Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, tänään julkaistiin pikku-uutinen siitä, kuinka eri puolueiden kannattajat haluavat parantaa henkilökohtaista elämänlaatuaan: Vasemmistoliiton kannattajat haluaisivat muita useimmin vähentää alkoholinkäyttöään, demarit haluaisivat parantaa ruokailutottumuksiaan, Vihreiden kannattajat haluavat aloittaa uuden parisuhteen, Kokoomuksen ja Keskustan kannattajat haluaisivat parantaa seksielämäänsä. Ja kuinka ollakaan, olen tässä jo pidemmän aikaa suunnitellut viettäväni puolitipatonta tammikuutta, ehkä jopa helmi- ja maaliskuutakin. Se on niin sanottu uudenvuodenlupaukseni. Puolitipattomalla tarkoitan sitä, etten nyt ihan mattivanhaseksi ala, mutta vältän oluen juomista muuten kuin ruokailun yhteydessä seuraavina kuukausina. En tee tätä niinkään siksi, että olisin huolissani alkoholin käytöstäni kuin siksi, että ensinnäkin olen huomannut kaljottelun olevan loppupeleissä tylsää touhua noin yleensä ja toiseksi haluan kokeilla kuinka paljon kuukausittainen rahankäyttöni nykyään todellisuudessa on. Kaljanjuonti ravintoloissa ja baareissa kun on yllättävän kallista – puroista syntyy joki.

Rakas päiväkirja, edellistä juttua kirjoittaessani huomasin uutisen Pakistanin entisen pääministerin ja nykyisen oppositiojohtaja Benazir Bhutton salamurhasta. Luin reilu vuosi sitten Bhutton teoksen Idän tytär ja se teki syvän vaikutuksen sekä kaunokirjallisesti että loistavana poliittisena pamflettina ja Pakistanin poliittisen järjestelmän kuvana. Kirjoitin teoksesta tuolloin sinulle. En väitä edelleenkään Bhutton ja Pakistanin kansanpuolueen (vastannee Englannin Labour-puoluetta) politiikan olleen ongelmatonta (syytteet korruptiosta ja nepotismista saattavat hyvinkin pitää paikkansa), mutta silti uutinen Bhutton salamurhasta vetää hiljaiseksi.

Rakas päiväkirja, pakolliset työt tältä vuodelta on tehty. Enää täytyy alkuviikosta hieman siivota ja palauttaa kirjoja Metsoon ennen kuin lähden joulunviettoon Hyvinkäälle. Lauantaisessa Vasemmistonuorten tasa-arvo- ja seksuaalityöryhmän kokouksessa Helsingissä hyväksyimme mm. kannanoton, jossa arvostelemme Mainonnan eettisen neuvoston ristiriitaista suhtautumista lasten lelumainosten sukupuolittuneisiin kuvastoihin. Saa nähdä ylittääkö kannanotto missään uutiskynnystä. Joka tapauksessa, työryhmän työskentely on lähtenyt kiitettävästi käyntiin; tavoitteemme tuottaa enemmän kannanottoja, asiakirjoja ja toimintaa kuin muut Vasemmistonuorten työryhmät ja jaostot yhteensä on täysin mahdollinen.

Otan toki joitain kirjoja ja papereita Hyvinkäälle mukaan lomalle, mutta ennen kaikkea rentoudun kokkailemalla jouluruokia (samalla tavalla kuin vuosi sitten): viherpippurisilakoita, sillihyytelöä, hunajaisia lanttukuutioita, imellettyä muskotilla maustettua perunalaatikkoa, porkkana-, punajuuri-, parsakaalipateeta ja jälkiruoaksi hedelmäistä glögikiisseliä.

Rakas päiväkirja, huomenna lauantaina on Vasemmistonuorten tasa-arvo- ja seksuaalityöryhmän kokous Helsingissä. Sen jälkeen on vielä yhdet pikkukoulut. Viime keskiviikkona olin ”työpaikkani” eli Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen pikkujouluissa. Kävimme syömässä uudessa Veganissmio nimisessä kasvisravintolassa. Ruoassa ei ollut mitään moitittavaa (vielä seuraavanakin päivänä maha oli turvoksissa), mutta ravintolan sisustus vaikutti keskeneräiseltä ja olutvalikoima oli suppea. Tunnelma pikkujouluissa oli jäykkä. Mietin, että koinko sen ainoastaan jäykäksi; en ollut ottanut osaa politiikan tutkimuksen laitoksen yhteisiin rientoihin puoleentoista vuoteen ja tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi, vai onko meno laitoksella tällaista jäykistelyä yleensäkin? Naistutkimuksen laitoksen pikkujouluissa tunnelma aikaisempina vuosina on ollut aivan toisenlainen. Valitettavasti tänä vuonna laitosten pikkujoulut olivat samaan aikaan ja nyt halusin käydä näyttämässä nenääni politiikan tutkimuksen laitoksen henkilökunnalle.

Sitten iski joulustressi. En tarkoita sillä varsinaisia joulukiireitä, siivoaminen ja kokkailemnen ovat itse asiassa rentouttavaa touhua (kirjoitan sinulle ensi viikolla aiheesta enemmän), vaan joulustressi on tarkoittanut minulle parina viime vuotena sitä, että alan miettimään mitä olen saanut viimeisen vuoden aikana tehtyä; kuinka väitöskirjatyöni edistyy. Joulustressi kulminoituu siihen, että postiluukusta tulee kirje, jossa luetellaan niiden nimet, jotka saavat apurahan yliopistolta ensi vuonna väitöskirjan kirjoittamiseen. Lienee turha mainita, että nimeäni listalla ei ole ollut. Siltäkin osin olen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten: Suomen kulttuurirahaston apuraha alkaa olla ainoa toivo saada ensi vuoden loppupuolelle tutkimusrahoitusta. Tosin tänä vuonna olen siten paremmassa asemassa, että nykyinen työsuhteeni yliopistolle päättyy vasta toukokuun lopulla.

En osaa sanoa onko väitöskirjani edennyt miten viimeisen vuoden aikana. Pöytälaatikkoon ja arkistoihin on kertynyt erilaisia seminaaripapereita, esseitä ja luonnostelmia. Silti tällä viikolla on ollut sellainen olo, ettei viimeisen vuoden aikana mikään ole muuttunut: kirjoitan samaa paperia yhä uudelleen ja uudelleen. Tätä joulustressiä olen sitten yrittänyt purkaa olemalla tällä viikolla erityisen ahkera, aloittamalla kirjoittamaan vielä uutta versiota aikaisemmasta paperista. Tiedustelin myös syksyllä lähettämästäni artikkelikäsikirjoituksesta. Se on kuulemma saanut ristiriitaisen arvion, mutta vielä on mahdollisuuksia, että se julkaistaisiin. Voin edelleen uskotella itselleni väitteleväni vuoden 2009 lopulla tai vuoden 2010 alussa. Väitöskirjaani suunnittelemastani kuudesta artikkelista kaksi on julkaisut ja kolmas ehkä julkaistaan. Kolme viimeistä ovat enemmän tai vähemmän työnalla; neljännen ja ehkä viidennen lähetän arvioitavaksi kevään aikana ja kuudennenkin ennen vuoden 2008 loppua. Sen jälkeen on kirjoitettava vain johdantoluku…

Rakas päiväkirja, lauantaina keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen kommentoi Oikeutta Eläimille -järjestön tiedotusvälineille lähettämien pätkien aiheuttamaa kohua siten, että suomalaiset ovat vieraantuneet nykymaatalouden todellisuudesta. Kommentti on hyvin mielenkiintoinen juuri siksi, että Vanhanen on oikeassa. Suomalaisilla on romantisoitu – pitäisikö sanoa kieroutunut – käsitys nykymaataloudesta, mitä ilmentää jo se, että Suomessa pääministeri voi olla (entisestä) agraaripuolueesta. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että Vanhanen ei edes pyri kieltämään nykymaatalouden todellisuutta, mikä modernien kaupunkilaisten silmissä näyttää sadistiselta eläinrääkkäykseltä. Kolmanneksi kommentti herättää kysymyksen, mitä keskustalainen pääministeri Vanhanen aikoo tehdä vieraantumisen estämiseksi? Pitäisikö kuvia kuolleista tai kärsivistä eläimistä lähettää useimminkin televisiosta, ettei kansa vieraantuisi todellisuudesta aivan kokonaan?

Joidenkin mielestä Oikeutta Eläimille -järjestön tempaus on vuosikymmenen merkittävin poliittinen teko kansalaisjärjestörintamalla. En allekirjoittaisi noin jyrkkää tuomiota, mutta myönnän kyseessä olevan huomattavasta keskustelun haltuunotosta. Kuka olisi uskonut kyseisen tempauksen onnistuvan noin hyvin siitä huolimatta, että eläinoikeusasiat ovat yksi aikamme keskeinen poliittinen kysymys? Ne liittyvät biovallan paradigmaan: ihmisen, koneen ja eläimen merkitysten yhteensulautumisesta nyky-yhteiskunnassa teknologian kehittyessä; oman identiteetin, kuvitellun yksilöllisyyden, luominen ja ilmaiseminen ruokailutottumuksilla ja ”eettisillä valinnoilla” kuuluu samaan vallankäytön paradigmaan kuin vaikkapa itsensä paljastaminen julkisella nettipäiväkirjalla. Mielestäni tämä selittää miksi Oikeutta Eläimille -järjestö on onnistunut niin hyvin ja miksi keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen vaikutta niin vanhanaikaiselta. Vanhanen ja hänen neuvonantajansa, toisin kuin Oikeutta Eläimille -järjestön aktiivit, eivät ymmärrä postmodernia politiikan luonnetta. Vanhanen on itse vieraantunut nyky-yhteiskunnasta.

Rakas päiväkirja, kuten tiedät luen todella vähän kaunokirjallisuutta. Korjatakseni tätä puutetta luin joitain viikkoja sitten kolme erilaista klassikkoteosta: Kurt Vonnegutin Teurastamo viiden, Virginia Woolfin Oman huoneen ja Tove Janssonin Taikatalven. Kyllä, on noloa tunnustaa, etten ole lukenut kyseisiä teoksia aikaisemmin. Mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, käyttääkseni latteaa ilmaisua.

Teurastamo viisi on veijaritarina; se on erilainen sotaromaani. Kirja alkoi niin sekavasti, että olin vähälle jättää kirjan kesken. Olin pettynyt Dresdenin pommitusten antaessaan odottaa itseään. Mutta teos parani loppua kohti sen monitasoisuuden avautuessa lukijalle, ymmärtäessäni Dresdenin pommitusten olevan Teurastamo viidessä ainoastaan sivujuoni. Kirja murtaa myytin sotasankaruudesta: päähenkilö on ilmeisesti mielisairas, hän matkustaa ufojen saattelemana tulevaisuuden, menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Hän joutuu välittömästi rintamalle saavuttuaan sotavangiksi, myöhemmin elämässään hän nousee paikalliseen liike-elämän eliittiin avioliiton kautta, ei niinkään omilla ansioillaan. Yhdysvaltaiset eliittitutkijat 1950-luvulla kirjoittivat – ja presidentti Dwigth D. Eisenhower jäähyväispuheessaan varoitti – siitä kuinka Yhdysvaltoja hallitsee ongelmallisesti taloudellisten, poliittisten ja sotilaallisten ryhmien muodostama eliitti. Onko Teurastamo viittä luettavana ironiana tai kritiikkinä eliittien yhteenkietoumista kohtaan? Suomessa entinen keskustalainen pääministeri Esko Aho taasen muutama vuosi sitten valitti, ettei Suomessa poliitikkojen, yliopistomaailman ja talouselämän välillä ole tarpeeksi ”vuorovaikutusta”.

Oma huone oli pettymys. Olin kuullut siitä niin usein, että kuvittelin lukukokemuksen olevan jollain tavalla järisyttävä. Teoksen alussa oli kieltämättä vahvaa symboliikkaa ja luku, jossa käsitellään sitä, mitä jos William Shakespeare olisi ollut nainen (tai hänellä olisi ollut sisko), on klassikko. Teoksesta kuitenkin heijastuu ilmiö, jota kutsuisin luokkatiedottomuudeksi. Itse asiassa kyse on samasta asiasta, joka häiritsee minua eksistentiaalisfenomenologisessa filosofiassa: subjekti otetaan annettuna eikä historiallisen luokkataistelun tuotteena. Oma huone on porvarillista ideologiaa. Toisaalta Woolf ei pyri edes tätä kieltämään: hän on kiinnostunut siitä kuinka keskiluokan naiset voisivat toteuttaa taiteellisia ambitioitaan. Työläisnaisten tai palvelijoiden emansipaatiosta hän ei kirjoita, eikä hän ole kiinnostunut Omassa huoneessa yhteiskunnan kokonaisvaltaisesta, vallankumouksellisesta, analyysistä ja sen suhteesta hänen ajatukseen omasta huoneesta ja – perustulosta.

Sen jälkeen kun on kuullut androgyynin Tuu-tikin esikuvana Taikatalvessa olleen Janssonin elämänkumppanin, ei voi välttyä lukemasta kyseistä teosta ”sillä silmällä”, allegoriana 1950-luvun Helsingin LGTB-skenestä, siitä kuinka Muumipeikolle selviää, että maailmaan mahtuu monenmoisia otuksia, joista keskiluokkaista elämää elävät ihmiset eivät tiedä, tai paremminkin halua tietää. ”Tuu-tikki hieroi kuonoaan ja mietti. – Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään, kevääseen ja syksyyn, hän sanoi. Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin ei kukaan usko.”

Muumipeikko ei ole kuitenkaan tyytyväinen tilanteeseen ja haluaa rikkoa heteronormatiivisen kaksinaismoralismin. Toisaalta hän saattaa olla hämmentynyt tai epävarma omasta identiteetistään. ”Mutta minä en tahdo elää salaperäisesti. Tässä sitä ollaan aivan uudessa maailmassa, eikä kukaan edes välitä kysyä millaisessa toinen on aikaisemmin elänyt. Pikku Myykään ei halua jutella entisestä oikeasta maailmasta.” Myöhemmin Taikatalvessa Muumipeikko päästää esi-isän kaapista ja ottaa sen asumaan muumitaloon ensin pohtien sitä, onko hänkin samanlainen? Muumipeikko miettii myös miten hän kertoo äidilleen tästä käänteestä; ymmärtääkö Muumimamma kaapista ulos tullutta esi-isää? Myös muut Taikatalven hahmot ovat aika queereja: Mörkö, Jäärouva ja puhumattakaan Hemulista, joka syö ainoastaan vihanneksia ja marjoja (eli on vegaani) ja herää aikaisin aamulla hiihtämään. Kyseinen Hemuli kirjan loppupuolella muodostaa ei-heternormatiivisen perheen yhdessä Surkun ja ötökkä-Salomen kanssa.

Rakas päiväkirja, viikonloppuna olin käymässä Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kurssilla. Se on tarkoitettu uusille järjestön jäsenille. Meitsi ei käynyt sitä kun reilut kolme vuotta sitten liityin vanupallero-organisaatioon, vaan suoritin kurssin itsekin vasta nyt. Tosin sen takia, että allekirjoittaneella on jo jotain kokemusta järjestön toiminnasta sekä ennen kaikkea maisterin paperit yhteiskuntatieteelliseltä alalta, sain toimia osittain myös opetustehtävissä: vedin aatteisiin ja ideologioihin keskittyneen luennon ja keskustelun.

Puhuin liberalismista, feminismistä ja sosialismista; yritin takoa kurssin osallistujien päähän mitä ne tarkoittavat tai eivät tarkoita. Liberalismi korostaa yksilön oikeuksia, mutta siinä missä poliittinen oikeisto alleviivaa vapautta jostakin, vasemmisto painottaa vapautta johonkin. Feminismi pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon, mutta myös koko sukupuolijärjestelmän uudelleenarviointiin. Sosialismi on radikaali aate, jonka mukaan esimerkiksi rautateiden (ja muun perusinfrastruktuurin) olisi syytä olla valtion omistuksessa. Niin ikään sosialismin käsite pitäisi mielestäni rajata koskemaan vain pääoman ja työvoiman välistä ristiriitaa, tuotantosuhteita, jotta sen voisi ottaa analyyttisesti haltuun. Alustus meni ihan jees kun ottaa huomioon, että luennoin ilman muistiinpanoja tai etukäteisvalmistelua.

Tässä muutama kuva kurssista. Suurin osa kuvista on muuten otettu viime viikolla ostamallani uudella objektiivilla. Kuvien laatuun ei voi olla kuin tyytyväinen.