Vihreät miehet ja maskuliinisuuden tutkimus

Rakas päiväkirja, torstaina julkaistiin Riikka Kämpin ja Jussi Lähteen toimittama teos nimeltä Sydänten presidentti. Se kertoo nähtävästi vaalikampanjasta, jonka lopputulema oli Suomen presidentinvaalien historian heikoin. Niin ikään jälleen eläkeläinen muistelee: Osmo Soininvaaralta ilmestyi hiljattain teos nimeltä Sata-komitea. Siinä kuulemma haikaillaan (mies)insinöörejä kokoomuksesta vihreisiin (josta on tullut liian feminiininen puolue?).

Luettuani näiden teosta julkaisusta aloin miettimään, että voisin ottaa kummatkin empiiriseksi materiaaliksi artikkeliin, jossa käsitelisin pieniä vihreitä miehiä ja maskuliinisuutta.

Aikaisemmin olen ohimennen Politiikka-lehden artikkelissa viitannut muun muassa Oras Tynkkysen nimitykseen valtioneuvoston ympäristöpoliittiseksi asiantuntijaksi ja siihen, että homoseksuaalisuus ei ole enää vastakkainen uudelle ylemmän keskiluokan hegemoniselle maskuliinisuudelle. Tämä on mielestäni myös yksi syy sille, miksi presidentinvaalien toisella kierroksella ero Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön välillä oli olematon. Ainoastaan seksuaalisuus politisoitui heidän välisessä kamppailussaan, eikä silläkään ollut samalla tavoin enää merkitystä kuin huhuilla SDP:n presidenttiehdokas Tarja Halosen seksuaalisuudesta vuonna 2000. Yleisimminkin vihreillä miehillä on ollut vaikeuksia erottautua kokoomuksen metroseksuaaleista ja kosmopoliittisista miespoliitikoista samalla tavoin keskustan ja demarien kalapuikkoviiksimiesten on lähes mahdotonta esittää Timo Soinia luontevammin modernia maskuliinisuutta heidän potentiaalisille äänestäjilleen.

Kuvatun hypoteesin eksplikoinnin lisäksi voisin rohkeasti esittää kysymyksen (jonka kuulin Esko Seppäsen rääväsuiselta tai ainakin jännän huumorintajun omaavalta entiseltä europarlamenttiavustajalta ircissä), että ovatko vihreät naiset kastroineet vihreät miehet kun nykyisessä vihreiden eduskuntaryhmässä on kolme homomiestä, eläkeläinen Soinindanger ja äidinmurhan tehnyt Ville Niinistö.

Toisaalta psykoanalyyttistä diskurssia paremmin vihreiden miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen käsitteistöä antaisi nähdäkseni deleuzelainen skitsoanalyysi. Perustuuhan vihreiden politiikka molaarisuuden sijasta molekulaarisuuteen: vihreän ruhtinaan ja kansanjoukkojen homososiaalinen liitto ei rakennu niinkään pienimmälle yhdistävälle tekijälle, vaan vähemmistöksi tulemiseen; kaikkien ymmärretään kuuluvan johonkin vähemmistöön, jolloin siitä tuleekin yhdistävä tekijä ja politiikan teon lähtökohta sopien kuin mitä parhaiten myöhäismodernin kapitalismin ja biovallan logiikkaan, jonka käyttövoimana on moneuden tuotanto ja tuotteistaminen.

Tällainen pohdiskelu loisi siis perustan suunnittelemalleni artikkelille, mutta mikä olisi varsinainen tutkimuskysymys?

 

Moderni Vanhanen ja postmoderni mies

Rakas päiväkirja, Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö Eveliina Talvitie on julkaissut esimiehestään teoksen nimeltä Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia. Allekirjoittaneelta kesti muutama päivä keksiä, että kyseinen teos voisi olla oivaa materiaalia väitöskirjani jälkeiseen tutkimukseen.

Olen tällä viikolla väitöskirjatyöhöni liittyen lukenut Stephen M. Whiteheadin teosta Men and Masculinities, jossa mm. käydään läpi erottelua julkisen ja yksityisen välillä mieheydelle. Feministisessä politiikan teoriassa on esitetty, että julkinen on määräytynyt maskuliiniseksi ja yksityinen feminiiniseksi. Tämän on ollut niin peruskauraa, etten itse ole juuri sitä aikaisemmin miettinyt.

Ja näin varmasti oli teolliseen tuotantoon perustuneessa modernissa yhteiskunnassa. Mutta jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa postmodernissa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta on tullut poliittista. Tässäkään havainnossa ei sinänsä ole mitään uutta. Esimerkiksi Erkka Railo väitteli politiikan henkilökohtaistumisesta alkuvuodesta. Eilisessä Pressiklubissa vieraana ollut Anu Kantola on toimittanut teoksen Hetken hallitsijat, joka niin ikään pyörittelee käsittääkseni samaa tematiikkaa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta on kirjoitettu teoksia siitä, kuinka hohto on mennyt herrana olemisesta jne.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että allekirjoittaneella olisi mahdollisuus luoda vielä yksi näkökulma suomalaiseen keskusteluun yhdistämällä julkisuuden ja yksityisen välisen eron kyseenalaistuminen kartesiolaisen subjektikäsityksen ja hegeliläisen identiteettipolitiikan purkautumiseen. Whitehead antaa ymmärtää maskuliinisuuden kriisin aiheutuneen siitä, että mies ei kykene enää rakentamaan identiteettiä julkisuudessa eräänlaisena sankaripoliitikkona ja yksityisessä miestä ei ole olemassa.

Talvitien kirjoittama teos Vanhasesta kuvaa nimenomaan tätä problematiikkaa?

Toisaalta on poliitikkomiehiä, jotka kykenevät Vanhasta parempaan julkisuudenhallintaan: performoimaan modernin teollisen yhteiskunnan sankaripoliitikkoa, tai sitten esittämällä uskottavasti postmodernia miestä, joka kykenee rakentamaan identiteettiään ilman, että vaikuttaa turistilta omassa yksityiselämässään. (Kuuntelin juuri Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori Soili Veijolan haastattelua radiosta. Hän on kuulemma sanonut, että miehet ovat perhe-elämässä turisteja tai jotain sinne päin.)

 

Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi 2012-1013

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla allekirjoittanut nimitettiin Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi vuosille 2012-2013. Titteli ei välttämättä ulkopuolisesta kuulosta erikoiselta tai kyseessä ei ole varsinainen työsuhde vaan palkkiopohjainen puolipäiväinen työtehtävä.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia ”feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.

 

Positiivinen syrjintä ja nuoret miehet

Rakas päiväkirja, joka päivä kun avaan päivän lehden löydän materiaalia suunnittelemaani maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevään tutkimukseen ja sen pohjalta syntyvään monografiaan. Viikolla 22 on keskusteltu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä, jonka aloitti kukapa muukaan kuin hippikvietisti ja perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoittaessaan rasismin vastaisen manifestinsa, jossa hän asettui vastustamaan niin sanottua positiivista syrjintää rinnastaen sen rasismiin. Keskustelua jatkoi suosikki nuorisopoliitikkoni eli kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman.

Heti maanantaina Yle radio 1:n Ykkösaamussa Halla-ahon ja vihreiden kansanedustaja Jani Toivolan väittelivät aiheesta. Lähetyksessä toimittaja huomauttaa Halla-aholle, että hänen olisi pitänyt olla tarkempi kirjoittaessaan rasismin vastaista manifestia, jos hän vastustaakin vain sellaista positiivista syrjintää, joka koskee ruotsinkielisiä ja muslimimaahanmuuttajia. Ei esimeriksi invalideja tai sotaveteraaneja tai edes maahanmuuttajien suomenkielen intensiivikursseja.

Omilla aivoillaan ajattelevat – kuten hiljattain edesmennyt tai kryoniittiseen tilaan siirtynyt Tomi K. Wareborg asian ilmaisisi – ymmärtävät, että Halla-ahon pyrki alun perinkin olemaan tarkan epätarkka, jotta hän säilyttäisi oikeuden tulkita sanaa ja voi väittää joutuessaan arvostelun kohteeksi, että Helsingin Sanomat tai Aamulehti vainoaa häntä, kyse on mediapelistä (josta Paavo Väyrynenkin on ”kärsinyt”). Nimenomaan siksi kutsun häntä hippikvietistiksi: lingvistinä hän leikittelee sanoilla tutkijankammiossaan kryptaten niitä siten, että vain tarpeeksi hengenravintoa Hommafoorumilla nauttineet kykenevät vihkiytymään mysteerille.

Halla-aho on kuitenkin triviaali tapaus, Rydman kykypuoleen nuorisojärjestön puheenjohtajana on paljon mielenkiintoisempi. Viime vuosina Kokoomusnuoret eivät ole enää kyenneet kasvattamaan katu-uskottavia politiikkoja ja murheekseni olenkin kuullut huhun, että Rydman olisi jättämässä kokoomusnuorten puheenjohtajuuden: hän ei ole pyrkimässä uudelle kaudelle.

Keskustelu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä on mitä vahvimmin yhteydessä myös politiikan ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumiseen. Ei ole vahinko, että positiivisesta syrjinnästä luopumista ehdottivat kaksi akateemisesti koulutettua helsinkiläistä – Rydman asuu Kampissa, Halla-aho Eirassa – miestä ja heidän argumentointinsa rakentuu siten, että he edustaisivat enemmistöä tai normia. Vastustamalla positiivista syrjintää Halla-aho ja Rydman halusivat sanoa, että he pärjäävät maailmassa omin avuin, toiset tarvitset tukea yhteiskunnalta ja tätä tukea tulee antaa vain heidän kauttaan armosta eli suvaitsevaisuudesta.

Autonomia on vanha maskuliinisuuteen liittyvä ajatus, joka ilmenee mm. Niccolò Machiavellilla. Hänelle mieheys on sama asia kuin kyky itsenäiseen toimintaan kun taas naiset, lapset ja eläimet tarvitsevat miehistä huolenpitoa, ovat kykenemättömiä hallitsemaan itseään. Tästä syystä politiikka on miehisyyden korkein ilmentymä ja miespoliitikko – puhumattakaan naispoliitikosta – joka myöntäisi saavansa osakseen positiivista syrjintää, menettää maskuliinisuutensa. Oleellista tässä ei ole se, onko  poliittinen toimija oikeasti autonominen vai ei – mielestäni kukaan ei ole, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmin riippuvuussuhteessa toisiin ihmisiin ja viime kädessä luontoon – , vaan kuinka maskeerata tämä riippuvuussuhde siten, että esittää maskuliinista eli autonomista poliittista toimijaa potentiaalisille kannattajilleen ja leimata poliittiset viholliset ei-autonomisiksi, feminiinisiksi.

Rydman epäonnistui manööverissään. Kokoomuusnaisten puhenainen ja opetusministeri Henna Virkkunen huomautti vastineessa Rydmanille jo samana päivänä, että myös kokoomusnuoret saavat poliittisille nuorisojärjestöille annettavaa tukea, koska valtio on päättänyt syrjiä positiivisesti nuoria lisätäkseen heidän edustavuuttaan päättävissä elimissä. Rydmanin ulostulo ja Halla-ahon kirjoittaman manifestin komppaaminen päinvastoin riisuikin hänen miehisen panssarinsa.

Perinteisesti Suomen poliittinen järjestelmässä valkoiset protestanttiset keski-ikäiset tai sitä vanhemmat akateemisesti koulutetut miehet ovat saaneet osakseen eniten positiivista syrjintää tai suorastaan heitä on suosittu. Tämän pystyy jokainen todistamaan tutustumalla eduskunnan kansanedustajamatrikkeliin. Tosin nämä kaikki kategoriat ovat hiljalleen murtumassa ja juuri tätä murtumaa käsittelen väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani: naisia on eduskunnassa nykyään lähes yhtä paljon kuin miehiä ja miespoliitikkojen tapa performoida maskuliinisuuttaan on moninaisempaa kuin ennen. Miespoliitikot eivät enää kykene peittelemään kokemaansa positiivista syrjintää. Toisaalta mieheys on muuttunut siten että  joissain tapauksissa poliitikkomies voi kasvojaan menettämättä tunnustaa tarvitsevansa apua.

Friedrich Nietzscheä mukaillen voisi sanoa hyvän poliitikon ja hyvän tutkijan erottaa toisistaan se, että edellinen noudattaa orjamoraalia, jälkimmäinen herramoraalia.

Poliitikot pyrkivät vähättelemään eroja ja korostamaan pienintä yhteisintä tekijää itsensä ja potentiaalisten äänestäjiensä kesken. Demokratian idea on mielistellä mahdollisimman suuria kansajoukkoja. Tästä syystä poliitikot käyttävät sellaisia käsitteitä kuin enemmistö tai vähemmistö ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta esiintyvät ensimmäisen kategorian edustajina. Sen sijaan tutkijan, joka käsittelee miespoliitikkoja, eettisenä tehtävänä on korostaa miesten välisiä eroja, hyökätä orjamoraalia vastaan kuin ministeri Virkkunen (hän on muuten siviiliammatiltaan poliittisen viestinnän tutkija). Näin erilaiset maskuliinisuudet tulisivat hyväksytyiksi: on todettava kaikkien miesten kuuluvat johonkin vähemmistöön, kokevan positiivista syrjintää politiikassa.

Viimeisenä mainitun otan esille luonnollisesti suunnitelmani monografian loppuluvussa: miespoliitikko v. miestutkija. Sen sijaan en osaa päättää mihin lukuun sijoittaisin positiivisen syrjinnän näennäisen vastustamisen tematiikan maskuliinisuuden itsetehostuksen välineenä ja kuinka suomalaiset miespoliitikot yrittävät peitellä osaksi saamaansa positiivista syrjintää vaatimalla toisten kokeman positiivisen syrjinnän tuomitsemista. Voisin viitata siihen sekä luvussa kahdeksan että yhdeksän tai käyttää sitä näiden välissä aasinsiltana.

PS. Tänään Iltalehden sivuilla oli juttua siitä, kuinka SDP:n mielestä kokoomuksen Jyrki Katainen turvautuu nuoriin juppimiehiin kun taas Kokoomuksen mukaan SDP:n Jutta Urpilainen kysyy kaikessa neuvoa Eero Heinäluomalta.

 

Kalapuikkoviiksimiehet ja herra Hakkarainen

Rakas päiväkirja, liittyen suunnittelemaani kirjaprojektiin lueskelin Turun eduskuntatutkimuksen keskuksen vuonna 2009 julkaisemaa artikkelikokoelmateosta nimeltä Politiikan journalismin tila Suomessa. Siinä mm. Mari K. Niemi kirjoittaa, että poliittiset skandaalit voidaan luokitella: seksiskandaaleihin, taloudellisiin väärinkäytöksiin ja vallan väärinkäytöksiin.

Vuoden 2008 tammikuussa Yleisradio – mikään maakuntalehti tai kaupallinen media ei asiasta ollut juttua sitä ennen tehnyt – julkaisi uutisen, että keväällä vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan eduskunnassa seksuaalinen häirintä on vakava ongelma. Niemen luokittelussa tämä uutinen liittyi ennen kaikkea vallan väärinkäyttöön: ahdistelijat olivat etupäässä kansanedustajia ja ahdistelun uhrit eduskunnan töissä olleita virkahenkilöitä – kysely suunnattiin ei-kansanedustajille.

Politiikan tutkijalle kiinnostavinta kyseisessä jutussa ei olekaan se, että eduskunnassa esiintyy muihin työpaikkoihin nähden poikkeuksellisen paljon seksuaalista häirintää – pohtiminen, mistä se johtuu, on sosiologien ja sosiaalipsykologien tehtävä – , vaan mielenkiintoisinta oli se tapa, jolla kansanedustajat kielisivät ilmiön. Niemi kirjoittaa kuinka osa kansanedustajista kyseenalaisti koko tutkimuksen ja toiset sanoivat, etteivät ole nähneet tai kuulleet mitään. Lehdille antamista haastatteluista päätellen, monet kansanedustajat eivät edes tienneet mitä seksuaalinen häirintä tarkoittaa, mutta heillä oli siitä vahva mielipide, että sellaista ei eduskunnassa ilmene.

Sen lisäksi, että kansanedustajat pyrkivät kieltämään seksuaalista häirintää koskaan tapahtuneen eduskunnassa, analysoidessa iltapäivälehtien Suomen eturivin poliitikkojen haastatteluita asian tiimoilta Niemi löysi aikaan neljä ”keventämisen strategiaa” (jotka samalla asettavat outoon valoon väitteet, ettei eduskunnassa harjoitettaisi seksuaalista häirintää): (1) häirintään tulee suhtautua huumorilla; (2) naiset provosoivat miehiä ahdistelemaan; (3) naiset ahdistelevat itsekin; (4) miehet eivät ole kohussa syyllisiä vaan uhreja.

Ensimmäisestä keventämisen strategiaan viittasivat varsinkin naiskansanedustajat. Esimeriksi SDP:n Satu Taiveaho kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää, mutta hän ei omien sanojensa mukaan ollut asialle kovin herkkä.

Toisesta keventämisen strategiasta lienee muistuvin esimerkki kokoomuksen entisen kansanedustajan ja kiekkomiehen Kalervo Kummolan kirjoitus törröttävistä tisseistä ja huomautus, että jonnekin ne silmät on pantava.

Keventämisen strategia numero kolme pitää paikkansa eduskunta-avustajien ja virkamiesten kohdalla: tutkimusten mukaan häirintää kokeneiden joukossa oli myös miehiä (vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin naisia). Mutta Niemi kiinnittää huomiota siihen, että kansanedustajamiehistä ei yksikään ole kertonut joutuneen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, vaikka eräskin lehti niin otsikoi: jutun sisältö ja otsikko eivät vastanneet toisiaan.

Suunnittelemani maskuliinisuuden ja politiikan suhdetta käsittelevän kirjan kannalta neljäs keventämisen strategioista vaikuttaa kaikista hedelmällisimmältä: kuinka kansallisen tason eturivin miespoliitikko voi uskottavasti väittää olevansa uhri ja samalla säilyttää valta-asemansa leimautumatta nössöksi eli feminiiniseksi mieheksi, jolta puuttuvat – machiavellilaisittain ilmaistuna – niin virtù kuin autonomia, kyky erottautua naisista, lapsista, orjista ja eläimistä?

Ylen uutista jatkanut Helsingin sanomien jutussa haastateltiin seitsemää maakuntien kalapuikkoviiksimiestä. Siinä kokoomuksen Tapani Mäkistä  lukuun ottamatta kaikki pyrkivät vähättelemään seksuaalista häirintää väittämällä uhreja huumorintajuttomiksi, vaikka he itse osoittivat olevansa par excellence huumorintajuttomia ja viisi heistä vei Helsigin Sanomien jutun Julkisensanan neuvostoon. Oikeuteen heistä päätyi Lyly Rajala (hänen asiaa kuulemma käsitellään parhaillaan) sekä Lauri Oinonen, mutta viimeksi mainittu, mm. valehtelusta kiinni jäänyt keskustalainen pappismies, ”sähelsi” tarkoituksella, jotta hänen juttunsa ei etenisi. Hänelle kun olisi käynyt samalla tavoin kuin keskustalaiselle Pekka Vilkunalle: Julkisensanan neuvostossa: juttu hänen osaltaan katsottiin aiheelliseksi.

Vilkuna kertoi viljelevänsä ”pohjalaista huumoria”. Esitänkin hypoteesin (jonka pyrin varmentamaan myöhemmin kun teen varsinaisen pienoistutkielman aiheesta ja kirjoitan siitä kirjaani luvun, jonka ajattelin nimetä otsikolla ”Maakuntien kalapuikkoviiksimiehet”), että aluepolitiikka kietoutuu kalapuikkomiesten puolustuksessa yhteen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden vastakkainasettelun kanssa ja näin kalapuikkomiehet kykenevät uhriutumaan menettämättä maskuliinisuuteen perustuvaa valta-asemansa, viriiliyttään.

Samaa puolustusta käytti muuten myös vappua edeltäneellä viikolla hilpeyttä aiheuttanut perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen: koska hän on maalta ja helluntailainen, eivät hänen vanhempansa ole opettaneet pojalleen alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Helsinki nähdään Babylonian porttona, punavihreiden feministien tai ainakin Jan Vapaavuoren edustamana dekantenttina kaupunkina, jolle kehittyvien maakuntien Suomi on alisteinen. Varsinkin nuoret naiset ovat siellä luoneet oman herramoraalinsa ja syyttävät maakuntien miesten käyttäytyvän huonosti, koska nämä eivät ymmärrä kaupunkilaisnaisten sofistikoituneita käytöstapoja ja vaatimuksia.

Seksuaalinen häirintä tai huonosti käyttäytyminen on pyrkimystä kieltää tai maskeerata työväenluokkaisuus, epätoivoinen pyrkimys säilyttämää oma valta-asema suhteessa keskiluokkaisiin naisiin.

Sitä paitsi tutkimusten mukaan suomalaiset äänestävät ensisijaisesta sellaista ehdokasta, jonka he kuvittelevat pitävänsä oman kotimaakunnan puolta tai ainakin kykenee nyhtämään – todelliselta tai kuvitellulta – keskushallinnolta eniten tukiaisia jonkin kylän raitin asfaltointiin. Voimmeko esittää hypoteesin misogynian nivoutuvan aluepolitiikkaan yleisimminkin? (Pitäisi myös selvittää onko asiasta tehty tutkimusta, jos ei Suomessa, niin vastaavalla kysymyksenasettelulla muualla.)

Mitä sitten maakuntien kalapuikkoviiksimiehille kävi viime vaaleissa? Tero Rönni (sdp), Pekka Vilkuna (kesk) ja Esa Lahtela (sdp) – ne, joilla oli oikeasti kalapuikkoviikset – luopuivat vapaaehtoisesti kansanedustajan paikasta. Lyly Rajala (kok) ja Lauri Oinonen (kesk) tippuivat eduskunnasta vastoin tahtoaan. Seitsemästä alkuperäisestä kalapuikkoviiksimiehestä vain Mika Lintilä (kesk) ja Tapani Mäkinen (kok) tulivat valituksi uuteen eduskuntaan (joista viimeisintä en siis itse hänen ripittäytymisen ja kotipaikkansa takia laske maakuntien kalapuikkoviiksimieheksi).

Voimmekin todeta maakuntien naisten tehneen töitä sen eteen, että naisia enää kohdeltaisi toisen luokan kansalaisina. Edes keskustapuolueessa ei enää voi naamioida seksuaalista häirintää ja huonosti käyttäytymistä ”pohjalaiseksi huumoriksi”. Jos aika riittää, voisinkin tarkastella vaikkapa keskustanaisten toimintaa, kuinka he ovat pyrkineet parantamaan naisten asemaa pienempien kuntien kunnanvaltuustoissa, puuttumaan esimeriksi seksistiseen kielenkäyttöön ja hyväveliverkostoihin

Ehkä keskustapuolueen sisäisen toimintakulttuuriin muutoksen takia uudet kalapuikkoviiksimiehet toimivatkin nykyään mieluummin perussuomalaisissa?

 

Mansen punavihreät ja liikkuvuussuunnitelma

Rakas päiväkirja, viikon kuluttua alkaa suosikkikuukauteni huipentuen vappuun: huhtikuu. Ei maaliskuussakaan mitään vikaa ole, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin tukkoiselta kuin nenäni tällä hetkellä. Odotin, että jätettyäni väitöskirjani tarkastukseen olisi aikaa ottaa rennommin ja kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa rauhassa välillä kahvia hörppien tai tehden kävelyretkiä aurinkoisina päivinä Näsijärven jäällä. Sen sijaan olen lähetellyt enemmän sähköposteja kuin varmaan vuoteen ja organisoinut mitä erilaisimpia asioita.

Esimeriksi ei riitä, että Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitossa eli Tattessa olen virkistysvastaavan ominaisuudessa joutunut metsästämään kaikennäköisiä lippuja ja lappuja, vaan menin lupautumaan myös Tatten vapputapahtumaa sekä yhdessä Tamyn ja Yliopisto-TV:n kanssa järjestettävän vaalipaneelia organisoiviin työryhmiin vähän niin kuin niiden kummankin pj:ksi. Tatten ja sen yhteistyökumppanien vaalipaneeli nauhoitetaan ensi viikolla, sen vetäjäksi saatiin ex-kansanedustaja ja ex-yliopistolainen Rosa Meriläinen ja se tulee nettiin katseltavaksi seuraavalla viikolla. Paneelin olisi tarkoitus käsitellä yliopistopolitiikkaa yleensä ja erityisestä Tampereen yliopistoa sekä yliopistolaisia (opiskelijoita ja henkilökuntaa) koskevia kysymyksiä.

Sitten menin kuin vahingossa suostumaan Mansen punavihreiden puheenjohtajaksi. Kyseessä on Vasemmistoliiton tamperelainen puolueosasto, jolla on reilut kolme vuotta ikää, mutta jo yli kolmekymmentä jäsentä. Sen jäsenistö koostuu etupäässä parinvuoden takaisen yliopistoliikkeen radikalisoimista opiskelijoista sekä vanhemmista naisista, jotka joskus hurjassa nuoruudessaan äänestivät SKDL:ää, mutta 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvun alussa alkoivat äänestämään vihreitä, mutta nyt ovat taasen kiinnostuneet vasemmistolaisesta politiikasta petyttyään nykyvihreiden oikeistolaiseen linjaan. Ensitöikseni uutena puheenjohtajana väänsin noin 30 minuutissa hienot nettisivut osastolle.

Kaiken lisäksi allekirjoittanutta kysyttiin Suomen miestutkimuksen seuran hallitukseen. Ensiviikon vuosikokoukseen en pääse (mikä harmittaa), mutta ilmoitin olevani käytettävissä hallitukseen.

Vaikka tutkimussuunnitelmaa ei maaliskuun aikana ole monena päivänä – ainakaan koko päivää – ole ollut aikaa kirjoittaa, alkaa sen suomenkielinen versio hiljalleen hahmottua. Huhtikuussa päässen kirjoittamaan siitä englanninkielisen version. Sellainen nimittäin tarvitaan, jos ajattelin saada projektirahoitusta Suomen akatemialta. Nykyään tutkijatohtorin hakemukset käsittelee ”kansainvälinen arviointiryhmä” ja kolmevuotiseen tutkimukseen on kuuluttava ”liikkuvuusjakso” eli olisi vietettävä mielellään lukuvuosi jossain huippuyliopistossa maailmalla.

Tähän kohtaan pysähdyin, aloin listaamaan professoreita, joiden luokse olisi jotain mieltä mennä keskustelemaan alan uusimmista virtauksista. Ensimmäisenä tuli mieleeni Michael S. Kimmel, joka on maineikkaan Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori (ja johon viittasin mm. viimeisimmässä Aamulehdessä alakerta-artikkelissani ja tässä varhaisemmassa kirjoituksessani). Hän alkaa tosin itse olla jo eläkeiässä, mutta eiköhän yliopistolla ole useampia hänen työnsä jatkajia. Toisena vaihtoehtona voisi olla vaikkapa Bristolin yliopiston valtio-opin professori Terrell Carver. Hän ei ole varsinaisesti maskuliinisuutta tutkinut, mutta senkin edestä marksilaista ja feminististä politiikan teoriaa. Hänkin alkaa jo olla varsin iäkäs. Ajattelin sijoittaa mahdollisen liikkuvuusjakson projektin loppuun: vuosiin 2014-2015.

Judith Kegan Gardiner on koonnut useampia antologioita miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksesta ja problematisoinut sen suhdetta feministiseen teoriaan, mutta hän on kirjallisuustieteilijä. Judith Halberstam on niin pelottava, että hänen post-doc -oppilaaksi en edes uskalla ajatella lähteväni. Niin ikään Wendy Brown Kalifornian yliopistosta Berkelystä kuulostaa jotenkin liian ylevältä (vaikka marraskuussa 2009 olinkin kuuntelemassa häntä Historical materialism -konferenssissa Lontoossa ja hän vaikutti mukavalta). Lähempää tietenkin löytyy Jeff Hearn, joka tällä hetkellä hoitaa pohjoismaiden ainoaa miestutkimuksen professuuria. Tuo vakanssi sijaitsee – yllätys, yllätys – Ruotsissa, Linköpingin yliopistossa.

Kuten huomaatte, allekirjoittaneelle ei tullut yhtään sellaista professoria mieleen, joka tutkisi samaa aihetta kuin allekirjoittanut: tekisi perinteistä valtio-opillista tutkimusta (kriittisen) miestutkimuksen näkökulmasta. Edes täältä en löytänyt yhtään ketään. Saa nähdä miten tällaiseen sooloiluun suhtaudutaan Suomen akatemiassa.

Tosiasiallisestihan allekirjoittaneen tutkimukselle on hyvin vähän hyötyä siitä, että viettäisin lukuvuoden jossain ulkomaisessa yliopistossa. Tutkimukseni käsittelisi maskuliinisuutta ja miespolitiikkoja suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Toisaalta olisi unelmien täyttymys päästä, johonkin ulkomaiseen huippuyliopistoon edes vähäksi aikaa ja huomata viihtyvänsä siellä. Minua on nimittäin harmittanut pari asiaa koulutusurallani: en ottanut lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä ollut vaihdossa perustutkinto-opiskelijana yliopistossa.

Ennen kuin lähden tämän illan kokouksiin, laitan basilikan ikkunalaudalle itämään.

 

”Halberstamilainen metodi”

Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

 

Lokaali ja globaali hegemoninen maskuliinisuus

Rakas päiväkirja, pidin taukoa yliopiston kirjastossa väitöskirjani käsikirjoituksen viimeistelyssä ja satuin tarttumaan uusimpaan Nordic Studies of Masculinities lehteen. Se on varsin laadukas julkaisu osoittaen kuinka hyvää miestutkimusta Pohjoismaissa tehdään. Lehden uusimassa numerossa oli Ov Christian Norocelin artikkeli, joka käsitteli Svenska Demokarternan heteroseksististä maskulismia ja kaipuuta ydinperheeseen. Nopealla selaamisella artikkeli ei tuonut mitään radikaalia uutta näkökulmaa suomalaisen oikeistoradikalismi ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumisen ymmärtämiseen (ainakaan allekirjoittaneelle, joka on jo jonkin verran asiaa pohdiskellut), mutta palannen siihen myöhemmin, jos tarvitsen tulevalle tutkimuksilleni niin sanotusti vertailevaa materiaalia.

Sen sijaan kyseinen sen ohjasi toisen Norocelin kahden vuoden takaisen artikkelin pariin. Siinä hän käsittelee globalisaation ja maskuliinisuuden suhdetta näkökulmasta, että oikeistopopulismin nousu on reaktio globaaliin hegemoniseen maskuliinisuuteen. Tässäkään ei varsinaisesti ole mitään uutta, jos miestutkimuksen teoriaan on huolellisesti tutustunut ja sitä mielessään soveltanut ympäröivään todellisuuteen. Mutta Norocelin onnistuu käsitteellistämään tämän ilmiö niin kirkkaasti ja selkeästi, että vasta nyt hänen artikkelin luettua ymmärsin sen merkityksen ja ajattelin mahdollisuutta ottaa sen tulevan maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevän tutkimukseni yhdeksi lähtökohdaksi.

Tarkoitan, että olen jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että suomalaisia miespoliitikkotyyppejä on nykyään vain kaksi: Alexander Stubb ja Timo Soini. Kaikki muut miespoliitikot ovat enemmän tai vähemmän näiden kahden tyypin valjuja variaatiota sijoittuen akselille niiden väliin. Norocelin artikkeli muistutti siitä, että heidän molempien maskuliinisuutta voi ymmärtää hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä. R. W. Connell ja James D. Messerschmidt artikkelissaan Hegemonic masculinity: Rethinking The Concept kirjoittavat, kuinka hegemoninen maskuliinisuus täytyy 2000-luvulla ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti. On olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla ja eri kulttuureissa. Itse olen miettinyt onko alunperin kurinpidollisen yhteiskunnan todellisuutta kuvanneen hegemoninen maskuliinisuus käsite edes mielekäs kontrolliyhteiskunnassa. Ehkä se sitenkin on vielä käyttökelpoinen. Samalla tuli ratkaistua kysymys siitä, edustaako Soini protestimaskuliinisuutta vai hegemonista maskuliinisuutta?

Voimme siis todeta Stubbin edustavan kosmopliittina metroseksuaalina globaalia hegemonista maskuliinisuutta ja kokolihaa syövän hetero-Soinin protestimaskuliinisuutta globaalilla tasolla, mutta hegemonista maskuliinisuutta lokaalisti. Samaan aikaan kun nämä kaksi maskuliinisuuden muotoa ovat toisilleen vastakkaisia, ne ovat – uskaltaisinko sanoa – dialektisessa suhteessa toisiinsa: jotta Soini voisi ”äijäillä” EU-kriittisyydellä, globalisaation vastaisuudella ja käyttää hyväksi populaarin ksenofobisia passioita, on Suomi tätä ennen pitänyt ”liituraitapukuisten bisnesmiesten” toimesta viedä Euroopan unionin jäseneksi ja globalisoida ja vapauttaa markkinat (mukaan luettuna työmarkkinat).

Niin, Suomessa tehdään yllättävän paljon ja laadukasta miestutkimusta. Norocelkin on nuorempana valtio-opin tutkijana Helsingin yliopistossa, mutta eipä häntäkään ole näkynyt – tai siis allekirjoittanut ei häntä nähnyt – sen enempää politiikan tutkimuksen päivillä tammikuussa kuin viime vuoden toukokuussa järjestetyssä katsauksessa 2010-luvun miestutkimukseen, puhumattakaan siitä, että hän kirjoittaisi suomalaisiin tieteellisiin julkaisuihin. Miksi kirjoittaa kun voi samantien julkaista kansainvälisissä lehdissä. Niitä kun arvostetaan tiedeyhteisössä paljon enemmän. Niin ikään miksi kirjoittaa popularisoidun asiantuntijakirjoituksen Ilkkaan tai edes Helsingin Sanomien vieraskynään Svenska Demokraternan vaalivoiton syistä kun saman tien voi antaa haastattelun Asia Timesille?

Suomessa on kymmeniä miesten ja maskuliinisuuden tutkimusta harjoittavia ammattitutkijoita. Mutta heitä ei julkisuudessa näy koska Suomessa tehty miestutkimus (kuten sukupuolentutkimus yleensäkin) on niin korkeatasoista, että he suuntaavat suoraan kansainvälisille areenoille. Valitettavasti tämä avaa takaportin kaikenmaailman ”vapaille tutkijoille”, joilla ei välttämättä ole julkaisseet yhtään tieteellistä eli vertaisarviointimenettelyä läpäissyttä artikkelia, esiintyä julkisuudessa tai ainakin Uuden Suomen blogeissa miestutkijoina.

 

Machiavelli ja maskulismi

Rakas päiväkirja, ajattelin aloittaa luentoni maskuliinisuudesta ja politiikasta tammikuun lopulla käsittelemällä lyhyesti Niccolò Machiavellia. Häntä kun pidetään yleisesti modernin valtio-opillisen ajattelun isänä. Machiavellista on esitetty lukuisia erilaisia tulkintoja ja häntä on pidetty usein myös ristiriitaisena ajattelijana. Onhan hänen kahden merkittävimmän teoksen kysymyksenasettelut – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – ymmärretty hyvin erilaisiksi: Ruhtinasta on luettu kyynisenä yksinvaltiutta puolustavana teoksena, Valtiollisia mietelmiä on tulkittu tasavaltalaiseksi ja idealistiseksi opukseksi. Tarkemmin katsottuna näiden alta paljastuu kuitenkin sama tasavaltalainen patriootti, joka ihailee antiikin Roomaa kenties enemmän kuin 1930-luvun italialaiset fascistit.

Yksi mielenkiintoisimmista Machiavellin luennoista on Hanna Fenichel Pitkinin teos Fortune Is a Woman: Gender and Politics in the Thought of Niccolò Machiavelli vuodelta 1984. Pitkin lähtee siitä – mielestäni aivan oikeutetusti – , että Machiavellin poliittisen ajattelun – ja sitä kautta koko modernin länsimaisen politiikan teorian – keskeinen käsite on miehuus ja keskeisenä kysymyksen, ei suinkaan ruhtinaskunnan tai tasavallan olemassaolon säilyttäminen tai vaurastuttaminen, vaan kysymys siitä, mitä on olla mies. Tämä on hyvin loogista ottaen huomioon sen, että Machiavelli ei ollut mikään 2000-luvun boheemiporvari tai juppi, vaan täysiverinen renessanssiajan humanisti. Antiikin maailmassa yli kaiken arvostettiin sankaruutta ja sotilaallista loistoa, joka yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty – esimeriksi taloudenhoito eli ekonomia (kreik. oikonomos) – , johon suhtauduttiin halveksivasti tai vihamielisesti. Tarkemmin Machiavellin ajattelun taustalla oli roomalainen patriarkaatti: mies, joka sai päättää perheenjäsentensä elämästä ja kuolemasta (niin sanottu patria potestas -käytäntö).

Toinen Machiavellin poliittiseen ajatteluun liittyvä miehinen teema oli autonomia. Kuten useimmat tietävät, etymologisesti autonomia viittaa itsehallintaan (itse = kreik. auto; nomos = kreik. laki). Mutta Machiavelli ei autonomisuudella ensisijaisesti viitannut suinkaan valtioon, vaan siihen, että miehen pitää kyetä itsehallintaan erottautuen näin sekä naisista että lapsista (ja eläimistä), jotka eivät ole autonomisia. Toisaalta kaupunkivaltion autonomian puolustaminen mahdollisti henkilökohtaisen autonomian; sankariteot valtion puolesta ovat kuin miehuullisuuden todistusaineistoa.

Keskeisenä käsitteenä, jolla autonomia saavutettiin, oli Machiavellilla virtù. Pitkin muistuttaa, että sitä ei todellakaan pidä sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan se etymologisesti viittaa latinan sanaan virtus, jossa vir tarkoitta miestä. Virtù tarkoittaa siten tosimiehisyyttä. Assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa. Machiavellilaisen virtùn harjoittaminen politiikassa on siten erotisoitunutta, poliittiset tai sotilaalliset voitot on ymmärrettävä seksuaalisiksi valloituksiksi. Kuvaavaa on, että Machiavelin kirjoituksissa kaupunkivaltio ja sen asukkaat erotisoituvat. Hänelle kaupunki on nainen ja sen kansalaiset sen rakastajia. Ruhtinaan on tehtävä homososiaalinen liitto kaupungin kansalaisten – 1500-luvun alussa luonnollisesti vain pieni osa miehistä oli poliittisia kansalaisia – kanssa kuitenkaan menettämättä omaa autonomiaansa. Ruhtinaan monet neuvot tulevatkin ymmärrettäviksi pyrkimyksenä autonomiaan, säilyttää oma miehuus.

Ruhtinaan valitsee joko kansa tai ylimystö. Valintaan ryhtyy tietenkin se osapuoli, joka katsoo hyötyvänsä tästä toimenpiteestä. Kun ylimykset huomaavat, että he eivät enää pysty pitämään kansaa komennossaan, he nostavat yhden joukostaan muiden yläpuolelle ja tekevät hänestä ruhtinaan voidakseen hänen varjostaan tyydyttää omia pyyteitään. […] Kansan valitsema ruhtinas sitä vastoin saa hallita yksin: hänen ympärillään kaikki ovat valmiita tottelemaan häntä – tai ainakin vastustajia on kovin vähän. Ylimyksiä ei lisäksi voi tyydyttää tasapuolisesti, tekemättä toisille vääryyttä, mutta kansan suhteen tämä onnistuu. (IX.)

Machiavelli samalla tavoin kuin poliittisen liberalismin isänä pidetty Thomas Hobbes ymmärsi pelon ja terrorin varsin hyödylliseksi vallankäytön välineeksi valtiovallan turvaamisessa, mutta he perustelivat terrorin ja pelon käyttöä politiikan välineenä eri tavoin. Kummankin perusteluna oli utilitaristinen ajattelu, mutta Machiavelli vetosi lisäksi ruhtinaan miehiseen autonomiaan.

Jos ruhtinas tahtoo pitää kansansa yhtenäisenä ja kuuliaisena, hän ei saa pelätä julman maineeseen joutumista. Joitakin harvoja rangaistessaan hän näet tulee menetelleeksi lempeämmin kuin sellaiset ruhtinaat, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestään eivät tukahduta murhiin ja ryöstelyyn päätyviä levottomuuksia. Tällaisistahan selkkauksista joutuu tavallisesti kärsimään koko yhteiskunta kun taas ruhtinaan rankaisutoimien kohteena ovat vain muutamat yksityiset. (XVII.)

Machiavellin ruhtinasihannetta Pitkin kuvaa ”aseistetuksi profeetaksi”. Vain tällainen yli-ihminen kykenee vapauttamaan Italian barbaarien (eli ranskalaisten) kynsistä, yhdistämään kansakunnan ja tuomaan rauhan tavallisille kansalaisille, jotka eivät niin politiikasta välitä. Italian valtion perustaja oli Machiavellille sananmukaisesti maanisä: miehuuden korkein muoto.

Ne, jotka eivät lukeneet Valtiollisia mietelmiä saattavat yllättyä, että Machiavelli piti kuitenkin tasavaltaa parhaimpana valtiomuotona. Syy tähänkin on jälleen löydettävissä hänen mieskäsityksestään: siinä missä ruhtinaskunnassa yksi mies korottaa itsensä ylitse muiden, tasavallassa kaikki vapaat miehet voivat olla autonomisia toimijoita toteuttaen miehuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla vertaistensa joukossa, rakastavat kaupunkiaan. Machiavellin mukaan paras tapa kasvattaa miesten virtùta on roomalaistyyppinen – sen tasavallan aikainen – asevelvollisuus. Näin tasavalta saa ”ilmaista” tykinruokaa – kyllä, jo 1400-luvulla eurooppalaisissa sodissa käytettiin tykkejä – ja miehet sitoutuvat aktiiviseen kansalaisuuteen erottautuen naisista ja lapsista (sekä eläimistä).

Feminiininen ei ollut Machiavellille, ainoastaan kaikkea sitä, mitä virtù ei ole, vaan naisellisia voimia vastaan, kuten rouva fortunaa, on jatkuvasti sodittava tai ainakin sitä on pidettävä silmällä. Sen merkitystä valtiomiestaidolle ei saa vähätellä.

Vankkumaton mielipiteeni on, että rivakka toiminta on varovaisuutta parempi, sillä onni on nainen, ja siksi sitä on lyötävä ja kolhittava jos sen aikoo pitää kurissa (XXV).

Pitkinin luenta Machiavellista ei ole mielenkiintoinen ainoastaan siksi, että se muistuttaa Silvio Berlusconin tai Urho Kaleva Kekkosen lukeneen Ruhtinaansa, vaan auttaa käsitteellistämään maskuliinisuutta siirtyessämme kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan nyt 2000-luvulla. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Michael S. Kimmelin amerikkalaisen miehen kulttuurihistoriaa käsittelevästä teoksesta ja kuinka mieheys joutui kriisiin kun miehet joutuivat luopumaan itsenäisyydestä 1900-luvun alussa siirtyessä pientiloilta tehtaiden liukuhihnoille. Kaiken lisäksi samaan aikaan naiset alkoivat itsenäistyä aviomiestensä ja isiensä holhouksesta. Kimmelin kuvaama tee-se-itse-mieheys on nimenomaan pyrkimys säilyttää miesten autonomia kapitalismissa, mistä oli seurauksena sota naisemansipaatiota vastaan.

Michel Foucault viimeisissä kirjoituksissaan käsitellessään siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnista kontrolliyhteiskunnastaan – kuten Gilles Deleuze on asian ilmaissut – lukee itse asiassa samoja antiikin tekstejä kuin Machiavelli. Foucault’n antaakin ymmärtää kontrolliyhteiskunnan minätekniikkojen mahdollistavatkin jälleen suhteellisen autonomian. Ei ole vahinko, että feministisessä teoriassa Foucault’a on syytetty maskulinistiseksi ajattelijaksi, pohjimmiltaan naisvihamieliseksi konservatiiviksi. Toisaalta kontrolliyhteiskunnan yhtenä tendenssinä on yhteiskunnan femininisoituminen. Tämä luo mielenkiintoisen riitasoinnun ajatukselle maskuliinisen autonomian lisääntymiselle. Mutta kuten olen aikaisemmin huomauttanut, kulttuurin femininisoitumisesta eivät olekaan hyötyneet – politiikassa tai työelämässä – niinkään naiset kuin ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan feminiinisiä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen yhdistyen kosmopoliitiksi metroseksuaaliksi à la Alexander Stubb.

Yhteenvetona voimmekin todeta, vaikka sotilasvalassa ei enää vaadita käyttäytymään miehekkäästi, politiikan ja maskuliinisuuden kytkösten olevan niin vaikuttavat, että on suoranainen ihme kun jotkut naiset ovat päässeet ja jaksaneet niinkin pitkälle valtiollisessa politiikassa. Niiden naisten ja miesten, jotka eivät halua käyttäytyä kuin machiavellilainen tosimies, on äärimmäisen vaikea edetä politiikassa, puhumattakaan siitä, että politiikan miehisiä rakenteita olisi mahdollista muuttaa.