Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, eduskuntavaalien tulosta ihmetellessä monilta lienee jäänyt huomaamatta pienpuolueiden kannatusten muutokset. Politiikan tutkijana olen niitä seurannut kuriositeettina ja viihdykkeeksi. Vaalien alla Yleisradion järjestämä pienpuolueiden vaalitentti on parasta mahdollista vastinetta televisiolupamaksulle.

Nyt käytyjen eduskuntavaalien tulokset kertovat SKP:n menettäneen lopullisesti illuusion siitä, että se olisi kykenevä samaan oman kansanedustajan. Vielä vuoden 2003 vaaleissa puolueen kannatus oli 0,8 prosenttia, joka olisi tarkoittanut kahta kansanedustajaa, jos Suomessa ei olisi käytössä suhteellista vaalitapaa, ja keräsi ääniä kutakuinkin enemmän kuin kaikki muut pienpuolueet yhteensä. Nyt SKP sai enää 0,3 prosenttia äänistä menettäen yli puolet edellistenkin vaalien kannatuksesta ja pienpuolueista piraattipuolue nousi SKP:n ohi 0,5 prosentin kannatuksella.

Ymmärtääksemme mitä SKP:lle on tapahtunut, on meidän luotava katsaus puolueen 17-vuotiseen historiaan. SKP haluaisi esiintyä vuonna 1918 perustettun ja 1990-luvun alussa konkurssiin menneen Suomen kommunistisen puolueen välittömänä jatkajana. Todellisuudessa nykyinen SKP perustettiin vuonna 1994 kun ryhmä neljä vuotta aikaisemmin vasemmistoliittoon hyväksyttyjä jäseniä päättikin kaapata haltuunsa osan piirijärjestöistä ja säätiöidystä omaisuudesta ja perustaa uuden puolueen tai siis jatkaa toimintaa SKP:n nimikkeen alla.

”Bulvaanina” tässä operaatiossa käytettiin Pakinkylän veljet nimistä urheiluseuraa.

Vasemmistoliittoon ja SKP:n välinen skismassa ei siten ole kyse niinkään ideologisista ristiriidoista tai edes siitä, että jotkut halusivat käyttää ilmaisua kommunismi, vaan sillä, miksi vanhemman polven vasemmistoliittolaiset ja SKP:läiset eivät tule toimeen keskenään, on kyse marksilaisittain ilmaistuna materialistiset juuret: SKP:n uudelleen perustaneet rosvosivat osan siitä omaisuudesta, jonka vasemmistoliittoliitto oli onnistunut pelastamaan Suomen kommunistisen puolueen konkurssilta ja joka oli hyvää hyvyyttään annettu vanhojen vähemmistökommunistien haltuun.

2000-luvun alussa SKP:ssä oli yllättävänkin vireää nuorisotoimintaa, joka saattoi jopa näkyä katukuvassa (tosin jäseniä KomNL:llä oli parhaimmillaankin kutakuinkin yhtä paljon tai vähän kuin vaikkapa vanupallero-organisaation Lapin piirillä).

Edellä mainitun säätiöidyn omaisuuden ansiosta SKP:llä on ollut varaa palkata muutama työntekijä ja julkaista omaa lehteä, Tiedonantajaa, viikoittain. Puolueella on yhä enemmän taloudellisia resursseja kuin pienemmillä eduskuntapuolueilla.

Esimerkiksi propagandakoneiston avulla SKP:n onnistui vielä kerran luomaan vuoden 2003 vaaleissa puolueeseen nostetta esimeriksi puolueen ehdokkaaksi lähteneen avantgarde -muusikko Kari Peitsamon kampanjan ympärille. Pirkanmaalla oli ilmassa tuntua, että hän voisi kyetä samaan kuin Veltto Virtanen vajaat 10 vuotta aikaisemmin: SKP saisi oman kansanedustajan vitsinä. Tulos olikin paras mitä SKP oli Pirkanmaalla koskaan saanut ja Peitsamo sai noin 2 000 henkilökohtaista ääntä, mutta läpimenoa varten SKP:n listan olisi pitänyt kerätä kolminkertainen määrä ääniä.

Nyt Helsingissä asuvan Peitsamon saldo oli reilut 200 ääntä. Näillä äänimäärillä SKP menettää ainoan valtuustopaikkansa Tampereen kaupunginvaltuustosta ja mitä todennäköisesti myös Helsingistä. Edes Lapissa Esko-Juhani Tennilän poistuminen areenalta ei kasvattanut kuin vajaalla 50 äänellä SKP:n saldoa.

2000-luvun puolessa välin SKP:n nuorisotoiminta ajautui vaikeuksiin nuorten huomattua, ettei heitä kannustettu etenemään järjestössä tai heidän uudistuspyrkimyksiin suhtauduttiin suorastaan vainoharhaisesti. Osa nuorista liittyi Vasemmistonuoriin ja/tai -liittoon, toiset olivat pari vuotta sitten perustamassa uutta antikapitalistista Vihreää puoluetta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, viime vaalien jälkeen SKP:n piirissä on herännyt keskustelua siitä, että pitäisikö koko puolue lakkauttaa tai yhdistää vasemmistoliittoon. Viimeksi mainittu on poissuljettu vaihtoehto jo senkin takia, ettei SKP:llä ole mitään annettavaa vasemmistoliitolle, päinvastoin.

Tunnustan itsekin laskeneeni vielä ennen vaaleja, että olisiko SKP:n äänillä mahdollista pelastaa vasemmistoliiton paikka Jyväskylässä kun Matti Kangas ei enää asettunut ehdokkaaksi. SKP:llä on Jyväskylässä jostain syystä korkea kannatus. Kävi kuitenkin niin, että Eila Tiainen valittiin kansanedustajaksi (ja Keski-Suomi yhdessä Helsingin, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon kanssa olivat ne vaalipiirit, joissa vasemmistoliiton kannatus kasvoi). Koska Kangas ei ollut enää varma läpimenijä, moni nuori uskaltautui äänestämään vasemmistoliittoa. Jos vasemmistoliitto olisi tehnyt vaaliliiton SKP:n kanssa näin tuskin olisi tapahtunut. Se olisi karkottanut enemmän potentiaalisia äänestäjiä kuin tuonut niitä lisää.

Yhteenvetona voimme siis todeta, että SKP:stä ei ole enää Suomen politiikassa edes kuriositeetiksi. Puolueen johto voi katsoa vain ja ainoastaan peiliin miettiessään sitä, mikä meni vikaan 2000-luvun puolessavälin kun kaikki pätevimmät nuoret lähtivät pois SKP:stä ja punatähti laski. Niin ikään täytyy toivoa patentti- ja rekisterihallituksen olevan tarkkana kun viimeiset SKP:läiset siirtyvät ajasta ikuisuuteen, ettei perinnönjaossa omat ja järjestön omaisuus mene sekaisin, vaan ne sosialisoidaan valtiolle – valtio ja puolue vihdoin sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Rakas päiväkirja, viimeisen viikon aikana vasemmistoliittoon on kuulemma liittynyt yli 1 000 uutta jäsentä. Voisi sanoa, että puolue on yli 20 vuoden olemassaolon jälkeen siirtynyt tietoisuudesta itsetietoisuuteen; politiikan muoto ja sisältö ovat vihdoin harmonisoituneet ja puolue on löytänyt oman paikkansa maailmassa ja historiallisen tehtävänsä osana luomakunnan kehityskulkua kohti absoluuttista henkeä.

Sosiaalidemokraateista vasemmalla sijoittuvan vasemmiston ongelma on ollut, että kuinka tukea ihmisiä heidän elämässään ilman, että samalla tulee puolustaneeksi hyvinvointivaltiota, joka normittaa ihmisiä ahtaaseen heteroseksuaaliseen nais- ja mieskansalaisuuden muottiin ja viime kädessä pitää yllä kapitalistisia tuotantosuhteita sovittelemalla luokkataistelua ostamalla yhteiskuntarauhan sosiaaliturvalla.

Puolueen alkuaikoina monet kansanedustajat olivat rakentaneet ensin liittosuhteensa kansanjoukkoihin toimimalla 1970-luvulta lähtien kymmeniä vuosia pääluottamusmiehenä tai liiton toimitsijoina auttaen tuhansia ihmisiä puolustaen ja neuvoen heitä työelämään liittyvissä kysymyksissä. Tämä selittää, miksi monilla (esimeriksi Matti Kangas, Mikko Kuoppa, Matti Kauppila) heistä oli viimeiseen asti niin uskollinen äänestäjäkunta median väheksyvästä suhtautumisesta huolimatta. Heidän kannatuksena kumpusi siitä kiitollisuudesta, mitä he olivat ihmisten hyväksi tehneet. He kaikki jättäytyivät eduskuntatyöstä pois vapaaehtoisesti.

Nyt 2000-luvulla jälkiteollisessa ammattiyhdistysaktiivit kansanedustajina alkavat olla katoava luonnonvara, koska palvelualoja lukuun ottamatta ei ole enää niin suuria ammattiosastoja, että pelkästään tekemällä työtä oman liitonsa jäsenten eduksi, voisi saada tarpeeksi ääniä päästäkseen kansanedustajaksi. Onneksi vasemmistoliiton uudessakin eduskuntaryhmässä tällaisiakin vielä on: Jari Myllykoski, Martti Korhonen, Kari Uotila, Jyrki Yrttiaho.

2010-luvun vasemmiston vastaus yhteiskunnan tuotantorakenteen muutokseen ja fragmentoitumiseen ovat sosiaaliasemat, jotka eivät ole sidoksissa tiettyyn ammattiryhmään tai -liittoon. Ne ovat tukemassa ihmisiä heidän arkisissa huolissaan kurinpidollisten instituutioiden rappeuduttua oikeiston ulkoistamalla ja ajamalla alas sosiaali- ja terveyspalveluita tai kun työmarkkina- tai opintotuki ovat jääneet jälkeen elinkustannusten noustessa. Sosiaaliasemat eivät anna suoraan rahallista tukea tai edes jaa ruokakasseja, mutta niissä autetaan ihmisiä auttamaan tosiaan, neuvotaan mistä saa apua kuin olisi maassa kaikenkattava perusturva ja vasemmistoenemmistöinen eduskunta. Kaiken lisäksi nämä sosiaaliasemat eivät rajoita vallankumouksellista toimintaa, vaan mahdollistavat sen – ovat itsessään vallankumouksellista toimintaa.

Tampereella tällaista toimintaa harjoitti aikoinaan jo Marjatta Stenius-Kaukonen ollessaan kansanedustajana. Tuolloin Vasemmistoliitolla oli kolme kansanedustajaa Tampereelta, Stenius-Kaukonen keräsi tukijoita yli puoluerajojen. Nyt Pirkanmaalta valittu kansanedustaja Anna Kontula on ilmoittanut, että hän perustaa sosiaaliasema X:n kuten täältä jokainen voi itse kuulla*. Hän on palkkaamassa eduskunta-avustajakseen sosiaalityöntekijän, joka ei keskity papereiden pyörittämiseen Helsingissä, vaan ihmisten konkreettiseen auttamiseen Tampereella.

Puolueen ulkopuolisille vasemmiston toimintakulttuurin uudistuminen tai se, että puolueella on niinkin kreisejä kansanedustajia kuin Silvia Modig, näyttää tulleen sittenkin yllätyksenä. Niin monelta vihreää aikaisemmin äänestäneeltä, olen nyt kuullut heidän tukeneen vasemmistoliiton ehdokasta ja vielä useampi on kertonut mielikuvansa vasemmistoliitosta muuttuneen myönteisemmäksi puolueen eduskuntaryhmän nuorentuessa ja naisistuessa.

Tämä kehitys vain vahvistuu kun nostamme katseen seuraaviin eduskuntavaaleihin. Näissä vaaleissa Pohjois-Pohjanmaalla vasta 22-vuotias Hanna Sarkkinen sai yli 3 000 ääntä ja hänellä on kaikki edellytykset päästä läpi jo seuraavalla kerralla. Varsinais-Suomessa Li Andersson keräsi yli 2 000 ääntä ja tuli valituksi varakansanedustajaksi. Hän on kuulemma myös vahvoilla vasemmistonuorten eli vanupallero-organisaation seuraavaksi puheenjohtajaksi. Henkilökohtaisesti toivon myös, että Pohjois-Savossa Kuopion kaupunginhallituksessakin istuva Heidi Komulainen seuraisi Erkki Virtasta kansanedustajana neljän vuoden kuluttua. Kontula oli muuten Komulaisen sosiaalityön alaan kuuluneen gradun toinen ohjaaja.

Toinen tendenssi on vasemmiston urbanisoituminen: ei ainoastaan Helsingissä, vaan Tampereellakin vasemmistoliiton kannatus kasvoi, mutta maakunnassa se laski ja tästä syystä kokonaisuutena Pirkanmaan vaalipiirin äänisaldo jäi negatiiviseksi.

* Huomaa, että pätkän taustalla hyörii Hämeen vanupallero-organisaation toiminnanjohtaja kuin Zdeněk Milerin luoma Myyrä tovereita auttaen.

Rakas päiväkirja, vaikka allekirjoittaneen pitäisi kirjoittaa kirja-arvostelua Hegelin filosofian feministisiä tulkintoja käsittelevästä teoksesta, en malta olla ihmettelemättä, kuinka jotkut nuoremman polven vasemmistolaiset ovat interwebin ihmeellisessä maailmassa reagoineet perussuomalaisten vaalimenestykseen. Keskustelua seuratessa tuntuu unohtuvan se, että vasemmisto/oikeisto -akselilla perussuomalaisten pääjoukko sijoittuu janalle kutakuinkin samoihin asemiin kuin demarit.

Niin ikään voisi kysyä, että mitä vikaa on siinä, että uuden eduskunnan enemmistö vastustaa tuloerojen kasvamista, ydinvoimaa, Suomen osallistumista Afganistanin sodankaltaiseen tilanteeseen ja kannattaa sukupuolineutraalia avioliittolakia, vanhustenhoitolakia, kehitysavun lisäämistä, peruspalveluiden tuottamista kuntien omalla henkilöstöllä? Oliko vaalien lopputulos sittenkään täydellinen katastrofi? Nämä kaikki ovat sellaisia tavoitteita, joita vasemmisto on ajanut, mutta ei ole kyennyt viemään eteenpäin porvarillisessa Suomessa, koska ovat olleet omasta mielestään niin täydellisiä, etteivät ole kyenneet tutkiskelemaan politiikkansa harjoittamisen tapaa tai tyyliä itsekriittisesti. Nyt ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin porvariston hegemonia on sortumassa ja politiikka on tehnyt paluun, siitä kiitos perussuomalaisten.

Ongelmana on tietenkin se, että kohta perussuomalaiset ja kokoomuslaiset alkavat neuvottelemaan hallitusohjelmasta ja ei olisi ihme, että viimeksi mainitut vievät edellä mainittuja kuin pässiä narussa. Mutta parhaimmassa tapauksessa hallituksessa kummatkin pitävät toistensa ääriainekset kurissa estäen pahimmat ylilyönnit.

Toinen eilisen teema mitä aloin miettimään oli Kike Elomaalle naureskelu, jota näyttävät harjoittavan niin vasemmistolaiset naiset kuin miehet, hänen esitettyä Helsingin Sanomissa kaino toivomus päästä kulttuuri- ja urheiluministeriksi. Ensinnäkin se on realistisempi haave kuin vaikkapa Jussi Halla-ahon (arab. Issuj Oha-Allah) utopia maahanmuuttoministerin salkusta. Saa nähdä perustetaanko edes sellaista seuraavaan hallitukseen. Ajatus toisesta sisäministeristä, jota kutsuttiin Eurooppa- ja maahanmuuttoministeriksi, oli lähinnä Elinkeinoelämän keskusliiton lobbareiden keksintö heidän ostettuaan Suomeen porvarihallitus edellisissä vaaleissa.

Toiseksi, vaikka Elomaa ei varmasti hallitse kaikkea mahdollista tai hänestä ei ehkä ole ydinfyysikoksi, voi lukemalla hänen blogiaan tulla siihen tulokseen, että on hänen lähestymiskulmansa maailmanmenoon ainakin laajempi kuin edellä mainitulla monomaanisella Halla-aholla, joka selittää kutakuinkin kaiken maailmankaikkeudessa maahanmuutolla. Elomaa on itse asiassa varsin tyypillinen kunnallistason poliitikko tietoineen ja taitoineen. Hän näyttäytyy edukseen perussuomalaisissa.

Naispoliitikoille ei ole poikkeuksellista, että heidän uransa on saanut alkupääoman isänsä poliittisesta urasta. Näin on myös esimeriksi Tampereella nyt pudonneella vasemmistoliiton Minna Sirnöllä ja demareiden äänikuningatar Hanna Tainiolla.

Aloinkin miettimään, että missä määrin suhtautumisessa Elomaan tapauksessa on kyse naismaskuliinisuuden groteskiuden aiheuttamista tukahdutetuista tunteista (sillä tavalla freudilaisittain ajateltuna). Hän kun on entinen kehonrakentaja sekä nykyinen liikunta- ja terveysalan yrittäjä. Judith Halberstamin mukaan naismaskuliinisuus ymmärretään hetero- ja homonormatiivisissa kulttuureissa vääränlaisena identifikaationa ja sopeutumattomuutena: kaipauksena saada valtaa, joka olisi tavoittamattomissa. Elomaa ei siis aiheuta pidäkkeettömiä naurunpurskahduksia ainoastaan siksi, että on turkulainen, vaan hän haluaa jotain sellaista, mikä oli teollisen yhteiskunnan normittavassa ilmapiirissä sallittu vain miehille: pumpata rautaa ja osallistua politiikkaan, valtaa.

Tätäkin teemaa voisi pyöritellä enemmänkin joskus. Voisin jatkaa vaikkapa siitä, missä määrin Elomaan kaltainen queer-hahmo on tullut – hegeliläisittäin ilmaistuna – tunnustetuksi (tässä tapauksessa tulee valituksi kansanedustajaksi) nimenomaan sen takia, että olemme siirtyneet teollisesta normittavasta yhteiskunnasta jälkiteolliseen moniarvoiseen ja -kulttuuriseen yhteiskuntaan, jossa ei ole enää yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla mies- tai naiskansalainen, vaan jokaisen on rakennettava oma identiteettinsä – vaikkapa sitten punttisalilla. Elomaan yrityksen ala alleviivaa kontrolliyhteiskuntaa, jossa vastuu terveydestä ja hyvinvoinnista on ulkoistettu valtion kurinpidollisista instituutiosta yksilötasolle jne.

Rakas päiväkirja, eduskuntavaalit 2011 on käyty ja tulos ei ollut huonoin mahdollinen: nykyinen hallituspohja murtui. Sen jälkeen kun Keskusta ilmoitti haluavansa oppositioon lihoamaan, ainoa mahdollinen enemmistöhallituspohja tuloksen perusteella on niin sanottu sinipunaniska: kokoomus, SDP ja perussuomalaiset. Tuo kokoonpano saisi 125 paikkaa. Se ei tarvitsisi edes RKP:n tukea.

Kansa on saanut koko rahan edestä sirkushuveja kun kyseiset kolme puoluetta syövät kilvan vaalilupauksiaan ja yrittävät sovittaa ohjelmiaan yhteen.

En esittänyt ennen vaaleja mitään ennustusta, koska ne ovat viime vuosina menneet kaikki enemmän tai vähemmän vikaan. Niin tälläkin kertaa. Perussuomalaiset saivat kolmanneksen enemmän ääniä kun olin kuvitella olevan mahdollista. Ajattelin, että niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita eli SS-miehiä pääsee läpi 2-3 kappaletta ja listoiltaan viimeisenä kuin vahingossa, lukuun ottamatta erästä helsinkiläistä mediassa paistatellutta henkilöä. Mutta hänkin sai kolmanneksen enemmän ääniä kun olin laskenut. Politiikan tutkijana joutunen arvioimaan internetin merkityksen poliittisten liikkeiden synnyssä uudelleen.

Keskustan kannatuksen tippuminen oli arvattavissa, mutta sen romahduksen syvyys oli yllätys. Ennen kaikkea Paavo Väyrysen putoaminen eduskunnasta harmittaa.

Vihreät kärsi kohtalon, johon olin henkisesti valmistautunut vasemmistoliiton kohdalla: prosenttiyksikön lasku romahduttaa paikkamäärän, koska jo edellisissä vaaleissa niin monessa vaalipiirissä viimeinen läpimennyt ehdokas oli vasemmistoliittolainen. En tiennyt, että vihreillä on niin samankaltainen tilanne. Luulin, että vihreiden kannatus on vankenmalla pohjalla Uudellamaalla ja Helsingissä.

Vasemmistoliiton kannatus tuli alas vain puoli prosenttiyksikköä, vaikka käytännössä kaikki vanhemmat ay-miehet (lukuun ottamatta Martti Korhosta) ja entiset vähemmistökommunistit (uskollisine äänestäjineen) jättivät eduskunnan. Voisi puhua ”hallitusta rakennemuutoksesta” tai jos Uudeltamaalta olisi toinen paikka säilynyt, niin suomalaiskansallisesti jopa ”torjuntavoitosta”.

Yhteenvetona voisi todeta, että politiikan tutkijalta ainakaan työt eivät lopu seuratessa uuden eduskunnan edesottamuksia.

Rakas päiväkirja, näin vaalien alla lähes joka päivä iltapäivälehdissä on sellaista materiaalia, jota voisin hyödyntää tulevissa tutkimuksissani. Esimeriksi sunnuntaina käydessäni Montussa aloin selaamaan viikonlopun Iltasanomia. Siinä oli kolmella peräkkäisellä aukeamalla juttu, joista jokaista oli mahdollista lukea maskuliinisuuden ja politiikan yhteennivoutumisen ilmentymiä 2010-luvun suomalaisessa politiikassa. Ensin oli juttua kuinka Jyrki ”boy” Katainen lupaa korvata lapsilleen ajan, jonka he menettävät isän tehdessä vaalityötä ”isänmaan hyväksi”. Sitten käsiteltiin Juttan ja Marin viileitä välejä ja kolmanneksi oli juttua Timo Soinin tunteista. Nämä kaikki olivat aiheita, joita 10 vuotta sitten olisi ollut vaikea kuvitella käsiteltävän.

Täytyy laittaa kyseinen lehti (Iltasanomat, 9-10.4.2011) mieleen, jotta löydän sen yliopiston kirjaston lehtiarkistosta kun alan kirjoittamaan syksyllä tai viimeistään ensi vuoden alusta mainostamaani monografiaa.

Viikonloppuna katsoin myös vapaaehtoisvoimin tehdyn suomalaisen dokumenttielokuvan nimeltä Ajan henki. Se on osa kansainvälistä resurssipohjaista taloutta tavoittelevaa Zeitgeist -liikettä. Lähtökohtainen suhtautumiseni elokuvaan oli myönteinen. Olenhan itsekin käyttänyt joitain vuosia sitten luennoidessani aatteista ja ideologioista Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kursseilla teknologiautopioita esimerkkeinä tulevaisuuden sosialismista. Viittasin esitelmäni päätteeksi Star Trekin universumiin, jossa kolmannen maailmansodan jälkeen oltiin siirrytty sosialismiin. Tämän oli mahdollistanut teknologian kehittyminen: replikaattori tuottivat välttämättömyyshyödykkeet ja ihmiset oli vapautettu luovaan työhön – poimumoottorin kehittämiseen, puutarhanhoitoon, öljyvärimaalaamiseen – ihmiskunnan hyväksi. Tähtilaivasto piti yllä yleistä järjestystä kuin puna-armeija.

Kokonaisuutena dokumenttielokuva oli yllättävän hyvä omatuotannoksi, vaikka kaikkia sen väittämiä en olekaan valmis sulattamaan. Mutta yksi silmiinpistävä ja suorastaan häiritsevä piirre dokumenttielokuvassa oli. Se ilmeni sekä dokumenttielokuvan nykytilanteen analyysissä että sen tarjoamassa utopistisessa vaihtoehdossa nykyisen tulevaisuudelle.

Ajan henki -dokumenttielokuvaa varten ei haastateltu yhtään naista.

Ajan hengen kuvaama maailma on täysin sukupuolisokea, se ei myönnä tai käsittele sukupuolieroa millään tavoin. Tämä on merkillistä, koska vaikkapa antropologiassa lähdetään siitä, että sukupuoliero on keskeinen ihmiskuntaa jäsentävä ero, johon myös muut erot enemmän tai vähemmän palautuvat ja se on vaikuttanut ja vaikuttaa keskeisesti myös taloudenjärjestelmiin.

Viimeksi mainitulla viittaan Claude Lévi-Straussin näkemykseen, että kulttuurin perustana on miesten välillä tapahtuva kanssakäyminen, jossa vaihdannanvälineinä miesten hallitsemien sukujen kesken ovat naiset. Tämä kun kieltää insestin – vaihdantaa käydään sukujen välillä, ei niiden sisällä – mahdollistaen oidipaalisen vaiheen ja symbolisen järjestyksen, kielen ja kulttuurin.

Olisi ollut mielenkiintoista, jos dokumenttielokuvassa olisi resurssitalouteen siirtymisen rinnalla käsitelty vaikkapa Judith Butlerin pyrkimystä arvioida uudelleen Lévi-Straussin määrittelemä struktuuri turvautuen niin sanottuun post-sukulaisuuden tutkimukseen. Siinä heteroseksuaalisuutta tai sukulaisuussuhteita ei oteta oletusarvoksi kulttuurin rakentumisessa. Jos heteroseksuaalinen halu ei ole lähtökohta, kyseenalaistuisivat myös oidipuskompleksi normatiivisena ehtona kulttuurille sekä naisten heteroseksuaalinen vaihto levistraussilaisessa merkityksessä. Butlerin mukaan symbolista järjestystä eli kulttuurisia merkityksiä on pidetty yllä heittämällä keskiöstä pois homoperheet, yksinhuoltajaperheet, monivanhempaiset perheet jne. Ehkä juuri heteroseksuaalinen vaihto on este siirtymiselle resurssipohjaiseen talouteen, Zeitgeist-liikkeen pitäisi ottaa heteronormatiivisuuden kritiikki vakavasti? Nyt elokuvassa vihjataan resurssipohjaiseen talouteen siirtymisen palauttavan perhearvot kunniaan kun ihmiset eivät enää stressaa työelämässä ja pura pahaa oloaan yksityisessä.

Jos Ajan hengen käsikirjoittajat ovat olleet sokeita sukupuolelle ja sukulaisuussuhteiden merkitykselle kapitalismin synnyssä, niin myös heidän maalaamassa utopiassa ei näyttäisi olevan yhtään naista. Ajan hengen tulevaisuuden visiossa on vain valkoisia miehiä, jotka ajattelevat kaikista asioista kutakuinkin samalla tavoin kuin Piraattipuolueesta ulos potkittu Linux-advokaatti Timo K. Wareborg.

Sukupuolisokeuden lisäsi Ajan henki -dokumenttielokuvassa häiritsi outo käsitys demokratiasta: se on alistumista asiantuntijavaltaan.

Zeitgeis-liikkeessä ei näytetä ymmärrettävän, että ensinnäkin rationaalisuuden kriteerit ovat itsessään poliittinen kysymys. Toiseksi, vaikka yhteisestä tavoitteesta päästäisiin kompromissiin, niin se ei tarkoita sitä, että niitä olisi mahdollista toteuttaa: valta / voima asettavat eettisyyden rajat politiikalle – tematiikka jota olen jo aikaisemmin käsitellyt. Ajan henki -dokumenttielokuvan käsikirjoittajat eivät myöskään ole ymmärtäneet demokratian antagonistista luonnetta. Demokratialle perustavanlaatuiset erot ja erimielisyydet ovat välttämättömyys. Se elää niistä. Ajan hengen esittämä tulevaisuudenkuva on homososiaalinen fantasia, samalla tavoin ajattelevien miesten maailma ilman todellisia eroja.

Tässä jälleen palaamme ykseyteen palautumattoman sukupuolieron merkitykseen – demokratialle… Sinänsä allekirjoittaneella ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiskunnasta tulisi joskus tulevaisuudessa ihmisten ja koneiden sulautumien kautta borgien muodostama transhumanistinen singulariteettikollektiivi, mutta tällöin en puhuisi enää demokratiasta.

Mutta ei siitä sen enempää – tällä kertaa. Jos kesällä allekirjoittaneelle on aikaa ja inspiroidun voisin kirjoittaa kokonaisen artikkelin Zeitgeist -liikkeen Suomen osastosta ja tarjota sitä jonnee. Se kun voisi kiinnostaa toisia politiikan tutkijoita. Näkökulmaksi voisi ottaa nimenomaan sukupuolieron Zeitgeist-liikkeen sokeana pisteenä. Utopioita maailmasta ilman naisia tuntuu olevan liikkeellä aina yhteiskunnallisessa konjunktuurissa, jossa feministinen liike on institutionalisoitunut eikä ole kyennyt tekemään radikaalia tulemista kuten viime vuosina on käynyt.

Rakas päiväkirja, yleensä aina näin ennen vaaleja (eduskunta-, kunnallis- tai eurovaaleja) olen esittänyt jonkinlaisen vaaliennustuksen. Tällä kertaa en vaivaudu sellaista tekemään, allekirjoittaneelle on ihan sama mikä todennäköisistä hallituskokoonpanoista toteutuu. Sitä paitsi yhä useammin olen huomannut ajattelevan politiikasta marksilaisittain: perusta eli kapitalistiset tuotantosuhteet määrittelevät päällysrakennetta kuten politiikan maailmaa.

Eduskunta kuvastaa kyllä yhteiskunnallisia virtauksia ja tästä syystä myös marksilaisen politiikan tutkijan on syytä olla kiinnostunut siitä, mitä eduskunnassa tehdään ja keitä sinne valitaan. Mutta on turha kuvitella, että hallitus kykenisi muuttamaan maailmaa, se on reaktiivinen kapitalististen tuotantosuhteiden eli ”vastuullisen markkinatalouden” edessä. Jälkiteollisessa kontrolliyhteiskunnassa muutos voi lähteä ainoastaan kansalaisyhteiskunnasta, koska kaikki transsendentit vallan rakenteet ovat menettäneet tai ainakin menettämässä merkityksensä.

Hallitusten kokoonpano näyttäisi heijastavan talouden kehitystä. Aina kun talous on kasvanut tarpeeksi, maahan muodostetaan porvarihallitus. Näin kävi vuonna 2007 ja 1980-luvun lopulla. Äänestäjät kuvittelevat oikeiston saarnaaman luovan talouden olevan ikiliikkuja ja kaikki kritiikki katoaa. Seuraa romahdus, jonka jälkeen vasemmisto saa äänivyöryn. Näin kävi vuonna 1995 ja nyt on käymässä samoin. Edellisen laman aikoihin SDP ja Vasemmistoliitto saivat huomattavan vaalivoiton, nyt pettymys oikeistolaiseen politiikkaan on kanavoitumassa ennen kaikkea perussuomalaisten kautta – perussuomalaisten enemmistö on talous- ja sosiaalipoliittisesti vasemmistolaisia millä tahansa mittarilla mitattuna.

Mutta maahan tuskin saadaan kansanrintamahallitusta tai edes punamultaa vahvistettuna perussuomaisilla. Vasemmistoliiton ei kannata tehdä samaa virhettä kuin 1990-luvulla ja lähteä hallitukseen, joka joutuu leikkaamaan hyvinvointipalveluita. Niin ikään SDP tai Keskusta tuskin haluaa perussuomalaisia hallituskumppaniksi, koska mitä todennäköisemmin perussuomalaisten eduskuntaryhmä ei tule pysymään koko vaalikautta yhtenäisenä. Tietenkin voi olla, että perussuomalaiset otetaan hallitukseen, jotta sen eduskuntaryhmä hajoaisi ja sitten kootaan uusi hallitus luotettavimmista elementeistä.

Onkin mahdollista, että nykyinen nykyinen sinivihreä porvarihallitus jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisaalta se tarkoittaisi kapitalististen talousjärjestelmän lopun alkua: sinivihreä porvarihallitus on yrittänyt lääkitä yhteiskuntaruumista myrkyllä, jolla se on ensin sairastuttanut sen. Tuosta myrkystä Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen on käyttänyt eufemismia ”vastuullinen markkinatalous”. Edessämme on vain ja ainoastaan huonoja vaihtoehtoja.

Me yhteiskuntatieteilijät ja valtio-oppineet olemme epäonnistuneet: emme ole kyenneet kehittämään toimivaa vaihtoehtoista yhteiskunta- ja talousjärjestelmää nykyiselle.