Post doc


Rakas päiväkirja, torstaina julkaistiin Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen toimittama teos nimeltä Sydänten presidentti. Se kertoo nähtävästi vaalikampanjasta, jonka lopputulema oli Suomen presidentinvaalien historian heikoin. Niin ikään jälleen eläkeläinen muistelee: Osmo Soininvaaralta ilmestyi hiljattain teos nimeltä Sata-komitea. Siinä kuulemma haikaillaan (mies)insinöörejä kokoomuksesta vihreisiin (josta on tullut liian feminiininen puolue?).

Luettuani näiden teosta julkaisusta aloin miettimään, että voisin ottaa kummatkin empiiriseksi materiaaliksi artikkeliin, jossa käsitelisin pieniä vihreitä miehiä ja maskuliinisuutta.

Aikaisemmin olen ohimennen Politiikka-lehden artikkelissa viitannut muun muassa Oras Tynkkysen nimitykseen valtioneuvoston ympäristöpoliittiseksi asiantuntijaksi ja siihen, että homoseksuaalisuus ei ole enää vastakkainen uudelle ylemmän keskiluokan hegemoniselle maskuliinisuudelle. Tämä on mielestäni myös yksi syy sille, miksi presidentinvaalien toisella kierroksella ero Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön välillä oli olematon. Ainoastaan seksuaalisuus politisoitui heidän välisessä kamppailussaan, eikä silläkään ollut samalla tavoin enää merkitystä kuin huhuilla SDP:n presidenttiehdokas Tarja Halosen seksuaalisuudesta vuonna 2000. Yleisimminkin vihreillä miehillä on ollut vaikeuksia erottautua kokoomuksen metroseksuaaleista ja kosmopoliittisista miespoliitikoista samalla tavoin keskustan ja demarien kalapuikkoviiksimiesten on lähes mahdotonta esittää Timo Soinia luontevammin modernia maskuliinisuutta heidän potentiaalisille äänestäjilleen.

Kuvatun hypoteesin eksplikoinnin lisäksi voisin rohkeasti esittää kysymyksen (jonka kuulin Esko Seppäsen rääväsuiselta tai ainakin jännän huumorintajun omaavalta entiseltä europarlamenttiavustajalta ircissä), että ovatko vihreät naiset kastroineet vihreät miehet kun nykyisessä vihreiden eduskuntaryhmässä on kolme homomiestä, eläkeläinen Soinindanger ja äidinmurhan tehnyt Ville Niinistö.

Toisaalta psykoanalyyttistä diskurssia paremmin vihreiden miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen käsitteistöä antaisi nähdäkseni deleuzelainen skitsoanalyysi. Perustuuhan vihreiden politiikka molaarisuuden sijasta molekulaarisuuteen: vihreän ruhtinaan ja kansanjoukkojen homososiaalinen liitto ei rakennu niinkään pienimmälle yhdistävälle tekijälle, vaan vähemmistöksi tulemiseen; kaikkien ymmärretään kuuluvan johonkin vähemmistöön, jolloin siitä tuleekin yhdistävä tekijä ja politiikan teon lähtökohta sopien kuin mitä parhaiten myöhäismodernin kapitalismin ja biovallan logiikkaan, jonka käyttövoimana on moneuden tuotanto ja tuotteistaminen.

Tällainen pohdiskelu loisi siis perustan suunnittelemalleni artikkelille, mutta mikä olisi varsinainen tutkimuskysymys?

Rakas päiväkirja, Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö Eveliina Talvitie on julkaissut esimiehestään teoksen nimeltä Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia. Allekirjoittaneelta kesti muutama päivä keksiä, että kyseinen teos voisi olla oivaa materiaalia väitöskirjani jälkeiseen tutkimukseen.

Olen tällä viikolla väitöskirjatyöhöni liittyen lukenut Stephen M. Whiteheadin teosta Men and Masculinities, jossa mm. käydään läpi erottelua julkisen ja yksityisen välillä mieheydelle. Feministisessä politiikan teoriassa on esitetty, että julkinen on määräytynyt maskuliiniseksi ja yksityinen feminiiniseksi. Tämän on ollut niin peruskauraa, etten itse ole juuri sitä aikaisemmin miettinyt.

Ja näin varmasti oli teolliseen tuotantoon perustuneessa modernissa yhteiskunnassa. Mutta jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa postmodernissa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta on tullut poliittista. Tässäkään havainnossa ei sinänsä ole mitään uutta. Esimerkiksi Erkka Railo väitteli politiikan henkilökohtaistumisesta alkuvuodesta. Eilisessä Pressiklubissa vieraana ollut Anu Kantola on toimittanut teoksen Hetken hallitsijat, joka niin ikään pyörittelee käsittääkseni samaa tematiikkaa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta on kirjoitettu teoksia siitä, kuinka hohto on mennyt herrana olemisesta jne.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että allekirjoittaneella olisi mahdollisuus luoda vielä yksi näkökulma suomalaiseen keskusteluun yhdistämällä julkisuuden ja yksityisen välisen eron kyseenalaistuminen kartesiolaisen subjektikäsityksen ja hegeliläisen identiteettipolitiikan purkautumiseen. Whitehead antaa ymmärtää maskuliinisuuden kriisin aiheutuneen siitä, että mies ei kykene enää rakentamaan identiteettiä julkisuudessa eräänlaisena sankaripoliitikkona ja yksityisessä miestä ei ole olemassa.

Talvitien kirjoittama teos Vanhasesta kuvaa nimenomaan tätä problematiikkaa?

Toisaalta on poliitikkomiehiä, jotka kykenevät Vanhasta parempaan julkisuudenhallintaan: performoimaan modernin teollisen yhteiskunnan sankaripoliitikkoa, tai sitten esittämällä uskottavasti postmodernia miestä, joka kykenee rakentamaan identiteettiään ilman, että vaikuttaa turistilta omassa yksityiselämässään. (Kuuntelin juuri Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori Soili Veijolan haastattelua radiosta. Hän on kuulemma sanonut, että miehet ovat perhe-elämässä turisteja tai jotain sinne päin.)

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla allekirjoittanut nimitettiin Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi vuosille 2012-2013. Titteli ei välttämättä ulkopuolisesta kuulosta erikoiselta tai kyseessä ei ole varsinainen työsuhde vaan palkkiopohjainen puolipäiväinen työtehtävä.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia ”feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.

Rakas päiväkirja, joka päivä kun avaan päivän lehden löydän materiaalia suunnittelemaani maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevään tutkimukseen ja sen pohjalta syntyvään monografiaan. Viikolla 22 on keskusteltu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä, jonka aloitti kukapa muukaan kuin hippikvietisti ja perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoittaessaan rasismin vastaisen manifestinsa, jossa hän asettui vastustamaan niin sanottua positiivista syrjintää rinnastaen sen rasismiin. Keskustelua jatkoi suosikki nuorisopoliitikkoni eli kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman.

Heti maanantaina Yle radio 1:n Ykkösaamussa Halla-ahon ja vihreiden kansanedustaja Jani Toivolan väittelivät aiheesta. Lähetyksessä toimittaja huomauttaa Halla-aholle, että hänen olisi pitänyt olla tarkempi kirjoittaessaan rasismin vastaista manifestia, jos hän vastustaakin vain sellaista positiivista syrjintää, joka koskee ruotsinkielisiä ja muslimimaahanmuuttajia. Ei esimeriksi invalideja tai sotaveteraaneja tai edes maahanmuuttajien suomenkielen intensiivikursseja.

Omilla aivoillaan ajattelevat – kuten hiljattain edesmennyt tai kryoniittiseen tilaan siirtynyt Tomi K. Wareborg asian ilmaisisi – ymmärtävät, että Halla-ahon pyrki alun perinkin olemaan tarkan epätarkka, jotta hän säilyttäisi oikeuden tulkita sanaa ja voi väittää joutuessaan arvostelun kohteeksi, että Helsingin Sanomat tai Aamulehti vainoaa häntä, kyse on mediapelistä (josta Paavo Väyrynenkin on ”kärsinyt”). Nimenomaan siksi kutsun häntä hippikvietistiksi: lingvistinä hän leikittelee sanoilla tutkijankammiossaan kryptaten niitä siten, että vain tarpeeksi hengenravintoa Hommafoorumilla nauttineet kykenevät vihkiytymään mysteerille.

Halla-aho on kuitenkin triviaali tapaus, Rydman kykypuoleen nuorisojärjestön puheenjohtajana on paljon mielenkiintoisempi. Viime vuosina Kokoomusnuoret eivät ole enää kyenneet kasvattamaan katu-uskottavia politiikkoja ja murheekseni olenkin kuullut huhun, että Rydman olisi jättämässä kokoomusnuorten puheenjohtajuuden: hän ei ole pyrkimässä uudelle kaudelle.

Keskustelu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä on mitä vahvimmin yhteydessä myös politiikan ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumiseen. Ei ole vahinko, että positiivisesta syrjinnästä luopumista ehdottivat kaksi akateemisesti koulutettua helsinkiläistä – Rydman asuu Kampissa, Halla-aho Eirassa – miestä ja heidän argumentointinsa rakentuu siten, että he edustaisivat enemmistöä tai normia. Vastustamalla positiivista syrjintää Halla-aho ja Rydman halusivat sanoa, että he pärjäävät maailmassa omin avuin, toiset tarvitset tukea yhteiskunnalta ja tätä tukea tulee antaa vain heidän kauttaan armosta eli suvaitsevaisuudesta.

Autonomia on vanha maskuliinisuuteen liittyvä ajatus, joka ilmenee mm. Niccolò Machiavellilla. Hänelle mieheys on sama asia kuin kyky itsenäiseen toimintaan kun taas naiset, lapset ja eläimet tarvitsevat miehistä huolenpitoa, ovat kykenemättömiä hallitsemaan itseään. Tästä syystä politiikka on miehisyyden korkein ilmentymä ja miespoliitikko – puhumattakaan naispoliitikosta – joka myöntäisi saavansa osakseen positiivista syrjintää, menettää maskuliinisuutensa. Oleellista tässä ei ole se, onko  poliittinen toimija oikeasti autonominen vai ei – mielestäni kukaan ei ole, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmin riippuvuussuhteessa toisiin ihmisiin ja viime kädessä luontoon – , vaan kuinka maskeerata tämä riippuvuussuhde siten, että esittää maskuliinista eli autonomista poliittista toimijaa potentiaalisille kannattajilleen ja leimata poliittiset viholliset ei-autonomisiksi, feminiinisiksi.

Rydman epäonnistui manööverissään. Kokoomuusnaisten puhenainen ja opetusministeri Henna Virkkunen huomautti vastineessa Rydmanille jo samana päivänä, että myös kokoomusnuoret saavat poliittisille nuorisojärjestöille annettavaa tukea, koska valtio on päättänyt syrjiä positiivisesti nuoria lisätäkseen heidän edustavuuttaan päättävissä elimissä. Rydmanin ulostulo ja Halla-ahon kirjoittaman manifestin komppaaminen päinvastoin riisuikin hänen miehisen panssarinsa.

Perinteisesti Suomen poliittinen järjestelmässä valkoiset protestanttiset keski-ikäiset tai sitä vanhemmat akateemisesti koulutetut miehet ovat saaneet osakseen eniten positiivista syrjintää tai suorastaan heitä on suosittu. Tämän pystyy jokainen todistamaan tutustumalla eduskunnan kansanedustajamatrikkeliin. Tosin nämä kaikki kategoriat ovat hiljalleen murtumassa ja juuri tätä murtumaa käsittelen väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani: naisia on eduskunnassa nykyään lähes yhtä paljon kuin miehiä ja miespoliitikkojen tapa performoida maskuliinisuuttaan on moninaisempaa kuin ennen. Miespoliitikot eivät enää kykene peittelemään kokemaansa positiivista syrjintää. Toisaalta mieheys on muuttunut siten että  joissain tapauksissa poliitikkomies voi kasvojaan menettämättä tunnustaa tarvitsevansa apua.

Friedrich Nietzscheä mukaillen voisi sanoa hyvän poliitikon ja hyvän tutkijan erottaa toisistaan se, että edellinen noudattaa orjamoraalia, jälkimmäinen herramoraalia.

Poliitikot pyrkivät vähättelemään eroja ja korostamaan pienintä yhteisintä tekijää itsensä ja potentiaalisten äänestäjiensä kesken. Demokratian idea on mielistellä mahdollisimman suuria kansajoukkoja. Tästä syystä poliitikot käyttävät sellaisia käsitteitä kuin enemmistö tai vähemmistö ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta esiintyvät ensimmäisen kategorian edustajina. Sen sijaan tutkijan, joka käsittelee miespoliitikkoja, eettisenä tehtävänä on korostaa miesten välisiä eroja, hyökätä orjamoraalia vastaan kuin ministeri Virkkunen (hän on muuten siviiliammatiltaan poliittisen viestinnän tutkija). Näin erilaiset maskuliinisuudet tulisivat hyväksytyiksi: on todettava kaikkien miesten kuuluvat johonkin vähemmistöön, kokevan positiivista syrjintää politiikassa.

Viimeisenä mainitun otan esille luonnollisesti suunnitelmani monografian loppuluvussa: miespoliitikko v. miestutkija. Sen sijaan en osaa päättää mihin lukuun sijoittaisin positiivisen syrjinnän näennäisen vastustamisen tematiikan maskuliinisuuden itsetehostuksen välineenä ja kuinka suomalaiset miespoliitikot yrittävät peitellä osaksi saamaansa positiivista syrjintää vaatimalla toisten kokeman positiivisen syrjinnän tuomitsemista. Voisin viitata siihen sekä luvussa kahdeksan että yhdeksän tai käyttää sitä näiden välissä aasinsiltana.

PS. Tänään Iltalehden sivuilla oli juttua siitä, kuinka SDP:n mielestä kokoomuksen Jyrki Katainen turvautuu nuoriin juppimiehiin kun taas Kokoomuksen mukaan SDP:n Jutta Urpilainen kysyy kaikessa neuvoa Eero Heinäluomalta.

Rakas päiväkirja, liittyen suunnittelemaani kirjaprojektiin lueskelin Turun eduskuntatutkimuksen keskuksen vuonna 2009 julkaisemaa artikkelikokoelmateosta nimeltä Politiikan journalismin tila Suomessa. Siinä mm. Mari K. Niemi kirjoittaa, että poliittiset skandaalit voidaan luokitella: seksiskandaaleihin, taloudellisiin väärinkäytöksiin ja vallan väärinkäytöksiin.

Vuoden 2008 tammikuussa Yleisradio – mikään maakuntalehti tai kaupallinen media ei asiasta ollut juttua sitä ennen tehnyt – julkaisi uutisen, että keväällä vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan eduskunnassa seksuaalinen häirintä on vakava ongelma. Niemen luokittelussa tämä uutinen liittyi ennen kaikkea vallan väärinkäyttöön: ahdistelijat olivat etupäässä kansanedustajia ja ahdistelun uhrit eduskunnan töissä olleita virkahenkilöitä – kysely suunnattiin ei-kansanedustajille.

Politiikan tutkijalle kiinnostavinta kyseisessä jutussa ei olekaan se, että eduskunnassa esiintyy muihin työpaikkoihin nähden poikkeuksellisen paljon seksuaalista häirintää – pohtiminen, mistä se johtuu, on sosiologien ja sosiaalipsykologien tehtävä – , vaan mielenkiintoisinta oli se tapa, jolla kansanedustajat kielisivät ilmiön. Niemi kirjoittaa kuinka osa kansanedustajista kyseenalaisti koko tutkimuksen ja toiset sanoivat, etteivät ole nähneet tai kuulleet mitään. Lehdille antamista haastatteluista päätellen, monet kansanedustajat eivät edes tienneet mitä seksuaalinen häirintä tarkoittaa, mutta heillä oli siitä vahva mielipide, että sellaista ei eduskunnassa ilmene.

Sen lisäksi, että kansanedustajat pyrkivät kieltämään seksuaalista häirintää koskaan tapahtuneen eduskunnassa, analysoidessa iltapäivälehtien Suomen eturivin poliitikkojen haastatteluita asian tiimoilta Niemi löysi aikaan neljä ”keventämisen strategiaa” (jotka samalla asettavat outoon valoon väitteet, ettei eduskunnassa harjoitettaisi seksuaalista häirintää): (1) häirintään tulee suhtautua huumorilla; (2) naiset provosoivat miehiä ahdistelemaan; (3) naiset ahdistelevat itsekin; (4) miehet eivät ole kohussa syyllisiä vaan uhreja.

Ensimmäisestä keventämisen strategiaan viittasivat varsinkin naiskansanedustajat. Esimeriksi SDP:n Satu Taiveaho kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää, mutta hän ei omien sanojensa mukaan ollut asialle kovin herkkä.

Toisesta keventämisen strategiasta lienee muistuvin esimerkki kokoomuksen entisen kansanedustajan ja kiekkomiehen Kalervo Kummolan kirjoitus törröttävistä tisseistä ja huomautus, että jonnekin ne silmät on pantava.

Keventämisen strategia numero kolme pitää paikkansa eduskunta-avustajien ja virkamiesten kohdalla: tutkimusten mukaan häirintää kokeneiden joukossa oli myös miehiä (vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin naisia). Mutta Niemi kiinnittää huomiota siihen, että kansanedustajamiehistä ei yksikään ole kertonut joutuneen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, vaikka eräskin lehti niin otsikoi: jutun sisältö ja otsikko eivät vastanneet toisiaan.

Suunnittelemani maskuliinisuuden ja politiikan suhdetta käsittelevän kirjan kannalta neljäs keventämisen strategioista vaikuttaa kaikista hedelmällisimmältä: kuinka kansallisen tason eturivin miespoliitikko voi uskottavasti väittää olevansa uhri ja samalla säilyttää valta-asemansa leimautumatta nössöksi eli feminiiniseksi mieheksi, jolta puuttuvat – machiavellilaisittain ilmaistuna – niin virtù kuin autonomia, kyky erottautua naisista, lapsista, orjista ja eläimistä?

Ylen uutista jatkanut Helsingin sanomien jutussa haastateltiin seitsemää maakuntien kalapuikkoviiksimiestä. Siinä kokoomuksen Tapani Mäkistä  lukuun ottamatta kaikki pyrkivät vähättelemään seksuaalista häirintää väittämällä uhreja huumorintajuttomiksi, vaikka he itse osoittivat olevansa par excellence huumorintajuttomia ja viisi heistä vei Helsigin Sanomien jutun Julkisensanan neuvostoon. Oikeuteen heistä päätyi Lyly Rajala (hänen asiaa kuulemma käsitellään parhaillaan) sekä Lauri Oinonen, mutta viimeksi mainittu, mm. valehtelusta kiinni jäänyt keskustalainen pappismies, ”sähelsi” tarkoituksella, jotta hänen juttunsa ei etenisi. Hänelle kun olisi käynyt samalla tavoin kuin keskustalaiselle Pekka Vilkunalle: Julkisensanan neuvostossa: juttu hänen osaltaan katsottiin aiheelliseksi.

Vilkuna kertoi viljelevänsä ”pohjalaista huumoria”. Esitänkin hypoteesin (jonka pyrin varmentamaan myöhemmin kun teen varsinaisen pienoistutkielman aiheesta ja kirjoitan siitä kirjaani luvun, jonka ajattelin nimetä otsikolla ”Maakuntien kalapuikkoviiksimiehet”), että aluepolitiikka kietoutuu kalapuikkomiesten puolustuksessa yhteen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden vastakkainasettelun kanssa ja näin kalapuikkomiehet kykenevät uhriutumaan menettämättä maskuliinisuuteen perustuvaa valta-asemansa, viriiliyttään.

Samaa puolustusta käytti muuten myös vappua edeltäneellä viikolla hilpeyttä aiheuttanut perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen: koska hän on maalta ja helluntailainen, eivät hänen vanhempansa ole opettaneet pojalleen alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Helsinki nähdään Babylonian porttona, punavihreiden feministien tai ainakin Jan Vapaavuoren edustamana dekantenttina kaupunkina, jolle kehittyvien maakuntien Suomi on alisteinen. Varsinkin nuoret naiset ovat siellä luoneet oman herramoraalinsa ja syyttävät maakuntien miesten käyttäytyvän huonosti, koska nämä eivät ymmärrä kaupunkilaisnaisten sofistikoituneita käytöstapoja ja vaatimuksia.

Seksuaalinen häirintä tai huonosti käyttäytyminen on pyrkimystä kieltää tai maskeerata työväenluokkaisuus, epätoivoinen pyrkimys säilyttämää oma valta-asema suhteessa keskiluokkaisiin naisiin.

Sitä paitsi tutkimusten mukaan suomalaiset äänestävät ensisijaisesta sellaista ehdokasta, jonka he kuvittelevat pitävänsä oman kotimaakunnan puolta tai ainakin kykenee nyhtämään – todelliselta tai kuvitellulta – keskushallinnolta eniten tukiaisia jonkin kylän raitin asfaltointiin. Voimmeko esittää hypoteesin misogynian nivoutuvan aluepolitiikkaan yleisimminkin? (Pitäisi myös selvittää onko asiasta tehty tutkimusta, jos ei Suomessa, niin vastaavalla kysymyksenasettelulla muualla.)

Mitä sitten maakuntien kalapuikkoviiksimiehille kävi viime vaaleissa? Tero Rönni (sdp), Pekka Vilkuna (kesk) ja Esa Lahtela (sdp) – ne, joilla oli oikeasti kalapuikkoviikset – luopuivat vapaaehtoisesti kansanedustajan paikasta. Lyly Rajala (kok) ja Lauri Oinonen (kesk) tippuivat eduskunnasta vastoin tahtoaan. Seitsemästä alkuperäisestä kalapuikkoviiksimiehestä vain Mika Lintilä (kesk) ja Tapani Mäkinen (kok) tulivat valituksi uuteen eduskuntaan (joista viimeisintä en siis itse hänen ripittäytymisen ja kotipaikkansa takia laske maakuntien kalapuikkoviiksimieheksi).

Voimmekin todeta maakuntien naisten tehneen töitä sen eteen, että naisia enää kohdeltaisi toisen luokan kansalaisina. Edes keskustapuolueessa ei enää voi naamioida seksuaalista häirintää ja huonosti käyttäytymistä ”pohjalaiseksi huumoriksi”. Jos aika riittää, voisinkin tarkastella vaikkapa keskustanaisten toimintaa, kuinka he ovat pyrkineet parantamaan naisten asemaa pienempien kuntien kunnanvaltuustoissa, puuttumaan esimeriksi seksistiseen kielenkäyttöön ja hyväveliverkostoihin

Ehkä keskustapuolueen sisäisen toimintakulttuuriin muutoksen takia uudet kalapuikkoviiksimiehet toimivatkin nykyään mieluummin perussuomalaisissa?

Rakas päiväkirja, viikon kuluttua alkaa suosikkikuukauteni huipentuen vappuun: huhtikuu. Ei maaliskuussakaan mitään vikaa ole, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin tukkoiselta kuin nenäni tällä hetkellä. Odotin, että jätettyäni väitöskirjani tarkastukseen olisi aikaa ottaa rennommin ja kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa rauhassa välillä kahvia hörppien tai tehden kävelyretkiä aurinkoisina päivinä Näsijärven jäällä. Sen sijaan olen lähetellyt enemmän sähköposteja kuin varmaan vuoteen ja organisoinut mitä erilaisimpia asioita.

Esimeriksi ei riitä, että Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitossa eli Tattessa olen virkistysvastaavan ominaisuudessa joutunut metsästämään kaikennäköisiä lippuja ja lappuja, vaan menin lupautumaan myös Tatten vapputapahtumaa sekä yhdessä Tamyn ja Yliopisto-TV:n kanssa järjestettävän vaalipaneelia organisoiviin työryhmiin vähän niin kuin niiden kummankin pj:ksi. Tatten ja sen yhteistyökumppanien vaalipaneeli nauhoitetaan ensi viikolla, sen vetäjäksi saatiin ex-kansanedustaja ja ex-yliopistolainen Rosa Meriläinen ja se tulee nettiin katseltavaksi seuraavalla viikolla. Paneelin olisi tarkoitus käsitellä yliopistopolitiikkaa yleensä ja erityisestä Tampereen yliopistoa sekä yliopistolaisia (opiskelijoita ja henkilökuntaa) koskevia kysymyksiä.

Sitten menin kuin vahingossa suostumaan Mansen punavihreiden puheenjohtajaksi. Kyseessä on Vasemmistoliiton tamperelainen puolueosasto, jolla on reilut kolme vuotta ikää, mutta jo yli kolmekymmentä jäsentä. Sen jäsenistö koostuu etupäässä parinvuoden takaisen yliopistoliikkeen radikalisoimista opiskelijoista sekä vanhemmista naisista, jotka joskus hurjassa nuoruudessaan äänestivät SKDL:ää, mutta 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvun alussa alkoivat äänestämään vihreitä, mutta nyt ovat taasen kiinnostuneet vasemmistolaisesta politiikasta petyttyään nykyvihreiden oikeistolaiseen linjaan. Ensitöikseni uutena puheenjohtajana väänsin noin 30 minuutissa hienot nettisivut osastolle.

Kaiken lisäksi allekirjoittanutta kysyttiin Suomen miestutkimuksen seuran hallitukseen. Ensiviikon vuosikokoukseen en pääse (mikä harmittaa), mutta ilmoitin olevani käytettävissä hallitukseen.

Vaikka tutkimussuunnitelmaa ei maaliskuun aikana ole monena päivänä – ainakaan koko päivää – ole ollut aikaa kirjoittaa, alkaa sen suomenkielinen versio hiljalleen hahmottua. Huhtikuussa päässen kirjoittamaan siitä englanninkielisen version. Sellainen nimittäin tarvitaan, jos ajattelin saada projektirahoitusta Suomen akatemialta. Nykyään tutkijatohtorin hakemukset käsittelee ”kansainvälinen arviointiryhmä” ja kolmevuotiseen tutkimukseen on kuuluttava ”liikkuvuusjakso” eli olisi vietettävä mielellään lukuvuosi jossain huippuyliopistossa maailmalla.

Tähän kohtaan pysähdyin, aloin listaamaan professoreita, joiden luokse olisi jotain mieltä mennä keskustelemaan alan uusimmista virtauksista. Ensimmäisenä tuli mieleeni Michael S. Kimmel, joka on maineikkaan Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori (ja johon viittasin mm. viimeisimmässä Aamulehdessä alakerta-artikkelissani ja tässä varhaisemmassa kirjoituksessani). Hän alkaa tosin itse olla jo eläkeiässä, mutta eiköhän yliopistolla ole useampia hänen työnsä jatkajia. Toisena vaihtoehtona voisi olla vaikkapa Bristolin yliopiston valtio-opin professori Terrell Carver. Hän ei ole varsinaisesti maskuliinisuutta tutkinut, mutta senkin edestä marksilaista ja feminististä politiikan teoriaa. Hänkin alkaa jo olla varsin iäkäs. Ajattelin sijoittaa mahdollisen liikkuvuusjakson projektin loppuun: vuosiin 2014-2015.

Judith Kegan Gardiner on koonnut useampia antologioita miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksesta ja problematisoinut sen suhdetta feministiseen teoriaan, mutta hän on kirjallisuustieteilijä. Judith Halberstam on niin pelottava, että hänen post-doc -oppilaaksi en edes uskalla ajatella lähteväni. Niin ikään Wendy Brown Kalifornian yliopistosta Berkelystä kuulostaa jotenkin liian ylevältä (vaikka marraskuussa 2009 olinkin kuuntelemassa häntä Historical materialism -konferenssissa Lontoossa ja hän vaikutti mukavalta). Lähempää tietenkin löytyy Jeff Hearn, joka tällä hetkellä hoitaa pohjoismaiden ainoaa miestutkimuksen professuuria. Tuo vakanssi sijaitsee – yllätys, yllätys – Ruotsissa, Linköpingin yliopistossa.

Kuten huomaatte, allekirjoittaneelle ei tullut yhtään sellaista professoria mieleen, joka tutkisi samaa aihetta kuin allekirjoittanut: tekisi perinteistä valtio-opillista tutkimusta (kriittisen) miestutkimuksen näkökulmasta. Edes täältä en löytänyt yhtään ketään. Saa nähdä miten tällaiseen sooloiluun suhtaudutaan Suomen akatemiassa.

Tosiasiallisestihan allekirjoittaneen tutkimukselle on hyvin vähän hyötyä siitä, että viettäisin lukuvuoden jossain ulkomaisessa yliopistossa. Tutkimukseni käsittelisi maskuliinisuutta ja miespolitiikkoja suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Toisaalta olisi unelmien täyttymys päästä, johonkin ulkomaiseen huippuyliopistoon edes vähäksi aikaa ja huomata viihtyvänsä siellä. Minua on nimittäin harmittanut pari asiaa koulutusurallani: en ottanut lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä ollut vaihdossa perustutkinto-opiskelijana yliopistossa.

Ennen kuin lähden tämän illan kokouksiin, laitan basilikan ikkunalaudalle itämään.

Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

Seuraava sivu »