lokakuu 2010


Rakas päiväkirja, allekirjoittaneen piti jatkaa sen pohtimista, minkälaisen vaihtoehdon Baruch Spinozan poliittinen ajattelu toisi poliittisen oikeiston harjoittamalle, enemmän tai vähemmän hobbesilaiselle valtio-opille perustuvalle, monikulttuurisuuspolitiikalle. Mutta siirrän tämän kysymyksen pohtimista ainakin huomiseen, koska haluan kirjoittaa kuin muistiksi itselleni vielä kerran kuluneen puolentoista viikon puheenaiheesta: kuinka Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuulumattomat herätyskristilliset piirit pyrkivät hyötymää siitä, että edellä mainitusta on eronnut viikon aikana yli kolmekymmentä tuhatta ihmistä.

Näyttäisi nimittäin siltä, että Suomen ehkä merkittävimmän helluntaisaarnaaja Leo Mellerin siirryttyä syksyllä eläkkeelle, helluntailaisten keskuudessa käydään nyt jonkinlaista valtataistelua siitä, kuka ylennetään liikkeen kruunaamattomaksi johtajaksi. Mellerhän tunnetaan siitä, että hän harrasti uskonsisarten viettelyä, mielikuvituksellisia profetioita ja muuta ufoilua. Huhutaan, että jossain vaiheessa hänellä meni myös omat ja edustamansa yhdistyksen rahat sekaisin. Eija-Riitta Korhola loikkasi Kristillisdemokraateista Kokoomukseen niin ikään Mellerin ansiosta. Hän kun oli alkanut lähetellä puolueen jäsenille kirjeitä esittäen pyhän hengen olevan suosimansa ehdokkaan takana. Kaiken lisäksi Mellerin sanotaan häärineen puolueen edellisen puheenjohtajan Bjärne Kalliksen eron ja Päivi Räsäsen valinnan takapiruna.

Tunnetusti Kristillisdemokraateista puolet kuuluu helluntailaisiin tai vapaakirkollisiin piireihin, toinen puoli on Evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, ennen kaikkea viidesläisiä ja evankelisia. Monet lestadiolaisetkin haluaisivat äänestä Kristillisdemokraatteja, mutta Keskustapuolueen ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen tekemän diilin ansiosta nämä on painostettu Keskustan tai ainakin Hannu Takkulan äänestäjiksi.

Nyt Kristillisdemokraatit pyrkivät ryhdistäytymään tekemällä jälleen Räsäsestä marttyyrin. Mellerin opetuslapsi Pasi Turunen käynnisti kampanjan nimeltä Ruusuja ja rukouksia ja viime viikonloppuna hän kehotti radioaalloilla helluntailaisia ja vapaakirkollisia liittymään Kristillisdemokraattien jäseniksi (jos eivät tätä jo ole) sekä aloittaa kampanja interwebin ihmeellisessä maailmassa Räsäsen puolesta. Turusen helluntailaisille ja vapaakirkollisille piireille suunnattu kehotus on sikäli mielenkiintoinen, että Suomen evankelisluterilaista kirkkoa koskevan erobuumin ei pitäisi millään tavalla koskea heitä. Ehkä uskontoministeri Stefan Wallin oli sittenkin oikeassa vihjatessaan, että Räsänen ja Kristillisdemokraatit pyrkivät hajottamaan kirkkoa sisältä päin ja samalla kasvattamaan oman puolueensa jäsenmäärää?

Kansan uutisten Viikkolehden pääkirjoituksessa aivan oikein huomautettiin, että Kristillisdemokraattien ryhtiliikkeessä on kyse osasta laajempaa poliittista liikehdintää: he yrittävät saada osansa konservatismin noususta, joka tähän mennessä on kanavoitunut yksinomaan Perussuomalaisten kautta.

Toinen huomio onkin Räsästä puolustavien kirjoitusten ilmestyminen interwebin ihmeelliseen maailmaan mitä erilaisimmille keskustelupalstoille. Herätyskristillisten piirien järjestäytymiskyky on kiitettävä. Se on jopa parempi kun roturealisteilla eli niin sanotuilla maahanmuuttokriittisillä piireillä. Herätyskristilliset piirit kun eivät tyydy ainoastaan spämmäämään netissä niin kuin hommalaiset, vaan tarvittaessa kykenevät organisoimaan vaikkapa bussikuljetuksia ympäri Suomea tuhansille ihmisille Israelin valtion oikeistohallituksen harjoittamaa politiikkaa puolustaviin mielenosoituksiin. Turusen lanseeraaman Ruusuja ja rukouksia -kampanja ja muut vastaavat ilmentymät interwebin ihmeellisessä maailmassa, kuinka monotooniset Räsästä puolustavat kirjoituksen esimeriksi Helsingin Sanomien keskustelupalastalla ovat lisääntyneet viime viikonlopulta lähtien, voisikin olla erinomainen lähtökohta tapaustutkimukselle 2010-luvun politiikasta.

Mainokset

Rakas päiväkirja, yleisön pyynnöstä laitan tähän tänään julkaistun Aamulehteen lähettämäni mielipidekirjoituksen alkuperäisen version luettavaksi (vaikka se hieman toistaakin täällä jo aikaisemmin käsittelemiäni teemoja).

Kirkko ei ota ihmisten hätää kirkosta tosissaan

Kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo arvioi Aamulehden haastattelussa viime tiistaina (19.10), että kirkosta saattaa erota nyt niin sanotun homokeskustelun seurauksena maksimissaan noin 30 000 ihmistä. Epäilen Seppon arvioivan määrän alakanttiin.

Hän ei ota huomioon sitä, että kirkon edustajat ovat vain pahentaneet tilannetta julkisesti miettiessään ensimmäisenä eroamisten takia menetettyjä verotuloja. Niin ikään Seppon omat kommentit eivät ole omiaan normalisoimaan tilannetta.

Vaikka Seppo (samalla tavoin kuin KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen) ei varsinaisesti edusta Suomen evankelisluterilaista kirkkoa kuin yksityishenkilönä, vaikuttaa hän kirkkohistorian emeritusprofessorina ja teologian maistereiden entisenä kouluttajana siihen, millainen kuva kirkosta valistuneille kansalaisille, Aamulehden lukijoille, muodostuu.

Siksi olikin järkyttävää lukea kuinka halveksivasti hän haastattelussa suhtautuu ihmisiin, jotka ovat tehneet raskaan päätöksen erota esi-isiensä kirkosta. Lehti kun kirjoitti Seppon sanoneen: ”Netissä jotkut voivat tehdä äkkiä, pikkukännissä mitä tahansa kun kaverit soittavat […]”. Kirkko – tai ainakaan Seppo – ei ota tosissaan ihmisten hätää ja ahdistusta tilanteessa, jossa heillä ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin erota kirkosta.

Kaiken lisäksi Seppo näyttää elävän itse 1970-lukua viitaten seuraavassa kappaleessa Taisto Sinisaloon ja vähemmistökommunisteihin. Tällainen puhe on täysin käsittämätöntä sille maailmalle jossa nuori kaupunkilainen akateemisesti koulutettu – tyypillinen kirkosta eroaja – elää.

Kirkon ongelma näyttääkin olevan se, ettei se ole tästä päivästä. Ehkä se on myös onnistunut liian hyvin tehtävässään: Seppolle ei näytä tulleen mieleen kirkosta eroamisen johtuvankin siitä, että ihmiset ovatkin nykyään sivistyneempiä kuin ennen.

Suomessa korkeakoulutettujen määrän kokoajan noustessa ihmiset lukeva myös enemmän filosofiaa ja teologiaa. Kaiken lisäksi heillä on nykyään hyvin vahva oikeudenmukaisuuden tunne: ihmiset pohtivat etiikan kysymyksiä; hyvän ja pahan, oikean ja väärän eroa ja käsitteitä. Siksi he myös eroavat kirkosta.

Rakas päiväkirja, muutama viikko sitten Slavoj Žižek kirjoitti sanomalehti Guardianissa kuinka Itä-Euroopan maiden nopea liittäminen – kuin korvaukseksi siitä, että ne jätettiin oman onnensa varaan rautaesiripun laskeuduttua Euroopan ylle Toisen maailmansodan jälkeen – Euroopan unioniin ei suinkaan länsieurooppalaistanut itäeurooppalaista politiikkaa, vaan on itäeurooppalaistanut Länsi-Euroopan politiikan. Tästä yhtenä esimerkkinä on mm. oikeistoradikaalien ja -populististen puolueiden nousu ohi sosiaalidemokraattisten puolueiden määritellessä eurooppalaisten niin sanottujen liberaalikonservatiivien valtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa.

Toinen esimerkki on eurooppalaisen syövän eli nationalismin uusiutuminen. Vielä 1990-luvulla ihmeteltiin kuinka on mahdollista, että Balkanilla käytiin sisällissotaa ja kansanmurhattiin. Nyt muitakin palstoja kuin Hommafoorumia lukiessa hiipii ajatus mieleen, että jotain vastaavaa voisi tapahtua myös Länsi-Euroopassa. Eurooppalainen sivistys on ollut rikka silmässä.

Kyse on siis poliittisen oikeiston projektin konkurssista, mikä on samaa perua kuin Yhdysvaltojen niin sanottujen uuskonservatiivien utopia Irakin ja myöhemmin koko Lähi-idän demokratisoimisesta väkivaltakoneistolla. Siihen kuului elimellisenä osana ajatus markkinoiden liberalisoinnista, pääoman esteettömästä liikkumisesta, ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisesta, tuloerojen kasvattamisesta, julkisten hyvinvointipalveluiden yksityistämisestä. Toisin sanen eurooppalainen poliittinen oikeisto on pyrkinyt ”amerikkalaistamaan” Euroopan työmarkkinat kuitenkaan antamatta Euroopan unionin kansalaisille samoja poliittisia oikeuksia kuin esimeriksi Yhdysvaltojen perustuslaki kykenee sen omille kansalaisille luomaan.

Yksi keskeisimpiä vallankäytön mekanismi poliittiselle oikeistolle toteuttaakseen yllä mainittua agendaa on ollut viime päivinäkin paljon keskustelua herättänyt monikulttuurisuuspolitiikka. Viikonloppuna Eurooppalaisen oikeiston ehkäpä merkittävin hahmo, Saksan Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja ja liittokansleri, Angela Merkel tunnisti saksalaisen poliittisen oikeiston harjoittaman monikulttuurisuuspolitiikan epäonnistuneen. Tosin tarkkaavaisimmat huomasivat, ettei hän tarjonnut mitään tilalle, ainoastaan totesi epäonnistuneensa, mutta kuitenkin jatkavan ennallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Harjoitetusta monikulttuurisuuspolitiikasta luopuminen kun tarkoittaisi oikeistolle samanlaista kriisiä kuin Neuvostoliiton romahtaminen oli vasemmistolle.

Poliittisen oikeiston harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kun ei ole ainoastaan tuottanut monietnistä halpaa, oikeudetonta, sukupuolittunutta ja helposti kontrolloitavaa uutta lumpenproletariaattia eurooppalaisille työmarkkinoille, vaan se ulkoistaa valtiovallan aikaisemmin käyttämät kurinpidolliset vallan mekanismit jo ennestään omilla eriytyneillä asuinalueilla asuvien eri kulttuurien sisäisille valtahierarkioille ja patriarkaatille (joita sitten niin sanotut liberaalit voivat paheksua pelaten oikeistoradikaalien ja -populistien laariin). Poliittisen oikeiston harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kun kertoo ennen kaikkea poliittisen oikeiston itseymmärryksestä: yksilö ajatellaan ensisijaisesti kulttuurin tai uskonnon edustajana. Tässäkin näemme eurooppalaisen oikeiston yhdysvaltalaisen uskonnollisten yhteisöjen ympärille rakentuvan elämäntavan varauksettoman ihailun.

Jotta ei luultaisi, että olisin antiamerikkalainen, niin korostettaakoon vielä kerran, että Yhdysvalloissa monikulttuurisuuspolitiikka on onnistunut paremmin koska Yhdysvallat on kommunistisuudessaan paljon Eurooppaa demokraattisempi valtio. Siinä missä Euroopassa politiikan ytimessä on yhä hobbesilainen monarkistinen valtio-oppi, Yhdysvaltoja leimaa liberalistinen konstitutionalismi. Kolmanneksi vaihtoehdoksi – autonomisen marxismin ideologeinakin tunnetuttujen – Antonio Negri ja Michel Hardt tarjoavat spinozalaista demokratiaa, jossa ihmistä ei kohdella jonkin kulttuurin edustajana kulttuurien välisessä konfliktissa kuten poliittinen oikeisto nykyään maailman käsitteellistää, vaan hän edustaa itse itseään luokkataistelussa.

Mutta nyt tämä kirjoitus alkaa rönsyilemään niin paljon, että palaan hobbesilaisen ja spinozalaisen valtio-opillisen ajattelun erojen seurauksiin mm. monikulttuurisuuspolitiikalle myöhemmin kun saan loppukuusta hiottua aihetta sivuavan kohdan väitöskirjani käsikirjoituksesta.

Rakas päiväkirja, Yle kertoo kuinka Suomen evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän mukaan kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus katosi Ajankohtaisen tiistaisessa niin sanotussa homoillassa kun studiossa keskusteltiin esimeriksi sukupuolineutraalista avioliitosta ja kirkon suhtautumisesta homo- ja lesboparien vihkimiseen. Niemelä on oikeassa. Kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus todellakin katosivat, mutta ei siksi, että katsojat olisivat samaistaneet Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen näkemykset kirkon viralliseen kantaan.

Kyllä kansalaiset tietävät Räsäsen kuuluvan Suomen luterilaiseen evankeliumiyhteisöön enemmän tai vähemmän ja myös sen, että kirkko olisi katsonut kyseisen herätysliikkeen tempauksia läpi sormien esimerkiksi entisessä kotikaupungissani Hyvinkäällä liikkeen syrjiessä naispappeja ja vainotessaan Ale pubissa – jossa myös allekirjoittanut käy aina Hyvinkäällä ollessani – tavallisten kadunmiesten ja -naisten keskuudessa nähtyä kirkkoherraa, jos media ei olisi pitänyt asiasta meteliä ja nostanut kissaa pöydälle.

Sen sijaan uskon Tampereen piispa Matti Repon kyvyttömyyden piispuuteen Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillassa tulleen muillekin kuin itselleni järkytyksenä ja repäisseen kirkon väliverhon kahtia paljastaen sakariston onttouden. Repo kun ei nähtävästi ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä eroa on sillä, onko Tampereen piispa vai kappalaisen viransijainen Urjalan seurakunnassa. Piispan tehtävänä on yrittää olla sovitteleva kaitsiessa seurakuntaa; osoittaa Niemelänkin kaipaamaa moniäänisyyttä ja -arvoisuutta. Sen sijaan vasta uskoon tulleelta apupapilta ei voi edellyttää kykyä eettiseen ajatteluun. Piispana Repon toiminta Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa oli siksi anteeksiantamatonta: kirkon pitäisi antaa Matti Repolle pro antichristus -palkinto hänen työstään kirkon vahingoittamiseksi ja ihmisten vieraannuttamisesta evankeliumin kirkkaudesta.

Ne, jotka eivät kykene lempeydellä paimentamaan laumaansa, vaan vetoavat mieluummin omaantuntoonsa, voivat ryhtyä vaikkapa yliopistotutkijoiksi. Näin olen itse tehnyt. Puoli vuotta maisteriopintojen lopulla korkeakouluharjoittelijana puolustusministeriössä riitti ymmärtämään, että valtion virkamiehenä joutuisin rikkomaan omaatuntoani vastaan ja päätökseni lähteä tutkijan uralle valmistuttuani vahvistui. Nyt olen ensisijaisesti vastuussa vain ja ainoastaan itselleni.

Mikä sitten mahdollistaa sen, että piispa voi olla noin kehällä kuin Matti Repo on? Sanotaan, että propagandassa järkyttävintä ei ole se, kuinka se vaikuttaa kansanjoukkoihin, vaan johtajiin itseensä, vaikka heidän jos keiden pitäisi olla tietoisia propagandasta. Tämä sanonta ehkä auttaa ymmärtämään, ei ainoastaan Repon ”vääristynyttä tietoisuutta”, vaan myös Tampereen henkistä ilmapiiriä noin yleensä. Ihmetelin jo yksitoista vuotta sitten muutettuani Hyvinkäältä Tampereelle sitä, kuinka todellisuus voikaan vaikuttaa niin erilaiselta Tampereen yliopiston kampuksella katsottuna kuin Aamulehden sivuilta luettuna. Aivan erityisesti kiinnitin huomiota Aamulehden sivuilla tuolloin Tampereen piispana olleen Juha Pihkalan – kauniisti sanottuna – mielikuvituksellisiin näkemyksiin. Odotin uuden piispan astuessa virkaan jonkinlaista linjanmuutosta, mutta jo ennen tiistaista Ajankohtaisen kakkosen keskustelua osasin Reponkin kirjoituksia Aamulehdestä lukeneena pelätä pahinta.

En keksi sille mitään muuta syytä, miksi tamperelainen kirkkokansa – ne, jotka yleensäkään äänestävät piispanvaaleissa – ja Aamulehti elää niin omassa maailmassaan ja esimeriksi puolustaa virheitään viitaten vieläkin siihen, että ”ateistisessa” Neuvostoliitossa asiat olivat vielä huonommin, kuin sen, että taustalla on vuoden 1918 traumat ja Tampereella nimenomaan Aamulehti ja kirkko on valjastettu puolustamaan Valkoisen Suomen kunniaa sen saaden mitä erikoisempia muotoja. Missään muualla Suomessa en – edes Pohjanmaalla – ole törmännyt tällaiseen – ainakaan näin avoimeen – paranoiaan.

Rakas päiväkirja, Patmos lähetyssäätiön tuottama Ristitulta radio-ohjelma on kieltämättä yksi eetterin mielenkiintoisimmista keskusteluohjelmista. Se luo oivan kontrastin valtamedian uutisointiin tuoden perustellun tai ainakin omista lähtökohdistaan ymmärrettävän, eli herätyskristillisen, näkökulman siihen, miten maailma makaa. Ristitulen tapa käsittää päivänpoliittisia kysymyksiä auttaa ymmärtämään esimeriksi Yhdysvaltojen poliittista todellisuutta. Siellä kun monet seuraavat ainoastaan tai lähes ainoastaan herätyskristillisiä radio- tai tv-kanavia luoden poliittiset näkemyksensä niiden tuottaman uutisvirran perusteella (mitä ei aina ymmärretä täällä sekularisoituneessa eli protestanttisessa Euroopassa)

Ristitulen toimittajat, Petri Mäkilä ja Pasi Turunen, ansaitsevat kiitosta myös siitä, että he onnistuvat haalimaan ohjelmaan aikuisten oikeasti mielenkiintoisia tai ainakin vaihtoehtoisia näkökulmia esittäviä ihmisiä ja käymään keskustelua syvemmällä tasolla kuin usein niin sanotussa valtamediassa tehdään.

Ristitulta -ohjelmassa kiehtoo ennen kaikkea politiikan ja uskonnon häpeilemätön yhdistäminen (mikä ainakin minua Baruch Spinozan teokseen Tractatus theologico-politicus tutustumisen jälkeen on oudosti kiehtonut). Hyvänä esimerkkinä tästä on lähetys elokuun lopulta. Sen lisäksi, että siinä ohjelman ensimmäisellä puoliskolla – allekirjoittaneenkin heinäkuussa käsittelemä – Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maaselkä puhuu suunsa puhtaaksi, niin jälkimmäisellä puoliskolla Mäkilä ja Turunen haastattelevat teologian tohtori ja dosentti Juha Ahviota. Hänen onnistuu haastattelussa (tai paremminkin monologissaan) käsitteellistämään politiikka konservatiivien ja kulttuurimarxismin väliseksi kamppailuksi antaen tälle eskatologisen pohjavireen. Pessimismiin taipuvaisten vasemmistolaisen olisikin hyvä kuunnella Ristitulta koska se antaa toivoa ja merkityksellisyyttä omalle arkiselle aherrukselle: Ahvion analyysin mukaan marxilaisuus on ollut sittenkin voitokas!

Ahvion tilanneanalyysin lähtökohtana on se, että ilmiö, josta hän käyttää nimitystä kulttuurimarxismi ja johon hän laskee kuuluvan mm. Antonio Gramscin teorioineen hegemoniasta, syntyi perinteisen marxismin kriisistä Ensimmäisen maailman sodan jälkeen kun työväenluokka ei noussutkaan Euroopassa papistoa, kuninkaita ja keisareita vastaan (paitsi Venäjällä, missä Marxin teorian mukaan näin ei taasen pitänyt tapahtua kapitalististen tuotantosuhteiden alikehityksestä johtuen). Länsi-Euroopassa aseellisen vallankumousten epäonnistuttua vasemmisto on keskittynyt – Ahvion sanojen mukaan – hapattamaan sisältä päin konservatiivisia instituutioita: kotia, uskontoa ja isänmaata. Saksasta Yhdysvaltoihin natseja pakoon lähteneet Frankfurtin koulukuntalaiset yhdistivät ateisti-Freudia ateisti-Marxin ajatuksiin luoden pohjan 1960-luvun opiskelijaradikalismille, uusvasemmiston nousulle ja seksuaalivähemmistöjen liikkeille esittäen väitteen, että fascismi oli seurausta porvarillisen perhe-elämän tukahduttamista seksuaalisista patoumista.

Ahvion mukaan ajatus tukahdutetusta seksuaalisuudesta heijastuu nykyisissä vaatimuksissa sukupuolineutraalista avioliitosta, vapaasta abortista – Suomessa, toisin kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa abortti ei ole vapaa – ja eutanasiassa eli armomurhassa. Niin ikään käsitys siitä, että biologinen sukupuoliero olisi luonnoton ja sukupuolten välillä ei pitäisi olla selkeää työnjakoa tai sukupuoli olisi ”sosiaalinen konstruktio”, on Ahvion mielestä seurasta kulttuurimarxismista. Jos ja kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään ja heprealais-kristilliset (sic) arvot kyseenalaistetaan, myös vallitsevat tuotantosuhteet ja kapitalistinen talousjärjestelmä on helppo kumota ja siirtyä sosialismiin kuin huomaamatta.

Se, että onko Ahvion povaama sosialistinen vallankumous lähellä, riippuu siitä miten hegemonian käsite ymmärretään. Chantal Mouffe on esittänyt Gramscin käyttäneen hegemoniaa kahdessa toisensa poissulkevassa merkityksessä. Transformatiivinen hegemonia on ominaista porvaristolle poliittisissa ja taloudellisissa kriiseissä. Sitä harjoittamalla se pyrkii hallitsemaan kulloistakin tilannetta. Esimerkkinä voidaan käyttää sitä, kuinka Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ryntäsivät pelastamaan Kreikkaa myöntämällä sille lisää lainaa eikä suinkaan laittamalla kriisin aiheuttaneita liikepankkeja poikki ja pinoon. Euroopan veronmaksajat joutuvat maksamaan valtavia summia siitä, että pankit eivät kaatuisi ja kapitalistiset tuotantosuhteet vaarantuisi. Mitään todellisia uudistuksia, jotta maailmanlaajuinen finanssikriisi ei pääsisi uusiutumaan – seuraavaa lamaa on jo ennustettu parin vuoden päähän – , ei ole tehty koska sen syihin puuttuminen johtaisi koko talousjärjestelmän remonttiin.

Sen sijaan proletariaatti on pyrkinyt laajentamaan demokratian kenttää ja politisoimaan institutionalisoituneita valtarakenteita ekspansiivisen hegemonian avulla. Sukupuolineutraali avioliitto voidaan tietyin varauksin ymmärtää ekspansiivisen hegemonian harjoittamiseksi. Porvarillinen avioliittoinstituution alaa laajennetaan siten, että se menettää merkityksensä. Jos edellinen päättelyketju pitää paikkansa, Ahvio on oikeassa puhuessaan kulttuurimarxismin pyrkimyksestä hapattaa konservatiiviskristilliset arvot.

Ongelmallisen Ahvion tulkinnasta tekee kuitenkin se, että ensinnäkin enemmistö, ei ainoastaan viimekesäisen Kokoomuksen puoluekokouksen jäsenistä, vaan suomalaisista ylipäätään olisi tällöin kulttuurimarxilaisia. Toiseksi Ahvio ei ota huomioon siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan: enemmistö Kokoomuksen puoluekokouksessa ei suinkaan äänestänyt sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta sen takia, että se kyseenalaistaisi porvarillisen perhekäsityksen, vaan siksi, että homoseksuaalisuus sellaisena kuin se meille mediassa esitetään on nykyään elimellinen osa biovallan käytäntöjä. 1900-luvun alussa kapitalistiset tuotantosuhteet markkinoita laajentaakseen ja nuoria kansallisvaltioita palvellakseen tarvitsivat nopeaa väestönkasvua ja ihmisten seksikäyttäytymistä ohjatakseen homoseksuaalisuus kriminalisoitiin ja abortin saantia tai ”enkeleiden tekemistä” vaikeutettiin.

Sen sijaan nyt 2000-luvulla kontrolliyhteiskunnassa markkinat panostavat määrän sijasta laatuun, moninaisiin – Gilles Deleuze sanoisi molekulaarisiin – kulutustottumuksiin ja -tapoihin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset queer-identiteetit enemmänkin palvelevat kapitalismia kuin kyseenalaistavat sen. Sen sijaan herätyskristillisyydestä on tullut kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamiselle tarpeetonta. Konservatiiviskristillisiä arvoja ei uhkaa mikään kulttuurimarxismi vaan kapitalismi, jota se on ollut itse luomassa.

Rakas päiväkirja, eilen olin yliopistomme entisen rehtorin ja kanslerin, sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän – tuttavallisemmin Jortsun – luennolla. Sen teemana ja keskeisenä väittämänä oli, että yhteiskuntatieteilijöiden määrän ja heidän asemansa yhteiskunnassa sekä poliittisen järjestelmän demokraattisuuden asteen välillä on korrelaatio. Kehitysmaissa yhteiskuntatieteilijöitä ei juurikaan ole, mutta ei myöskään demokratiaa. Eniten yhteiskuntatieteilijöitä – ja heitä myös kuunnellaan – on niin sanotuissa länsimaissa, joita myös yleisesti pidetään kaikista demokraattisimpina maina. Historiallisestikin Jortsun teesi on sikäli pätevä, että yhteiskuntatieteet syntyivät samassa tilanteessa, jossa modernit demokraattiset instituutiot ottivat ensiaskeliaan länsimaissa 1800-luvulla.

Jortsun mielestä yhteiskuntatieteiden tehtävänä on olla ”kivenä kengässä”. Tämä selittää osaltaan miksi yhteiskuntatieteet voivat hyvin demokraattisissa maissa ja toisaalta poliittiset järjestelmät, joissa vallanpitäjät eivät siedä kriittistä ajattelua, eivät myöskään ole otollisia yhteiskuntatieteiden synnylle, vaikka nimenomaan tällaiset yhteiskunnat tarvitsisivat kaikista kiperimmin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ratkoakseen ongelmiaan, ohjaillakseen kansalaisiaan.

Toisaalta Jortsun esitti, että myöskään imperialistiset vallan rakenteet eivät ole edesauttamista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta niin sanotuissa kehitysmaissa. Esimerkiksi vaikka olisi kuinka tieteellisesti pätevä tutkimus, jossa ratkaistaisiin kaikki Somalian yhteiskunnalliset ongelmat, mutta se ei olisi kirjoitettu englanniksi, ei sitä kukaan julkaisisi tai siitä välitettäisi. Toiseksi, angloamerikkalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksessa oletuksena on, että niin sanottujen länsimaiden todellisuutta kuvaavat tutkimukset ovat universaaleja pätien myös esimerkiksi vaikkapa edellä mainitussa Somalian tapauksessa luoden tieteellisyyden kriteerit tieteellisissä julkaisuissa. Tämäkään ei edesauta kehitysmaiden ongelmien ratkaisua yhteiskuntatieteellisesti koska yhteiskuntatieteet ovat itse osoittaneet, ettei ole olemassa mitään universaaleja ratkaisumalleja, vaan kaikki tilanteet ovat uniikkeja.

Suomen tilanne on sikäli hyvä, että nykyisen valtioneuvoston jäsenistä puolella on jonkin sortin yhteiskuntatieteellinen – myös oikeus- ja taloustieteet lasketaan yhteiskuntatieteisiin jossain tilastoissa – tutkinto. Yhteiskuntatieteillä on edelleen annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle, vaikka yhteiskuntatieteiden kulta-aika sijoittuikin 1960- ja 1970-luvuille, jolloin niitä kuunneltiin herkällä korvalla. Mutta edelleen yhteiskuntatieteilijät ärsyttävät valtaa pitäviä tutkimustuloksillaan (mistä varsinkin tamperelaisilla yhteiskuntatieteilijöillä on kokemusta), vaikka nykyään tutkimusta tuotetaan niin paljon, että aina poliitikko pystyy noukkimaan tutkimustuloksen, jonka saa väännettyä tukemaan omia näkemyksiään.

Suomessa yhteiskuntatieteiden rahoitus suhteessa korkeakoulujen saamaan rahamäärään on selkeästi alle keskiarvon (mistä voidaan vetää jotain johtopäätöksiä myös suomalaisen demokratian tilasta). Tosin yhtenä syynä tähän on kuitenkin se, että Suomessa korkeakoulutusta pyritään antamaan uusissa sukupolvissa yli puolelle väestöstä ja tällöin esimeriksi tekniikan tutkintojen osuus korostuu: tilastoissa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä ei tehdä eroa.

Luennon loppupuolella Jortsu antoikin ymmärtää, että niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien ja muiden demareiden olisi kannattanut viisitoista vuotta sitten miettiä Paavo Lipposen sinipunahallituksen tekemän ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä, että mitä tämä kaikki tarkoittaa. Jos niin sanotuista kantasuomalaisista kahdelle kolmasosalle pyritään antamaan korkeakoulutus, merkitsee se sitä, että suurten ikäluokkien eläköidyttyä Suomeen täytyy oikein urakalla maahanmuuttoa lisäämällä tuottaa oikeudetonta monietnistä uutta työväenluokkaa. Korkeasti koulutetut sukupolvet kun eivät suostu tekemään mitä tahansa ruumiillista työtä heikolla palkalla; kuinka monen korkeakoulun käyneen olet kuullut olevan ylpeä siitä, että kuuluu työväenluokkaan?

Korkeakoulupolitiikan, maahanmuuton lisäämisen ja luokkayhteiskunnan paluun lisäksi neljäntenä ja ehkä kaikista keskeisempänä tekijänä on kapitalististen tuotantosuhteiden muutos siirryttäessä teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Jortsu huomauttikin luennossaan, että Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n halu yksityistää julkisia hyvinvointipalveluita (vaikka kaikki tietävät, että julkisina ne toimisivat paremmin) johtuu siitä, että teollisuuden siirtäessä tuotantoa Kiinaan, Intiaan ja Indokiinaan, on suomalaisilla kapitalisteilla liikaa rahaa. Se on sijoitettava jonnekin ja ainoa mahdollisuus on sijoittaa se palveluiden tuotantoon (vaikka tuotto pääomalle niissä onkin huomattavasti heikompi kuin teollisuusyrityksissä ja samasta syystä Suomen BKT:n kasvu saattaa pysähtyä kokonaan lähivuosina tai kääntyä jopa laskuun).

Tämä taasen liittyy viime vuosikymmenien pääomatuloja suosineeseen veropolitiikkaan. Jos valtio olisi ottanut omansa, ei kapitalisteilla olisi ongelmia liikarahojensa sijoittamisessa. Uusimmassa Kanavassa – lehdessä, joka ei yleensä kuulu lukemistooni – huomautettiin, että suomalaiset pääomapiirit ovat kaiken lisäksi erinomaisen kyvyttömiä synnyttämään uusia pörssiyrityksiä ja nykyisistäkin Helsingin pörssin yritysten osakekannoista yli puolen omistus on tänä päivänä ulkomailla. Jos ei ole enää suomalaiskansallista työväenluokkaa, ei ole olemassa myöskään sinivalkoista pääomaa. Karl Marx taisi ennustaa oikein?

Rakas päiväkirja, olen lukenut kaksi uudehkoa teosta, jotka kummatkin käsittelevät ääriliikkeiden, ennen kaikkea roturealistisen eli maahanmuuttokriittisen oikeistoradikalismin, nousua Suomessa. Ensimmäinen teoksista on Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Tuhansien aatteiden maa. Odotin sen olevan samantyyppinen yleisteos kuin Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan Aktivistit, joka kuvaa onnistuneesti merkittävimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden tarinan 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Siinä missä Aktivistit oli historiallinen kuvaus yhteiskunnallisista liikkeistä, joista osa pysyi ääriliikkeinä ja toiset valtavirtaistuivat, odotin Tuhansien aatteiden maan kertovan systemaattisesti tämän päivän radikaaleista kansalaisliikkeitä samalla tavoin puolitieteellisesti. Teos alkoi lupaavasti, mutta sulaa nopeasti epätasaisesti mössöksi kykenemättä tuomaan valveutuneelle kansalaiselle uutta tietoa tai edes jäsentämään vanhaa tietoa uudesta näkökulmasta.

Tuhansien aatteiden maa teoksen aineisto koostuu pääosin internetistä surffailemalla kerätystä materiaalista, johon kuka tahansa pääsee helposti käsiksi tai joista on tietoinen jos on lukenut päivän lehden viimeisen parin vuoden ajalta, sekä haastatteluista, jotka eivät kuitenkaan tuo lisätietoa käsiteltävistä liikkeistä. Teos ei sisällä varsinaisia kirjoitusvirheitä tai ole huonosti toimitettu, mutta se on laiskasti kirjoitettu. Se on myös rönsyilevä: jos tarkoituksena on esitellä suomalaisia 2000-luvun radikaaliliikkeitä, miksi kirjoittaa ohimennen vaikkapa egyptiläisestä black metallista tai brittiläisen televisiokanavan lähettämästä ohjelmasta Gay Muslims (varsinkin kun ensimmäisenä mainitusta oli juttua puoli vuotta sitten Kansan Uutisten Viikkolehdessä, josta Hänniset varmaan koko idean ovat napanneet). Tuntuu, että kirjoittajat ovat menneet sieltä, missä aita on matalin. Heitä ei ole oikeasti edes kiinnostaneet kirjan käsittelemät liikkeet, vaan heidän tarkoituksena on ollut saada kirjan rahoittajille luvattu sivumäärä kasaan vaikka väkisin ennakkosuunnitelmien petettyä.

Kirjan käsittelemiä radikaaliliikkeitä ovat mm. Vihreä puolue (ei siis Vihreät, vaan pari vuotta sitten etupäässä entisten Kommunistisen nuorisoliiton aktiivien perustama antikapitalistinen ja ympäristövallankumouksellinen ”puolue”), Suomen kansallinen kivääriyhdistys eli NRA Finland, Suomen antifasistinen komitea (eli slavofiili Johan Bäckmanin posse), Suomen islamilainen puolue (joka siis ei ole oikea puolue, eikä sitä yhdistyksenäkään taida enää olla olemassa sen puheenjohtajan lähdettyä lätkimään) sekä Luther-säätiö. Keväällä kirjan ennakkotiedoissa oli maininta, että siinä käsiteltäisiin myös seksuaalianarkistisia mustapinkkiläisiä. Tämä liike kuitenkin on karsiutunut pois syytä tai toisesta. Ehkä se olisi vaatinut kirjoittajilta liikaa vaivaa?

Tosiasiallisesti kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee roturealisteja eli niin sanottua maahanmuuttokriittistä liikettä: Suomen Sisu ry:tä, interwebin ihmeellisestä maailmasta löytyvää Hommafoorumia sekä Perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittua Jussi Halla-ahoa kuitenkaan kykenemättä ymmärtämään näitä millään tavalla. Ymmärtämisellä tarkoitan siis tapaa käsitteellistää ilmiötä tavalla, joka tuo siihen jonkinlaisen yhteiskuntatieteellisen näkökulman ylittäen arkijärjen, ensisijaisen tulkinnan. Yhteiskuntatieteet ymmärtävät, luonnontieteet selittävä. Ei esimerkiksi riitä, että aasinsillalla samaistetaan Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto koska kummatkin ovat kirjoittajien mielestä totalitaarisia järjestelmiä tai väitetään Suomen antifasistisen komitean ja halla-aholaisten roturealistien olevan ehdottomuudessaan kuin samasta puusta veistettyjä. Tällaisten tulkintojen takana pitäisi olla systemaattinen metodi tai perusteltu yhteiskuntatieteellinen teoria (joka myös mielellään esitellään lukijalle). Tai jos kirjoittajat ovat kykenemättömiä yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun, niin voisivat edes pohtia kyökkipsykologian tasolla sitä, onko Halla-ahon ja Bäckmanin väitetyn ystävyyden takana jotain muutakin kuin se, että kummatkin tuntevat toisensa Venäjän kielen- ja kulttuurin tutkijoina? Seuraavan kerran toivon WSOY:n palkkaavan oikeita yhteiskuntatieteilijöitä eikä mitään vapaita toimittajia tai kirjailijoita kun käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiötä.

Sen sijaan teos Mitä Jussi Halla-aho todella tarkoittaa? on nimestään huolimatta – ”todella tarkoittaa” on Savukeidas kustantamon kirjasarja erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä – jokseenkin positiivinen yllätys. Senkin takana on varmasti pyrkimys rahastaa Halla-ahon nimellä. Kustannustoimittaja tietää, että Halla-ahon nimellä mainostetusta kirjasta saa ainakin omansa pois: painatuskustannusten ja kirjoittajapalkkioiden lisäksi kustannustoimittaja kykenee maksattamaan itselleen kuukauden tai kahden palkan, koska ainakin pari sataa halla-aholaista haluaa tietää mitä pahaa heidän ”mestaristaan” kirjoitetaan ja toiset pari sataa anti-halla-aholaista kiikuttaa teoksen kirjahyllyynsä koska haluavat tietää missä nyt mennään.

Tämänkin teoksen kirjoitukset ovat epätasaisia, onhan kyse kokoelmateoksesta, jossa on useita kirjoittajia. Katja Kettun kirjoittama juttu on sikäli heikkotasoisin, että se sisältää jopa muutaman asiavirheen. Omakustannefilosofi Jukka Hankamäen horinoista en ole koskaan saanut mitään otetta (sikäli kun olen jaksanut niitä joskus edes lukea), en tälläkään kertaa. Niin ikään ammattipoliitikkojen, Sirpa Pietikäisen ja Arja Alhon kirjoitukset ovat turhan ympäripyöreitä. Mutta elokuvakäsikirjoittaja ja roolipelimies Mike Pohjolan onnistuu tuomaan aidosti uuden näkökulman Hommafoorumin sisäisen logiikan (tai paremminkin sen puutteen) ymmärtämiseen ja Jussi K. Niemelän kirjoitustyyli on suorastaan kutkuttava. Hänen neljän vuoden takainen yhdessä Osmo Tammisalon kirjoittamansa naistutkimuskritiikki oli heikkotasoinen osoittaen lähinnä sen, että kirjoittajat eivät tunne yhteiskuntatieteiden filosofisia perusteita, naistutkimuksesta puhumattakaan. Tällä kertaa Niemelän suoritus on napakymppi ja hänen onnistuu intensiivisellä tyylillään sekä ironisoimaan Halla-ahon kirjoitustyyliä että osoittamaan sen, kuinka Halla-aholla päämäärät ja keinot ovat ristiriidassa keskenään tehden hänen ajattelustaan nihilististä.

Pohjolan kirjoituksessa on kolme huomionarvoista pointtia. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka epäloogisesti niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien Hommafoorumilla  niin sanottu keskustelu etenee. Yksittäisen sanan tai metaforan huolimaton käyttö voi synnyttää kokonaan uuden ketjun ja joka sekin vielä pariin kertaan kokee muodonmuutoksen siten, että kukaan ei osaa sanoa mistä kaikki alkoi ja mitä tekemistä niin sanotulla keskustelulla on enää minkäkään kanssa. Toiseksi Pohjola tuo esille sen, että Hommafoorumin logiikka on itse asiassa kaksisuuntainen: Halla-aho saattaa viitata mutkan kautta Hommafoorumilla pari kuukautta aikaisemmin käytyyn keskusteluun omissa kirjoituksissaan siten, että vain tarkkaavaisimmat muistavat sen, mistä kaikessa sanojen kanssa kikkailussa alun perin olikaan kyse tai mihin se liittyi. Pääasia on, että maata hallitsevien ”punavihermädättäjien” salaliitto saa kuulla kunniansa kuin syntiset papin jokaviikkoisessa saarnassa.

Kolmanneksi – mikä tärkeintä – Pohjola tuo esille sen, että Halla-ahon asema niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen keulakuvana ja keskeisenä ideologina ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Jopa toiset Suomen Sisun jäsenet arvostelevat hänen kirjoituksiaan. Pohjola kirjoittajaa kuinka esimerkiksi Hommafoorumi ry:n puheenjohtaja Matias Turkkila ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Halla-aho oli antanut ymmärtää vertaavansa pakolaisia rottiin ja torakoihin. Turkkilalle tällaiset vertaukset kun tuovat mieleen liikaa Radio Ruandan ihmisille syöttämän propagandan ja siitä seuranneen kansanmurhan. Tosin keskustelu jumittui tälläkin kertaa siihen, että Halla-aho kielsi antaneensa ymmärtää. Kyse oli jälleen siitä, että hänen kirjoitusten lukija – tällä kertaa Turkkila – tulkitsi hänen sanomaansa liian laveasti. Kielitieteilijänä Halla-aho osaa tunnetusti leikitellä lausuman illokuutiolla (puhujan / kirjoittajan aikomus) ja perlokuutiolla (kuulijan / lukijan tulkinta). Pohjola osoittaa, että Halla-aho on niin sanotun maahanmuuttokriittisen eli roturealistisen liikkeen keulakuva ja pääideologi vain ja ainoastaan paremman puutteessa.

Itse asiassa lähetin keväällä luonnostelemani pamfletin käsikirjoituksen, jonka piti käsitellä Halla-ahon poliittista tyyliä ja retoriikkaa, Pohjolalle luettavaksi hänen sitä pyydettyä. Tuolloin myös kuulin, että Halla-ahosta ja roturealisteista olisi ilmestymässä useampikin kirjanen syksyllä. Samasta syystä hylkäsi koko idean pamfletista. Sen materiaalista muokkaama artikkelikin on pöytälaatikossa. Tuntuu, että halla-ahoilmiö on ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. Hän on helppo kohde politiikan tutkijalle kärjistettyjen mielipiteittensä ansiosta, mutta samasta syystä hänen juttunsa alkavat toistamaan turhan nopeasti itseään ja muuttuvat tylsiksi.

PS. Huomasitteko, että Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli kuva Koraanin repimisestä silpuksi Valkoisen talon edustalla? Kuvana se oli mielestäni paljon merkittävämpi kuin jotkut Muhammed-pilakuvat. Mutta siitä ei olekaan noussut kohua, koska sen julkaisu ei ollut minkään itseään täynnä olevan ”sanavapausmarttyyrin” manifesti, vaan sen julkaisemisella oli journalistiset perusteet.