jatko-opiskelijana palaan laitokselle vaikka rajoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen saisinkin. Sen kirjoittaminen kun on loppusuoralla – ainakin uskottelen itselleni niin. Syksyllä leikkasin opiskelijakorttini, en ole enää Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan jäsen. Vuodenvaihteessa jätän hyvästi vanupallero-organisaatiolle, viikontakaiset pikkujoulut olivat viimeinen tapahtuma johon osallistuin järjestön jäsenenä. Ensi vuodelle riittää kuitenkin hommaa. Seuraavassa tärkeimmät.

* Kahden sisällä olevan artikkelin työstäminen

*Järjestökuviot (Tatten hallitus & Vasemmistoliiton Pirkanmaan piirijärjestön hallitus)

*Lautamieheily Tampereen käräjäoikeudessa

* Feministisen yliopistopedagogiikan kurssin loppuun suorittaminen

* Mahdollisesti luentosarjan pitäminen syksyllä maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä (luennon rungon ja pohjatyön teen edellä mainitun kurssin lopputyönä)

* Väitöskirjan loppuun kirjoittaminen

Viimeksi mainittu vienee kaikesta edellä olevasta noin 80%. Vaikka on ilmiselvää, että yhtenä syynä siihen miksi en saanut yliopistolta apurahaa ja nyt joudun luovuttamaan huoneeni pois on se, että tutkimukseni ei oikein sovellu politiikan tutkimuksen laitoksen profiiliin, niin siitä huolimatta pyrin ensisijaisesti väittelemään siellä. Toinen mahdollisuus olisi naistutkimuksen oppiaine, se on nykyään osana sosiaalitutkimuksen laitosta Tampereella.

Joulusiivous on tehty ja pakkaan vaatteita sekä tutkimuskirjallisuutta matkalaukkuun. Haikea olotila täytyy kääntää vahvuudeksi: allekirjoittaneella ei ole nyt muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa mahdollisimman nopeasti väitöskirjan käsikirjoitus valmiiksi. Kuulemma se on mahdollista tehdä viidessä kuukaudessa, jos sitä kirjoittaa kokopäiväisesti.

Rakas päiväkirja, olenkin ihmetellyt miksi suomalaisista yli 80% kuuluu luterilaiseen kirkkoon ja varsinkin nykyisissä päähallituspuolueissa, Keskustassa ja Kokoomuksessa, kristinuskolla on ollut vahva asema. Nyt asia selvisi kun luin keskustalaisen kansanedustaja Antti Rantakankaan puheenvuoron siitä, miksi kaikista köyhimmiltä olisi leikattava toimeentulotukea. Hänelle pakolaisten saama toimeentulotuki (376 euroa kuussa) on liikaa, se kun aiheuttaa hänen mukaansa katkeruutta. Rantakangas ei tarkenna sitä kenessä se aiheuttaa katkeruutta: Björn Wahlsroosissa, Aatos Erkossa vai kenties Rantakankaassa itsessään. Onko hänen oma liksa niin pieni, että nyt suunnitteilla oleva 84 euron leikkaus pitäisi siirtää hänen tilipussinsa tilkkeeksi?

Muistan pyhäkoulusta kertomuksen matkalaisesta, jonka maantierosvot olivat pahoinpidelleet ja ryöstäneet. Keskustalainen tuli paikalle, näki hänet ja väisti, samoin teki kokoomuslainen. Mutta paikalla saapuneen laupiaan samarialaisen tuli pahoinpideltyä matkamiestä sääli ja hän valoi öljyä ja viiniä pahoinpidellyn haavoihin ja sitoi ne. Hän vei tämän majataloon ja maksoi hänen yöpymisensä ja enemmänkin. Ketkä ovat tämän päivän laupiaat samarialaiset, se nähdään ensi viikolla Eduskunnassa budjettikäsittelyn yhteydessä kun porvarihallitus esittää pakolaisten vähäisestä toimeentulotuesta leikattavan.

Vallanhimoisena poliitikkona Rantakankaan on laitettava köyhä kansa (esim. työttömät vs. pakolaiset) tappelemaan keskenään jotta kansajoukot eivät uhkaisi hänen omaa ja pääoman valta-asemaa. Tätä toteuttaakseen hän tyypillisenä keskustalaisena poliitikkona on valmis myymään vaikka mummonsa tai kieltämään Kristuksen ilosanoman kunhan hinnasta sovitaan. Niin Rantakangas kuin useimmat muut keskustalaiset ovat tietoisia siitä, että he rikkovat Jumalan sanaa potkiessaan päähän pakolaisia ja siksi he tarvitsevat Jeesuksen sovintoverta?

Rakas päiväkirja, kun loppuvuoden aikataulun väänsi tarpeeksi löysäksi, ennättää tehdä kaiken sen, minkä aikookin. Tällä viikolla sain lähetettyä englanninkielisen artikkeliluonnoksen kielentarkastukseen – valmis lehteen lähetettäväksi se ei vielä ole. Seuraavaksi vuorossa on joulusiivousta ja kokoustamista ennen kuin lähden puoleksitoista viikoksi joululomalle Hyvinkäälle. Toisin joululomalle ajattelin ottaa hieman luettavaa ja kirjoitettavaa mukaan jotta aika kuluisi rattoisammin. Tampereelle palaan ennen vuodenvaihdetta koska joudun ilmoittautumaan työvoimatoimistoon: en saanut yliopiston apurahalle jatkoa ja seuraavan kerran mahdollisuutta saada rahoitusta jostain olisi aikaisintaan maaliskuussa.

Joka tapauksessa, ensi vuonna sekä vähennän luottamustoimia että olen kirjoittamatta ylimääräisiä artikkeleita. Väitöskirja on pakko saada kasaan (oli rahoitusta sen kirjoittamiseen eli ei).

Alkuvuodesta päivitän tutkimussuunnitelmaa. Näyttäisi siltä, että väitöskirjastani tulee reilut 200 sivuinen teossa, jossa on johdannon ja loppuyhteenvedon välissä kaksi osaa. Nyt kun katson taakse päin näen tehneeni paljon turhaa taustatyötä. Olisin voinut jatkaa suoraan pro gradusta väitöskirjaan ja tohtoroitua kolmessa vuodessa. Iso Britanniassa tällainen työskentelyaikataulu olisi normi. Toisaalta jatko-opinnoilla venyttely ja vanuttelu on antanut mahdollisuuden kaljamahan henkiseen kasvattamiseen. Niin ikään osaa nyt luonnoksiksi jääneistä esseistä ja muistikirjamerkinnöistä on mahdollista hyödyntää myöhemmin – toivottavasti.

Olen myös miettinyt mahdollista post doc -tutkimuksen aihetta. Voisin keskittyä femininisaation käsitteeseen. Väitöskirjani teema yhdistettynä nyt syksyllä kirjoittamieni artikkeleihin, luo nimittäin uuden näkökulman kyseiseen ilmiöön. Problematisoimalla maskuliinisuuden ja mieskulttuurien muutosta on mahdollista havaita kuinka erilaiset feministiset teoriat kamppailevat sukupuolieron ontologiasta. Viittasin jo lokakuussa tähän kirjoittaessani kuinka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä niitä käsittelevien mediakuvastojen ja elämäntyylin keskiluokkaistumisen ansiosta Femininisaatiossa on kyse samasta ilmiöstä: sukupuolieron uudelleenneuvottelu ja politisoiminen on paradoksaalisesti hyödyntänyt keskiluokkaisia miehiä, ei naisfeministejä jotka ovat politisoineet kysymyksen sukupuolierosta.

Kuin sopivasti, suomalaiset säätiöt ovat hiljattain avanneet post doc -poolin, jota kautta on mahdollista hakea väitöskirjan jälkeisiin ulkomailla tehtävään tutkimukseen rahoitusta yhteishaulla.

Rakas päiväkirja, huomenna vietetään itsenäisyyspäivää. Yritän välttää television avaamista koko päivänä. Yleisradion, puhumattakaan muiden tiedotusvälineiden, tarjoama itsenäisyyspäivän kuvasto kun on niin vulgaaria ja epä-älyllistä. En viitsi alkaa tässä sitä sen yksityiskohtaisemmin analysoimaan, mutta yhteen asiaan haluan kiinnittää huomiota: myyttiin kansallisesta yhtenäisyydestä. Akateemisessa historiankirjoituksessa myyttiä niin sanotusta Talvisodan hengestä on jonkin verran käsitelty. Sen sijaan peruskoulujen ja lukioiden historianopetuksessa ja tiedotusvälineissä uusinnetaan edelleen Talvisodan aikana valtioneuvoston tiedotusyksikön tuottamaa propagandakuvastoa ilman kritiikkiä.

Mielenkiintoisinta on se, että sodan kokeneiden aikalaismuistoja pidetään populaareissa julkaisuissa jotenkin autenttisimpina kuin akateemisen historiantutkimuksen. Tällöin ei ymmärretä sitä, että nimenomaan rintamalla ollut sotilas oli kaikista alttein sotapropagandalle ja hänen näkemyksensä sodankulusta oli kaikkein vääristynein – silloin kun tarkastellaan sodankulkua yleensä. Tietenkin sotilaan henkilökohtainen kokemus juoksuhaudan pohjalla tykistökeskityksen keskellä on niin autenttinen kuin voi olla. Muta sen sijaan yleiset arviot sotilaiden taistelukunnosta, moraalista, tappioista, menestyksistä ja sankariteoista olivat kaikki enemmän tai vähemmän valtioneuvoston tiedotusyksikön värittämiä kertomuksia. Eihän yksittäisellä sotilaalla ollut mitään mahdollisuutta saada muualta tietoa sodankulusta tai kotirintamalta kuin virallisista tietolähteistä. Talvisodan aikaisen propagandan ja todellisuuden erottaminen toisistaan on vaikeaa koska valtioneuvoston tiedotusyksikön harjoittama propaganda oli niin onnistunutta, että se elää vielä tänäkin päivänä hyvin.

Mitä kansalliseen yhtenäisyyteen tulee, on tapana kertoa, että Talvisodan aikana Suomi taisteli yhtenä rintamana Neuvostoliittoa vastaan, mutta Jatkosodassa kansankunnan yhtenäisyys oli koetuksella varsinkin sen jälkeen kun niin sanottu vanha raja ylitettiin. Todellisuudessa jo Talvisodan aikana oli toista sataa ihmistä turvasäiliössä eli vankilassa poliittisten mielipiteittensä takia, ilman että heitä olisi syytetty mistään, ja vielä suurempaa määrää valtiollinen poliisi tarkkaili. Ollaan mitä mieltä tahansa näiden toisinajattelijoiden tarkoitusperistä tai näkemyksistä, olisi lopetettava valehtelu yhtenäisestä kansakunnasta Talvisodan aikana.