Väitöskirja


Rakas päiväkirja, varasin lentoliput New Yorkiin ja takaisin. Siitä onkin jo viisi vuotta kun edellisen ja ainoan kerran olen kävellyt Ison omenan katuja pitkin.

Loppusyksyllä 2007 allekirjoittanut oli saanut matka-apurahan Rutgersin yliopistossa järjestettyyn The Future of Feminist Theory nimiseen konferenssiin. Rutgersin yliopisto on siis New Jerseyn valtion yliopisto ja kyseinen konferenssi järjestettiin New Brunscwikin sympaattisessa pikkukaupungissa, jonne pääsi Penn Stationilta noin 40 minuutissa, eli yhtä nopeasti kuin Helsingistä paikallisjunalla matkustaa Hyvinkäälle.

Ennen siirtymistä New Brunscwikiin ennätin hortoilla New Yorkissa puolitoista vuorokautta. Ensimmäisenä iltana kävin lähinnä syömässä big mäkin ja menin aikaisin nukkumaan katsottuani hotellihuoneessa ensin lastenohjelmaa, jossa Star Trek TNG:ssä sokeaa luutnantti Geordi Le Forgea näytellyt LeVar Burton puhui alluusioita, optisista harhoista.

Seuraavana aamuna syötynä aamiaiseksi köyhiä ritareita pekonilla lähdin kävelemään 31. kadulla sijainneelta yhden tähden hotelliltani kohti Manhattanin eteläkärkeä – ja takasin. Iltapäivällä tein vielä toisen kävelyretken Yhdistyneiden kansakuntien, Rockefeller Centerin, NBC:n studioiden ohitse ja Times Squaren kautta Empire State Buildingille, jonka huipulle pääsin sopivasti iltahämärän laskeutuessa. Kolmantena matkapäivänä ennätin käydä nopeasti Keskuspuiston eteläkärjessä ennen kuin lähdin kohti juna-asemaa ennen puolta päivää.

Onnittelin itseäni tehokkaasta ajankäytöstä.

Nyt suunnitelmissani on koluta New Yorkia lisää ja tehdä matkat Uuteen-Englantiin sekä Washington D. C.:hen.

Tällä kertaa ajattelin varata hostellin aluksi Chelseasta, josta toisena päivänä tarkoitukseni olisi suunnata kohti Keskuspuistoa, aloittaa sieltä, mihin edellinen tutustumiskierrokseni päättyi, ja käydä Metropolitanin taidemuseossa. Kolmantena päivänä matkustan Amtrakilla Bostoniin, jossa teen lyhyen kävelyretken iltapäivällä, yövyn ja suuntaan seuraavana aamuna Providenceen, H. P. Lovecraftin synnyin- ja ennen kaikkea kuolinkaupunkiin.

Seuraavat neljä päivää vietän jälleen New Yorkissa. Alkuperäinen suunnitelmani (ja syy siihen, miksi juuri nyt päätin vihdoin ja viimein tehdä itärannikon kierroksen) oli olla vanhan opiskelutoverini vieraana. Hän työskentelee nykyään Yhdistyneissä kansakunnissa ja oli luvannut esitellä uutta kotikaupunkiaan sikäli kun hänellä on aikaa. Mutta nyt tämä on epävarmaa: hän kun ei välttämättä ole maaliskuun lopulla koko kaupungissa. Joka tapauksessa, tarkoitukseni olisi ainakin tutustua vielä lisää Manhattanin erikoisuuksiin, Bronxin ghettoihin ja ennen kaikkea Brooklynin hipstereihin ja oluihin. Edellä mainittu ridgeforestermaisen leuan omistava mainio supliikkimies tai siis Pelottava Pontso kun asuu ”maikkinsa” kanssa nimenomaan hipstereistä ja hasidijuutalaisista kuuluisaksi tulleella Williamsburgin alueella.

Ennen Suomeen palaamista teen kolmen päivän retken Yhdysvaltojen pääkaupunkiin. Tarkoitukseni on tutustua tärkeimpiin hallintorakennuksiin, puistoihin ja ennen kaikkea käydä Washingtonin keskustassa sekä lentokentällä sijaitsevissa avaruus- ja ilmailumuseoissa, joista löytyvät muun muassa kuulaskeutuja Eaglen replika ja ydinpommia kuljettanut B-29 Enola Gay.

Yhdeksäntenä matkapäivänä suuntaan Newarkin lentokentälle.

Rakas päiväkirja, joululomalla luin yli kymmenen vuotta sitten Zygmunt Baumanin kirjoittaman teoksen Notkea moderni. Se oli jäänyt syystä tai toisesta väliin. Aikaisemmin olen lukenut hänen kaksi muuta suomennettua teostaan: Postmodernin lumo ja Sosiologinen ajattelu. Ne tulivat tutuiksi suorittaessani avoimessa yliopistossa sosiologian perusopintoja toista vuosikymmentä sitten. Baumanin kolmanteen suomennettuun teokseen tartuin siksi, että Anu Kantolan toimittamassa kirjassa Hetken hallitsijat käytetään siinä olleita käsitteitä sekä teemoja ja ajattelin Baumanin teoksen muutenkin potkivan pari kuukautta jäissä ollutta väitöskirjaani eteenpäin.

En joutunut pettymään Baumaniin. Aikalaiskritiikissään hän vaikuttaa sosiaalidemokraattisemmalta ja syvällisemmältä versiolta tajunnanvirtateoksesta Länsimaiden tuho suuren yleisön tuntemasta Timo Vihavaisesta.

Siirtymään raskaasta modernista notkeaan moderniin (kuten Bauman itse asian ilmaisee) tai teolliseen tuotantoon perustuneesta kuriyhteiskunnasta jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan (kuten Michael Hardt ja Antonio Negri sanovat), voi suhtautua kahdella tavalla: tervehtiä sitä ilolla tai nähdä sen modernin rappeutumana. Bauman valitsee jälkimmäisen tulkinnan käsitellessään niin emansipaatiota, yksilöllisyyttä, aikaa/tilaa, työtä ja yhteisöä. Allekirjoittanut sekä mainitsemani Hardt ja Negri samana vuonna kuin Bauman julkaisemassa omassa vastaavassa teoksessa, Imperiumi, sen sijaan ymmärtävät sen sisältävän potentiaalin, eivät kaipaa menneeseen.

Lyhyesti ilmaistuna, Hardtin ja Negrin kuvaus siitä, miten maailma makaa ja miten tähän on tultu voittaa 6-0 Baumanin, mutta hän on loistava harjoitusvastustaja, jota kritikoimalla saanen kirjoitettua väitöskirjani johdantoluvun alun uusiksi.

Notkeassa modernissa Bauman kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Hän ei saa sanottua suustaan, mikä yhdistää hänen kuvaamiaan rappeutumisilmiöitä sekä ehdottamiaan lääkkeitä niihin; siirtymää raskaasta modernista notkeaan – ja takaisin. Luce Irigarayta joskus lukeneet ymmärtävät sen, mistä on puhe Baumanin teoksen englanninkielisestä nimestä tai viimeistään johdantoluvussa: notkea on sama kuin neste, jotka ”virtaavat, läikkyvät, loppuvat, lässähtävät, tulvivat, vuotavat, lainehtivat, pisaroivat, noruvat ja valuvat. Tosin kuin kiinteät aineet, niitä on vaikea pysäyttää – ne kiertävät esineiden ympäri, sulattavat niitä ja porautuvat tai liottavat tiensä niiden läpi.” (Bauman 2002, 8.)

Tiedän, että kaikki eivät pidä seuraavankaltaisesta sukupuolen olemuksellistamisesta: nainen / feminiininen on nestemäinen, mies /maskuliininen kiinteä. Mutta tällainen irigaraylaisten metaforien kanssa leikitelty sopii yhteen sen tosiasian kanssa, että siirtymä raskaasta modernista notkeaan moderniin limittyy historiallisesti samaan ajanjaksoon kuin toisen aallon feministinen synty, 1960- ja 1970-luvun taiteessa. Ne sosiaaliset faktat, joista Bauman kirjoittaa, ovat seurausta nimenomaan tästä sosiaalisesta murroksesta, naisemansipaatiosta.

En väitä, että feministinen liike olisi tiennyt mitä tulevan pitää esimerkiksi lanseeratessaan iskulauseen ”henkilökohtainen on poliittista” (mikä käytännössä yhdistää Baumanin Notkassa modernissa käsittelemiä teemoja). Mutta politiikka on voimien yhteentörmäystä, jonka lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Tässä mielessä aikaisemmin mainittu Vihavainen on rehellisempi kuin Bauman. Hän on rehellisesti naisvihamielinen ja ehdottaa naisten sulkemista takaisin yksityisyyteen ratkaisuksi länsimaisen elämäntyylin rappioon ja normien vesittymiseen. Sen sijaan Bauman kirjoittaa: ”Todellinen vapautuminen edellyttää nykyisin ’julkisen sfäärin’ ja ’julkisen vallan’ kasvattamista, ei karsimista. Nyt jos koskaan julkisen sfäärin täytyy kiihkeästi puolustautua yksityisen tunkeilulta – joskin, paradoksaalista kyllä, lisätäkseen eikä kaventaakseen yksilön vapautta” (Bauman 2002, 66).

Tiedän, että esimerkiksi kaikki feministiset journalismin tutkijat eivät pidä siitä, kun puhutaan vaikkapa julkisuuden femininisoitumisesta uutisjournalismin viihteellistymisenä tai eri genrejen sekoittumisena. Mutta siitä huolimatta pyydän lukemaan yllä olevan sitaatin siten, että vaihdatte yksityisen tilalle sanan nainen ja julkisen tilalle mies. Kyseinen teksti ei ala ainoastaan tuntua sosiaalidemokraattiselta vaan suorastaan fascistiselta. Bauman kaipaa siis muurin pystyttämistä jälleen yksityisen ja julkisen väliin siten, että palataan halkaistuun kartesiolaiseen subjektiin, jotta yksityinen mahdollistaisi julkisen vapauden miehekkään ”rationaalisine” keskusteluineen à la Habermas jne. Nainen tai feminiininen uhrataan jälleen kerran miehisen järjestyksen eteen.

Psykoanalyyttisemmin ilmaistuna Slavoj Žižek varhaisemmissa kirjoituksissa esitti jotain samanlaista kieltäytyessään keskusteluissa Judith Butlerin kanssa politisoimaan lacanilaista reaalista väittäen sen itsessään olevan politiikan, symbolisen järjestyksen, edellytys. Butlerin mukaan reaalinen perustuu heteroseksuaaliselle oidipuskompleksille ja ydinperheideologialle pitäen yllä heteroseksuaalista matriisia tai hegemoniaa (mikä oli ja osittain on vieläkin nähdäkseni raskaan modernin tärkeimpiä kurinpidollisen vallankäytön muotoja) ja se on Žižek in sokea piste.

Mutta ennen kuin haukutaan liikaa Baumania (tai Žižekiä) antifeminismistä, on huomattava radikaalista sukupuolieron teoriasta ja nomadisesta naisfeminismisubjektista kirjoittavan Rosi Braidotti tarjoavan niin ikään jotain samantyyppistä ratkaisua kuin Bauman. Hänen mukaansa sukupuolieroa ei saisi kyseenalaistaa vaan se pitäisi jättää silleen (kuten Martin Heidegger asian ilmaisisi) ja sen olemassaolo pitäisi ottaa politiikan lähtökohdaksi. Braidotti on sukupuolisensitiivisempi kuin Bauman: edellä mainittu ymmärtää sukupuolieron vaikuttavan kaikkiin ja kaikissa muissa eroissa itsen ja toisen välillä kuin itsessä.

Rakas päiväkirja, allekirjoittaneella on pitkästä aikaa työhuone yliopistolla, yritän saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa väitöskirjani johdantoluvusta uuden version. Olen hämmentynyt saamastani palautteesta: loppu pitäisi siirtää alkuun ja johdantoluvun olisi syytä olla selkeämmin yhteydessä artikkeleissa esitettyihin teemoihin.

Myös epäoleellisuudet on leikattava pois tai siirtää alaviitteeksi, argumentointia olisi vahvistettava: ensimmäistä versiota kirjoittaessa unohdin lähteitä.

Sen lisäksi, etten ole aina onnistu pitämään papereita järjestyksessä, olen lukenut kokonaan uusia teoksia. Yksi tällainen teos, jonka tilasin yliopiston kirjastoon, oli Terrell Carverin kirja Men in Political Theory.

Carverin teos vahvistaa väitöskirjani hypoteesin. Toisaalta se on ihmeellisen ohuesti kirjoitettu Bristolin yliopiston valtio-opin professorin työksi. Useimmat Terrellin käsittelemät politiikan teorian klassikot (Platon, Aristoteles, Jeesus [sic], Augustinus, Machiavelli, Hobbes, Locke, Rousseau, Marx, Engels) käydään sitaattien avulla läpi muutamaan kommentaariin ohimennen viitaten. Luvut ovat kuin aineopintoja tai korkeintaan syventäviä opintoja suorittavan perustutkinto-opiskelijan seminaariesitelmiä.

Esimerkiksi Niccolò Machiavellia käsitellessään viittaa Hanna Fenichel Pitkinin tulkintaan, josta olen itsekin kirjoittanut aikaisemmin. Mutta sen lisäksi Carver tekee huomion: Machiavellin anti (kriittiselle) miestutkimukselle on siinä, että ruhtinaan edustaman hegemonisen maskuliinisuuden (mistä Carver käyttää ilmaisua alfa-uros viitaten Machiavellin tapaan ymmärtää ruhtinas myös eläimenä: kettuna ja leijonana) lisäksi hän käsittelee miehiä, jotka eivät kykene saavuttamaan hegemonista maskuliinisuutta.

Tässä Machiavelli eroaa liberalismin esi-isistä, Thomas Hobbesista ja John Lockesta, jotka eivät ainoastaan pyri kieltämään sukupuolieroa ottamalla miehen normiksi vaan samanlaistamaan miehet keskenään. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, poliittinen liberalismi pyrkii kieltämään erot niin miesten ja naisten välillä kuin miesten kesken kurinpidollisella vallankäytöllä, jotta voisi väittää kaikkien olevan samalla viivalla. Yhteiskuntasopimukseen viittaaminen on keskeinen poliittinen strategia liberalismin isillä tässä.

Modernille oli siis ominaista voimakas yhtenäiskulttuuri, jota tuotettiin kurinpidollisilla instituutioilla normalisoiden miehiä ja naisia, vaikka samalla oltiin puhuvinaan vapaudesta.

Sen sijaan postmodernissa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme palaamassa miesten moneuteen. Ruhtinaan ja kansajoukkojen välistä valtaa problematisoineesta Machiavellista on tullut ajankohtaisempi ajattelija kuin liberalismin isistä. Tämän on keskeisiä väitöskirjani teesejä.

Carver kiinnittää huomiota siihen, että Machiavellin tapa käsitteellistää mieheyttä sopii hyvin yhteen hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa. Ihmetyttääkin miksi hän jättää kertomatta mistä tämä johtuu: Antonio Gramsci kehitti alun perin koko hegemonian käsitteen Machiavellin innoittamana (ja vasta 1980-luvulla R. W. Connell yhdisti sen maskuliinisuuteen).

Haasteena allekirjoittaneella hypoteesini lunastamiseksi on se, että toisaalla väitän hegemonisen maskuliinisuuden kuvaavaan miesten ja naisten sekä miesten keskinäisiä valtasuhteita nimenomaan modernissa yhteiskunnassa. Miten yhtälöön sopii ajatus siitä, että modernin hegemonian käsite polveutuisi Machiavellilta, joka kuitenkin ennakoi postmodernia mieheyttä?

Niin ikään, vaikka Machiavelli käsittelee muutakin kuin hegemonista maskuliinisuutta kuten Carver esittää, eikö näin ajateltuna marginalisoidut maskuliinisuudet kuitenkin rakennu suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen ja näin ollen ne hegeliläistä dialektiikkaa uusintaen eivät olisi todellisia vaihtoehtoja hegemoniselle maskuliinisuudelle?

Rakas päiväkirja, olenpa tässä kirjoitellut uutta artikkelia, jonka lähettänen lokakuussa tieteelliseen julkiasuun arvioitavaksi. Kyseessä on vanhan propellipäitä käsitelleen seminaaripaperini uudelleenlämmittely. Artikkelissa pyrin vastaamaan kysymykseen, miksi nimenomaan nuoret miehet ovat innostuneita kolmannen aallon oikeistoradikalismista.

Empiirisenä materiaalina artikkelissa käytän muun muassa oululaisen perussuomalaisten kansanedustajan ja eduskunnan kuopuksen Olli Immosen kotisivuja ja blogikirjoituksia.

Kirjoitus on edennyt ja uskaltaudun tässä vaiheessa tekemään muutaman huomion.

Immosen kotisivut ovat selkeät ja kokoavat erinomaisesti etusivulle yhteen ne teemat (vasemmalla reunassa) ja nettiyhteisöt (oikea reuna), joista kolmannen aallon oikeistoradikalismi Suomessa rakentuu: Hommafoorumi, Jussi Halla-ahon blogi, Sanan vapauden puolesta ry ja perussuomalaiset.

Immosen blogikirjoitukset eivät sisällä mitään sellaista uutta ”caustia”, josta Hommafoorumia tai Halla-ahon blogia seurannut ei tietäisi tai olisi kuullut. Poikkeuksen tekee muutama kirjoitus Oulun paikallispolitiikasta (jotka nekin liittyvät enemmän tai vähemmän maahanmuuttopolitiikan arvosteluun). Immonen kierrättää vanhaa.

Politiikan tutkijalle yllätys onkin se, että Immonen on täysin reaktiivinen toimija suomalaisessa kolmannen aallon oikeistoradikalismissa. Hän ei tuo keskusteluun mitään uusia teemoja tai edes lämmittele halla-ahomaisesti tyyli-intensiivisellä retoriikalla. Hän on harmaa kuin Matti Vanhanen tai Gandalf Harmaa asian ilmaisee: ”Aivan yksinkertaista: Liian yksinkertaista oppineelle tietäjälle näinä epäluuloisina aikoina” (Tolkien, 1966/1991, 274). Immonen on niitä harvoja kansanedustaja herra Hakkaraisen rinnalla, joilla ei ole ylioppilastutkintoa.

Immonen sai lähes 6 500 ääntä vaaleissa; häntä ei käy aliarvioiminen.

Selkeydessään ja yksinkertaisuudessaan Immosesta paljastuu lahjakas nuori poliitikko. Hän on kääntänyt vahvuudekseen sen, ettei hänellä ole itsellään mitään sellaista sanottavaa, jota joku toinen jossain muualla ei olisi koskaan sanonut. Immonen lyö kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Immosen ei tarvitse keksiä mitään uusia avauksia tai osoittaa johtajuutta, koska hän voi poimia eniten keskustelua herättäneet teemat Hommafoorumilta ja kirjoittaa niistä kokoavan kirjoituksen blogiinsa, jonka linkittää takaisin Hommafoorumille. Hänen potentiaaliset äänestäjät saavat lukea Immoselta näkemyksiä, jotka he ovat sananmukaisesti itse valmiita allekirjoittamaan. Todellista internetaikakauden populismia! Tämän kaiken Immonen voi tehdä kotona istuen siinä missä Soini joutuu kiertämään turuilla ja toreilla ympäri suomenmaata saadakseen selville vanhemmilta ihmisiltä, mitä he haluavat kuulla hänen sanovan.

Politiikkojen poliittisen spektrin koko laajuudelta olisi opittavaa Immoselta.

Kun lähdin lukemaan Immosen blogia, hypoteesinani olisi löytää sieltä ainakin jotain avoimen naisvihamielistä samalla tavoin kuin Halla-ahon kirjoituksista kyetäkseni linkittämään sen Klaus Theweleitin teokseen Männerphantasien ja Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriaan. Mutta tätä hypoteesia joutunen tarkastelemaan uudelleen.

Ei Immonenkaan maahanmuuttajanaisia subjekteina pidä ja äärettömyys tai kaoottisuus yhdistyy hänelle feminiiniseen, mutta hänen kirjoitustensa viholliskuva ei ole samalla tavoin misogynian läpäisemä kuin Halla-aholla, joka uskottelee punavihreiden feministien olevan pahuus itse.

Kolmannen aallon oikeistoradikalismin sisällä näyttääkin olevan enemmän variaatioita kuin oletin. Immostakin inhimillisemmän kuvan itsestään on onnistunut antamaan perussuomalaisten turkulainen kansanedustaja Maria Lohela, jota Halla-aho niin ikään suositteli äänestämään tai laskee hänet omiinsa. Minusta Lohelan hallitusohjelmaa käsitellyt puhe eduskunnassa analyyttisyydessään olisi hyvinkin voinut olla jonkun punavihreän feministin tai tamperelaisen sosiologin kynästä.

Ymmärrän vapauspuolueen Olavi Mäenpään katkeruutta.

Rakas päiväkirja, sain kolme viikkoa sitten lausunnot helmikuun lopulla esitarkastukseen jättämästäni väitöskirjan käsikirjoituksesta. Lausunto oli sellainen, jonka ajattelin olevan mahdollinen: käsikirjoitus ei kelpaa väitöskirjaksi. Sen laajuutta, kunnianhimoisuutta ja innovatiivisuutta kiitettiin, mutta kokonaisuus todettiin sekavaksi ja käsitteellisesti epätarkaksi. Sen lisäksi se sisälsi listan muotovirheitä.

Mielestäni lausunnon antajat olivat varsin pitkälti oikeassa, vaikka luonnollisesti toivoinkin toisenlaista lopputulosta.

Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt, että (1) jatkanko monografian työstämistä ja kirjoitan siitä uuden version vai (2) kokoanko artikkeliväitöskirjan neljästä jo julkaistusta referee-artikkeleistani vuoden loppuun mennessä.

Olen päätynyt suunnitelmaan numero kaksi: vaikka lausunnon antajat olivat kirjoittaneet hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja (kiitos siitä heille), kuinka voisin saada Spinozan filosofian heijastumisia feministisessä politiikan teoriassa käsittelevän monografiani sellaiseen kuntoon, että se voisi tulla hyväksytyksi, olen laskenut sen vaativan vähintään vuoden intensiivisen työn. Stilististen korjausten lisäksi joutuisin leikkaamaan ainakin puolet lähes 300 sivuisesta monografiasta pois ja kirjoittamaan kokonaan uusia lukuja tilalle ja siltikin lopputulos olisi epävarma, kykenisinkö esittämään teesiäni uskottavasti. Mutta ennen kaikkea motivaationi on lähellä nollaa (samoin kuin allekirjoittaneelta puuttuu tutkimusrahoitus, enkä usko enää sellaista väitöskirjaani saavan): urani poliittisen filosofian parissa olkoon toistaiseksi ohi.

Sen sijaan Politiikka- ja Naistutkimus -lehdissä julkaisemille artikkeleille saisin kirjoitettua tarvittaessa parissa kuukaudessa jonkinlaisen 60-90 sivuisen johdantoluvun ja vähän paremman puolessa vuodessa. Toisin sanoen, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, joulukuussa jätän johtamiskorkeakulun kansliaan väitöskirjan käsikirjoituksen toistamiseen esitarkastukseen.

Joka tapauksessa huomattava osa viimeisen kuuden vuoden aikana monografiaan käyttämästäni työstä valuu hukkaan. Tiettyjä elementtejä pystyn siitä toki hyödyntämään johdantoluvussa (kuten poliittisten ilmiöiden ymmärtämisen siirtymisellä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan) ja artikkeleista näkee, että olen kirjoittanut niitä samaan aikaan kuin monografiaa.

Eniten kuitenkin huolettaa se, miltä tämä kaikki näyttää CV:ssä jos ja kun tutkijan urallani on jatkoa väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Olen ollut jatko-opiskelijana syksystä 2004 alkaen ja neljästä artikkelista koostuva väitöskirja seitsemän vuoden aikana on aika vähän (vaikka sen lisäksi olen kirjoittanut populaareja kirjoituksia, kirja-arvosteluita ja antanut tuntiopetusta). Monografia sekä artikkelit yhdessä olisivat näyttäneet paljon paremmalta ansioluettelossa. Jos tätä menoa kauan jatkuu, urani akateemisessa maailmassa laskee kuin lehmänhäntä samalla tavoin kuin vaikkapa eräällä filologi Jussi Halla-aholla tai sillä yhdellä omakustannefilosofilla. Yritän välttää heidän kohtalonsa kaikin mahdollisin keinoin.

Niin ikään joudun ”polttamaan” osan väitöskirjan jälkeisestä tutkimuksestani johdantolukua kirjoittaessa. Tarkoitan, että joitain kehittelemiäni juttuja, jotka ajattelin ottaa esille vasta post doc -tutkimuksessani, joutunen käyttämään jo nyt. Tosin siinä missä väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani suunnittelin tutkivani maskuliinisuutta Suomen politiikassa, niin nämä kaikki neljä artikkelia käsittelisivät kysymyksiä: (1) miten tämän päivän keskeiset feminismin teoreetikoiden – kyllä, samojen tätien, joiden ajattelusta etsin spinozalaisia elementtejä nyt hylätyssä monografian käsikirjoituksessa – ajattelua hyödyntäen olisi mahdollista kehittää (kriittistä) miestutkimusta; (2) miksi (kriittinen) miestutkimus on mahdollistunut valtio-opillisessa ajattelussa juuri nyt.

Tässä vielä nuo neljä artikkelia, joista puhuin:

  1. Psykoanalyyttinen teoria ja performatiivinen politiikkakäsitys: ruumis ja sukupuoli poliittisena merkitsijänä Judith Butlerin mukaan (Politiikka 4/2004)

  2.  Maskuliinisuus ja hegemonia – kysymyksiä kriittisen miestutkimuksen politiikasta ja epistemologiasta (Naistutkimus – Kvinnoforskning 1/2006)
  1. Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa (Politiikka 1/2010)
  1. Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi (Naistutkimus – Kvinnoforskning 3/2010)

Näiden lisäksi voisin vuoden loppuun mennessä koota artikkelin myös pitämästäni seminaariesitelmästä sikäli kun saan sen sopimaan kysymyksenasetteluun:

  1. Roturealisteja ja propellipäitä: oikeistoradikalismi ja miehisyyden kriisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa (julkaisematon artikkelikäsikirjoitus, 2011)

Rakas päiväkirja, nyt se on valmis! 267 sivua + sisällys- ja lähdeluettelo. Huomenna lähetän sen eteenpäin ja toukokuuksi odottelen lausuntoja esitarkastajilta. Tuskin menee korjausehdotuksitta läpi, varsinkin viimeinen kolmannes on varsin referaatinomaista tekstiä. Tarkoitan siis väitöskirjani käsikirjoitusta. Sen nykyinen otsikko on: ”Immanenssin taso ja feminiinisyyden pelko. Spinozan filosofian heijastumia kontrolliyhteiskunnassa ja feministisessä politiikan teoriassa”.

Huomenna kävelen työkkäriin ilmoittautumaan työttömäksi ainakin kevätkuukausiksi (toivottavasti en pidemmäksi aikaa). Onneksi ansiosidonnaista on vielä käyttämättä vanhasta työsuhteesta.

Mutta se ei tarkoita, että olisi aikaa levätä laakereilla. Huhtikuussa allekirjoittaneella on vielä pari tuntia viikossa tuntiopetusta yliopistolla. Alan myös työstämään uutta tutkimussuunnitelmaa. Siinä missä muilla aloilla työhakemukseksi riittää yksi A4 liitteineen, niin tutkijan ammatissa täytyy olla jo puoliksi tehty tutkimus tai ainakin hyvä monisivuinen tutkimussuunnitelma, jotta voi unelmoida pääsevänsä työsuhteeseen yliopistolle tai edes saavansa apurahan tutkimuksen aloittamiseen.

Nokkelimmat ovat varmaan jo huomanneet seuraavan tutkimukseni tulevan käsittelemään maskuliinisuutta politiikassa sivuten tammi- ja helmikuussa yliopistolla antamieni luentojen aihepiiriä.

Jos pääsen väittelemään syyskuussa (kesäkuukaudet on varattu väitöskirjan tarkastuslausuntojen läpikäymiseen), niin ennätän Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Muussa tapauksessa täytyy keksiä jokin vaihtoehtoinen tapa rahoittaa tutkimuksiani. Yksi mahdollisuus voisi olla hakea tietokirjan kirjoittamiseen apurahoitusta ensi vuodeksi vaikkapa Koneen säätiöltä. Uskon olevani jo nyt kykenevä kirjoittamaan populaarin tieto- tai oppikirjan aiheesta maskuliinisuus ja politiikka ja aihe voisi kiinnostaa niin sanottua suurta yleisöä tutkijoiden lisäksi.

Sitten tässä on myös suunnitelmat b ja c elämän rahoittamiseen, jos suunnitelma a kariutuu. Mutta näistä en nyt ainakaan tässä vaiheessa sen enempää paljasta.

Mietin, että palkitsenko väitöskirjan käsikirjoituksen valmistuttua itseni matkalla Kanariansaarille tankkaamaan d- ja b-vitamiinia vai riittääkö viikonloppuloma ja b-vitamiinin tankkaaminen Keski-Euroopassa. Päädyin halvempaan ratkaisuun ja olen nyt varannut lentoliput Bremeniin, jossa sijaitsee Beckin panimo, pariksi vuorokaudeksi vanhan lukiokaverin kanssa. Tampereella on myös filkkarit eli lyhytelokuvafestivaalit parin viikon kuluttua.

Rakas päiväkirja, joskus vasta luennoidessa ymmärtää itsekin mitä on oikein sanomassa. Näin kävi eilen kun pidin toistaiseksi viimeisen luentoni otsikolla maskuliinisuus politiikassa.

Jo vuosi sitten kirjoitin kuinka esimeriksi Perussuomalaisten helsinkiläisen kunnanvaltuutettu Jussi Halla-ahon kirjoitukset tulevat ymmärrettäväksi nimenomaan performatiivisina akteina. Hän kun pyrkii kirjoituksillaan haastamaan porvarillisen hegemonian, jolle on ollut ominaista pyrkimys maltilliseen, rationaaliseen, argumentaatioon. Sen sijaan performatiivseen politiikan tyylissä poliittinen toimija luo oman maailmansa, johon hän viittaa.

Kun eilen luennon tunnin ajan Timo Soinista (ja tänään aamulla annoin Radio Moreeniin haastattelun samasta aiheesta), esitin myös Soinin heitot tulevan ymmärrettäviksi ennen kaikkea performatiiveina. Kun Soini puhuu esimeriksi ”karveperseduunareista”, ei hän viittaa olemassa olevaan ihmisryhmään, vaan hän luo performatiivisella aktilla tuon ryhmän, johon hän sitten viittaa luoden potentiaalisille äänestäjillensä mahdollisuuden alistua diskurssin subjekteiksi.

Performatiivinen politiikan tyyli sopii näin esimeriksi 1/2010 Politiikka-lehden artikkelissani esittämän kuvioon:

Kuviota on luettava siten, että ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa (homososiaalisen) liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita, poliitikkoja, vastaan.

Soini tai Halla-aho eivät anna porvarillisen rationaalisuuden kriteerien kahlita itseään. Halla-ahon on interwebin ihmeellisessä maailmassa helppo rakennella olkiukkoja. Niin ikään Soini kykenee keräämään pisteet kotiin kansajoukoilta heittelemällä julkisuudessa puoluetoimistolla avustajiensa kanssa kehittelemiä one-linereita. Porvarillisempien puolueiden poliitikot kuvittelevat, että politiikassa pitäisi kyetä rationaaliseen argumentointiin tai että yleensäkin olisi mahdollista jonkinlaiseen ”paras argumentti voittakoon” -tyyppiseen demokratiaan.

Tällaisen porvarilliseen demokratiakäsityksen eli liberaalidemokratian kannattajat eivät ole ymmärtäneet rationaalisuuden kriteerien itsessään olevan poliittinen kysymys. Politiikassa tärkeintä ei ole pelin voittaminen, vaan pelin sääntöjen määrittely, jotta toiset pelaisivat sinun säännöilläsi. Soinin one-linerit voidaan ymmärtää performatiivisina akteina, joilla hän luo omat sääntönsä.

Tästä pääsemmekin kysymykseen, onko politiikan tyylissä tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos viimeisen vuosikymmenen aikana: saisiko tämänkin tematiikan vielä liitettyä väitöskirjani kehikkoon, jonka keskeinen teesi on, että olemme siirtyneet tai siirtymässä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan?

Performatiivisen poliittisen tyylin rinnalla voidaan puhua spektaakkeliyhteiskunnasta, jossa poliittisen vaihdon ja osallistumisen avoin maaperä on kadonnut ja spektaakkeli tuhonnut kaikki kollektiivisuuden sosiaalisuuden muodot iskostaen uuden joukkososiaalisuuden. Kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli vielä mahdollisuus luoda transsendentiksi korotettu institutionaalinen käsitys politiikasta omana sektorinaan, kontrolliyhteiskunnassa kaikki ovat samalla immanenssin tasolla.

Tämä tarkoittaa, että kontrolliyhteiskunnassa kaikki pyhä häpäistään ja vain pääomalla on mahdollisuus saada mediassa sanomansa läpi niin sanotussa normaalitilanteessa. Poikkeuksen tekevät spektaakkelit, mutta tällöin julkisuus tarkoittaa lähinnä iltapäivälehtien lööppejä, jossa kaikki ovat yhtä ”kohua”. Performatiivisuuden ja spektaakkeliyhteiskunnan käsitteet auttavat politiikan tutkijaa ymmärtämään 2010-luvun politiikkaa.

Tälläkin viikolla Halla-ahon blogikirjoitusten ja Soinin one-linereiden lisäksi vaikkapa Oikeutta Eläimille ry:n turkistarhoilta ottamat kuvat ja niiden luovuttaminen tiedotusvälineille tulee ymmärrettäväksi performatiivisena politiikkana.

Niin ikään hallituksen järjestelmät tiedotustilaisuudet valokuva- ja televisiokameroineen ovat rationaalisen politiikan tyylin performointia kuin muistuttaen meitä kurinpidollisen yhteiskunnan ajoista, jolloin vielä politiikka oli mahdollista eristää omaksi sektorikseen ja sillä oli omat rationaalisuuden kriteerinsä.

Seuraava sivu »