Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, hipsterit ovat sosiaalisessa mediassa ihmetelleet sitä, kuinka Tanen puheenjohtajaksi vihreiden mandaatilla valittu ikuinen tohtorikoulutettava Jukka Relander kirjoitti, ettei hän tunnustaudu feministiksi.

Se, että Applen tuotteiden käyttäjät jaksavat kiinnittää edes tällaiseen huomiota on mielestäni huolestuttavampaa kuin vapaakirjoittaja Relanderin äänen pohdiskelut.

Tanen puheenjohtajina on ollut aikaisemminkin ihmisiä, jotka eivät ole julistautuneet feministeiksi.

Toisaalta Tanen edellinen puheenjohtaja, vihreiden Heidi Hautala, on kuulemma feministi: hän on hiljalleen valtioneuvostossa hyväksynyt useamman sadan naisen palkanalennukset armeija ruokahuollossa.

Valtioneuvostossa vihreät ministerit, Hautala ja Ville Niinistö, äänestivät yhdessä kokoomuksen, KD:n ja RKP:n kanssa armeijan ruokahuollon ulkoistamisen eli työehtojen ja -olojen heikentämisen puolesta. SDP ja vasemmistoliitto olivat vastaan ymmärtäen työväenluokkaista naista ja miestä.

Niin ikään Yle on vihjannut, että Hautala olisi hyväksymässä hiljaisesti ilman tunnontuskia Patrian (sic) asekaupat Saudi-Arabiaan, jotta patriarkaatti voisi lihavasti siellä jossain.

Huomaamme eron: vihreissä saivarrellaan (ja he saavat muutkin ironiaviiksien kasvattajat saivartelemaan) sanoilla, mutta vasemmistossa ymmärretään, että feminismi on materiaalisia tekoja, jotka vaikuttavat miesten ja naisten arkipäivässä mitä konkreettisimmin.

On sanottu, että Suomessa luonnonsuojelu on sitä, että vastustaa keskustapuolueen politiikkaa. Viimeisen parin viikon uutissaldon perusteella voisi sanoa, että feminismi on sitä, että vastustaa vihreitä.

Rakas päiväkirja, luin Mikael Jungnerin Toimistokuukkelin. Viikko sitten keksin pyytää kustantajalta kappaletta, jotta allekirjoittaneen ei tarvitsisi vähäisiä eurojaan näinä taloudellisesti haastavina aikoina siihen tuhalta. Vihjasin, että olen tekemässä suomalaisista eturivin miespoliitikoista artikkelia tieteelliseen julkaisuun (mahdollisesti myöhemmin laajempaakin tutkimusta) ja suunnitellut kirjoittavani artikkelista myös populaarimpaa versiota jonnekin sanomalehteen tarjottavaksi.

Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.

Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.

Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.

Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.

Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.

Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.

Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.

Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).

Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.

Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.

Rakas päiväkirja, allekirjoittaneella on pitkästä aikaa työhuone yliopistolla, yritän saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa väitöskirjani johdantoluvusta uuden version. Olen hämmentynyt saamastani palautteesta: loppu pitäisi siirtää alkuun ja johdantoluvun olisi syytä olla selkeämmin yhteydessä artikkeleissa esitettyihin teemoihin.

Myös epäoleellisuudet on leikattava pois tai siirtää alaviitteeksi, argumentointia olisi vahvistettava: ensimmäistä versiota kirjoittaessa unohdin lähteitä.

Sen lisäksi, etten ole aina onnistu pitämään papereita järjestyksessä, olen lukenut kokonaan uusia teoksia. Yksi tällainen teos, jonka tilasin yliopiston kirjastoon, oli Terrell Carverin kirja Men in Political Theory.

Carverin teos vahvistaa väitöskirjani hypoteesin. Toisaalta se on ihmeellisen ohuesti kirjoitettu Bristolin yliopiston valtio-opin professorin työksi. Useimmat Terrellin käsittelemät politiikan teorian klassikot (Platon, Aristoteles, Jeesus [sic], Augustinus, Machiavelli, Hobbes, Locke, Rousseau, Marx, Engels) käydään sitaattien avulla läpi muutamaan kommentaariin ohimennen viitaten. Luvut ovat kuin aineopintoja tai korkeintaan syventäviä opintoja suorittavan perustutkinto-opiskelijan seminaariesitelmiä.

Esimerkiksi Niccolò Machiavellia käsitellessään viittaa Hanna Fenichel Pitkinin tulkintaan, josta olen itsekin kirjoittanut aikaisemmin. Mutta sen lisäksi Carver tekee huomion: Machiavellin anti (kriittiselle) miestutkimukselle on siinä, että ruhtinaan edustaman hegemonisen maskuliinisuuden (mistä Carver käyttää ilmaisua alfa-uros viitaten Machiavellin tapaan ymmärtää ruhtinas myös eläimenä: kettuna ja leijonana) lisäksi hän käsittelee miehiä, jotka eivät kykene saavuttamaan hegemonista maskuliinisuutta.

Tässä Machiavelli eroaa liberalismin esi-isistä, Thomas Hobbesista ja John Lockesta, jotka eivät ainoastaan pyri kieltämään sukupuolieroa ottamalla miehen normiksi vaan samanlaistamaan miehet keskenään. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, poliittinen liberalismi pyrkii kieltämään erot niin miesten ja naisten välillä kuin miesten kesken kurinpidollisella vallankäytöllä, jotta voisi väittää kaikkien olevan samalla viivalla. Yhteiskuntasopimukseen viittaaminen on keskeinen poliittinen strategia liberalismin isillä tässä.

Modernille oli siis ominaista voimakas yhtenäiskulttuuri, jota tuotettiin kurinpidollisilla instituutioilla normalisoiden miehiä ja naisia, vaikka samalla oltiin puhuvinaan vapaudesta.

Sen sijaan postmodernissa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme palaamassa miesten moneuteen. Ruhtinaan ja kansajoukkojen välistä valtaa problematisoineesta Machiavellista on tullut ajankohtaisempi ajattelija kuin liberalismin isistä. Tämän on keskeisiä väitöskirjani teesejä.

Carver kiinnittää huomiota siihen, että Machiavellin tapa käsitteellistää mieheyttä sopii hyvin yhteen hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa. Ihmetyttääkin miksi hän jättää kertomatta mistä tämä johtuu: Antonio Gramsci kehitti alun perin koko hegemonian käsitteen Machiavellin innoittamana (ja vasta 1980-luvulla R. W. Connell yhdisti sen maskuliinisuuteen).

Haasteena allekirjoittaneella hypoteesini lunastamiseksi on se, että toisaalla väitän hegemonisen maskuliinisuuden kuvaavaan miesten ja naisten sekä miesten keskinäisiä valtasuhteita nimenomaan modernissa yhteiskunnassa. Miten yhtälöön sopii ajatus siitä, että modernin hegemonian käsite polveutuisi Machiavellilta, joka kuitenkin ennakoi postmodernia mieheyttä?

Niin ikään, vaikka Machiavelli käsittelee muutakin kuin hegemonista maskuliinisuutta kuten Carver esittää, eikö näin ajateltuna marginalisoidut maskuliinisuudet kuitenkin rakennu suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen ja näin ollen ne hegeliläistä dialektiikkaa uusintaen eivät olisi todellisia vaihtoehtoja hegemoniselle maskuliinisuudelle?

Rakas päiväkirja, hiljalleen pidetyissä ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmisto-opiskelijat menivät vihreiden ja kokoomusopiskelijoiden ohi suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Vaalivoitto on sikäli historiallinen, että en usko vähään aikaan vasemmiston missään toisissa vaaleissa pääsevän suurimmaksi ryhmäksi.

Kun kaksitoista vuotta sitten tulin opiskelemaan, esimerkiksi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vihreällä vasemmistolla eli Vivalla oli muistaakseni kaksi paikkaa edustajistossa. Mitään Vasemmisto-opiskelijoiden eli Vasopin kaltaista valtakunnallista verkostoa ei ollut olemassa ja moni vasemmistoryhmien ehdokkaana ylioppilaskuntien vaaleissa ollut lähti valtakunnanpolitiikassa mieluummin vihreiden kelkkaan.

Vuonna 2011 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vivalla on yhdeksän paikkaa neljästäkymmenestä. Myös Jyväskylässä ja Helsingissä vasemmisto-opiskelijoiden ryhmät ovat suurimmat ja kauneimmat puoluepoliittisista järjestöistä ylioppilaskunnissa.

Vasemmiston kannatuksen kasvua opiskelevan nuorison keskuudessa mielenkiintoisempaa onkin vihreiden romahdus. Vielä vähän aikaa sitten vaikutti siltä, että vihreiden nuorisokannatus tulee kasvamaan estoitta seuraavat vuosikymmenet ja vihreät opiskelijajärjestöt saavat jalansijaa myös teknisiltä yliopistoilta. Nyt teknisillä yliopistoilla äänestetään lähinnä kiltaryhmiä ja puoluepoliittisista ryhmistä ainoastaan kokoomuksella on jonkinlaista kannatusta.

Eduskuntavaalien alla vihreiden profiloituminen ”perussuomalaisten vastavoimaksi” leijonalogoineen auttaa ymmärtämään vihreiden alamäkeä.

Monelle vasemmistolaiselle perussuomalaisten sinänsä ottaminen silmätikuksi tai heidät määrittelemällä yhteiskunnalliseksi ongelmaksi oli vastenmielistä. Vasemmistolaisesta näkökulmasta perussuomalaiset tai edes puolueen siivellä hengailevat kansallissosialistiset eduskunta-avustajat eivät ole syy vaan seuraus.

Pääsyyllinen yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole perussuomalaiset vaan kokoomus ja oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka (jota myös vihreät ovat toteuttaneet).

Tästä syystä en jaksa iloita siitä, että perussuomalaiset saivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa, jossa äänioikeutettuja oli lähes 30 000, yhteensä hurjat 80 ääntä. On nimittäin ongelma, että perussuomalaisilla on valtakunnallisissa vaaleissa lähes 20% kannatus, mutta opiskelevan nuorison keskuudessa muutama promille. Se kertoo siitä, että suomalainen yhteiskunta on pahasti kahtia jakautunut, josta jokaisen vasemmistolaisen olisi oltava huolissaan.

Toisaalta perussuomalaisten heikko menestys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa johtui siitä, että listalle olleet kolme ehdokasta olivat kukin semi-natseja, Suomen sisun ry:n jäseniä, ja perussuomalaisten enemmistöläiset tietävät ottaa etäisyyttä heihin kuin ruttoon.