Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, eilen kävin kirjasto Metsossa lainaamassa kaksi kirjaa ja neljä levyä, Kulttuurikahvilla Hertassa juomassa kupillisen pannukahvia ja syömässä kaurakeksin jossa oli suklaasilmä, illalla Tentissä lonkerolla Mari-Helmin ja Kaalepin kanssa. Tänään olen kävellyt aurinkoisessa säässä Kiovanpuistossa ja istunut kotona hämärässä lukien Leif Salménin teosta Neljäs tasavalta kuunnellen samalla Trio töykeiden levyä Kudos. Töykeistä puheenollen Tampereella alkaa huomenna 27. kansainvälinen Jazz Happening. En ole vielä niin keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut, että olisin menossa kuuntelemaan jaskaa, liput ovat aivan liian kalliita. Sunnuntaina olisi Telakan yläkerrassa ilmaisnäytös muusikko, säveltäjä ja sovittaja Otto Donnerista kertovasta dokumentista. Salménin teos Neljäs tasavalta kertoo kirjailijan tunnoista ja havainnoista 15 vuoden takaa kun Suomessa lama oli syvimmillään – siis nyt alkavaa lamaa edellinen taloudellinen ja henkinen taantuma.

Seuraavan viiden viikon ohjelma on seuraavanlainen. Fulbright Centerin yliopistoassistenttiohjelmaan haku sulkeutuu parin viikon kuluttua. Sinne pitäisi kirjoittaa hakemus paremmalla menestyksellä kuin vuosi sitten. Viimeinen tilaisuus päästä kyseiseen ohjelmaan mukaan, 30 vuotta täytettyä sinne ei voi enää hakea. Motivaatio motivaatiokirjeiden kirjoittamiseen on vain vähän hakusessa. Niin ikään väitöskirjan ensimmäisen osan käsikirjoitus pitäisi saada jonkinlaiseen muotoon lähiviikkoina. Ei niin, että se olisi valmis, mutta ennen joulukuuta olisi hyvä saattaa se sellaiseen tilaan, että sen voi jättää muhimaan ja siihen olisi helppo palata myöhemmin. Naistutkimuspäiville pitäisi kirjoittaa seminaaripaperi aikaisemmin esittämäni abstraktin mukaisesti. Marraskuun lopulla on itse naistutkimuspäivät Joensuussa ja siitä seuraavalla viikonlopulla olen lupautunut menemään Pieksämäelle Vasemmistonuorten Opi perusasiat -kurssille puhumaan poliittisista ideologioista – jälleen kerran. Seuraavien viikkojen aikana luvassa on myös kokouksia: Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liiton, Hämeen ja Tampereen vasemmistonuorten, Vasemmistoliiton Keski-Tampereen osaston.

Vaaliemotus on helpottanut. Kesti pari päivää ymmärtää, että Vasemmistoliittohan sai vaalivoiton Tampereella. Eikä valtuustoryhmä vaikuta yhtään hullummalta, vaikka yhtään alle 30-vuotiasta ei valittu varsinaiseksi valtuutetuksi. Sen sijaan valtuustoon valittiin kolme erinomaista tyyppiä, jotka ovat ammattiyhdistysliikkeen kriteereillä vielä nuoria, alle 35-vuotiaita: talouspäällikkö Mikko Aaltonen, hiljattain yhteiskuntatieteiden tohtoriksi väitellyt tutkija Anna Kontula ja lähihoitaja Elli-Maija Pöllänen, tuttavallisemmin Pölli-Maija. Eikä muissakaan valtuustoon valituissa vasemmistoliittolaisissa mitään vikaa ole. He edustavat mielestäni varsin kattavasti Tampereen kansalaisia: työmies Jari Heikkilä, entinen kansanedustaja Marjatta ”Stenkka” Stenius-Kaukonen, nykyinen kansanedustaja Minna Sirnö, eläkeläinen Ilkka ”Juice 2” Järvelä ja apulaispormestari – siis toistaiseksi vielä apulaispormestari – Sirkka-Liisa Virtanen. Varavaltuutetuista mainittakoot ne alle 30-vuotiaat Emiliat: sairaanhoitajaksi hiljalleen valmistuva ja Hämeen Vasemmistonuorten puheenjohtaja Emilia Lehtomäki ja yliopistolla tiedotusoppia opiskeleva punkkari Emilia Kukkala. Viimeiseksi mainittu on vasta 20-vuotias!

Eilen kirjastosta lainasin myös Vasemmistoliiton edellisen puheenjohtaja Suvi-Anne Siimeksen teoksen Politiikan julkisivu. Kyseessä on siis se teos, joka aiheutti kohua viime eduskuntavaalien alla ja jossa Siimes käy läpi niitä tuntojaan, jotka aiheuttivat hänen eronsa puheenjohtajan paikalta ja irtioton puoluepolitiikasta. Kirjassa tulee selvästi esille, että eroon syynä oli ennen kaikkea Siimeksen omassa ajattelussa tapahtunut muutos, ei niinkään eduskuntaryhmän ajojahti, vaikka ”vaikeita” ihmisiä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä olikin (ja on varmaan edelleen). Mielestäni Siimeksen lähtöä ei voi palauttaa mihinkään SKP:n enemmistö vs. vähemmistö -jaotteluun. Siimeksellä kun ei viime kädessä ollut tukijoita edes entisten niin sanottujen enemmistöläisten keskuudessa.

Siimes väittää teoksessa olevan edelleen vasemmistolainen. Tämä pitänee paikkansa siinä missä Yhdysvaltojen entisen puolustusministeri Paul Wolfowitzin kohdallakin: kummankin ulkopoliittiset näkemyksen voidaan ymmärtää trotskilaisina. Siinä missä Lev Trotski halusi levittää vallankumoustaan puna-armeijan avulla, halusivat niin sanotut uuskonservatiivit viedä demokratiaa ensin Itä-Euroopan entisiin sosialistimaihin ja sitten Lähi-itään vaikka väkivalloin. Siimestä otti Vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä päähän erityisesti se, etteivät sen jäsenet ymmärtäneet hänen mielestään ennen kaikkea Baltian maiden asemaa ja sotilasliitto Naton laajenemisen myönteistä merkitystä Itä-Euroopan maiden poliittisille järjestelmille.

Reilu viikko takaperin minua pyydettiin analysoimaan virolaissyntyisen tutkijatohtori Iivi Masson ehdokkuutta kunnallisvaaleissa Kokoomuksen listoilla Helsingissä. No, hän ei tullut valituksi, eikä hän ollut edes lähellä varavaltuutetun paikkaa, että sikäli hän ei ole kovinkaan mielenkiintoinen poliitikko. Mielenkiintoisen hänestä kuitenkin tekee hänen korkealuokkaisen väitöskirjansa Democratic Legitimacy and the Politics of Rights lisäksi se, että hän kirjoitti Vasemmistoliitolle demokratiapamfletin vielä vuonna 2003 ja poistui puolueen lähipiiristä – käsittääkseni Vasemmistoliiton puoluekirjaa hänellä ei missään vaiheessa ole ollut – samoihin aikoihin kuin Suvi-Anne Siimes jätti puolueen puheenjohtajuuden. Villi veikkaukseni onkin, että heillä on jotain yhteistä ja Masson väitöskirjaan tutustumalla voi ymmärtää myös Siimeksen poliittisessa ajattelussa tapahtunutta muutosta. Kirjoitan Masson käytännöllisen filosofian väitöskirjasta joitain huomioita ensikerralla.

Rakas päiväkirja, vaaliennusteeni piti tällä kertaa valtakunnallisella tasolla kohtalaisen hyvin paikkaansa mukaan luettuna Keskustan kannatuksen romahtamisen. Sen sijaan Tampereen tuloksesta täytyy tehdä tiettyjä huomioita. Valtakunnallisesta tendenssistä poiketen Kokoomus menetti kaksi paikkaa. Tosin toisen paikan menettämiseen syynä on se, ettei tällä kertaa Kokoomus tällä kertaa RKP:n kanssa. Demarien tappio oli hieman syvempi kuin oletin ja SKP onnistui kuin onnistuikin säilyttämään ainoan valtuutettunsa, vaikka äänimäärä laski. Vasemmistoliitto jäi lupaamastani lisäpaikasta muutaman äänen päähän.

Vihreiden kolme lisäpaikkaa on huomattava lisäys ottaen huomioon, että Vihreät ovat olleet Tampereella viimevuosina lähinnä Kokoomuksen apupuolue. Miksi Kokoomus kärsi Tampereella ”hallituspuolueen” vastuusta, vaikka se on pystynyt nähdäkseni paljon paremmin ajamaan poliittisia tavoitteitaan kuin Vihreät? Joko Vihreitä äänestäneet eivät tästä tiedä, eivät välitä tai ajattelevat, että nyt Vihreiden painoarvo XL-ryhmässä syystä tai toisesta kasvaa ja politiikan suunta muuttuu. Viimeinen valitettavasti taitaa olla metafysiikkaa koska jos nykyinen kokoonpano jatkaa, Tampereen pormestarinakin jatkaa Timo P. Nieminen, joka pari päivää sitten Aamulehdessä sanoi, että raitiovaunuliikenteen kehittäminen seuraavan valtuustokauden aikana ei ole ajankohtaista. Hän myös kannattaa kalervokummolahallin rakentamista Sorsapuiston hiekkakentälle.

Omalta osaltani tavoitteet toteutuivat: tavoitteenani oli saada ainakin kymmenen ääntä etten olisi viimeinen Vasemistoliiton listalla; sain 11 ääntä ja olin kolmanneksi tai neljänneksi viimeinen. Opin, että jokainen ääni on ansaittava joko muistuttamalla entisiä, nykyisiä ja tulevia ystäviä äänestämisestä tai ottamalla muuten kontaktia ihmisiin. Luukuttamisesta ei ollut mitään hyötyä, ja koska tunnen torinlaidalla vaalimökillä pönöttämisen itselleni vieraaksi ja epämukavaksi, tuskin lähden enää ehdolle mihinkään vaaleihin. Mieluummin toimin taustateoreetikkona. Kiitän kuitenkin itseäni ja muita, jotka antoivat äänensä minulle.

Pitäisikö vielä sanoa jotain syvällistä Vasemmistoliiton tilasta? Se, että Vihreät menivät ohi, ei ollut mikään yllätys tai merkkipaalu. Valtakunnallinen kannatus olisi voinut olla vieläkin heikompi, päätin olla tyytyväinen, jos se pysyy yli kahdeksan prosentin. Sen sijaan se, että Vasemmistoliiton kannatus pohjautuu edelleen suuriin ikäluokkiin ja nuoria nousevia tähtiä ei juurikaan ole, on suuri pettymys joka paljastuu tarkastellessa Vasemmistoliiton läpi päässeitä valtuutettuja. Näihin vaaleihin asti jaksoin uskoa, että Vasemmistonuorten ansiosta olisi nousemassa uusi poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen sukupolvi, joka seuraavissa eduskuntavaaleissa alkaa kompensoimaan luonnollisesta poistumasta johtuvaa puolueen kannatuksen laskua, mutta tämä ei näytä pitävän paikkaansa. ”Punavihreää” sukupolvea ei ole tai se on niin marginaalinen ja sisäänpäinkääntynyt, ettei sillä ole merkitystä valtakunnanpolitiikassa. Se, että muutama 20-kymppinen valittiin joissain suuremmissa kaupungeissa varavaltuutetuksi, ei riitä pitämään yllä edes Vasemmistolitoon nykyistä kannatusta, puhumattakaan kannatuksen kasvattamisesta.

Rakas päiväkirja, olen tässä lukenut vuosina 1966-1982 Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja olleen Aarne Saarisen omaelämänkertateosta Kivimies. Se on hyvää kertausta Suomen poliittisesta historiasta Toisen maailmansodan aatosta Neuvostoliiton romahtamiseen ja suureen lamaan. Tykkään lukea elämänkertoja jos keksin niistä edes joitain muodollisia yhtymäkohtia omaan elämääni. Ne ovat myös yleensä helppolukuisempia kuin raskaat historiaa käsittelevät akateemiset tutkielmat. Eikä Kivimies tee tässä poikkeusta. Elämänkertana se on hyvää keskitasoa. Tosin omaelämänkertoja lukiessa on syytä pitää mielessä se, että ne ovat aina subjektiivisia ja usein teoksen kirjoittaja saattaa liioitella merkitystään ja esittää asiat itselleen edullisessa valossa. Kivimiehen tapauksessa viimeinen ei kuitenkaan pitäne paikkaansa?

Enemmän kuin Saarisen puheenjohtajakausi enemmistön ja vähemmistön välisine riitelyineen minua alkoi kirjaa lukiessa uudelleen mietityttämään edellisessä päiväkirjamerkinnässäni esittämä kysymys, miksi äänestää 2000-luvulla Suomen sosiaalidemokraattista puoluetta kun voi äänestää samantien Kansallista kokoomusta? Kuten tiedetään demarit ja kokoomuslaiset Toisen maailmansodan jälkeen solmivat epävirallisen sispoliittisen puolustusliiton, josta käytetään nimitystä aseveliakseli. Saarisen mukaan se aktualisoitui mm. vuonna 1948, oikeiston suunnitellessa vallankaappausta estääkseen kommunistien kannatuksen kasvamisen, ja presidentti Urho Kekkosen vastaisessa kampanjoinnissa yöpakkasten aikaan vuonna 1958 ja vuoden 1962 presidentinvaaleissa honkaliittoineen. Sosiaalidemokraatit olivat poliittisen oikeiston työrukkanen ammattiyhdistysliikkeessä: sosiaalidemokraattien tehtävänä oli pitää kommunistien vaikutusvalta mahdollisimman pienenä työväenliikkeessä. Uusimpien tutkimusten mukaan tähän missioon he saivat rahallista tukea myös Yhdysvalloista.

Neuvostoliiton romahdettua, kommunismin pelon hälvennyttyä ja Kokoomuksen hunnuttauduttua työväenpuolueeksi, loogisesti ajateltuna oikeistodemariudesta on tullut turhaa. SDP:n olemassaolon mielekkyys ja politiikka on samalla kyseenalaistunut. Sen näkee vaalituloksista. SDP kun ei hallitusvastuussa olleessaan kyennyt puolustamaan edes sen vertaa hyvinvointivaltiota ja oikeudenmukaista tulonjakoa ja veropolitiikkaa kuin Kokoomus. Mielestäni tämä kaikki selittää Kokoomuksen menestyksen viimevaaleissa nyt kun ulkoiset puitteet ovat kunnossa: he löysivät erinomaisen mainostoimiston, heillä ei ole enää turkulaista puheenjohtajaa ja Paavo Lipponen on eläkkeellä kaunailemassa.

Kivimiestä lukiessa vahvistui myös ajatus siitä, että SKP tuntuisi minulle vieraalta, olkoon kyse enemmistöläisistä tai vähemmistöläisistä; saarislaisista tai taistolaisista. Jos täytyisi historiassa mennä 20 vuotta tai enemmän taaksepäin, olisin ollut kansandemokraatti ja sosialisti, en kommunisti. Mutta kaikkein todennäköisimmin olisin kyllästynyt kyseiseen menoon ja vaihtanut puoluetta tai ollut ”epäpoliittinen” zoon politikon, kaupungissa asuva eläin. Olen oikeastaan aika ylpeä siitä, että Vasemmistoliitto perustettiin jatkamaan nimenomaan SKDL:n toimintaa (kun vaan upea poliittinen ohjelma toteutuisi myös käytännöntyössä ja -politiikassa).

Rakas päiväkirja, tässä vaiheessa voisin esittää virallisen veikkaukseni kunnallisvaalien lopputuloksesta. Ihan niin kuin sillä olisi jotain merkitystä – arvauksellani tai todellisuudella. Neljä vuotta sitten kirjoitin tällaisen analyysin vaalien jälkeen.

Silloin suurimmat muutokset Tampereella tapahtuivat oikeiston ja vasemmiston sisällä: Kokoomuksen kanssa vaaliliitossa ollut Ruotsalainen kansanpuolue menetti ainoan paikkansa Kokoomukselle ja Vasemmistoliitto menetti kaksi paikkaa Sosiaalidemokraateille. Nyt aallot vievät toiseen suuntaan – ei niinkään poliittisesta konjunktuurista kuin ehdokasasettelusta johtuen. Saara Karhu ei ole enää ehdokkaana SDP:n listoilla ja Marjatta ”Stenkka” Stenius-Kaukonen tekee paluun Vasemmistoliiton listoilla. Optimistisimmat epäilevät Vasemmistoliiton saavan Tampereella peräti kaksi paikkaa lisää, itse uskon yhteen lisäpaikkaan. Niin ikään valtakunnallisesti Vasemmistoliitolla ei mene yhtä hyvin?

Demarit menettävät yhden paikan. Puolue on edelleen hajallaan eduskuntavaalitappiosta ja varsinkin Tampereella valtuustoryhmä ei tiedä mitä tehdä kun puolue ei enää ole vallan ytimessä. Demarit tottuivat vuosikymmenien aikana, että heillä oli omat virkamiehensä hallintoelimissä ja muut valtuustoryhmät tulivat demareiden puheille, ei toisin päin. Nyt demarit joutuvat kysymään, minkälaisen Tampereen he oikeasti haluavat – he eivät tiedä.

Tampereella Vihreistä on tullut ihan demareita; Kokoomuksen puutarhaosasto ja virkamiespuolue. Monet vasemmistolaiset kuvittelevat, että ”paljastaessaan” vihreiden äänestäjille kuinka oikeistolaista politiikkaa Vihreät ovat tekemässä tai ainakin tukemassa, niin puolue alkaa vuotamaan kannatusta vasemmalle. Näille vasemmistolaisille ei ole tullut mieleen, että useimmille vihreiden kannattajille politiikan oikeistolaistuminen ei ole ongelma. He haluavatkin Vihreistä liberaalin oikeistopuolueen vaihtoehdoksi Kokoomukselle, kilpailemaan sen kanssa osin samoista äänestäjistä. Tampere on ainoa suurempi kaupunki, jossa on huomattavasti vasemmistolaisittain ajattelevia vihreiden peruskannattajia. Niin ikään Pirkanmaa oli ainoita vaalipiirejä, jossa Vihreät menettivät eduskuntavaaleissa kannatustaan, eikä nytkään vihreillä ole listoilla ketään tunnettua vasemmistovihreää Satu Hassin ja Rosa Meriläisen luovutettua. Vihreiden valtakunnallinen kannatus kasvaa hiukan tai pysyvän samoissa lukemissa, mutta Tampereella se laskee. Valtuutettujen määrä pysyy entisellään.

Suomen kommunistinen puolue tulee menettämään Tampereelta ainoan paikkansa: Kari Peitsamo on muuttanut Helsinkiin ja puolueen ainoa nuori toivo – en nyt mainitse nimeä – ei ole enää ehdokkaana, ja on huhujen mukaan vaihtamassa puoluetta.

Suurin muutos Tampereella tapahtuu sitoutumattomien ryhmässä. Pertti ”Veltto” Virtanen erosi hiljalleen siitä ja perusti Perussuomalaisten oman yhden hengen valtuustoryhmän. Sitoutumattomien ryhmässä on ollut aikaisemmin kuusi valtuutettua, nyt vaalien jälkeen siinä on kolme – lisäksi Tampereen kaupunginvaltuustossa tullee olemaan Virtasen luotsaama kolmen valtuutetun Perussuomalaisten valtuustoryhmä.

Keskusta tullee samaan yhden lisäpaikan. Älkää kysykö miksi, mutta niin vain käy. Ennen kuin Teisko liitettiin vuonna 1972 Tampereeseen, ei kaupungissa ollut yhtään Maalaisliiton tai Keskustan valtuutettua ja puolueen kannatus oli minimaalista. Nykyään Keskustalla on kaksi paikka valtuustossa. Kristillisdemokraatit ja Kokoomus tulevat säilyttämään nykyisen paikkamääränsä. Valtakunnallisesti Kokoomus tulee kasvattamaan kannatustaan. Siinä missä eduskuntavaaleissa Kokoomus sai oikeistodemarit huomaamaan, että mitä hyötyä on äänestää köyhänmiehenkokoomusta eli SDP:tä kun voi samantien äänestää Kokoomusta, on Kokoomus tekemässä nyt samat Keskustalle. Keskusta on Matti Vanhasen johdolla tehnyt niin oikeistolaista politiikkaa – ja hävinnyt kaikki vaalinsa Keskustan puheenjohtajana – , että moni etelän keskustalainen äänestää samantien mieluummin suoraan Kokoomusta.

Rakas päiväkirja, olin siis tiistaina nyt käytäviin kunnallisvaaleihin liittyen ensimmäisessä ja viimeisessä vaalipaneelissani, Tampereen yhteiskoulun lukiossa. Seuraaviin vaaleihin osallistumista harkitsen kahteen kertaan vaikka pyydettäisiin. Tai ehkä listaa voisin jälleen lähteä täydentämään, mutta nykyisenkään vertaa en ala asian eteen – ainakaan itseni – tekemään hommia. Nämä vaalit ovat jälleen muistuttaneet minua siitä, että käytännön politiikka ei ole intohimoni, politiikan teoria ja poliittinen filosofia on, ja sitä pystyn toteuttamaan tutkijantyössä tai pienemmässä mittakaavassa kirjoittamalla vaikkapa tätä päiväkirjaa. Niin ikään vaalipäällikkönä tai harmaana taustavoimana tunnen oloni paljon kodikkaammaksi kuin ehdokkaana itseni peliin laittaessa.

Ei paneelissa epämukavaa ollut, mutta parinsadan abin edessä puhuminen mikrofoniin on jotenkin ikävää, vaikka pidänkin puhumisesta yleensä, ennen kaikkea luennoimisesta aiheesta jonka hallitsen. Haluan käyttää omaa ääntäni, puhua selkäsuorana ja yrittää vakuuttaa äänelläni. Nyt kun kuiski mikkiin, ei päässyt oikein paatokseen. En kyennyt nauttimaan esiintymisestä ja kuulijoihin vaikuttamisesta niin kuin olisin halunnut. kunnallispolitiikka on myös vaikea laji – väittäisin sen olevan jopa vaikeampaa kuin kansainvälinen politiikka – jossa poliittisen filosofian tai edes valtio-opin opintokokonaisuuden hallitsemisesta ei ole paljoa apua. Tunnustan, että minua häiritsi hieman se, etten voinut esittää asiantuntijaa paneelissa, jouduin laskeutumaan norsunluutornista: paneelissa oli pari henkilöä, jotka tiesivät Tampereen kunnallispoliittisista kiemuroista enemmän kuin minä: ensimmäinen heistä oli kaupunginvaltuutettu ja toinen oman valtuustoryhmänsä kunnallissihteeri. Toisaalta seuraavissa kunnallisvaaleissa en enää ole virallisesti nuori ja eikä näin ollen ole pelkoa, että minut kutsuttaisiin puhumaan mihinkään lukioon.

Vaaleihin tosiaan reilu kaksi viikkoa aikaa. Kuntavaaleissa vuonna 2008 ehdokasnumeroni on numero 329. Ensi viikolla saan – toivottavasti – käsiini 1 000 lentolehtistä, jotka jaan ja luukutan eteenpäin. Täytyy myös muistuttaa vanhoja ystäviä siitä, että voisivat äänestää minua. Muuta kampanjointia en tule omalla kohdaltani toteuttamaan.

Rakas päiväkirja, kaikki asiat ovat hyvin. Olen saanut kirjoitettua väitöskirjan luonnosta eteenpäin, viikonlopun aikana olen tavannut vanhoja tovereita ja ystäviä – ja tutustunut yhteen uuteen – , kokouksissakin olen käynyt. Tulot ja menot ovat suunnilleen suhteessa toisiinsa. Pitäisi vain jaksaa ulkoilla enemmän silloin kuin aurinko on ylhäällä: heti kun valo väheni, aloin tuntemaan oloni väsyneeksi vaikka olen nukkunut poikkeuksetta yli kymmenen tuntia vuorokaudessa – paitsi ensi yönä koska aamulla herään aikaisin ja menen vaalipaneeliin Tampereen yhteiskoululle. Pieni etelänmatka Kanarian saarille tai pidemmällekin piristäisi. Siihen kuitenkaan nyt ei ole mahdollisuutta ja ennen kaikkea varaa.

Kuten sanottu väitöskirjan kirjoittaminen on viime viikkoina sujunut mallikkaasti. Jopa niin hyvin, että olen luopumassa ajatuksesta osallistua aikuispedagogiikan proseminaariin tai suorittaa kursseja. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä varmemmin olen tullut siihen tulokseen, ettei niillä ole mitään annettavaa minulle. Toisen tai kolmannen vuoden perustutkinto-opiskelijoille ei vain ole mitään annettavaa enää henkilölle, joka kokoaa väitöskirjaansa. Tai onhan heillä annettavaa, kokemusta toisenlaisesta elämänpiiristä, muttei sellaista mikä liittyisi väitöskirjani tai edes suunnittelemaani proseminaaripaperin aiheeseen, joka olisi käsitellyt G. F. W. Hegelin herran ja rengin dialektiikan vaikutusta Paulo Freiren Sorrettujen pedagogiikkaan ja sitä, mitä sille tapahtuisi jos tämä dialektiikka korvattaisiin Gilles Deleuzen tulkinnalla Nietzschen yli-ihmisen käsitteestä.

Väitöskirjan kokoaminen tuntuu nyt antoisalta, vaikka on tällä hetkellä rutiininomaista referointia joko omista aikaisemmista seminaaripaperista ja julkaisemattomista artikkelikäsikirjoituksista tai sitten suoria lainauksia kirjoista, joita olen joskus aikaisemmin lukenut tai ainakin selannut. Jos väitöskirjani teksti jäisi lähellekään nykyistä muotoa, saisin syytteen plagioinnista: olen käytännössä kopioinut toisista teksteistä lauseita ja kappaleita ja sitten kirjoittanut marginaaliin omia kommentteja. Myöhemmin teksti tule kyllä hioutumaan toisenlaiseen muotoon – toivottavasti. Olen siis keväällä esittämäni suunnitelman kohdassa kaksi (jossa viittaan valtio-opin pro gradu -tutkielmaani).

Samaan tematiikkaan liittyen kirjoitin abstraktin paperista, jonka ajattelin esittää marraskuussa Joensuussa järjestettävillä Naistutkimuspäivillä. Abstraktista tuli seuraavanlainen, se voi vielä muuttua.

Monet feminismin nykyteoreetikot ovat viitanneet ranskalaiseen marxilaisfilosofi Louis Althusseriin, varsinkin hänen esseeseensä Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot, jossa hän esittää kysymyksen, kuinka tuotannon edellytykset uusinnetaan. 1980-luvulla esimerkiksi Michéle Barrett viittaa Althusserin esseeseen käsitellessään koulutusjärjestelmäään, yhteiskuntaluokkaa ja sukupuolta. Judith Butler niin ikään kirjoittaa Althusserin interpellaation käsitteestä eli subjektiksi kutsumisesta, kuinka ideologia materialisoituu ruumiissa – Butler ylittää ideologian tai imaginaarisen ja materiaalisuuden vastakkainasettelun viittaamalla Althusserin käsitykseen ideologiasta. Rosi Braidottin kirjoituksissa Althusser jää viiteenomaiseksi hänen niputtaessaan Althusserin samaan kategoriaan ranskalaisen psykoanalyytikko Jacques Lacanin kanssa.

On totta, että Althusser sai huomattavasti vaikutteita Lacanilta, tai paremminkin hän yritti 1960-luvun ja 1970-luvun alun kirjoituksissa tulkita lacanilaista peilivaihetta Marxin ideologiateoriaan sopivaksi (mikä Barrettin mukaan oli jo lähtökohtaisesti ongelmallista). Althusserin suhde Lacaniin oli kuitenkin kompleksisempi ja varsinkin viimeisimmissä kirjoituksissaan hän pyrki ottamaan etäisyyttä Lacanin tulkintaan psykoanalyysistä. Paperissani käsittelen kysymystä, mitä annettavaa Althusserin viimeisillä kirjoituksilla psykoanalyysistä ja hänen niin sanotulla itsekritiikillä ja ”epistemologisella käänteellään”, joita ei juurikaan olla käsitelty feministisessä teoriassa, olisi poststrukturalistiselle feministiselle politiikan teorialle.

Järkyttävintähän on se, että kirjoitin tuonkin tekstin noin viidessä minuutissa (minkä takia siinä on suorastaan leikittelevän paljon toistoa, tautologiaa sanalla viitata). Olen sisäistänyt akateemisen diskurssin: pystyn heittämään kaikenmaailman ranskalaisten nykyfilosofien (ja niitä seuraavien angloamerikkalaisten jäljettelijöiden) keskeisimmät teesit – tai ainakin vakiintuneet tulkinnat niistä – eri järjestyksissä unissanikin miettimättä mitä tuo jargon oikein tarkoittaa ja mitä tekemistä sillä on minkään kanssa.

Rakas päiväkirja, edellinen meni palautuessa Euroopan sosiaalifoorumista ja väsätessä apurahahakemuksia. Tällä viikolla olen kirjoittanut väitöskirjaa eteenpäin. Kerron sen etenemisestä tarkemmin erillisessä merkinnässä joku toinen päivä. Eilen olin yhteiskuntatieteiden maisteri Anna Kontulan väitöstilaisuudessa. Hänen suomalaista ”keskiluokkaista” seksityötä käsittelevä väitöskirja arvioitiin hyväksi (muttei kuitenkaan erinomaiseksi). Kontulan esityksen vahvuutena oli laaja haastatteluaineisto ja aikaisemmin Suomessa tutkimaton aihe. Väitöskirjan heikkoudeksi mainittiin metodologiassa ilmenneet puutteet ja se, ettei Kontula yhteenvedossa ollut halukas tekemään mitään yleistyksiä; kyennyt luomaan uusia käsitteitä ilmiön tarkasteluun.

Eilisen järkyttävä ykkösuutinen oli kuitenkin Lapin Kansan päätoimittajaksi valitun Johanna Korhosen erottaminen tehtävästään ennen kuin hän edes oli aloittanut työtään. Ollessani viisi vuotta sitten Puolustusministeriön tiedotusyksikössä korkeaharjoittelijana selasin Lapin Kansaa. Jo silloin kiinnitin huomiota siihen, että kyseinen lehti oli haukkuessaan luonnonsuojelijoita, poromiehiä ja saamelaisia vähintään yhtä vanhoillinen ja Kokoomukseen päin kallellaan kuin niin ikään sitoutumattomaksi julistautunut Aamulehti. Siksi ihmettelinkin kun kuulin Korhosen valinnasta Lapin Kansan päätoimittajaksi. Hän kun on oikeasti pätevä toimittaja ja hänellä on ollut raikkaita näkemyksiä ja avauksia Journalisti-lehden päätoimittajana.

Nyt väitellään siitä oliko erottamisen Korhosen syynä hänen seksuaalinen suuntautuminen vai se, että hänen puolisonsa on Vasemmistoliiton ehdokkaana kunnallisvaaleissa Vantalla. Tietenkin kummatkin ovat halveksittavia syitä erottamiselle. Lapissa kun Keskusta ja Kokoomus ovat joutuneet ahtaalle koska eivät laittaneet tikkua ristiin vaikkapa Kemijärven sellutehtaan puolustamiseksi. Jos tässä tilanteessa Lapin laajalevikkisin sanomalehtikin joutuisi oikean kovanluokan media-alan ammattilaisen johtamaksi, eikä enää automaattisesti puolustaisi Kokoomuksen ja Keskustan intressejä, niin mitä siitäkään enää tulisi! On selvää, että jos Korhonen olisi parisuhteessa keskustalaisen miehen kanssa, häntä ei olisi erotettu. Voimme vain kuvitella, kuinka kaikki kävi. Lapin lestadiolaiset yrittäjät hakivat tietoja Korhosesta, ottivat yhteyttä Alma-mediaan, painostivat yhtiötä erottamaan Korhosen uhkaamalla lopettaa mainostamisen Lapin Kansassa ja Alma-media tämän jälkeen yritti ostaa Korhosen hiljaiseksi, mutta epäonnistui. Kuten eräskin irvileuka jo väänsi, Alma-media oli ymmärtänyt väärin asemansa: ”Toimeksiannossa oli annettu ohjeeksi etsiä Lapin Kansan päätoimittajaksi lestadiolainen, ei lesbo stadilainen.”

Kaikkia lappilaisia ei kuitenkaan pidä tapahtuneesta syyllistää. Vaikka Lapin henkinen ilmapiiri Keskusta-puoluetta kannattavine ja homovihamielisine lestadiolaisineen on ahdistava, asuu Lapissa myös aidosti edistyksellisiä ihmisiä. Lapin Kansan toimittajat ovat antaneet tukensa Korhoselle, lehden tilauksia on protestiksi peruttu ennätysmäärä ja netin keskustelupalstoilla Korhoselle on satanut myötätuntoa (jopa yleensä idiootteja magneetin lailla vetävällä Helsingin Sanomien keskustelufoorumilla Korhosta on tuettu voimakkaasti).