Kristiina Järvelä ja elävät roskat

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat on keskittynyt kuluneella perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kymmenenvuodentakaisten internetkirjoitusten moralisointiin. Helsingin Sanomien tutkivat journalistit löysivät Halla–ahon jäljiltä kirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti mm. ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista.

Halla-ahon itse antaa ymmärtää olevansa 2010-luvun Paavo Väyrynen: hänen sanomisiaan – tai oikeastaan kirjoituksiaan – irrotetaan asiayhteydestä; hän on mediapelin uhri, etelän median kiusaama jne.

Viime torstain Aamulehden Moro-liitteessä Tampereen apulaispormestari Kristiina Järvelä niin ikään kyseenalaisti ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista käyttäen – hänen mielestään häiritsevästi – alkoholia nauttivista nuoremmista ja vähän vanhemmistakin ihmisistä ilmaisua elävät roskat.

Myös Järvelä selitteli myöhemmin sanavalintaansa. Hän lähetti saman viestin copy-paste toimintoa hyväksi käyttäen niille, jotka olivat kehdanneet huomauttaa ilmaisun elävät roskat olevan kyseenalainen. Vastauksessaan Järvelä kertoi anekdootin kuinka hän oli avaamassa homoseksuaalien tapahtumaa ja joku ohikulkenut katujennainen oli huudellut samalla rivouksia.

Se, miksi kykypuolueen apulaispormestari oikeuttaa ilmaisun elävä roska käyttämisen sillä, että joku kadunnainenkin käyttäytyy epäkohteliaasti kertonee enemmän Järvelästä kuin kyseisestä kadunnaisesta.

Politiikan tutkijalle Järvelän kommentti auttaa ymmärtämään sitä, miksi Halla-aho sai eduskuntavaaleissa 14 000 henkilökohtaista ääntä: hän vain sanoi kiertelemättä sen, mitä Järvelän kaltaiset kokoomuspoliitikot haluaisivat sanoa, mutta eivät poliittisen korrektiuden nimissä uskalla. He ovat kylvämässä maaperää suotuisaksi oikeistoradikalismin kasvulle.

Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle Järvelän kommentti helpottaa työtä: koululaisille ei tarvitse väkisin keksiä esimerkkejä yhteiskunnallisen tilanteen kiristymisestä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1918 punaiset ja valkoiset eivät enää tunnustaneet toisiaan ihmisinä, vaan kohtelivat toisiaan elävinä roskina.

Hallintotieteilijälle Järvelän kommentti on sikäli mielenkiintoinen, että se kertoo kuinka kunnallispolitiikan huipulla olevilla politiikoilla on suorastaan arkaainen käsitys vallasta. Moni kykypuolueenkin edustaja edelleen kuvittelee, että kansajoukkojen tehokkain hallinnan muoto on kurin ja järjestyksen korostaminen. Hyvä poliitikkoja ja ammattitaitoinen johtaja eivät välttämättä ole sama asia. Ehkä juuri tästä syystä kokoomusjohtoisessa maassa talouskasvu on ollut niin heikkoa viime vuosina. Autoritaarinen johtajuus ja raskas byrokratia nostavat jälleen päätään, eivätkä edes poliitikot ymmärrä itsen alistuksen tärkeyttä jälkiteolliselle tuotannolle.

Jos Järvelän kaltainen ihminen olisi missä tahansa itseään kunnioittavassa kansainvälisessä pörssiyrityksessä töissä, kutsuttuaan ”vahingossa” ihmisiä eläväksi roskaksi, ei hän lähettäisi samaa viestiä copy-paste -toimintoa hyväksi käyttäen, vaan ymmärtäisi toimittaa yhden ainoan viestin työnantajalleen – erokirjeen.

Ei siksi, että hän olisi myöntäisi moraalisesti toimineensa väärin – alkoholisoituneet työväenluokkalaiset miehet ja naiset ovat Järvelän porvarillisesta näkökulmasta eläviä roskia – tai edes siksi, että on tullut alentaneeksi kykypuolueen perussuomalaisten tasolle, vaan koska hän hän osoitti olevansa noviisi johtajana ja kärsivän arvostelukyvyn – tärkeä ominaisuus niin poliitikolle kuin yritysjohtajalle – puutteesta. Hän on vahingoittanut Tampere nimisen konsernin mainetta.

Erokirjeen jättämisen jälkeen Järvelän olisikin syytä suunnata Trainers housen kursseille. Siellä hän oppisi, että kuuliaisia alamaisia kapitalistisen tuotantoon palvelukseen ei saada kutsumalla ihmisiä eläväksi roskaksi vaan heille pitäisi mieluummin puhua sisäisestä sankarista, rakkaudellisuudesta ja luovasta taloudesta yms. Näin he tuottavat lisäarvoa pääomalle paljon tehokkaammin.

 

Tatu Vanhanen – radikaali vallankumouksellinen?

Rakas päiväkirja, kävellessäni Kalevankankaan hautuumaalla pitäessäni taukoa kirjoittaessani Erkka Railon väitöskirjasta arvostelua Politiikka -lehteen, aloin miettimään sitä, miksi valtio-opin emeritusapulaisprofessori Tatu Vanhasen kirjoitukset Tieteessä tapahtuu -lehdessä ovat herättäneet jälleen kerran niin paljon pahennusta porvarilehdistössä. Eilen istuessani Salhojankadun pubissa ja juodessani aina niin hedelmäisenhumalaista Liberty alea luin kuinka iltapäivälehden pääkirjoitustoimittaja vaati torjumaan Vanhasen näkemykset.

En nyt ala esittelemään niitä metodologisia tai aineistoon liittyviä ongelmia, joita Vanhasen tutkimukset sisältävät. Niistä kirjoitettiin jo viime kohun aikana tarpeeksi, muistaakseni vuosi oli 2004: Vanhasen aineisto on puutteellinen ja hän ei ole ottanut kaikkia tekijöitä huomioon, jotka vaikuttavat älykkyyteen. Kaiken lisäksi koko älykkyyden määritelmä on ongelmallinen. Esimeriksi Suomen puolustusvoimissa on ollut ongelmia koska varusmiesten älykkyys on kasvanut liian nopeasti, jotta sitä voisi selittää biologisilla perintötekijöillä tai edes proteiinipitoisemmalla ruokavaliolla. Aivan kuin sosialismi eli yhtenäiseen peruskouluun siirtyminen 1970-luvulla selittäisi suomalaisten varusmiesten älykkyysosamäärän nousun ja kansakunnan vaurastumisen? Ennen SKDL:n ja SKP:n toiminnan laillistamista toisen maailmansodan jälkeen, Suomi oli kehitysmaa.

Sen sijaan ymmärtäisin Vanhasen radikaalina tai suorastaan vallankumouksellisena ajattelijana, joka kyseenalaistaa kirjoituksillaan niin sanotun länsimaisen yhteiskunnan moraalifilosofiset lähtökohdat, vallitsevan poliittisen ontologian ja sen tavan, millä nykyinen taloudellinen ja poliittinen järjestelmä oikeutetaan. Miten muuten tulisi ymmärrettäväksi se, että hän aiheuttaa niin paljon pahennusta nimenomaan liberaaleissa ja edistyksellisinä itseään pitävissä porvareissa?

Klassiseen liberalismin isän, John Locken, filosofiaan tutustuneet tietänevät, että hänen mukaansa ihmisen mieli on tabula rasa, tyhjä taulu. Locke halusi kieltää ihmisten väliset biologiset erot, jotta voitaisiin väittää ihmisten menestymisen olevan vain ja ainoastaan kiinni omasta ahkeruudesta. Tällainen ajattelu paradoksaalisesti on oikeuttanut moraalisesti ihmisten välisen eriarvoisuuden kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Kansalaiset hyväksyvät poliittisen ja taloudellisen järjestelmän tuottaman eriarvoisuuden, koska he kuvittelevat kykenevänsä sosiaaliseen nousuun, jos ovat tarpeeksi ahkeria. Puhutaan amerikkalaisesta unelmasta.

Vanhasen rotuopit tuovat näkyviin sen, että oikeasti liberalismissa vapaus tuotetaan keinotekoisesti kurinpidollisella vallalla häivyttämällä ruumiilliset erot, biologian, normalisoiden ihmisruumiiden käyttäytymistä, jotta voitaisiin väittää vapauden olevan ihmiselle luonnollinen olotila ja kaikkien olevan samalla lähtöviivalla syntyessään. Vanhanen ei peittele näkemystään, että kapitalistinen talousjärjestelmä ja porvarillinen hegemonia suosii tietynlaisia pelimerkkejä syntyessään saaneita enemmän kuin toisenlaisia. Porvarilehdistö kauhistui Vanhasen näkemyksiä pitäen niitä moraalittomina, koska jos hänen näkemyksensä leviäisivät laajemmalle, saattaisi se aiheuttaa alistettujen, riistettyjen ja sorrettujen kansajoukkojen radikalisoitumista ja vaatimuksia poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muuttamiseksi vähemmän tietynlaisia biologisia pelimerkkejä omaavia ihmisiä suosivaksi.

Esimerkiksi vasta kun tunnustettiin poliittisen järjestelmän kohtelevan eri tavoin miehiä ja naisia, osattiin puuttua niihin tekijöihin, jotka olivat estäneet ja estävät edelleen naisia nousemaan politiikan huipulle. Railon väitöskirja käsittelee nimenomaan tätä tematiikkaa analysoimalla naistenlehti Annassa olleita poliitikkojen henkilöhaastatteluita. Samalla tavoin olisi puututtava niihin tekijöihin, jotka ovat estäneet eteläisen pallonpuoliskon maita ja ihmisiä nousemasta pohjoisen pallonpuoliskon tasolle tai jopa ohi.

 

Matti Repolle Pro antichristus -palkinto

Rakas päiväkirja, Yle kertoo kuinka Suomen evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän mukaan kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus katosi Ajankohtaisen tiistaisessa niin sanotussa homoillassa kun studiossa keskusteltiin esimeriksi sukupuolineutraalista avioliitosta ja kirkon suhtautumisesta homo- ja lesboparien vihkimiseen. Niemelä on oikeassa. Kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus todellakin katosivat, mutta ei siksi, että katsojat olisivat samaistaneet Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen näkemykset kirkon viralliseen kantaan.

Kyllä kansalaiset tietävät Räsäsen kuuluvan Suomen luterilaiseen evankeliumiyhteisöön enemmän tai vähemmän ja myös sen, että kirkko olisi katsonut kyseisen herätysliikkeen tempauksia läpi sormien esimerkiksi entisessä kotikaupungissani Hyvinkäällä liikkeen syrjiessä naispappeja ja vainotessaan Ale pubissa – jossa myös allekirjoittanut käy aina Hyvinkäällä ollessani – tavallisten kadunmiesten ja -naisten keskuudessa nähtyä kirkkoherraa, jos media ei olisi pitänyt asiasta meteliä ja nostanut kissaa pöydälle.

Sen sijaan uskon Tampereen piispa Matti Repon kyvyttömyyden piispuuteen Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillassa tulleen muillekin kuin itselleni järkytyksenä ja repäisseen kirkon väliverhon kahtia paljastaen sakariston onttouden. Repo kun ei nähtävästi ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä eroa on sillä, onko Tampereen piispa vai kappalaisen viransijainen Urjalan seurakunnassa. Piispan tehtävänä on yrittää olla sovitteleva kaitsiessa seurakuntaa; osoittaa Niemelänkin kaipaamaa moniäänisyyttä ja -arvoisuutta. Sen sijaan vasta uskoon tulleelta apupapilta ei voi edellyttää kykyä eettiseen ajatteluun. Piispana Repon toiminta Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa oli siksi anteeksiantamatonta: kirkon pitäisi antaa Matti Repolle pro antichristus -palkinto hänen työstään kirkon vahingoittamiseksi ja ihmisten vieraannuttamisesta evankeliumin kirkkaudesta.

Ne, jotka eivät kykene lempeydellä paimentamaan laumaansa, vaan vetoavat mieluummin omaantuntoonsa, voivat ryhtyä vaikkapa yliopistotutkijoiksi. Näin olen itse tehnyt. Puoli vuotta maisteriopintojen lopulla korkeakouluharjoittelijana puolustusministeriössä riitti ymmärtämään, että valtion virkamiehenä joutuisin rikkomaan omaatuntoani vastaan ja päätökseni lähteä tutkijan uralle valmistuttuani vahvistui. Nyt olen ensisijaisesti vastuussa vain ja ainoastaan itselleni.

Mikä sitten mahdollistaa sen, että piispa voi olla noin kehällä kuin Matti Repo on? Sanotaan, että propagandassa järkyttävintä ei ole se, kuinka se vaikuttaa kansanjoukkoihin, vaan johtajiin itseensä, vaikka heidän jos keiden pitäisi olla tietoisia propagandasta. Tämä sanonta ehkä auttaa ymmärtämään, ei ainoastaan Repon ”vääristynyttä tietoisuutta”, vaan myös Tampereen henkistä ilmapiiriä noin yleensä. Ihmetelin jo yksitoista vuotta sitten muutettuani Hyvinkäältä Tampereelle sitä, kuinka todellisuus voikaan vaikuttaa niin erilaiselta Tampereen yliopiston kampuksella katsottuna kuin Aamulehden sivuilta luettuna. Aivan erityisesti kiinnitin huomiota Aamulehden sivuilla tuolloin Tampereen piispana olleen Juha Pihkalan – kauniisti sanottuna – mielikuvituksellisiin näkemyksiin. Odotin uuden piispan astuessa virkaan jonkinlaista linjanmuutosta, mutta jo ennen tiistaista Ajankohtaisen kakkosen keskustelua osasin Reponkin kirjoituksia Aamulehdestä lukeneena pelätä pahinta.

En keksi sille mitään muuta syytä, miksi tamperelainen kirkkokansa – ne, jotka yleensäkään äänestävät piispanvaaleissa – ja Aamulehti elää niin omassa maailmassaan ja esimeriksi puolustaa virheitään viitaten vieläkin siihen, että ”ateistisessa” Neuvostoliitossa asiat olivat vielä huonommin, kuin sen, että taustalla on vuoden 1918 traumat ja Tampereella nimenomaan Aamulehti ja kirkko on valjastettu puolustamaan Valkoisen Suomen kunniaa sen saaden mitä erikoisempia muotoja. Missään muualla Suomessa en – edes Pohjanmaalla – ole törmännyt tällaiseen – ainakaan näin avoimeen – paranoiaan.

 

Sääli on sairautta – eli Piilottajan päiväkirja

Friedrich Nietzscheen liitetty stoalainen sanonta ”sääli on sairautta” lienee yksi väärinymmärretyimmistä tai ainakin väärinkäytetyimmistä lentävistä lauseista. Länsimaisen filosofian historiaa lukeneet tietävät säälin käsitteen olleen se, joka yhdisti Nietzschen ja Baruch Spinozan, tuon Amsterdamin ateistijuutalaisen, filosofioita; Nietzschen tapaa käsittää sääliä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Spinozaa. Lukiessaan Spinozan Etiikasta säälin passion määritelmän Nietzschen tiedetään huudahtaneen: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!” Sekä Nietzsche että Spinoza pitivät sääliä mielen heikkoutena. Spinozalle sääli on yksi surun muodoista.

Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme. (E 3 affektien määritelmät 18)

Spinozalle säälin tunteen valtaama ihminen lamautuu, eikä pysty tekemään mitään. Tästä syystä säälistä on vapauduttava. Tämä tapahtuu passion muuttamiseksi aktioksi, mikä tarkoittaa pyrkimystä hallita tunteita tiedon avulla kunkin conatuksen mukaan. Rationalistina Spinozalle tieto ei tarkoita teknokraattista elämänasennetta: kärsivien ihmisten kohtelemista numeroina; vetoamista siihen, että valtiontalous romahtaa, jos sosiaalimenoja kasvatettaisiin tai valtio vastaanottaisi enemmän niin sanottuja kiintiöpakolaisia. Päinvastoin. Säälin ylittäminen abstrahoimalla kärsimys numeroiksi on esimerkki epäadekvaatista, ensimmäisen lajin tiedosta, imaginaatiosta. Se kun perustuu tilastolliselle yleistämiselle – ei ole olemassa mediaani-ihmistä, kaikki ihmiset poikkeavat keskiarvosta – ja on itsensä etäännyttämistä todellisuudesta. Sitä paitsi olisi lähtökohtaisesta outoa ajatella valtion tehtävänä olevan vastata yksilössä heränneeseen säälin passioon.

Spinozalle yksinkertaisimmin säälistä vapautuminen tapahtuu auttamalla ihan itse ja konkreettisesti niitä, joiden kohtalo aiheuttaa meissä sääliä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta teoksessa Piilottajan päiväkirja antaa yhden esimerkin siitä, kuinka hän osoittaa säälin olevan sairautta; ylittää säälin passion muuttamalla se aktioksi. Kyseinen kirjanen on tositarina reilun vuoden takaa, kuinka Suoranta piilotti afganistanilaispojan, jonka Suomen ulkomaalaisviranomaiset olivat päättäneet palauttaa talibanien terrorisoimaan kotimaahansa koska Suomen poliisi oli hukannut – kuten myöhemmin kirjassa paljastuu – hänen henkilöpaperinsa.

Suoranta kuvaa kuinka hän yrittää hakea apua afganistanilaispojan piilottamiseen ja asioiden selvittämiseen luterilaiselta kirkolta. Kirkon diakonit ja papit ovat valmiita seuraamaan Kristuksen esimerkkiä nietzscheläisesti, mutta monet tamperelaisten paikallisseurakuntien kirkkovaltuutetut ajattelevat ihmistä yllä kuvatulla tavalla numeroina ja käyttävät luterilaista kirkkoa lähinnä ponnahduslautana uralleen kosiskellessa laumasieluisia viimeisiä ihmisiä. He ovat valmiita myymään ihmisenpojan 30 hopeakolikolla, jos se vain auttaa heidän omaa uraansa. Kirja myös osoittaa kuinka kamppailu suomalaista byrokratiaa ja absurdia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan on kokonaan oma taiteen lajinsa. Kirjalla on onnellinen ja surullinen loppu. Päähenkilö, Ashraf Sahel, sai jäädä Suomeen (sen jälkeen kun hänen paperinsa löytyi ja maahanmuuttoviranomaiset myönsivät tehneensä virheitä) – toistaiseksi.

Sahel on edelleen epävarmassa oikeudellisessa asemassa. Hänellä on Sastamalassa opiskelupaikka, jonka perusteella hän saa oleskella Suomessa, mikäli hänen pankkitilillään on tarpeeksi rahaa. Harvempi tietää Suomen valtion vaativan kuin kiusaa tehden, että ulkomaalaisilla opiskelijoilla on oltava pankkitilillä tuhansia euroja rahaa (osoittaakseen tulevansa itsenäisti toimeen), mutta samalla valtio kieltää rehellisen työnteon ulkomaalaisilta opiskelijoilta (vaikka puhutaan työvoimapulasta ja kuinka työperäistä maahanmuuttoa olisi lisättävä). Niin ikään kallis pakollinen vakuutus on kustannettava itse.

Saako Sahel lopulta turvapaikkastatusta on edelleen epävarmaa. Afganistanissa kun ei virallisen Suomen – eduskunnan eli äänestäjien valitseman hallituksen – mukaan ole sotaa, ainoastaan ”sodan kaltainen tilanne”. Viimeksi eilen kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies myönsi Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyneen myös maan pohjoisosissa ja suomalaisruotsalaisten joukko-osastojen joutuneen jo useamman kerran pyytämään Yhdysvaltojen ilmavoimien tukea taisteluissa talibaneja vastaan, vaikka suomalaisten sotilaiden piti mennä Afganistaniin alun perin vain ja ainoastaan neuvonantajiksi kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden Etelä-Vietnamiin 1960-luvun alkupuolella.

Nietzsche on sanonut myös: ”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin”. Tällä Nietzsche kuvaa sitä, kuinka kaiken maailman itsesäälissä rypevät propellipäät, jotka ovat itse kykenemättömiä tekemään muuta kuin spämmätä internetin ihmeellisessä maailmassa, ovat kaunaisia Suorannan kaltaisille ihmisille, jotka kääntävät säälin tunteen aktioksi henkilökohtaisesta vaivasta ja tuskasta piittaamatta, auttamaan maahanmuuttajia, ihmisiä, konkreettisesti matkalla kohti yli-ihmisyyttä. Itsekin olen Suorannalle kateellinen koska en kykene kääntämään passioitani aktioiksi.

PS. Piilottajan päiväkirjan facebook-ryhmä löytyy täältä. Ottamalla yhteyttä Suorantaan voit ostaa Piilottajan päiväkirjan ja samalla tukea Sahelin opintoja.

 

Rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämisestä

Rakas päiväkirja, luinpa väitöskirjaani liittyen pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä toisen tutkielman. Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja rangaista on tunnetusti pyrkimys kirjoittaa Nietzschen essee uudelleen. Siinä Foucault kuvaa kuinka parin sadan vuoden aikana siirryttiin avoimesta ruumiillisesta vallankäytöstä kurinpidolliseen vallankäyttöön; kurinpidolliseen vallankäyttöön perustuvassa yhteiskunnassa laki ilmenee minuuden ytimenä, omanatuntona ja halun lakina. Mutta Nietzschen alkuperäiseenkin esseeseen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, kuinka pinnallista eurooppalainen sivistys on ja miksi se tuntuu aina tasaisin väliajoin taantuvan nihilismiin.

Nietzschen mukaan omatunto sellaisena kuin me sen tunnemme, on hyvin nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa ja ajatus siitä, että rikokseen syyllistynyt olisi voinut toimia toisin tai hänellä on rikoksen johdosta jotain omallatunnollaan, oli esi-isillemme outo. Se, että rikollisella ei ollut todellista vallinnanvapautta tekeekö hän rikoksen vai eikö tee, ei kuitenkaan estänyt esivaltaa – en puhu valtiovallasta koska valtiota niin ikään sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut tuolloin vielä olemassa – häntä tuomitsematta ja rankaisematta. Rankaisulla ei pyritty ojentamaan tai nuhtelemaan häntä, vaan Nietzschen mukaan kyse oli puhtaasta kostonhalusta ja sadismista. Rikollisen ja rikoksen uhrin (tai hänen edustajansa) välinen suhde noudatti velallisen ja velkojan suhdetta (jota kuvaa erinomaisesti kuuluisa Hammurabin laki). Vasta kristinusko ja myöhemmin valistuksen johdosta alettiin ajattelemaan, että ihmisellä olisi vapaa tahto, tekeekö hän rikoksen vai ei, ja toiseksi omatunto, joka kontrolloisi ihmisen käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa ja jota olisi mahdollista muokata.

Nietzschen kuvauksen oikeellisuuden eurooppalaisen sivistyksen ohuudesta ja luonnottomuudesta todistaa viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu rangaistusten koventamisesta. Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta on vajoamassa barbariaan: rikollinen nähdään jälleen velallisena, jolle esivallan täytyy kostaa mahdollisimman raa’asti, jotta kansalaiset nauttisivat esityksestä ja antaisivat hyväksynnän vallanpitäjien oikeudelle (sanan kaikissa merkityksissä). Järkyttävintä tässä on se, että näin eivät ajattele ainoastaan internetin ihmeellisen maailman kaikenmaailman propellipäät vaatiessaan kollektiivisia rangaistuksia etnisyyden perusteella tai kuolemanrangaistuksen palauttamista kuin mitkäkin talibanit, vaan jopa vasemmistolaisina itseään pitävät ihmiset kauhistellessaan vaikkapa eläinrääkkäystä, raiskauksista puhumattakaan.

Se, että esimerkiksi eläinrääkkäyksestä annettaisiin kovempia tuomioita kuten nykyinen hallitus on esittänyt, ei sen enempää lopeta eläinrääkkäystä kuin pureudu sen syihin. En kykene itselleni selittämään vaatimuksia ”rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämiseen” tai ”uhrin näkökulman esiin ottamisessa rangaistusta määriteltäessä” – kuten rangaistuksien koventamista diplomaattisemmin ilmaistaan – mitenkään muuten kuin ihmisten kostonhalulla ja alhaisimpien – Nietzsche sanoisi luonnollisimpien – viettien toteuttamisella ja vallanpitäjien hyväksikäytöllä. Tai sanotaan, että jos rangaistusten pituus tai julmuus todella vähentäisi rikoksia, asiasta olisi niin sanotusti tieteellistä näyttöä, olisi sitä jo kokeiltu tai niistä ei oltaisi luovuttu.

Olen toiminut nyt reilun vuoden Tampereen käräjäoikeudessa lautamiehenä. Istunnon loppupuolella miettiessämme tuomiota pyrin aina pitämään yllä mainitun mielessä: eurooppalaisessa sivistysvaltiossa rangaistuksia ei jaeta kostonhalusta. Mietin minkälainen rangaistus olisi rikoksen tekijälle hyväksi (jos ja kun oikeus ensin on todennut hänet syylliseksi ja määritellyt rikosnimikkeen). Jos esimerkiksi hän ei koskaan ole ollut vankilassa, on syytä miettiä, onko vankilaan joutumisesta enemmän hyötyä kuin haittaa hänelle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vankilassa kun monet vasta oppivat ammattirikollisiksi. Toisaalta vankilaan joutuminen voi auttaa katkaisemaan rikosputken tai hakemaan apua päihderiippuvuuteen, mahdollistaa uuden alun. Yksittäisen lautamiehen päätäntävalta on vähäinen: ammattituomari valmistelee yleensä pohjaesityksen ennakkotapausten perusteella, jonka yksityiskohdista sitten neuvotellaan. Mutta puolentoista vuoden lautamieskokemuksella olen oppinut arvostamaan Tampereen käräjäoikeuden ammattituomarien humaania elämänasennetta.

 

Poliittinen linja + poliittinen peli = demokratia

Rakas päiväkirja, jatkan vielä hieman aiheesta junttaus ja kähmintä, koska olen huomannut sen aiheuttaneen vilkasta keskustelua ja koska se ei ainoastaan liity viime viikonlopun tapahtumiin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa, vaan mielestäni kyseisen asia on valtio-opillisen ajattelun ydintä. Olen nimittäin saanut kuulla, että näkökulmani edustaisi machiavellilaista käsitystä politiikasta ja demokratiasta, mikä vaivaa politiikan tutkijoita yleensäkin. Kiistän edustavani machiavellilaista käsitystä, sen sijaan Machiavellini olen kyllä lukenut. Teesini, jota koko kevään olen toistanut kommentoidessani kaikenmaailman vaalirahakohuja ja sanoessani, että politiikassa ei ole moraalia, mutta sillä on etiikka; politiikka määrittelee moraalin, on kyseenalaistaa se, että poliittinen peli ja poliittinen linja olisivat jotenkin erotettavissa toisistaan.

En ollut kuuntelemassa puoluekokouksessa ehdokkaiden tenttejä puhumattakaan siitä, että minulla olisi mitään sisäpiirin tietoa. Tietoni perustuvat yksinomaan Kansan Uutisten verkkolehden välittämiin tietoihin ja siihen, mitä kuka tahansa valistunut kansalainen osaa päätellä ja arvata.

Esimerkiksi puoluesihteeriksi olivat ehdokkaina X ja Y, joista ensimmäiseksi mainittu on nykyinen puoluesihteeri. X on hoitanut puoluesihteerin tehtävät pääosin hyvin, mutta siitä huolimatta pinnan alla on tyytymättömyyttä häneen. Hän mm. yritti lakkauttaa tappiota tuottaneen puolueen pohjoissuomalaisen sanomalehden ja keskittää rahoitusta piirien mediahallintaan, jotta nämä voisivat panostaa verkkoviestintää. Niin ikään Lapissa oli tyytymättömyyttä siihen, että piirin ainoa työntekijä joudutaan lomauttamaan osaksi vuotta, koska piirillä ei ole varaa maksaa koko vuoden palkkaa. Pohjoissuomalaisten puoluekokousedustajilla oli siis aito huoli siitä, mitkä ovat tulevaisuudessa edellytykset tehdä vasemmistolaista politiikkaa Pohjois-Suomessa. Vaikka kyseinen taitoltaan kivikautinen sanomalehti karkottaa enemmän kuin tuo nuoria jäseniä puolueeseen, on otettava huomioon se, että Pohjois-Suomessa puolueen A kannatus on korkealla, mutta samalla puolueen jäsenistö ikääntynyttä: perinteinen media tavoittaa kannattajakunnan parhaiten edelleen.

Mitä tekee ehdokas Y? Hän jätti (käsittääkseni) täkyn käyttämättä koska vastustaa periaatteellisesti junttalistoja ja kähmintää. Tällöin hän ei ottanut huomioon, että junttalistat, eli liittoutumalla toisten piirien kanssa isompia piirejä vastaan, ovat ainoa tapa, jolla esimerkiksi Pohjois-Suomen piirit voivat saavat äänensä kuuluviin puolueessa A. Toisin sanoen junttaus ei ole demokratialle vastakkainen ilmiö, vaan ilmaus demokratiasta. Vain junttaamalla on mahdollista estää se, että valta valuu yksinomaan isoimmille piireille ja niiden sisäpiireille.

Jos ehdokas Y olisi oikeasti halunnut puoluesihteeriksi puoluesihteerin paikalle, olisi hänen pitänyt herkällä korvalla kuunnella sitä, mitä piirien jäsenet haluavat ja muodostaa poliittinen linjansa sen perusteella. Se olisi sitä demokratiaa. Machiavellismi tulee vasta siinä mukaan, kun piirien keskenään ristiriitaisia toiveita yritetään sovittaa yhteen, yrittääkö niitä oikeasti toteuttaa vai esittääkö ainoastaan demokraattista korvakiertueellaan. Poliitikot lupaavat mielellään enemmän kuin kykenevät toteuttamaan, mutta monesti kansalaiset unohtavat lupaukset ja äänestävät seuraavallakin kerralla kyseistä henkilöä, jos hän on onnistunut tehtävässään hyvin tai keksii jotain korvaavaa aktiviteettia. Näin kävi tällä kertaa ehdokas X:n kohdalla. Tietääkseni myös enemmistö pohjoissuomalaisista äänesti häntä, vaikka hän yrittikin lakkauttaa heidän rakasta sanomalehteään. Jos kärsii omantunnon ongelmista eli siitä, että omat näkemykset ja puoluekokousedustajien toivomukset ovat liian kaukana toisistaan eikä ole valmis tarkistamaan näkemyksiään oikeasti tai leikisti, ehkä sitten ei ole valmis puoluesihteeriksi? Allekirjoittanut ei esimerkiksi tästä syystä voisi kuvitella olevansa ammattipoliitikko, vaan tyydyn poliittisena politiikan tutkijana esittämään besserwisseriä.

Myönnän, että kuulosta keskustalaiselta antaessani ymmärtää, että ”kentän ääntä on kuunneltava”. Vasemmistoliitossa on vahva aluepoliittinen perinne, tosin ei niin vahva kuin Keskustassa. Suomessa äänestäjille eduskuntavaaleissa ensisijainen ehdokkaan valintakriteeri on jostain syystä oman maakuntansa etu. Vasta toisella sijalla tulee poliittinen ideologia. Toisin sanoen keskivertoäänestäjä äänestää ehdokasta, joka hänen mielikuvissaan nyhtää keskushallinnolta eniten rahaa omalle maakunnalleen. En voi väittää pitäväni tästä, mutta tämän tosiasian tunnustaminen on niin ikään demokratiaa. Sitten on kokonaan oma kysymyksensä se, pitäisikö piirijaosta luopua. Mutta niin kauan kun Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa vaalipiireihin, on nomadinen puoluejäsenyys poissuljettu vaihtoehto.

Toinen puoluekokouksen jälkeinen asia, johon olen törmännyt, on ilmiö, josta voisi käyttää ilmaisua ”puolueen metafyysisen johdon arvostelu”. Tarkoitan tällä sitä, että varsinkin puolueen nuoremmat jäsenet ja ihmiset, jotka hengaavat puolueen laidalla olematta kuitenkaan sen jäseniä, kuvittelevat puolueen olevan jotain muuta kuin sen aktiivijäsenet. Nämä eivät ole ymmärtäneet, että viime viikonloppuna Jyväskylässä oli käytännössä koko puolueen aktiiviporukka läsnä aivan materiaalisina, ruumiillisina, olentoina yhdessä tilassa ja jos puolueeseen halutaan vaikuttaa, on se tehtävä aivan konkreettisten esitysten kautta. Sitä ei tee kukaan muu. Heille voi käydä puhumassa ja esittämässä parannusehdotuksia tai tehdä asialle jotain itse! Puolue ei siis ole mikään hegeliläinen abstraktio tai ryhmä ihmisiä, joita ei näy missään. Keskustoimistolla on 11 työntekijää (joista vain osa osallistuu muuhun kuin hallinnon pyörittämiseen), piireissä kahdeksan, puoluehallituksen muodostaa 13 henkeä (ja kolme varajäsentä) puheenjohtajisto mukaan luettuna, jotka käytännössä johtavat puolueen käytännön politiikkaa valtakunnallisella tasolla. Jos sen kokoonpanoon haluaa vaikuttaa, on se tehtävä puoluekokouksessa kunhan ensin on päässyt edustajaksi oltuaan aktiviinen omassa piirissään. Politiikan taito on kykyä  luoda suhteita kaikenlaisiin ihmisiin siltoja polttamatta ja vaikuttaa hyvin eri tavoin.

 

Miespedagogiikka ja emansipaatio?

Rakas päiväkirja, Paolo Freire kehitti idean dialogisesta eli vapauttavasta kasvatuksesta Brasilian yhteiskunnallisessa todellisuudessa, ennen kaikkea vapauttaakseen ja innostaakseen köyhät ja lukutaidottomat maatyöläiset opiskelemaan. Vapauttavan kasvatuksen dialogisuus ei ole ainoastaan sitä, että opettajat ottaa vakavasti sen kokemuksen, mitä oppilailla on eikä tuputa omia arvojaan ja näkemyksiään ehdottomina totuuksina, vaan – usein pikkuporvarillisella – opettajalla on myös opittavaa oppilailtaan. Freire pyrki kasvatuksen avulla kumoamaan Brasilian luokkayhteiskuntana. Dialogisessa pedagogiikassa opetellaan samanaikaisesti lukemista ja kirjoittamista ja yhteiskunnallista tiedostamista. Freire on postuumisti onnistunut asettamissaan tavoitteissaan: Brasilian nykyinen sosialistipresidentti Lula da Silva on sittemmin käynnistänyt erilaisia sosiaaliohjelmia, jotka ovat nostaneet Brasilian alimpia kansankerroksia kurjuudesta köyhyyteen koulutuksen avulla. Freire ja Lula olivat tovereita.

Freiren vapauttava pedagogiikka on ennen kaikkea miespedagogiikkaa. Feministit ovat kritisoineet – aivan oikeutetusti – Freireä siitä, että hän kirjoitti lähes yksinomaan miesmaatyöläisistä ja pohti kuinka heidät saisi innostumaan opiskelusta. Hän ei ollut kiinnostunut naisemansipaatiosta tai sukupuolikysymyksestä, vaan marxilaishenkisesti luokkakysymyksestä. Yhdysvaltojen ehkä merkittävin feministipedagogi bell hooks – kyllä, kyseessä on nimimerkki ja siksi kirjoitetaan pienellä – antaa kuitenkin synninpäästön Freirelle. Hän kertoo kokeneensa Freiren kirjoitukset lähemmiksi itselleen kuin monen valkoisen keskiluokkaisen feministin tuotokset. Bell hooks on itse kotoisin mustasta etelästä, maaseudulta Kentuckysta.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa feministisen yliopistopedagogiikan kurssin lopputyö plagioinnin ongelmasta dialogisessa eli vapauttavassa kasvatuksessa: missä menee toiselta oppimisen ja kopioinnin välinen ero. Mutta esseetä kirjoittaessani aloin miettimään toista ongelmaa, joka liittyy freireläisestä vapauttavasta kasvatuksesta muotoutuneeseen kriittiseen pedagogiikkaan. Kriittisessä pedagogiikassa ajatellaan poststrukturalistisen lähestymistavan mahdollistavan sen, että opetustilanteessa opiskelijan minää ja subjektviteettia ei lähestytä eheänä ja valmiina, vaan opiskelijan kokemukset ajatellaan rakentuvan erosta ja eron tekemisen kautta, juontavan erilaisista diskursiivista ja ei-diskursiivista käytännöistä, jotka ovat alttiita jännitteille, mutta joihin on mahdollista myös puuttua. Henry A. Giroux ja Peter McLaren puhuvat – yllätys, yllätys – nomadisesta subjektista.

Opetussuunnitelman mieltäminen kulttuuripolitiikaksi tarkoittaa, että opetuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi tunnustetaan ehtojen luominen yhteiskunnalliselle muutokselle muovaamalla opiskelijat poliittisiksi subjekteiksi, jotka tiedostavat siteensä historiaan, rotuun, sukupuoleen, ja ovat tietoisia elämäänsä muovaamista voimista ja lisäksi poliittisesti ja eettisesti motivoituneita kamppailemaan inhimillisen vapauden ja emansipaation lisäämisen puolesta. (McLaren & Giroux 2001, 42.)

Girouxin ja McLarenin kriittisen pedagogiikan ongelmana on mielestäni oletus ymmärtämisen ja emansipaation samuudesta. Se, että ymmärtää esimerkiksi sukupuolella olevan merkitystä, sukupuolijärjestelmän vaikuttavan meistä jokaiseen, ei vielä välttämättä tee ihmisestä poliittisesti ja eettisesti motivoitunutta subjektia, joka kamppailee vapauden ja emansipaation puolesta (ainakaan niin kuin me työväenluokasta aina niin huolissaan oleva ”älymystö” haluaisimme). Päinvastoin, identiteettien keinotekoisuuden – sen, että ne eivät olekaan vaikkapa ”biologisia tosiasioita” – ymmärtäminen mahdollistaa myös uusien entistä alistavimpien hierarkioiden rakentamisen. Jos alistavat, sortavat ja riistävät rakenteet ovat sosiaalisia konstruktioita, on niitä mahdollisuus tuottaa sosiaalisesti lisää tai uusintaa omia opportunistisia poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan.

Feministisen yliopistopedagogiikan lopputyönä kirjoittamani essee liittyy myös kurssiin, joka on tarkoitus pitää Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella ensi talvena. Tällä viikolla sain tiedon siitä, että kurssiehdotukseni on hyväksytty laitoksen opetusohjelmaan, yksityiskohdat ratkeavat myöhemmin. Näillä näkymin kurssi jakautuisi 12 tunnin luento-osuuteen ja 6 tunnin seminaarityöskentelyyn. Kurssin aiheena on siis maskuliinisuus politiikassa.

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneessä Politiikka -lehdessä oli allekirjoittaneen artikkeli maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä. En väitä, että asialla olisi yhteyttä, mutta Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini näytti tarttuneen plokissaan samaan aiheeseen kirjoittaessaan ”lihansyöjien lähdöstä”. Tosin siinä, missä esitän artikkelissani Soinin hakevan yhteyttä potentiaalisiin äänestäjiinsä käyttämällä hyväkseen homososiaalisia valtarakenteita väittäessään puolustavansa kokolihaa syövien heteromiesten oikeuksia nielevää naiseutta vastaan, Soini itse kirjoittaa kuinka SDP:ssä ei Jutta Urpilaisen kaudella arvosteta ”ammattiyhdistysliikkeen parhaita poikia” ja toivottaa heidät tervetulleiksi Perussuomalaisiin. Kirjoitamme siis samasta asiasta, mutta hieman eri tavoin itseämme ilmaisten. Allekirjoittanut kirjoittaa maskuliinisuuteen perustuvasta vallankäytöstä Suomen poliittisessa järjestelmässä, vallan rakenteista ja niitä hyödyntävistä poliitikoista; Soini toteuttaa oppeja käytännössä ajaen omaa poliittista agendaansa, haluten puolueelleen lisää äänestäjiä.

Kyseessä on siis erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallan rakenteiden ”paljastaminen” kriittisen tiedon avulla ei välttämättä johda emansipaatioon. Taitava poliittinen toimija osaa ottaa hyödyn itselleen myös niin sanotusta kriittisestä tiedosta; emansipatorinen eli kriittinen tiedonintressi kuuluu Jürgen Habermasin luokittelussa hallinnan (saks. herrschaft) alaisuuteen. Kysymys on siis siitä, kun nyt ensi talvena luennoin maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä, niin olenko kasvattamassa uusia timosoineja? Suurin osa valtio-opin tai kansainvälisen politiikan opiskelijoista rekrytoituu valmistuttuaan valtionhallintoon, kansalaisjärjestöihin tai tiedotusvälineiden palvelukseen, mutta jokaiseen vuosikurssiin mahtuu myös muutama vallanhimoinen poliitikon alku. Soini on valtiotieteiden maisteri ja kirjoitti lopputyönsä populismista arvosanalla cum laude approbatur. Soini kertoo teoksessa Maisterisjätkä olevansa parempi käytännön populisti kuin populismin tutkija. Mutta toisin kuin monet muut ammattipoliitikot, Soini näyttää seuraavan politiikan tutkimuksen uusimpia virtauksia – ja ottavan niistä opiksi. Taito hyödyntää valtio-opillista ajattelua on yksi syy, miksi hän on yksi nyky-Suomen taitavimmista politiikoista johdattelemaan kansanjoukkoja ja sanomaan ääneen sen, monet ihmiset haluavat kuulla. (Olkoon se sitten ”älymystön” mielestä kansanjoukkojen omien etujensa mukaista eli ei tai kykeneekö Soini tekemään asialle mitään eli ei).

Edellä esittämääni kysymykseen olen hakenut vastausta – jälleen kerran – itse Niccolò Machiavellilta. Antonio Gramscin mukaan Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinasta oppikirjaksi ruhtinaille. He eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään. Ruhtinas oli kirjoitettu tavallisille kansalaisille, ”niille jotka eivät tiedä”, jotta he ymmärtäisivät kuinka ruhtinaat pyrkivät viilaamaan heitä linssiin. Tästä johtuu myös se, miksi poliitikot julkisuudessa kiroavat Machiavellin ja paavi kunnon katolilaisena – samanlaisena kuin Soini – asetti Ruhtinaan indeksiin: voidakseen politiikan kulisseissa hurskaasti noudattaa sen oppeja. Gramscille Machiavellin eettisyys tulee siinä, että hän oli huono machiavellisti, koska meni möläyttämään julkisesti ne suhteellisen yksinkertaiset keinot, joilla populistinen ruhtinas vedättää populaaria eli kansaa kiihottamalla sitä tavalla tai toisella.

Toivon siis, että kurssilla on enemmän niitä, jotka haluavat problematisoida niin miehiä kuin naisia alistavia, riistäviä ja sortavia valtarakenteita ja käytäntöjä freireiläisen dialogisen eli vapauttavan pedagogiikan hengessä, kuin oppia käyttämään hyväkseen niin sanottua kriittistä tietoa rakentaessaan omaa poliittista uraansa soinimaisesti. Tai sanotaan näin, että Soini osaa varmasti houkutella demarimiehiä ja muita kokoomuslaisia Perussuomalaisiin ilman sitäkin, että kerron Politiikka-lehden artikkelissa kuinka Suomen poliittisessa järjestelmässä miespoliitikot hyödyntävät hegemonista maskuliinisuutta tai homososiaalisia vallan rakenteita. Tosin Soinia voisin neuvoa, että hänen viimeisin plokikirjoituksena alkoi olla jo liian läpinäkyvää hänen kirjoittaessaan: ”Nämä miehet eivät anele. He vetävät johtopäätökset”. Se herättää enemmänkin hilpeyttä ja kysymyksen siitä, onko Soini huolissaan Perussuomalaisten kannatuksen sievoisesta laskusta? Soini on parempi TV-esiintyjä kuin nettipoliitikkona (päinvastoin kuin eräskin helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu).

 

Marja Tiurasta politiikan etiikkaan

Rakas päiväkirja, tamperelainen Aamulehti on alkanut spekuloimaan kenestä tulee kokoomuslaisen tai keskustalaisen kansanedustaja Marja Tiuran manttelinperijä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Tiura kun ei ole asettumassa ehdolle Pirkanmaan Kokoomuksen jäsenäänestykseen eduskuntavaaliehdokkaista. Hän tosin voi tulla ehdokkaaksi niin sanotun kutsumenettelyn kautta mutta nyt hänen tilanteensa näyttää heikolta. Joka tapauksessa, allekirjoittanutta ei niin ikään kiinnosta Tiura ja hänen puhelinkeskustelunsa Arto Merisalon kanssa kuin se, miksi Aamulehti spekuloi Tiuran seuraajalla ja ennen kaikkea se, mitä kyseinen julkaisu jättää samalla sanomatta. Tätä kautta kun päästään pohtimaan sitä, mitä Tiuran tapaus kertoo Suomen poliittisesta järjestelmästä 2010-luvulla nyt yleensä.

Ensinnäkin Aamulehti pitää itsestäänselvyytenä sitä, että Tiuralle saadaan seuraaja; Kokoomus ei tule menettämään kannatustaan Pirkanmaalla ensi kevään eduskuntavaaleissa. Ne, jotka äänestivät Tiuraa, äänestävät jotain kokoomuslaista nuorehkoa naista tulevaisuudessakin. En lähde kiistämään, etteikö tämä Aamulehden tulkinta voisi olla oikea. Tästä pääsemmekin toiseen kysymykseen. Jos Alma-median lippulaivan tulkinta ei ole väärä, voisi Aamulehti problematisoida sitä, miksi Tiuraa aikaisemmin äänestäneet ajattelisivat, että kyse on yksittäistapauksesta, eikä Suomen poliittisen järjestelmän sen enempää kuin Kokoomuksen uskottavuus ole vaakalaudalla. Kolmanneksi, mistä johtuu allekirjoittaneen kutina siitä, että olisi mahdotonta kuvitella Aamulehdessä laajemmin analysoitavan kysymystä politiikan etiikasta (ja nimenomaan etiikasta, en puhu moraalista).

Aamulehdessä jätetään sanomatta mm., että Tiura on varsin tyypillinen kokoomuslainen poliittinen broileri – heitä löytyy myös Keskustasta ja aikaisemmin SDP:stä ja nykyään yhtä useammin Vihreistä. Poliittinen broileri on ihminen, joka on suorittanut korkeakouluopinnot heikoilla arvosanoilla ja jäänyt hengailemaan puolueen sisäpiiriin toivoen pääsevänsä joku päivän kansanedustajaksi. Jos todellista kansansuosiota vaaleissa ei löydy, järjestää puoluetoimisto hänet jonkin kansanedustajan avustajaksi tai parhaassa tapauksessa puolueen ministerin ”erikoisavustajaksi”. Onnettomimmat joutuvat tyytymään puolueen tai puolueen nuorisojärjestön piirihiiren tehtäviin ja yrittävät päästä viideksitoista minuutiksi julkisuuteen ehdottamalla vaikkapa saimaannorppien lahtaamista.

Mieluummin kuin takertua yhteen Tiuraan, Aamulehti voisi pohtia haluaako kyseinen julkaisu minkälaisen poliittisen järjestelmän Suomeen näin uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä. Enkä edelleenkään tarkoita politiikan moralisoimista; en vaadi Aamulehden ottavan kantaa siihen onko Silvio Berlusconi hyvä vai paha ihminen sinänsä; onko Toivo Sukarin ehdokkuus eduskuntavaaleissa hyvä vai paha asia sinänsä, vaan Aamulehden viisaat toimittajat ja avustajat voisivat kirjoittaa analyyttisia juttuja ketään tuomitsematta esimerkiksi siitä, miksi Kokoomus ja Keskusta vetää puoleensa helluntailaisia talousrikollisia ja muita Jumalaa pelkääviä miehiä ja kyseisten puolueiden äänestäjille tämä kaikki ei näyttäisi olevan mikään ongelma (enkä edelleenkään väitä, että sen pitäisi olla, paitsi jos puolueen kannatus alkaa kärsimään siitä ja merkkejähän tästä ei ole).

 

Nietzsche uuden maskuliinisuuden airuena?

Rakas päiväkirja, tänään olen viimeistellyt artikkelikäsikirjoitusta Critical Studies on Men and Nomadic Feminism. Kirjoitin sen jo ennen joulua, mutta lähtiessäni joululomalle jätin sen yliopistomme kielikeskukseen kielentarkastukseen. Tällä viikolla apurahahakemusten rustaamisen, kokoustamisen ja muiden selvitysten lisäksi olen korjaillut kyseisen käsikirjoituksen kirjoitusvirheitä. Tulee ihan lukioajat mieleen. Niin paljon on punakynä käynyt. Suurimmat ongelmat allekirjoittaneella näyttää olevan artikkeleiden ja propositioiden kanssa – asioissa jotka opitaan yleensä jo ala-asteella – ei niinkään lauserakenteissa tai jossain sofistikoituneimmissa kielioppikuvioissa.

Lähetän viikonloppuna kyseisen artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi Nordic Journal for Masculinity Studies -lehteen (kuten aikoinaan menin jo lupaamaan). Se olisi ensimmäinen ulkomaisessa lehdessä julkaistu artikkelini. Helpommalla olisin päässyt, jos olisin kirjoittanut vain ja ainoastaan suomeksi. Toisaalta jos käsikirjoitus tulee niin sanotusti hylsynä takaisin, voin lähettää sen suomenkielisen version johonkin sopivaan lehteen. Täysin sopivaa suomenkielistä julkaisua sille ei ole vaan olemassa: Naistutkimus tai Tiede & Edistys -lehtiä voisi yrittää.

Artikkelissa problematisoin mitä seurauksia ja haasteita miespolitiikalle ja (kriittiselle) miestutkimukselle olisi sillä, että hegeliläisestä identiteettipolitiikasta siirryttäisiin deleuze-nietzscheläiseen affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Feministinen politiikka on pitkälti pohjautunut Simone de Beauvoirin käsitykselle naisesta toisena sukupuolena. Beauvoirin ajattelun taustalla on G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologiassa esittämä herran ja rengin dialektiikka.

Herran ja rengin dialektiikka alkaa siitä, että tietoisuus tähtää herraksi, toinen alistetaan rengiksi. Näin sekä herran että rengin identiteetti eivät enää määräydy itsensä kautta. Tästä myös seuraa, että herra ei ole itsenäinen; herratietoisuus on riippuvainen rengistä. Luce Irigarayn kuvaus äidin ruumiin spekulatiivisuudesta miehen identiteetille voidaan ymmärtää analogiseksi tälle vaiheelle. Herra on olemassa herrana vain niin kauan kun rengin tietoisuus on oikealla tavalla hänen käytössään. Näin tilanne kääntyy rengin eduksi. Renki onkin Hegelin dialektiikassa varsinainen poliittinen subjekti, ei ainoastaan antamalla peilin herran tietoisuudelle, vaan myös kytkeytymällä suoremmin materiaaliseen todellisuuteen. Renki on herran ja maailman välissä kuin äidin ruumis (poika)lapsen ja maailman välissä. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta voidaan juontaa tulkinta siitä, että feminismi emansipoidessaan naiset eli rengin vapauttaa myös miehet heidät tietoisuudesta, joka on olemassa vain naisen spekulatiivisen ruumiin kautta. Beauvoirille sukupuolisen tasa-arvon saavuttaminen on sitä, että sukupuolten binaarinen vastakkainasettelu, herran ja rengin dialektiikka, murtuu kun molemmat tunnustavat toisen tietoisuuden tietoisuutena. Tällöin sukupuolet, mies ja nainen, alkavat suhtautua toisiinsa päämääränä sinänsä, eivät enää keinoina.

Sen sijaan Friedrich Nietzsche, jolta artikkelissani käsittelemä Rosi Braidotti on saanut vaikutteita – Gilles Deleuzen nomadisen ajattelun välittämänä – , pyrki ratkaisemaan herran ja rengin dialektiikan yli-ihmisyyden käsitteellä: identiteettiä ei enää rakenneta suhteessa toiseen, vaan pyritään affirmatiiviseen politiikkakäsitykseen. Siinä missä herra ja renki määräytyvät Hegelille molemminpuolisen toisin olemisen suhteen välityksellä niin että herra on vähintäänkin yhtä riippuvainen rengistä kuin renki herrasta, ei heillä Nietzschen filosofiassa ole mitään suhdetta: herra affirmoi omaa subjektiviteettiaan nautinnollisesti ja puhtaasti tavalla, joka itseriittoisuudessaan sulkee rengin kokonaan ulkopuolelle. Herran ja rengin välistä suhdetta määrittelee pelkkä ero, jossa kumpikaan ei ole toiselleen toinen.

Tämä tarkoittaisi miespolitiikalle sitä, että maskuliinisuuden vastakohta ei enää olisi feminiininen; mies ei tarvitsisi toista, jota halveksia eli pelätä (naista, mustaa miestä, homoa) ja johon peilata itseään ja rakentaa ”itsetuntoa”, vaan miehet kykenisivät luomaan omat arvonsa ja olemassaolonsa oikeutuksen ”vähemmistöksi tulemisen” kautta. Näin toisen, erilaisuuden, eettinen kohtaaminen tulisi mahdolliseksi.

Jos vielä nopeasti palaan edellisissä kirjoituksissa viittaamaani helsinkiläiseen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahoon, hän on erinomainen esimerkiksi nietzscheläisittäin ajateltuna poliitikosta joka turvautuu orjamoraaliin. Hänen retoriikkansa ja politiikkansa perustuu kaunaisuuteen ja huonoon itsetuntoon: häntä ei olisi olemassa (poliitikkona) ilman toista (punavihreitä feministejä, maahanmuuttajia, Tehtaankadun homoa). Paradoksaalisesti hän haluaa tuhota nämä eli samalla hävittää myös oman olemassaolonsa (poliitikkona). Halla-aho ei ole kirjoituksissaan sinut oman maskuliinisuutensa kanssa, vaan on vajonnut itseinhoon. Sen sijaan pyrkimyksen uudelle miespolitiikalla ja -liikkeelle pitäisi olla ”halu olla mies” kuten miestutkija Stephen M. Whitehead on todennut. Pitäisi olla ylpeästi mies ilman, että pelkää menettävänsä maskuliinisuutensa (esimerkiksi käyttäytymällä feminiinisemmin kuin mieskulttuurissa on ollut hyväksyttyä). Tätä Nietzsche tarkoitti puhuessaan herramoraalista. Whitehead kirjoittaa myös siitä, kuinka mies pitäisi ymmärtää jatkuvana tulemisen prosessina. Tästä taas Nietzsche puhui ikuisena paluuna.

Nomadisen ajattelun ottamista Nietzschen, Deleuzen ja Braidotti hengessä seuraisi muutamia ongelmia. (1) Miespolitiikan, tutkimuksen ja -liikkeen suhde feministiseen teoriaan olisi mietittävä uudelleen. Braidotti onkin sitä mieltä, miehillä ei tulisi olla mitään asiaa naistutkimuksen laitoksille tai opiskelemaan feminististä teoriaa. Tämä ei tarkoita vihamielistä hyökkäystä, vaan sitä, että olisi parempi sekä miehille että naisille, että he problematisoisivat omia sukupuoliaan keskenään, jotta ei sorruttaisi herran ja rengin dialektiikan kuvaamaan vastakkainasetteluun ja riippuvuussuhteeseen. (2) Jos ulkoministeri Alexander Stubb on vaikkapa esimerkiksi yli-ihmisestä, joka ei rakenna identiteettiään syyttämällä maahanmuuttajia, naisia tai homoja kaikista ongelmistaan, päinvastoin, on sinut oman itsensä kanssa suvaitsevaisena ja kosmopoliittina metroseksuaalina, ratkaiseeko se kaikki yhteiskunnalliset kysymykset? Näyttäisi nimittäin siltä, että kulttuurin femininisoitumisesta, siitä että feminiinisiksi ymmärretyt ominaisuudet ovat hyväksyttävämpiä kuin aikaisemmin, ovat hyötyneet nimenomaan Stubbin kaltaiset keskiluokkaiset miehet, joilla valtaa on ollut jo aikaisemminkin. Naiset ja työväenluokkaiset miehet ovat jääneet nuolemaan näppejään. Toisaalta, onko Stubb esimerkki yli-ihmisestä?

 

Jussi Halla-aho – hippikvietisti

Rakas päiväkirja, yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum esittää legendaarisessa esseessä The Professor of Parody, että Judith Butler on hippikvietisti koska tämä ajattelua ei voi soveltaa mihinkään normatiiviseen politiikan teoriaan. Esseestä legendaarisen tekee se, että se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen pyrkimys kritisoida Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä uuden feminismin paradigmana. Nussbaum tuli kuitenkin kertoneeksi esseessä enemmän itsestään kuin kritiikkinsä kohteesta: hän teki esimerkiksi perustavanlaatuisen virheen sekoittaessaan performatiivisuuden ja performanssin käsitteet ja muutenkin osoitti huonoa 1990-luvun feministisen teorian tuntemusta. Jopa Butler vastustajat pitivät Nussbaumin kritiikkiä ala-arvoisenaa.

Nussbaumin esiin ottama kysymys performatiivisen politiikkakäsityksen antinormatiivisuudesta on kuitenkin tarkastelunarvoinen. Hän on oikeassa väittäen, että Butler ei pysty selittämään miksi performatiivinen politiikan teoria sinänsä auttaa rasismin, homofobian ja heteroseksismin vastaisessa kamppailussa. Performatiiveja voi käyttää myös näiden ajamisessa. Toiseksi Butlerilta puuttuvat yleensäkin perustelut sille, miksi rasismi, homofobia ja heteroseksismi ovat ”pahoja asioita”.

Ottakaamme esimerkiksi helsinkiläisen sitoutumattoman perussuomalaisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon retoriikka. Nussbaumin kriteerein, hän jos kuka on ylösalaisin arvot kääntänyt butlerilainen hippikvietisti: homofoobikko, rasisti ja heteroseksisti. Hän on tullut semi-tunnetuksi rasistisista ja hyökkäävistä nettikirjoituksistaan, jotka ovat rationaalisuuden kriteerien tuolla puolen. Oleellista ei ole se, että hän jäänyt kiinni lukujen ja erilaisten faktojen tarkoituksenmukaisesta vääristelystä, vaan että hänen kannattajilleen tällä ei ole merkitystä. Performatiivisessa politiikan teoriassa politiikka itse on mm. rationaalisuuden kriteerien määrittelyä. Niitä ei tuoteta ulkoa päin. Politiikassa on ihan sama miten ”rehellisesti” valta on tullut hankittua, rationaalisella argumentoinnilla eli ei, koska oleellisinta on se, että valtaa on. Kolmanneksi rationaalisuuteen vetomainen – Halla-aho on kirjoittanut: ”Pyrin pitäytymään verifoitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia” – on itsessään tunteisiin ja politiikan esteettisyyteen vetoava argumentti. Halla-ahosta kannattajat ovat etupäässä nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä alemman keskiluokan itsesääliin taipuvia miehiä, jotka pitävät itseään rationaalisina – maskuliinisuuteen ja keskiluokkaisuuteen viittaava ominaisuus – ja siksi heihin vetoaa tunnetasolla rationaaliseksi itseään väittävä rotutohtori. Halla-aho edustaa siis par excellence performatiivista politiikkakäsitystä.

Normatiivisen kvietismin lisäksi, Halla-ahoon sopii erinomaisesti myös kuvaus filosofisesta kvietismistä, jolla tarkoitetaan tutkijankammiossa harjoitettua sanojen kanssa kikkailua ja lörpöttelyä. Halla-aholla ei ole tunnettu puheenpitäjänlahjoistaan, lähinnä päinvastoin, ja niinpä hän pitää yhteyttä kannattajakuntaansa lähinnä raflaavilla blogikirjoituksillaan. Nussbaum kritisoi tämän päivän feministejä siitä, että he askartelevat lähinnä kielitieteen ja retoriikan parissa yliopistojen kampuksilta käsin eivätkä laita itseään oikeasti likoon ulkomaailmassa.

Siitä huolimatta, että halla-ahomaisesti performatiivinen politiikkakäsitystä voidaan hyödyntää toisin kuin Butler varmasti toivoisi, ei mielestäni pidä tavoitella normatiivista politiikan teoriaa. Politiikan normatiivisuus kun sulkee ulos enemmistön sekä ihmiskunnasta politiikan ulkopuolelle että asioista epäpoliittisina. ”Oikea politiikka” kun on nähty nimenomaan valkoisten, keski-ikäisten miesten puheena parlamentissa, ”avoimena ja reiluna proseduurina, jossa paras argumentti voittaa”. Rationaalisuuden kriteerit on otettu annettuna. Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu filosofi John Rawlsin meni jopa niin pitkälle puolustaessaan normatiivista ja rationaalista politiikkakäsitystä, että esitti poliittisesta puheesta lakaistavaksi pois eettiset, filosofiset, uskonnolliset kysymykset; ihmisen identiteettiin kuuluvat asiat. Hän vetosi yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän vakauteen. Tämä yhteiskunnan vakaus on nimenomaan ollut valkoisten, keski-ikäisten miesten hegemoniaa. Halla-aho on siinäkin outo, että hän on puolustavinaan valkoisten heteromiesten oikeuksia (Halla-ahon kannattajat myyvät T-paitoja, joissa lukee VHM eli valkoinen heteromies), vaikka todellisuudessa hänen poliittinen tyylinsä rikkoo keski-ikäisten valkoisten heteromiesten hegemoniaa enemmän kuin vihervasemmistolaisen feministin toiminta keskimäärin.

Niin ikään oikeusministeriön työryhmän mietinnössä rasistisista rikoksista on nähtävissä normatiivisen politiikan kaikuja. Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso onkin hyökännyt oikeusministeriön esitystä vastaan sillä ”[v]aikka rasistinen kirjoittelu on ongelmallista, raivostuttavaa ja ajoittain huolestuttavaa niin julkisen vallan ensisijainen tehtävä ei voi olla lisäkiihokkeiden tarjoilu kansanryhmiä vastaan lietsoville. Sen sijaan valtion ja kuntien tulisi lopettaa esimerkiksi romanien vaino, mielivaltaiset käännytykset, ulkomaalaisten säilöönotto, siirtolaisten perusoikeuksien rajoittaminen ja muut rasistiset käytäntönsä. Esityksellä taas piiloudutaan oman kyvyttömyyden hoitaa siirtolaispolitiikkaa taakse.” Tässä näkyy vihreiden ja vasemmiston ero. Varsinkin porvarivihreiden keskuudessa uskotaan edelleen rationaaliseen politiikkaan, utopiaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisesta keskustelusta, jonka lopuksi paras argumentti voittaa. Kun maailma sitten ei toimikaan niin kuin he haluaisivat, kiristetään sensuuria. Sen sijaan vasemmistossa ei koskaan ole luotettu sensuuriin. Butlerkin vastustaa sensuuria vihapuheen kitkemiseksi: se ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta ja vasemmisto on itse kärsinyt valkoisten keski-ikäisten heteromiesten hegemoniasta. Materialismia moralismi sijaan!