Etiikka


Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat on keskittynyt kuluneella perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kymmenenvuodentakaisten internetkirjoitusten moralisointiin. Helsingin Sanomien tutkivat journalistit löysivät Halla–ahon jäljiltä kirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti mm. ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista.

Halla-ahon itse antaa ymmärtää olevansa 2010-luvun Paavo Väyrynen: hänen sanomisiaan – tai oikeastaan kirjoituksiaan – irrotetaan asiayhteydestä; hän on mediapelin uhri, etelän median kiusaama jne.

Viime torstain Aamulehden Moro-liitteessä Tampereen apulaispormestari Kristiina Järvelä niin ikään kyseenalaisti ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista käyttäen – hänen mielestään häiritsevästi – alkoholia nauttivista nuoremmista ja vähän vanhemmistakin ihmisistä ilmaisua elävät roskat.

Myös Järvelä selitteli myöhemmin sanavalintaansa. Hän lähetti saman viestin copy-paste toimintoa hyväksi käyttäen niille, jotka olivat kehdanneet huomauttaa ilmaisun elävät roskat olevan kyseenalainen. Vastauksessaan Järvelä kertoi anekdootin kuinka hän oli avaamassa homoseksuaalien tapahtumaa ja joku ohikulkenut katujennainen oli huudellut samalla rivouksia.

Se, miksi kykypuolueen apulaispormestari oikeuttaa ilmaisun elävä roska käyttämisen sillä, että joku kadunnainenkin käyttäytyy epäkohteliaasti kertonee enemmän Järvelästä kuin kyseisestä kadunnaisesta.

Politiikan tutkijalle Järvelän kommentti auttaa ymmärtämään sitä, miksi Halla-aho sai eduskuntavaaleissa 14 000 henkilökohtaista ääntä: hän vain sanoi kiertelemättä sen, mitä Järvelän kaltaiset kokoomuspoliitikot haluaisivat sanoa, mutta eivät poliittisen korrektiuden nimissä uskalla. He ovat kylvämässä maaperää suotuisaksi oikeistoradikalismin kasvulle.

Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle Järvelän kommentti helpottaa työtä: koululaisille ei tarvitse väkisin keksiä esimerkkejä yhteiskunnallisen tilanteen kiristymisestä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1918 punaiset ja valkoiset eivät enää tunnustaneet toisiaan ihmisinä, vaan kohtelivat toisiaan elävinä roskina.

Hallintotieteilijälle Järvelän kommentti on sikäli mielenkiintoinen, että se kertoo kuinka kunnallispolitiikan huipulla olevilla politiikoilla on suorastaan arkaainen käsitys vallasta. Moni kykypuolueenkin edustaja edelleen kuvittelee, että kansajoukkojen tehokkain hallinnan muoto on kurin ja järjestyksen korostaminen. Hyvä poliitikkoja ja ammattitaitoinen johtaja eivät välttämättä ole sama asia. Ehkä juuri tästä syystä kokoomusjohtoisessa maassa talouskasvu on ollut niin heikkoa viime vuosina. Autoritaarinen johtajuus ja raskas byrokratia nostavat jälleen päätään, eivätkä edes poliitikot ymmärrä itsen alistuksen tärkeyttä jälkiteolliselle tuotannolle.

Jos Järvelän kaltainen ihminen olisi missä tahansa itseään kunnioittavassa kansainvälisessä pörssiyrityksessä töissä, kutsuttuaan ”vahingossa” ihmisiä eläväksi roskaksi, ei hän lähettäisi samaa viestiä copy-paste -toimintoa hyväksi käyttäen, vaan ymmärtäisi toimittaa yhden ainoan viestin työnantajalleen – erokirjeen.

Ei siksi, että hän olisi myöntäisi moraalisesti toimineensa väärin – alkoholisoituneet työväenluokkalaiset miehet ja naiset ovat Järvelän porvarillisesta näkökulmasta eläviä roskia – tai edes siksi, että on tullut alentaneeksi kykypuolueen perussuomalaisten tasolle, vaan koska hän hän osoitti olevansa noviisi johtajana ja kärsivän arvostelukyvyn – tärkeä ominaisuus niin poliitikolle kuin yritysjohtajalle – puutteesta. Hän on vahingoittanut Tampere nimisen konsernin mainetta.

Erokirjeen jättämisen jälkeen Järvelän olisikin syytä suunnata Trainers housen kursseille. Siellä hän oppisi, että kuuliaisia alamaisia kapitalistisen tuotantoon palvelukseen ei saada kutsumalla ihmisiä eläväksi roskaksi vaan heille pitäisi mieluummin puhua sisäisestä sankarista, rakkaudellisuudesta ja luovasta taloudesta yms. Näin he tuottavat lisäarvoa pääomalle paljon tehokkaammin.

Mainokset

Rakas päiväkirja, kävellessäni Kalevankankaan hautuumaalla pitäessäni taukoa kirjoittaessani Erkka Railon väitöskirjasta arvostelua Politiikka -lehteen, aloin miettimään sitä, miksi valtio-opin emeritusapulaisprofessori Tatu Vanhasen kirjoitukset Tieteessä tapahtuu -lehdessä ovat herättäneet jälleen kerran niin paljon pahennusta porvarilehdistössä. Eilen istuessani Salhojankadun pubissa ja juodessani aina niin hedelmäisenhumalaista Liberty alea luin kuinka iltapäivälehden pääkirjoitustoimittaja vaati torjumaan Vanhasen näkemykset.

En nyt ala esittelemään niitä metodologisia tai aineistoon liittyviä ongelmia, joita Vanhasen tutkimukset sisältävät. Niistä kirjoitettiin jo viime kohun aikana tarpeeksi, muistaakseni vuosi oli 2004: Vanhasen aineisto on puutteellinen ja hän ei ole ottanut kaikkia tekijöitä huomioon, jotka vaikuttavat älykkyyteen. Kaiken lisäksi koko älykkyyden määritelmä on ongelmallinen. Esimeriksi Suomen puolustusvoimissa on ollut ongelmia koska varusmiesten älykkyys on kasvanut liian nopeasti, jotta sitä voisi selittää biologisilla perintötekijöillä tai edes proteiinipitoisemmalla ruokavaliolla. Aivan kuin sosialismi eli yhtenäiseen peruskouluun siirtyminen 1970-luvulla selittäisi suomalaisten varusmiesten älykkyysosamäärän nousun ja kansakunnan vaurastumisen? Ennen SKDL:n ja SKP:n toiminnan laillistamista toisen maailmansodan jälkeen, Suomi oli kehitysmaa.

Sen sijaan ymmärtäisin Vanhasen radikaalina tai suorastaan vallankumouksellisena ajattelijana, joka kyseenalaistaa kirjoituksillaan niin sanotun länsimaisen yhteiskunnan moraalifilosofiset lähtökohdat, vallitsevan poliittisen ontologian ja sen tavan, millä nykyinen taloudellinen ja poliittinen järjestelmä oikeutetaan. Miten muuten tulisi ymmärrettäväksi se, että hän aiheuttaa niin paljon pahennusta nimenomaan liberaaleissa ja edistyksellisinä itseään pitävissä porvareissa?

Klassiseen liberalismin isän, John Locken, filosofiaan tutustuneet tietänevät, että hänen mukaansa ihmisen mieli on tabula rasa, tyhjä taulu. Locke halusi kieltää ihmisten väliset biologiset erot, jotta voitaisiin väittää ihmisten menestymisen olevan vain ja ainoastaan kiinni omasta ahkeruudesta. Tällainen ajattelu paradoksaalisesti on oikeuttanut moraalisesti ihmisten välisen eriarvoisuuden kapitalistisessa talousjärjestelmässä. Kansalaiset hyväksyvät poliittisen ja taloudellisen järjestelmän tuottaman eriarvoisuuden, koska he kuvittelevat kykenevänsä sosiaaliseen nousuun, jos ovat tarpeeksi ahkeria. Puhutaan amerikkalaisesta unelmasta.

Vanhasen rotuopit tuovat näkyviin sen, että oikeasti liberalismissa vapaus tuotetaan keinotekoisesti kurinpidollisella vallalla häivyttämällä ruumiilliset erot, biologian, normalisoiden ihmisruumiiden käyttäytymistä, jotta voitaisiin väittää vapauden olevan ihmiselle luonnollinen olotila ja kaikkien olevan samalla lähtöviivalla syntyessään. Vanhanen ei peittele näkemystään, että kapitalistinen talousjärjestelmä ja porvarillinen hegemonia suosii tietynlaisia pelimerkkejä syntyessään saaneita enemmän kuin toisenlaisia. Porvarilehdistö kauhistui Vanhasen näkemyksiä pitäen niitä moraalittomina, koska jos hänen näkemyksensä leviäisivät laajemmalle, saattaisi se aiheuttaa alistettujen, riistettyjen ja sorrettujen kansajoukkojen radikalisoitumista ja vaatimuksia poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muuttamiseksi vähemmän tietynlaisia biologisia pelimerkkejä omaavia ihmisiä suosivaksi.

Esimerkiksi vasta kun tunnustettiin poliittisen järjestelmän kohtelevan eri tavoin miehiä ja naisia, osattiin puuttua niihin tekijöihin, jotka olivat estäneet ja estävät edelleen naisia nousemaan politiikan huipulle. Railon väitöskirja käsittelee nimenomaan tätä tematiikkaa analysoimalla naistenlehti Annassa olleita poliitikkojen henkilöhaastatteluita. Samalla tavoin olisi puututtava niihin tekijöihin, jotka ovat estäneet eteläisen pallonpuoliskon maita ja ihmisiä nousemasta pohjoisen pallonpuoliskon tasolle tai jopa ohi.

Rakas päiväkirja, Yle kertoo kuinka Suomen evankelisluterilaisen kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän mukaan kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus katosi Ajankohtaisen tiistaisessa niin sanotussa homoillassa kun studiossa keskusteltiin esimeriksi sukupuolineutraalista avioliitosta ja kirkon suhtautumisesta homo- ja lesboparien vihkimiseen. Niemelä on oikeassa. Kirkon sisäinen moniäänisyys- ja arvoisuus todellakin katosivat, mutta ei siksi, että katsojat olisivat samaistaneet Kristillisdemokraattien Päivi Räsäsen näkemykset kirkon viralliseen kantaan.

Kyllä kansalaiset tietävät Räsäsen kuuluvan Suomen luterilaiseen evankeliumiyhteisöön enemmän tai vähemmän ja myös sen, että kirkko olisi katsonut kyseisen herätysliikkeen tempauksia läpi sormien esimerkiksi entisessä kotikaupungissani Hyvinkäällä liikkeen syrjiessä naispappeja ja vainotessaan Ale pubissa – jossa myös allekirjoittanut käy aina Hyvinkäällä ollessani – tavallisten kadunmiesten ja -naisten keskuudessa nähtyä kirkkoherraa, jos media ei olisi pitänyt asiasta meteliä ja nostanut kissaa pöydälle.

Sen sijaan uskon Tampereen piispa Matti Repon kyvyttömyyden piispuuteen Ajankohtaisen kakkosen keskusteluillassa tulleen muillekin kuin itselleni järkytyksenä ja repäisseen kirkon väliverhon kahtia paljastaen sakariston onttouden. Repo kun ei nähtävästi ole koskaan ymmärtänyt sitä, että mitä eroa on sillä, onko Tampereen piispa vai kappalaisen viransijainen Urjalan seurakunnassa. Piispan tehtävänä on yrittää olla sovitteleva kaitsiessa seurakuntaa; osoittaa Niemelänkin kaipaamaa moniäänisyyttä ja -arvoisuutta. Sen sijaan vasta uskoon tulleelta apupapilta ei voi edellyttää kykyä eettiseen ajatteluun. Piispana Repon toiminta Ajankohtaisen kakkosen teemaillassa oli siksi anteeksiantamatonta: kirkon pitäisi antaa Matti Repolle pro antichristus -palkinto hänen työstään kirkon vahingoittamiseksi ja ihmisten vieraannuttamisesta evankeliumin kirkkaudesta.

Ne, jotka eivät kykene lempeydellä paimentamaan laumaansa, vaan vetoavat mieluummin omaantuntoonsa, voivat ryhtyä vaikkapa yliopistotutkijoiksi. Näin olen itse tehnyt. Puoli vuotta maisteriopintojen lopulla korkeakouluharjoittelijana puolustusministeriössä riitti ymmärtämään, että valtion virkamiehenä joutuisin rikkomaan omaatuntoani vastaan ja päätökseni lähteä tutkijan uralle valmistuttuani vahvistui. Nyt olen ensisijaisesti vastuussa vain ja ainoastaan itselleni.

Mikä sitten mahdollistaa sen, että piispa voi olla noin kehällä kuin Matti Repo on? Sanotaan, että propagandassa järkyttävintä ei ole se, kuinka se vaikuttaa kansanjoukkoihin, vaan johtajiin itseensä, vaikka heidän jos keiden pitäisi olla tietoisia propagandasta. Tämä sanonta ehkä auttaa ymmärtämään, ei ainoastaan Repon ”vääristynyttä tietoisuutta”, vaan myös Tampereen henkistä ilmapiiriä noin yleensä. Ihmetelin jo yksitoista vuotta sitten muutettuani Hyvinkäältä Tampereelle sitä, kuinka todellisuus voikaan vaikuttaa niin erilaiselta Tampereen yliopiston kampuksella katsottuna kuin Aamulehden sivuilta luettuna. Aivan erityisesti kiinnitin huomiota Aamulehden sivuilla tuolloin Tampereen piispana olleen Juha Pihkalan – kauniisti sanottuna – mielikuvituksellisiin näkemyksiin. Odotin uuden piispan astuessa virkaan jonkinlaista linjanmuutosta, mutta jo ennen tiistaista Ajankohtaisen kakkosen keskustelua osasin Reponkin kirjoituksia Aamulehdestä lukeneena pelätä pahinta.

En keksi sille mitään muuta syytä, miksi tamperelainen kirkkokansa – ne, jotka yleensäkään äänestävät piispanvaaleissa – ja Aamulehti elää niin omassa maailmassaan ja esimeriksi puolustaa virheitään viitaten vieläkin siihen, että ”ateistisessa” Neuvostoliitossa asiat olivat vielä huonommin, kuin sen, että taustalla on vuoden 1918 traumat ja Tampereella nimenomaan Aamulehti ja kirkko on valjastettu puolustamaan Valkoisen Suomen kunniaa sen saaden mitä erikoisempia muotoja. Missään muualla Suomessa en – edes Pohjanmaalla – ole törmännyt tällaiseen – ainakaan näin avoimeen – paranoiaan.

Friedrich Nietzscheen liitetty stoalainen sanonta ”sääli on sairautta” lienee yksi väärinymmärretyimmistä tai ainakin väärinkäytetyimmistä lentävistä lauseista. Länsimaisen filosofian historiaa lukeneet tietävät säälin käsitteen olleen se, joka yhdisti Nietzschen ja Baruch Spinozan, tuon Amsterdamin ateistijuutalaisen, filosofioita; Nietzschen tapaa käsittää sääliä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Spinozaa. Lukiessaan Spinozan Etiikasta säälin passion määritelmän Nietzschen tiedetään huudahtaneen: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!” Sekä Nietzsche että Spinoza pitivät sääliä mielen heikkoutena. Spinozalle sääli on yksi surun muodoista.

Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme. (E 3 affektien määritelmät 18)

Spinozalle säälin tunteen valtaama ihminen lamautuu, eikä pysty tekemään mitään. Tästä syystä säälistä on vapauduttava. Tämä tapahtuu passion muuttamiseksi aktioksi, mikä tarkoittaa pyrkimystä hallita tunteita tiedon avulla kunkin conatuksen mukaan. Rationalistina Spinozalle tieto ei tarkoita teknokraattista elämänasennetta: kärsivien ihmisten kohtelemista numeroina; vetoamista siihen, että valtiontalous romahtaa, jos sosiaalimenoja kasvatettaisiin tai valtio vastaanottaisi enemmän niin sanottuja kiintiöpakolaisia. Päinvastoin. Säälin ylittäminen abstrahoimalla kärsimys numeroiksi on esimerkki epäadekvaatista, ensimmäisen lajin tiedosta, imaginaatiosta. Se kun perustuu tilastolliselle yleistämiselle – ei ole olemassa mediaani-ihmistä, kaikki ihmiset poikkeavat keskiarvosta – ja on itsensä etäännyttämistä todellisuudesta. Sitä paitsi olisi lähtökohtaisesta outoa ajatella valtion tehtävänä olevan vastata yksilössä heränneeseen säälin passioon.

Spinozalle yksinkertaisimmin säälistä vapautuminen tapahtuu auttamalla ihan itse ja konkreettisesti niitä, joiden kohtalo aiheuttaa meissä sääliä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta teoksessa Piilottajan päiväkirja antaa yhden esimerkin siitä, kuinka hän osoittaa säälin olevan sairautta; ylittää säälin passion muuttamalla se aktioksi. Kyseinen kirjanen on tositarina reilun vuoden takaa, kuinka Suoranta piilotti afganistanilaispojan, jonka Suomen ulkomaalaisviranomaiset olivat päättäneet palauttaa talibanien terrorisoimaan kotimaahansa koska Suomen poliisi oli hukannut – kuten myöhemmin kirjassa paljastuu – hänen henkilöpaperinsa.

Suoranta kuvaa kuinka hän yrittää hakea apua afganistanilaispojan piilottamiseen ja asioiden selvittämiseen luterilaiselta kirkolta. Kirkon diakonit ja papit ovat valmiita seuraamaan Kristuksen esimerkkiä nietzscheläisesti, mutta monet tamperelaisten paikallisseurakuntien kirkkovaltuutetut ajattelevat ihmistä yllä kuvatulla tavalla numeroina ja käyttävät luterilaista kirkkoa lähinnä ponnahduslautana uralleen kosiskellessa laumasieluisia viimeisiä ihmisiä. He ovat valmiita myymään ihmisenpojan 30 hopeakolikolla, jos se vain auttaa heidän omaa uraansa. Kirja myös osoittaa kuinka kamppailu suomalaista byrokratiaa ja absurdia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan on kokonaan oma taiteen lajinsa. Kirjalla on onnellinen ja surullinen loppu. Päähenkilö, Ashraf Sahel, sai jäädä Suomeen (sen jälkeen kun hänen paperinsa löytyi ja maahanmuuttoviranomaiset myönsivät tehneensä virheitä) – toistaiseksi.

Sahel on edelleen epävarmassa oikeudellisessa asemassa. Hänellä on Sastamalassa opiskelupaikka, jonka perusteella hän saa oleskella Suomessa, mikäli hänen pankkitilillään on tarpeeksi rahaa. Harvempi tietää Suomen valtion vaativan kuin kiusaa tehden, että ulkomaalaisilla opiskelijoilla on oltava pankkitilillä tuhansia euroja rahaa (osoittaakseen tulevansa itsenäisti toimeen), mutta samalla valtio kieltää rehellisen työnteon ulkomaalaisilta opiskelijoilta (vaikka puhutaan työvoimapulasta ja kuinka työperäistä maahanmuuttoa olisi lisättävä). Niin ikään kallis pakollinen vakuutus on kustannettava itse.

Saako Sahel lopulta turvapaikkastatusta on edelleen epävarmaa. Afganistanissa kun ei virallisen Suomen – eduskunnan eli äänestäjien valitseman hallituksen – mukaan ole sotaa, ainoastaan ”sodan kaltainen tilanne”. Viimeksi eilen kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies myönsi Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyneen myös maan pohjoisosissa ja suomalaisruotsalaisten joukko-osastojen joutuneen jo useamman kerran pyytämään Yhdysvaltojen ilmavoimien tukea taisteluissa talibaneja vastaan, vaikka suomalaisten sotilaiden piti mennä Afganistaniin alun perin vain ja ainoastaan neuvonantajiksi kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden Etelä-Vietnamiin 1960-luvun alkupuolella.

Nietzsche on sanonut myös: ”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin”. Tällä Nietzsche kuvaa sitä, kuinka kaiken maailman itsesäälissä rypevät propellipäät, jotka ovat itse kykenemättömiä tekemään muuta kuin spämmätä internetin ihmeellisessä maailmassa, ovat kaunaisia Suorannan kaltaisille ihmisille, jotka kääntävät säälin tunteen aktioksi henkilökohtaisesta vaivasta ja tuskasta piittaamatta, auttamaan maahanmuuttajia, ihmisiä, konkreettisesti matkalla kohti yli-ihmisyyttä. Itsekin olen Suorannalle kateellinen koska en kykene kääntämään passioitani aktioiksi.

PS. Piilottajan päiväkirjan facebook-ryhmä löytyy täältä. Ottamalla yhteyttä Suorantaan voit ostaa Piilottajan päiväkirjan ja samalla tukea Sahelin opintoja.

Rakas päiväkirja, luinpa väitöskirjaani liittyen pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä toisen tutkielman. Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja rangaista on tunnetusti pyrkimys kirjoittaa Nietzschen essee uudelleen. Siinä Foucault kuvaa kuinka parin sadan vuoden aikana siirryttiin avoimesta ruumiillisesta vallankäytöstä kurinpidolliseen vallankäyttöön; kurinpidolliseen vallankäyttöön perustuvassa yhteiskunnassa laki ilmenee minuuden ytimenä, omanatuntona ja halun lakina. Mutta Nietzschen alkuperäiseenkin esseeseen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, kuinka pinnallista eurooppalainen sivistys on ja miksi se tuntuu aina tasaisin väliajoin taantuvan nihilismiin.

Nietzschen mukaan omatunto sellaisena kuin me sen tunnemme, on hyvin nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa ja ajatus siitä, että rikokseen syyllistynyt olisi voinut toimia toisin tai hänellä on rikoksen johdosta jotain omallatunnollaan, oli esi-isillemme outo. Se, että rikollisella ei ollut todellista vallinnanvapautta tekeekö hän rikoksen vai eikö tee, ei kuitenkaan estänyt esivaltaa – en puhu valtiovallasta koska valtiota niin ikään sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut tuolloin vielä olemassa – häntä tuomitsematta ja rankaisematta. Rankaisulla ei pyritty ojentamaan tai nuhtelemaan häntä, vaan Nietzschen mukaan kyse oli puhtaasta kostonhalusta ja sadismista. Rikollisen ja rikoksen uhrin (tai hänen edustajansa) välinen suhde noudatti velallisen ja velkojan suhdetta (jota kuvaa erinomaisesti kuuluisa Hammurabin laki). Vasta kristinusko ja myöhemmin valistuksen johdosta alettiin ajattelemaan, että ihmisellä olisi vapaa tahto, tekeekö hän rikoksen vai ei, ja toiseksi omatunto, joka kontrolloisi ihmisen käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa ja jota olisi mahdollista muokata.

Nietzschen kuvauksen oikeellisuuden eurooppalaisen sivistyksen ohuudesta ja luonnottomuudesta todistaa viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu rangaistusten koventamisesta. Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta on vajoamassa barbariaan: rikollinen nähdään jälleen velallisena, jolle esivallan täytyy kostaa mahdollisimman raa’asti, jotta kansalaiset nauttisivat esityksestä ja antaisivat hyväksynnän vallanpitäjien oikeudelle (sanan kaikissa merkityksissä). Järkyttävintä tässä on se, että näin eivät ajattele ainoastaan internetin ihmeellisen maailman kaikenmaailman propellipäät vaatiessaan kollektiivisia rangaistuksia etnisyyden perusteella tai kuolemanrangaistuksen palauttamista kuin mitkäkin talibanit, vaan jopa vasemmistolaisina itseään pitävät ihmiset kauhistellessaan vaikkapa eläinrääkkäystä, raiskauksista puhumattakaan.

Se, että esimerkiksi eläinrääkkäyksestä annettaisiin kovempia tuomioita kuten nykyinen hallitus on esittänyt, ei sen enempää lopeta eläinrääkkäystä kuin pureudu sen syihin. En kykene itselleni selittämään vaatimuksia ”rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämiseen” tai ”uhrin näkökulman esiin ottamisessa rangaistusta määriteltäessä” – kuten rangaistuksien koventamista diplomaattisemmin ilmaistaan – mitenkään muuten kuin ihmisten kostonhalulla ja alhaisimpien – Nietzsche sanoisi luonnollisimpien – viettien toteuttamisella ja vallanpitäjien hyväksikäytöllä. Tai sanotaan, että jos rangaistusten pituus tai julmuus todella vähentäisi rikoksia, asiasta olisi niin sanotusti tieteellistä näyttöä, olisi sitä jo kokeiltu tai niistä ei oltaisi luovuttu.

Olen toiminut nyt reilun vuoden Tampereen käräjäoikeudessa lautamiehenä. Istunnon loppupuolella miettiessämme tuomiota pyrin aina pitämään yllä mainitun mielessä: eurooppalaisessa sivistysvaltiossa rangaistuksia ei jaeta kostonhalusta. Mietin minkälainen rangaistus olisi rikoksen tekijälle hyväksi (jos ja kun oikeus ensin on todennut hänet syylliseksi ja määritellyt rikosnimikkeen). Jos esimerkiksi hän ei koskaan ole ollut vankilassa, on syytä miettiä, onko vankilaan joutumisesta enemmän hyötyä kuin haittaa hänelle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vankilassa kun monet vasta oppivat ammattirikollisiksi. Toisaalta vankilaan joutuminen voi auttaa katkaisemaan rikosputken tai hakemaan apua päihderiippuvuuteen, mahdollistaa uuden alun. Yksittäisen lautamiehen päätäntävalta on vähäinen: ammattituomari valmistelee yleensä pohjaesityksen ennakkotapausten perusteella, jonka yksityiskohdista sitten neuvotellaan. Mutta puolentoista vuoden lautamieskokemuksella olen oppinut arvostamaan Tampereen käräjäoikeuden ammattituomarien humaania elämänasennetta.

Rakas päiväkirja, jatkan vielä hieman aiheesta junttaus ja kähmintä, koska olen huomannut sen aiheuttaneen vilkasta keskustelua ja koska se ei ainoastaan liity viime viikonlopun tapahtumiin Vasemmistoliiton puoluekokouksessa, vaan mielestäni kyseisen asia on valtio-opillisen ajattelun ydintä. Olen nimittäin saanut kuulla, että näkökulmani edustaisi machiavellilaista käsitystä politiikasta ja demokratiasta, mikä vaivaa politiikan tutkijoita yleensäkin. Kiistän edustavani machiavellilaista käsitystä, sen sijaan Machiavellini olen kyllä lukenut. Teesini, jota koko kevään olen toistanut kommentoidessani kaikenmaailman vaalirahakohuja ja sanoessani, että politiikassa ei ole moraalia, mutta sillä on etiikka; politiikka määrittelee moraalin, on kyseenalaistaa se, että poliittinen peli ja poliittinen linja olisivat jotenkin erotettavissa toisistaan.

En ollut kuuntelemassa puoluekokouksessa ehdokkaiden tenttejä puhumattakaan siitä, että minulla olisi mitään sisäpiirin tietoa. Tietoni perustuvat yksinomaan Kansan Uutisten verkkolehden välittämiin tietoihin ja siihen, mitä kuka tahansa valistunut kansalainen osaa päätellä ja arvata.

Esimerkiksi puoluesihteeriksi olivat ehdokkaina X ja Y, joista ensimmäiseksi mainittu on nykyinen puoluesihteeri. X on hoitanut puoluesihteerin tehtävät pääosin hyvin, mutta siitä huolimatta pinnan alla on tyytymättömyyttä häneen. Hän mm. yritti lakkauttaa tappiota tuottaneen puolueen pohjoissuomalaisen sanomalehden ja keskittää rahoitusta piirien mediahallintaan, jotta nämä voisivat panostaa verkkoviestintää. Niin ikään Lapissa oli tyytymättömyyttä siihen, että piirin ainoa työntekijä joudutaan lomauttamaan osaksi vuotta, koska piirillä ei ole varaa maksaa koko vuoden palkkaa. Pohjoissuomalaisten puoluekokousedustajilla oli siis aito huoli siitä, mitkä ovat tulevaisuudessa edellytykset tehdä vasemmistolaista politiikkaa Pohjois-Suomessa. Vaikka kyseinen taitoltaan kivikautinen sanomalehti karkottaa enemmän kuin tuo nuoria jäseniä puolueeseen, on otettava huomioon se, että Pohjois-Suomessa puolueen A kannatus on korkealla, mutta samalla puolueen jäsenistö ikääntynyttä: perinteinen media tavoittaa kannattajakunnan parhaiten edelleen.

Mitä tekee ehdokas Y? Hän jätti (käsittääkseni) täkyn käyttämättä koska vastustaa periaatteellisesti junttalistoja ja kähmintää. Tällöin hän ei ottanut huomioon, että junttalistat, eli liittoutumalla toisten piirien kanssa isompia piirejä vastaan, ovat ainoa tapa, jolla esimerkiksi Pohjois-Suomen piirit voivat saavat äänensä kuuluviin puolueessa A. Toisin sanoen junttaus ei ole demokratialle vastakkainen ilmiö, vaan ilmaus demokratiasta. Vain junttaamalla on mahdollista estää se, että valta valuu yksinomaan isoimmille piireille ja niiden sisäpiireille.

Jos ehdokas Y olisi oikeasti halunnut puoluesihteeriksi puoluesihteerin paikalle, olisi hänen pitänyt herkällä korvalla kuunnella sitä, mitä piirien jäsenet haluavat ja muodostaa poliittinen linjansa sen perusteella. Se olisi sitä demokratiaa. Machiavellismi tulee vasta siinä mukaan, kun piirien keskenään ristiriitaisia toiveita yritetään sovittaa yhteen, yrittääkö niitä oikeasti toteuttaa vai esittääkö ainoastaan demokraattista korvakiertueellaan. Poliitikot lupaavat mielellään enemmän kuin kykenevät toteuttamaan, mutta monesti kansalaiset unohtavat lupaukset ja äänestävät seuraavallakin kerralla kyseistä henkilöä, jos hän on onnistunut tehtävässään hyvin tai keksii jotain korvaavaa aktiviteettia. Näin kävi tällä kertaa ehdokas X:n kohdalla. Tietääkseni myös enemmistö pohjoissuomalaisista äänesti häntä, vaikka hän yrittikin lakkauttaa heidän rakasta sanomalehteään. Jos kärsii omantunnon ongelmista eli siitä, että omat näkemykset ja puoluekokousedustajien toivomukset ovat liian kaukana toisistaan eikä ole valmis tarkistamaan näkemyksiään oikeasti tai leikisti, ehkä sitten ei ole valmis puoluesihteeriksi? Allekirjoittanut ei esimerkiksi tästä syystä voisi kuvitella olevansa ammattipoliitikko, vaan tyydyn poliittisena politiikan tutkijana esittämään besserwisseriä.

Myönnän, että kuulosta keskustalaiselta antaessani ymmärtää, että ”kentän ääntä on kuunneltava”. Vasemmistoliitossa on vahva aluepoliittinen perinne, tosin ei niin vahva kuin Keskustassa. Suomessa äänestäjille eduskuntavaaleissa ensisijainen ehdokkaan valintakriteeri on jostain syystä oman maakuntansa etu. Vasta toisella sijalla tulee poliittinen ideologia. Toisin sanoen keskivertoäänestäjä äänestää ehdokasta, joka hänen mielikuvissaan nyhtää keskushallinnolta eniten rahaa omalle maakunnalleen. En voi väittää pitäväni tästä, mutta tämän tosiasian tunnustaminen on niin ikään demokratiaa. Sitten on kokonaan oma kysymyksensä se, pitäisikö piirijaosta luopua. Mutta niin kauan kun Suomi on jaettu eduskuntavaaleissa vaalipiireihin, on nomadinen puoluejäsenyys poissuljettu vaihtoehto.

Toinen puoluekokouksen jälkeinen asia, johon olen törmännyt, on ilmiö, josta voisi käyttää ilmaisua ”puolueen metafyysisen johdon arvostelu”. Tarkoitan tällä sitä, että varsinkin puolueen nuoremmat jäsenet ja ihmiset, jotka hengaavat puolueen laidalla olematta kuitenkaan sen jäseniä, kuvittelevat puolueen olevan jotain muuta kuin sen aktiivijäsenet. Nämä eivät ole ymmärtäneet, että viime viikonloppuna Jyväskylässä oli käytännössä koko puolueen aktiiviporukka läsnä aivan materiaalisina, ruumiillisina, olentoina yhdessä tilassa ja jos puolueeseen halutaan vaikuttaa, on se tehtävä aivan konkreettisten esitysten kautta. Sitä ei tee kukaan muu. Heille voi käydä puhumassa ja esittämässä parannusehdotuksia tai tehdä asialle jotain itse! Puolue ei siis ole mikään hegeliläinen abstraktio tai ryhmä ihmisiä, joita ei näy missään. Keskustoimistolla on 11 työntekijää (joista vain osa osallistuu muuhun kuin hallinnon pyörittämiseen), piireissä kahdeksan, puoluehallituksen muodostaa 13 henkeä (ja kolme varajäsentä) puheenjohtajisto mukaan luettuna, jotka käytännössä johtavat puolueen käytännön politiikkaa valtakunnallisella tasolla. Jos sen kokoonpanoon haluaa vaikuttaa, on se tehtävä puoluekokouksessa kunhan ensin on päässyt edustajaksi oltuaan aktiviinen omassa piirissään. Politiikan taito on kykyä  luoda suhteita kaikenlaisiin ihmisiin siltoja polttamatta ja vaikuttaa hyvin eri tavoin.

Rakas päiväkirja, Paolo Freire kehitti idean dialogisesta eli vapauttavasta kasvatuksesta Brasilian yhteiskunnallisessa todellisuudessa, ennen kaikkea vapauttaakseen ja innostaakseen köyhät ja lukutaidottomat maatyöläiset opiskelemaan. Vapauttavan kasvatuksen dialogisuus ei ole ainoastaan sitä, että opettajat ottaa vakavasti sen kokemuksen, mitä oppilailla on eikä tuputa omia arvojaan ja näkemyksiään ehdottomina totuuksina, vaan – usein pikkuporvarillisella – opettajalla on myös opittavaa oppilailtaan. Freire pyrki kasvatuksen avulla kumoamaan Brasilian luokkayhteiskuntana. Dialogisessa pedagogiikassa opetellaan samanaikaisesti lukemista ja kirjoittamista ja yhteiskunnallista tiedostamista. Freire on postuumisti onnistunut asettamissaan tavoitteissaan: Brasilian nykyinen sosialistipresidentti Lula da Silva on sittemmin käynnistänyt erilaisia sosiaaliohjelmia, jotka ovat nostaneet Brasilian alimpia kansankerroksia kurjuudesta köyhyyteen koulutuksen avulla. Freire ja Lula olivat tovereita.

Freiren vapauttava pedagogiikka on ennen kaikkea miespedagogiikkaa. Feministit ovat kritisoineet – aivan oikeutetusti – Freireä siitä, että hän kirjoitti lähes yksinomaan miesmaatyöläisistä ja pohti kuinka heidät saisi innostumaan opiskelusta. Hän ei ollut kiinnostunut naisemansipaatiosta tai sukupuolikysymyksestä, vaan marxilaishenkisesti luokkakysymyksestä. Yhdysvaltojen ehkä merkittävin feministipedagogi bell hooks – kyllä, kyseessä on nimimerkki ja siksi kirjoitetaan pienellä – antaa kuitenkin synninpäästön Freirelle. Hän kertoo kokeneensa Freiren kirjoitukset lähemmiksi itselleen kuin monen valkoisen keskiluokkaisen feministin tuotokset. Bell hooks on itse kotoisin mustasta etelästä, maaseudulta Kentuckysta.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa feministisen yliopistopedagogiikan kurssin lopputyö plagioinnin ongelmasta dialogisessa eli vapauttavassa kasvatuksessa: missä menee toiselta oppimisen ja kopioinnin välinen ero. Mutta esseetä kirjoittaessani aloin miettimään toista ongelmaa, joka liittyy freireläisestä vapauttavasta kasvatuksesta muotoutuneeseen kriittiseen pedagogiikkaan. Kriittisessä pedagogiikassa ajatellaan poststrukturalistisen lähestymistavan mahdollistavan sen, että opetustilanteessa opiskelijan minää ja subjektviteettia ei lähestytä eheänä ja valmiina, vaan opiskelijan kokemukset ajatellaan rakentuvan erosta ja eron tekemisen kautta, juontavan erilaisista diskursiivista ja ei-diskursiivista käytännöistä, jotka ovat alttiita jännitteille, mutta joihin on mahdollista myös puuttua. Henry A. Giroux ja Peter McLaren puhuvat – yllätys, yllätys – nomadisesta subjektista.

Opetussuunnitelman mieltäminen kulttuuripolitiikaksi tarkoittaa, että opetuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi tunnustetaan ehtojen luominen yhteiskunnalliselle muutokselle muovaamalla opiskelijat poliittisiksi subjekteiksi, jotka tiedostavat siteensä historiaan, rotuun, sukupuoleen, ja ovat tietoisia elämäänsä muovaamista voimista ja lisäksi poliittisesti ja eettisesti motivoituneita kamppailemaan inhimillisen vapauden ja emansipaation lisäämisen puolesta. (McLaren & Giroux 2001, 42.)

Girouxin ja McLarenin kriittisen pedagogiikan ongelmana on mielestäni oletus ymmärtämisen ja emansipaation samuudesta. Se, että ymmärtää esimerkiksi sukupuolella olevan merkitystä, sukupuolijärjestelmän vaikuttavan meistä jokaiseen, ei vielä välttämättä tee ihmisestä poliittisesti ja eettisesti motivoitunutta subjektia, joka kamppailee vapauden ja emansipaation puolesta (ainakaan niin kuin me työväenluokasta aina niin huolissaan oleva ”älymystö” haluaisimme). Päinvastoin, identiteettien keinotekoisuuden – sen, että ne eivät olekaan vaikkapa ”biologisia tosiasioita” – ymmärtäminen mahdollistaa myös uusien entistä alistavimpien hierarkioiden rakentamisen. Jos alistavat, sortavat ja riistävät rakenteet ovat sosiaalisia konstruktioita, on niitä mahdollisuus tuottaa sosiaalisesti lisää tai uusintaa omia opportunistisia poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan.

Feministisen yliopistopedagogiikan lopputyönä kirjoittamani essee liittyy myös kurssiin, joka on tarkoitus pitää Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella ensi talvena. Tällä viikolla sain tiedon siitä, että kurssiehdotukseni on hyväksytty laitoksen opetusohjelmaan, yksityiskohdat ratkeavat myöhemmin. Näillä näkymin kurssi jakautuisi 12 tunnin luento-osuuteen ja 6 tunnin seminaarityöskentelyyn. Kurssin aiheena on siis maskuliinisuus politiikassa.

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneessä Politiikka -lehdessä oli allekirjoittaneen artikkeli maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä. En väitä, että asialla olisi yhteyttä, mutta Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini näytti tarttuneen plokissaan samaan aiheeseen kirjoittaessaan ”lihansyöjien lähdöstä”. Tosin siinä, missä esitän artikkelissani Soinin hakevan yhteyttä potentiaalisiin äänestäjiinsä käyttämällä hyväkseen homososiaalisia valtarakenteita väittäessään puolustavansa kokolihaa syövien heteromiesten oikeuksia nielevää naiseutta vastaan, Soini itse kirjoittaa kuinka SDP:ssä ei Jutta Urpilaisen kaudella arvosteta ”ammattiyhdistysliikkeen parhaita poikia” ja toivottaa heidät tervetulleiksi Perussuomalaisiin. Kirjoitamme siis samasta asiasta, mutta hieman eri tavoin itseämme ilmaisten. Allekirjoittanut kirjoittaa maskuliinisuuteen perustuvasta vallankäytöstä Suomen poliittisessa järjestelmässä, vallan rakenteista ja niitä hyödyntävistä poliitikoista; Soini toteuttaa oppeja käytännössä ajaen omaa poliittista agendaansa, haluten puolueelleen lisää äänestäjiä.

Kyseessä on siis erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallan rakenteiden ”paljastaminen” kriittisen tiedon avulla ei välttämättä johda emansipaatioon. Taitava poliittinen toimija osaa ottaa hyödyn itselleen myös niin sanotusta kriittisestä tiedosta; emansipatorinen eli kriittinen tiedonintressi kuuluu Jürgen Habermasin luokittelussa hallinnan (saks. herrschaft) alaisuuteen. Kysymys on siis siitä, kun nyt ensi talvena luennoin maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä, niin olenko kasvattamassa uusia timosoineja? Suurin osa valtio-opin tai kansainvälisen politiikan opiskelijoista rekrytoituu valmistuttuaan valtionhallintoon, kansalaisjärjestöihin tai tiedotusvälineiden palvelukseen, mutta jokaiseen vuosikurssiin mahtuu myös muutama vallanhimoinen poliitikon alku. Soini on valtiotieteiden maisteri ja kirjoitti lopputyönsä populismista arvosanalla cum laude approbatur. Soini kertoo teoksessa Maisterisjätkä olevansa parempi käytännön populisti kuin populismin tutkija. Mutta toisin kuin monet muut ammattipoliitikot, Soini näyttää seuraavan politiikan tutkimuksen uusimpia virtauksia – ja ottavan niistä opiksi. Taito hyödyntää valtio-opillista ajattelua on yksi syy, miksi hän on yksi nyky-Suomen taitavimmista politiikoista johdattelemaan kansanjoukkoja ja sanomaan ääneen sen, monet ihmiset haluavat kuulla. (Olkoon se sitten ”älymystön” mielestä kansanjoukkojen omien etujensa mukaista eli ei tai kykeneekö Soini tekemään asialle mitään eli ei).

Edellä esittämääni kysymykseen olen hakenut vastausta – jälleen kerran – itse Niccolò Machiavellilta. Antonio Gramscin mukaan Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinasta oppikirjaksi ruhtinaille. He eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään. Ruhtinas oli kirjoitettu tavallisille kansalaisille, ”niille jotka eivät tiedä”, jotta he ymmärtäisivät kuinka ruhtinaat pyrkivät viilaamaan heitä linssiin. Tästä johtuu myös se, miksi poliitikot julkisuudessa kiroavat Machiavellin ja paavi kunnon katolilaisena – samanlaisena kuin Soini – asetti Ruhtinaan indeksiin: voidakseen politiikan kulisseissa hurskaasti noudattaa sen oppeja. Gramscille Machiavellin eettisyys tulee siinä, että hän oli huono machiavellisti, koska meni möläyttämään julkisesti ne suhteellisen yksinkertaiset keinot, joilla populistinen ruhtinas vedättää populaaria eli kansaa kiihottamalla sitä tavalla tai toisella.

Toivon siis, että kurssilla on enemmän niitä, jotka haluavat problematisoida niin miehiä kuin naisia alistavia, riistäviä ja sortavia valtarakenteita ja käytäntöjä freireiläisen dialogisen eli vapauttavan pedagogiikan hengessä, kuin oppia käyttämään hyväkseen niin sanottua kriittistä tietoa rakentaessaan omaa poliittista uraansa soinimaisesti. Tai sanotaan näin, että Soini osaa varmasti houkutella demarimiehiä ja muita kokoomuslaisia Perussuomalaisiin ilman sitäkin, että kerron Politiikka-lehden artikkelissa kuinka Suomen poliittisessa järjestelmässä miespoliitikot hyödyntävät hegemonista maskuliinisuutta tai homososiaalisia vallan rakenteita. Tosin Soinia voisin neuvoa, että hänen viimeisin plokikirjoituksena alkoi olla jo liian läpinäkyvää hänen kirjoittaessaan: ”Nämä miehet eivät anele. He vetävät johtopäätökset”. Se herättää enemmänkin hilpeyttä ja kysymyksen siitä, onko Soini huolissaan Perussuomalaisten kannatuksen sievoisesta laskusta? Soini on parempi TV-esiintyjä kuin nettipoliitikkona (päinvastoin kuin eräskin helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu).

Seuraava sivu »