Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, on hienoa tuntea olevansa jälleen oma aktiivinen itsensä, iloinen. Tällä viikolla en ole ainoastaan kirjoittanut pitkästä aikaa tutkielmaa eteenpäin, vaan olen järjestellyt erinäisiä muita asioita kuntoon sekä istunut kokouksissa. Keskiviikkona oli Tampereen tieteentekijöiden liiton kevätkokous, jossa keskusteltiin yliopistohenkilökunnan työajankohdentamisesta. Siitä kuinka kaikki pitävät kyseistä järjestelyä enemmän tai vähemmän järjettömänä, mutta kun valtiovarainministeriö on asiasta päättänyt, niin asiassa edetään, että… katsotaan nyt miten homma etenee ja mitä tehdään. Lauantaina on puolueen osaston kokous ja toivottavasti homma lähtee myös siellä pyörimään vihdoin ja viimein.

Olen lupautunut organisoimaan kahta keskustelupaneelia toukokuussa Tampereella järjestettävään Suomen sosiaalifoorumiin. Sosiaalifoorumi on yhden viikonlopun kestävä tapahtuma, mikä koostuu erilaisten kansalaisjärjestöjen, kirkollisten toimijoiden ja kulttuuripiirien järjestämistä, seminaareista, paneeleista ja tilaisuuksista, joissa pohditaan kuinka maailmasta voisi tehdä paremman paikan elää. Suomen sosiaalifoorumi on osa Maailman sosiaalifoorumi -liikettä.

Paneelit, joita olen organisoimassa, käsittelevät julkista ja kevyttä liikennettä ennen kaikkea Tampereella sekä tasa-arvotyötä kansalaisjärjestöorganisaatioissa. Kaupunkisuunnittelu ja julkisen sekä kevyen liikenteen kehittäminen on ollut pitkään mielenkiintoni kohde. Tosin ongelmana on se, että henkilökohtaisesti tunnen huonosti alan tutkijoita ja toimijoita. Eilisen paras uutinen oli kuitenkin se, että RaivoRiina alias Riina Simonen hankki puolestani alta aikayksikön loistavia puhujia paneeliin. Asia on päiväjärjestyksessä. Tasa-arvo järjestötyössä -paneeli on taasen meidän vanupallero-organisaation seksiryhmän oma projekti. Sen teema on suoraa jatkoa puheelleni Vasemmistonaisten tilaisuudessa lokakuussa sekä sille mitä olemme keskustelleet työryhmässämme, kuinka sukupuolittuneisiin käytäntöihin voisi kiinnittää puolueissa ja kansalaisjärjestöissä ja kuinka tasa-arvolakia tulisi laajentaa. Myös tasa-arvopaneelin puhujat alkavat olla hiljalleen kasassa.

Syyskusussa järjestetään Malmössa Euroopan sosiaalifoorumi. Olen menossa sinnekin vanupalleroiden matkassa ja mahdollisesti puhumaan niin ikään tasa-arvotyöstä ja feminismistä yhdessä vanhan tutun Joensuun feministit ry:n puheenjohtaja Milla Pyykkösen kanssa. Ainakin meitä on pyydetty sinne alustamaan alustavasti. Tästä joskus myöhemmin lisää.

Vanupallero-organisaation seksiryhmän puheenjohtajan Riikka Taavetin ehdotti jokin aikaa sitten, että pitäisimme yhdessä seuraavilla naistutkimuspäivillä työryhmän. Innostuin ehdotuksesta ja otsikoimme teemaksi ideologiset jaot feministisessä politiikan teoriassa ja käytännön politiikassa. Taavetti on poliittisen historian pääaineopiskelija eli hän osaisi kommentoida työryhmään tulevia ”käytännön papereita”. Minä taasen keskittyisin tuohon ”luokkataisteluun teorian alueella”. Naistutkimuspäivät järjestetään loppuvuodesta Joensuussa. Tosin Joensuuhun olen menossa jo kahden viikon kuluttua…

Uusin Libero ei ole vielä valitettavasti tipahtanut ainakaan allekirjoittaneen postilaatikosta sisään. Siinä on taasen minun kirjoittama juttu. Tällä kertaa aiheena tietokoneet, pojat ja tytöt. Haastattelin juttua varten yhtä tuttua tutkijaa Tampereen yliopiston naistutkimuksen laitokselta sekä erästä toveria. Nyt olen kirjoittamassa jo uutta juttua, jonka aiheena on pornografia ja internet. Eduskunnassa asti keskusteltiin siitä joitain vuosia sitten kun Suomen akatemia myönsi projektirahoitusta hankkeelle, jonka nimi oli pornoakatemia. Joidenkin kansanedustajien mielestä yhteiskunnan pornoistumista ei saisi tutkia. Minusta kyseessä on mitä mielenkiintoisin asia, johon voi ottaa lukemattomia eri näkökulmia. Pornoakatemia-projektin tuottamat teokset kuten Jokapäiväinen pornomme tai uudempi teos Pornoakatemia! ovat mielestäni erinomaisia.

Syyskuisen Euroopan sosiaalifoorumin, kesäkuisen Nuorisoliittolaisleirin, heinäkuisen Ilosaarirokin, elokuisen vanhojen opiskelukavereiden kanssa tehtävän kesäretken ja parin muun tapahtuman lisäksi on ollut puhetta siitä, että matkustaisimme mukavalla porukalla kesällä tai syksyllä Intiaan useammaksi viikoksi. Ongelma on vain siinä, että sinne on turha mennä lyhyemmäksi ajaksi kuin kahdeksi viikoksi eikä tässä tiedä miten aikataulumme sopivat yhteen vaikka rahoitusta löytyisikin. Mutta unelmia ja tekemistä täytyy olla.

Rakas päiväkirja, keskustelaisella pääministeri Matti Vanhasella näyttää valta nousseen lopullisesti päähän ja hän on menettänyt kaiken poliittisen arvostelukykynsä ja suhteellisuuden tajun. Helsingin Sanomien mukaan hän oli torstaina esittänyt, että tiedotusvälineiden olisi uutisoitava enemmän siitä, että enemmistöllä suomalaisista menee hyvin, ja vain joillain vähemmistöillä menee Vanhasen mukaan huonosti.

Pari viikkoa sitten muistaakseni Iltasanomat kirjoitti Vanhasen sanoneen, että riittä kun hallitus nauttii pääministerin luottamusta. Toivon edelleen virheen tapahtuneen Iltasanomien toimituksessa ja Vanhasen tarkoittaneen ulkoministeri Kanervaa, johon hän edelleen luottaa. Muuten Vanhanen ei olisi halveksunut ainoastaan vallan kolmijako-oppia, vaan kyseenalaistanut koko länsimaisen demokratian mielekkyyden. Niin sanotussa länsimaisessa demokratiassa hallituksen eli toimeenpanovallan on nautittava vallan kolmijako-opin mukaan Eduskunnan ja sitä kautta viime kädessä kansan luottamusta.

Vanhasella näyttä olevan ongelmia sekä erottaa toisistaan tiedottajan ja toimittajan eri tehtävänkuvat toisistaan että yleensäkin suhtautumisessa vapaaseen tiedonvälitykseen. Alan olemaan jo oikeasti huolissaan demokratian tilasta Suomessa. Keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen ei tee ainoastaan Kemijärvellä ja muualla maaseudulla hävittääkseen kaiken sen mitä Urho Kaleva Kekkonen 1960- ja 1970-luvuilla sai aikaan, vaan hän pilkkaa myös Kekkosen demokraattista perintöään: Kekkonen puolusti demokratiaa 1930-luvulla siinä kun muualla Euroopan maissa vajotti yksi kerrallaan diktatuuriin (mihin kuului mm. se, että lehdistö julkaisee vain sellaisia uutisia, joista hallitus pitää).

Vai olisiko Vanhasen oudon reagoinnin taustalle se tosiasia, ettei edes enemmistöllä suomalaisista mene nykyään hyvin? Mainituilla 1960- ja 1970-luvuilla taloudellinen kasvu oli huomattavasti nopeampaa kuin nykyisin; keskiluokan reaaliansiot ovat kasvaneet laman jälkeen suhteellisen heikosti, varsinkin kun erilaiset osakerahastotkin ovat tulleet alas pörssiosakkeiden romahtaessa. Niin ikään näennäisestä kansalaisten ostovoiman kasvusta ja tavaroiden runsaudesta huolimatta hyödykkeiden laatu on tullut vastaavasti alas.

Kokonaan oma ongelmansa on se, että keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen näyttää olevan kykenemätön eettiseen ajatteluun. Se, että 51% menee hyvin, ei oikeuta mitenkään 49% kurjuutta. Minusta hyvää yhteiskuntaa on lähdettävä miettimään heikoimmassa asemassa olevien kautta. Mutta tämä lienee merkittävin ero keskustalaisen pääministeri Matti Vanhasen ja minun maailmankatsomukseni välillä.

Rakas päiväkirja, aikaisempina vuosina pääsiäinen on ollut minulle vuoden tylsin juhla. Tänä vuonna sen sijaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti ja oli mukavaa.

Kiirastorstaina päivällä järjestelin vanhoja muistiinpanoja seuraavaa viikkoa varten jolloin tarkoitukseni on palata täyspäiväisesti väitöskirjan pariin ja kirjoittaa sitä oikein työhuoneella. Illalla pelasimme kahden toverin kanssa yatzya.

Pitkäperjantaina matkustin Hyvinkäälle hyvän ystävän kanssa. Hän meni tapaamaan rakasta tätiään, minä omia sukulaisiani. Tätä ennen kuitenkin poikkesin morjenstamassa Hyvinkään Ale pubissa Tomppaa, joka muisteli kuinka siitä on kymmenen vuotta kun hän ensimmäistä kertaa astui kyseiseen baariin sisään ja siitä lähtien ollut siellä melkein joka päivä. Itse mietin pitkästä aikaa sitä, miksi nimenomaan Ale pubista on Hyvinkäällä tullut kantapaikkani vaikka en niin sanotusti sovi kalustoon; Ale pubissa ei juurikaan näy akateemisesti koulutettuja ihmisiä edes viikonloppuisin.

Lankalauantaina toimin oppaana aikaisemmin mainitsemalleni ystävälle. Tapasin myös kahvilaravintola Medicinmanissa hänen tätinsä, joka onnistui houkuttelemaan minut elämäni ensimmäistä kertaa yökirkkoon. Tosin ennen pääsiäiskirkkoon menoa kävin voittamassa rahaa biljardista Ale pubissa ja juomassa muutaman viskin. Sekään ei tosin riittänyt rauhoittamaan mieltäni: savu nousi korvistani kuunnellessani papin nihilististä saarnaa ja lainauksia Vanhasta testamentista. Nihilismillä tarkoitan tässä yhteydessä kristinuskon sisään rakennettua arvoristiriitaa ja kyvyttömyyttä eettiseen ajatteluun ja toimintaan.

Pääsiäissunnuntaina puolen päivän jälkeen olin jo junassa matkalla takaisin kohti Tamperetta. Perille päästyäni suuntasin kulkuni vanhojen opiskelijakaverieni luokse syömään herkullista pinaattipastaa. Sieltä siirryin erään toverin järjestämiin bileisiin ja myöhemmin yökerho Dorikseen. Olen luvannut viettää ihanan kesän, olla avoin uusille ihmisille ja asioille voittaakseni minua vaivanneen masennuksen, ahdistuksen ja ikäkriisin. Aloitin kesäkauden jo nyt: keskustelin monen mielenkiintoiseen ja ihastuttavan ihmisen kanssa. Toivottavasti ainakin joihinkin heistä törmään uudestaan. Huomasin myös, etten ole sittenkään vanha; minuakin vanhempia opiskelijoita ja vieläpä perustutkinto-opiskelijoita pyörii edelleen samoissa piireissä kuin minä. Asiasta toiseen: jos pitseriassa haluaa aamuyöntunteina kotimatkalla ”etuilla” niin kannattaa tilata falafelia

Toisena pääsiäispäivänä heräsin aikaisin ja iloisilla mielin. Kävin Vohvelikahvilassa juomassa kupin kahvia ja syömässä mansikkahillovohvelin.

Rakas päiväkirja, viikonloppu meni vauhdikkaasti. Perjantaina kokoontui ruokapiirimme, josta suuntasimme Klubilla – Pelle Miljoona ja Unabombersin keikalle. Kyllä, olin sitten saman bändin keikalla kaksi kertaa saman viikon aikana. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, että meno ei ollut lainkaan niin hurjaa kuin keskiviikkona vaikka yleisön joukossa oli enemmän sekä nykyisiä että vanhoja punkkareita. Pellen jälkeen lavalle nousi Kohu-63 niminen bändi.

Lauantaina kävin katsomassa vihdoin ja viimein keskustelua herättäneen Uralin perhosen sekä samassa näytöksessä esitettyjä muita kotimaisia lyhytelokuvia. Uralin perhonen oli traaginen ja surullinen elokuva, mutta eri tavoin kuin kuvittelin. Se on tarina siitä kuinka tutkimusmatkailusta unelmoinut venäläinen ratsuväenkentauri on pakotettu jättämään kotikaupunkinsa Pietari ja lähtemään tappelemaan jonnekin tuppukylään nimeltä Tampere. Samalla hän joutuu jättämään entisen elämänsä taakseen mukaan luettuna kirgialaisen nuorenmiehen. Elokuvan jälkimmäinen osa käsitteli sitä kuinka pispalalaisten oli vaikea hyväksyä Uralin perhoseksi kutsutta kirgiisiä joukkoonsa. Koskettavinta ja yllättävintä elokuvassa oli siis sen sisältämä itsekritiikki: venäläiselle ratsuväenkentaurille erilaisuuden hyväksyminen ei ollut ongelma, sen sijaan se oli ongelma Pispalan työväenluokkalaisille miehille. Kyseinen kohtaus Rajaportin saunalla oli suorastaan koskettava. Tosin syynä herkistymiseeni saattaa olla myös näytöksen aikana taskumatista nauttimani viski.

Mutta nykyään asiat taitavat olla toisinpäin. Kuvaavaa on, että joensuulaiset Vasemmistonuoret kertoivat, että eräskin kokoomusnuori oli tullut heille ensin niin sanotusti ulos kaapista ja vasta sitten uskaltanut kertoa saman omassa poliittisessa nuorisojärjestössä kun oli huomannut, että ainakin jotkut hyväksyvät hänet sellaisena kuin on.

Sunnuntaina ruokapiirimme kokoontui toiseen kertaan kuin kutsumatta. Tällä viikolla näyttäisi olevan kokouksia tai muita menoja joka ilta – vaihteeksi.

Rakas päiväkirja, olin eilen Helsingissä, lähdin aamujunalla ja palasin torstaina aamuyöstä bussilla. Aamupäivällä kävin kuuntelemassa yhdysvaltalaisen sosiologi ja globalisaatioteoreetikko Immanuel Wallersteinin luentoa. Iltapäivällä oli vuorossa paneeli, johon osallistui Wallersteinin lisäksi Helsingin yliopiston valtio-opin professori Teivo Teivainen, aktivisti Peter Waterman, Miamin yliopiston professori Ruth Reitan ja tutkija Rodrigo Nunes. Luento oli mielenkiintoinen, paneeli vähän sekava. Wallerstein puhui taloudellisen ja geopoliittisen kaaoksen lisääntymisestä Yhdysvaltojen hegemonian heiketessä kansainvälisessä politiikassa. Wallersteinin mukaan myös kapitalistinen järjestelmä on tulossa tienpäähän kun markkinoita ei enää kyetä laajentamaan maantieteellisesti tai niin, että maaseudulta kaupunkeihin saataisiin uutta halpaa työvoimaa. Itse olen valmis allekirjoittamaan Wallersteinin tuomion kapitalismille vain jos kapitalismi ymmärretään jossain suppeassa merkityksessä. Laajemmassa merkityksessä kapitalismi kun on vuosisatojen aikana osoittanut sopeutumiskykynsä enkä usko radikaaleihin muutoksiin. Puhujana Wallerstein oli uskomaton.

Illalla oli maailmanpoliittiset rock-iltamat Dubrovnik nimisessä mestassa. Paikalle oli ahtautunut perinteisen akateemisesti suuntautuneen aktivistiskenen tyyppien lisäksi useampia enemmän tai vähemmän vasemmistolaisia professoreja. Itse Wallersteinkin jaksoi olla paikalla pari tuntia ja käydä puhumassa estradilla vielä kerran vuoden 1968 tapahtumien merkityksestä, vaikka ikää hänellä on jo lähemmäs 80 vuotta. Pelle Miljoonan Unabomber -yhtyeen kanssa noustua lauteille meno muuttui hurjaksi. Ensimmäistä kertaa näin yli satakiloisen valtio-opin professorin daivaavan yleisön joukkoon punk-keikalla.

Helsingin keikka kannatti, vaikka laskujeni mukaan yli sata euroa meni. Täyshintaiset juna- ja bussiliput ovat kalliita ja kolmen aterian – kävin mm. Bossa nimisessä ravintolassa lounaalla, ruoka maistui erinomaiselle, mutta annos oli turhan pieni suurempaan nälkään – nauttiminen niin sanotusti ulkosalla maksaa. Nyt on pirteä olo eikä ahdistuksen tai masennuksen varjoa näy kun mieli ja ruumis sai virikkeitä. Ja tänään niitä tulee lisää: Tampereella alkoivat eilen filkkarit ja menen katsomaan näytöstä nimeltä Rake special: punaiset ja valkoiset.

Rakas päiväkirja, sain tänään vihdoin ja viimein käsiini lausunnot jo viime kesänä arvioitavaksi lähettämästäni artikkelikäsikirjoituksesta. Lausunnoista yksi puolsi sen julkaisemista, kaksi katsoi, että se on referaatinomainen eikä täytä argumentaatioltaan tieteelliseltä artikkelilta edellytettävää tasoa. En ala väittelemään lausuntojen kanssa: julkaisemattajättämispäätökselle löytyy perusteet, mutta olisi löytynyt perusteet myös toisenlaiselle ratkaisulle. Tilanne muistuttaa minua parinvuoden takaisesta filosofian laudatur-seminaarista, jossa kiinnitin – ja minulle jo tuolloin asiasta sanottiin – huomiota siihen kuinka paljon filosofian ja valtio-opin alojen sisällä argumentaatiotyyli on erilainen. Nytkin villi veikkaukseni on, että kielteisen lausunnon antaneet ovat koulutukseltaan filosofeja ja puoltavan lausunnon antanut jonkin minulle läheisemmän alan tutkija, yhteiskuntatieteilijä tms.

Joka tapauksessa, artikkelikäsikirjoituksen hylkäämisellä tulee olemaan huomattava vaikutus väitöskirjatyöni etenemiseen tai ainakin sen rakenteeseen: on mietittävä paluuta reilun kahden vuoden takaiseen suunnitelmaan monografiasta. Kyseinen artikkelikäsikirjoitus olisi ollut niin keskeinen osa artikkeliväitöskirjani kokonaisuutta. Tuskin enää yritän saada sitä mihinkään muuhun lehteen julkaistavaksi, vaan muokkaan siitä väitöskirjaani luvun tai kaksi. Yksi kritiikki kun käsikirjoitustani kohtaan oli se, että se oli liian tiivis ja tästä syystä esitettyjen väitteiden perusteluvat jäävät vajavaiseksi. Monografiassa sivumäärä ei ole rajoitteena. En vielä osaa sanoa mitä vaikutuksia tällä kaikella on aikataulujen kanssa; ehkä edelleen kuvittelen väitteleväni vuonna 2010, ehkä en. Kevään aikataulua en mene muuttamaan, kesällä täytyy miettiä mitä oikein teen väitöskirjan rakenteen kanssa.

Materiaalia löytyy jo yksi iso kansiollinen: toista kymmentä seminaaripaperia ja esseetä, kaksi hylsynä takaisin tullutta artikkelikäsikirjoitusta, kaksi työn alla olevaa artikkelikäsikirjoitusta ja kaksi vuotta pöytälaatikossa maannut ”lähes valmis” filosofian gradu. Kyllähän näistä jonkinlaisen väitöskirjan rungon saa aikaan. Aikaisemmat jo kaksi julkaistua artikkelia eivät liity käytännössä mitenkään väitöskirjani aiheeseen. Ne voinee unohtaa siinä missä muinaisen valtio-opin gradunikin? Jos myönteisesti haluaa ajatella (kuten ihme kyllä teen nyt ja siksi en ole niin surun murtama kuin aikoinaan kuvittelin saadessani artikkelikäsikirjoituksen takaisin hylsynä), paluu monografiaan ei anna ainoastaan mahdollisuuden ilmaista itseään eri tavoin, vaan myös sen, että väitöskirjan valmistumisen jälkeen, tiedän mitä teen; voin keskittyä niin sanotussa post-doc -vaiheessa artikkeleiden kirjoittamiseen väitöskirjan parhaista paloista vaikkapa englanniksi hieman niitä laajentaen.