Teologia


Rakas päiväkirja, uskonsisarten viettelijänä ja saatananpalvonnan asiantuntijana tunnetun Leo Mellerin toveri, teologian dosentti Juha Ahvio, eli tuttavallisemmin Ahvis, ei petä koskaan kuulijoitaan. Hän on samanlaisia huumorimiehiä kuin esimerkiksi hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho.

Ahvis on nykyään Suomen Siionin yksi keskeisimmistä – Antonio Gramscin käsitteitä lainaten – orgaanisista intellektuelleista. Hänen tehtävänään on poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen; toveri Mellerin profetioiden kansantajuistaminen sekä sitominen ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Helluntailaisilla ja herätyskristillisillä piireillä yleensäkin on ollut tunnetusti vaikeuksia löytää paikkaansa maailmassa sitten Niilo Yli-Vainion ja Neuvostoliiton. Kun Berliinin muuri romahti ja suurta herätystä ei koetukkaan Itä-Euroopassa, niin herätyskristillisiltä piireiltä on puuttunut hyvä vihollinen, kokemus suureen kertomukseen kuulumisesta. Islamofobiastaakaan herätyskristilliset piirit eivät ole saaneet nostetta, koska edellä mainitun Halla-ahon on onnistunut Suomessa ulkomaisia esimerkkejä seuraten maallistamaan eskatologinen diskurssi niin sanotuksi maahanmuuttokritiikiksi ja nousemaan sen siivillä eduskuntaan.

Esimerkiksi tässä pätkässä Ahvis yrittää kaikkensa tehdäkseen hiljalleen käydystä presidentinvaaleista hyvin ja pahan välisen kamppailun, sijoittaakseen sen osaksi Kristuksen ja Antikristuksen sotaa. Hänen väitteensä ovat: (1) Sauli Niinistö on hyvä ”amerikkalaistyylinen” konservatiivi; (2) vasemmistoliitto on marxilainen rautanyrkki; (3) Pekka Haavisto on väärä voideltu ja huijasi äänestäjiään käymällä Viitasaaren helluntaiseurakunnan pihassa.

Vaikka olen joskus kehunut Ahviksen näkemysten selkeyttä ja kirkkautta, nyt ei tarvitse olla politiikan tutkija kyetäkseen sanomaan, että Ahvis epäonnistuu vastakkainasettelun luomisessa tai antamaan herätyskristillisille piireille kokemuksen siitä, että he ovat osa suurta kertomusta hyvän ja pahan taistelussa, subjekteja.

(1) Niinistön väittäminen hyväksi ”amerikkalaistyyliseksi” konservatiiviksi on yhtä rehellistä kuin uskotella terveydenhuoltouudistuksen Massachusettsissa toteuttaneen Mitt Romneyn edustavan Barack Obaman terveydenhuoltouudistusta vastustamaan syntynyttä teekutsuliikettä. Niinistö ei ollut siksi ylivoimainen, että olisi ollut presidentinvaaleissa äärimmäisellä oikealla tai edustanut konservatiivisia arvoja (kuten Timo Soini tai Sari Essayah) vaan siksi, että hän oli keskellä (on sanonut jatkavansa Tarja Halosen linjaa). Haaviston oli tästä syystä mahdotonta haastaa häntä alun alkaenkaan. Niin ikään vaatii aikamoista tulkintaa tehdä Niinistöstä euroskeptinen globalisaatiokriitikko. Ahviksen kansallisvaltioon ja neuvostoliitonaikaiseen suljettuun talouteen kohdistama nostalgia sopisi enemmänkin kuvaukseen SKP:stä kuin 2000-luvun kokoomuksesta.

(2) Ahviksen näkemys, että vasemmistoliitto olisi marxilainen rautanyrkki ja puolueella olisi vieläpä vaikutusvaltaa kokoansa enemmän, on kieltämättä kiihottava, mutta toiveajattelua – vasemmistolaisten mielestä – valitettavasti.

(3) Haaviston tai vihreiden väittäminen vasemmistolaiseksi ei ole kovin omaperäistä, mutta sillekään väitteelle ei löydy mitään empiiristä katetta. Viimeksi tänään Heidi Hautala toisti näkemyksensä Finnairin yksityistämisestä, jota SDP:n ja vasemmiston ministerit vastustavat. Viime vuosina saa etsiä kysymystä, jossa vihreät olisivat asettuneet kokoomuksen sijasta vasemmiston rinnalle hallituksessa tai kaupunginvaltuustoissa.

Ahvis yrittää väkisin vääntää amerikkalaisia esikuviaan toistaen vasemmisto vs. oikeisto -akselin liberaali vs. konservatiivi -akseliksi. Oikeistolainen olisi siis sama kuin konservatiivi ja vasemmistolainen sama kuin liberaali. Haluaisin tietää minne Ahvis sijoittaisi poliittisella kartallaan vaikkapa teologian ylioppilas Josif Stalinin. Onko hän liberaali vai konservatiivi, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

Rakas päiväkirja, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokousvaalit järjestettiin allekirjoittaneen syntymäpäivänä, saavutin 13. päivänä helmikuuta hobittien täysi-ikäisyyden. Kirkolliskokoukseen valittiin 64 maallikkojäsentä ja 32 pappisjäsentä vuonna 2010 valittujen seurakuntaneuvostojen toimesta.

Politiikan tutkijana katsoessani vaalien tulosta Kotimaa 24 sivuilta, mieleeni muistuu se, kuinka kirkon ongelmat eivät ole niinkään teologisia kuin demokraattisia.

Viime seurakuntavaaleissa ääntänsä vain noin joka kuudes äänioikeutettu, mistä on seurannut se, että pienten piirien mutta aktiivisten ja skismaattisten herätysliikkeiden on onnistunut seurakuntaelämässä pimentää evankeliumin kirkkaus ja himmentää järjen valo. Herätysliikkeisiin kuulumattomat seurakuntalaiset ovat tunteneet voimattomuutta ja monet ovat hylänneet isiensä kirkon surullisin mielin.

Tällaisessa tilanteessa mielestäni – ainakin hetkellistä – toivoa ja uskoa toisi vahvempi vastakkainasettelu, eli politiikka.

Jo sillä, että ehdokkaat pelaisivat avoimin kortein ja kertoisivat näkemyksensä ennen vaaleja keskeisistä teologisista kysymyksistä olisi suuri seurakuntaelämää tervehdyttävä vaikutus. Tiedotusvälineet kykenisivät rakentelemaan mielenkiintoisia vastakkainasetteluita kuin presidentinvaaleissa: seurakuntavaalien äänestysprosentti nousisi; kotisiion kokisi herätyksen. Nykyisessä tilanteessa seurakuntaelämää ei-ammatikseen seuraavat eivät osaa päätellä vaalien ehdokaslistojen nimistä mitä suuntausta mitkäkin listat edustavat, puhumattakaan yksittäisten ehdokkaiden näkemyksistä, kuinka he ymmärtävät hyvän ja pahan, oikean ja väärän.

Mutta juuri tätä herätysliikkeiden terroristit pelkäävät.

Pääkaupunkiseudulla syntyi viime seurakuntavaaleissa vastakkainasettelua ja se tervehdytti heti seurakuntaelämää. Helsingin hiippailukunnan alueelta, ei ainoastaan lähes puolet kirkolliskokoukseen valituista on Tulkaa kaikki -listalta, vaan pääkaupunkiseudun paikallisseurakunnat ovat vihdoin alkaneet puuttumaan eräisiin herätysliikkeisiin sitomalla ne synteihin kuin kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki yrittäen pelastaa Suomen evankelisluterilainen kirkko antikristuksen palvojilta.

Rakas päiväkirja, olen aikaisemminkin kirjoittanut teologian dosentti Juha Ahviosta sekä Ristitulta -ohjelmasta, joka on suosikkiradio-ohjelmiani yhdessä Totuusradion kanssa niin sanottujen valtamedioiden ulkopuolella. Kuuntelin lokakuun ensimmäisen ohjelman vasta tänään ja sen jälkipuoliskolla toimittajat Pasi Turunen ja Petri Mäkilä haastattelevat Ahviota tämän uudesta pamfletista Minne menet Suomi.

Mielestäni Ahviolla on varsin hauskoja vaikkakaan ei mitenkään originelleja näkemyksiä siihen, kuinka maailma makaa. Hän toistaa Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston teesejä – samalla tavoin kuin joku Jussi Halla-aho lainaa väittämänsä ulkomaalaisten antijihadistien blogeista – pyrkien rakentamaan suurta kertomusta kuulijoilleen tai lukijoilleen, kuinka jokaisen kristityn pitää olla poliittisesti valveutunut eli ajateltava kuin Leo Meller ja ystävät – tai ainakin sinne päin.

Kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion viime eduskuntavaaleissa ja helluntailaisuus on käsittääkseni ajautunut pienoiseen sisäiseen skismaan liikkeen rekisteröidyttyä uskonnolliseksi yhteisöksi tai kirkoksi. Herätyskristillisyydeltä on myös puuttunut ”hyvä vihollinen” Neuvostoliiton romahdettua. Radio-ohjelmasta sai käsityksen, että pamfletissa Ahvio pyrkii lämmittelemään perussuomalaisten vaalivoitolla herätyskristillisiä piirteitä: antamaan lupauksen muutoksen mahdollisuudesta nähden perussuomalaiset ”Suomen teekutsuliikkeenä” ja sosiaalidemokraatit yhteiskunnan vihollisena numero yksi kuin Anders Behring Breivik konsanaan.

Ahvio varmasti tietää, mutta tarkoituksella unohtaa, että perussuomalaiset ovat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin oikealla talous- ja sosiaalipoliittisesti. He kannattavat autoritaarista sosiaalivaltiota. Tämän osoittaa viime viikolla julkistettu perussuomalaisten varjobudjetti, joka oli, ei ainoastaan sosiaalidemokraattinen, vaan suorastaan kansandemokraattinen – lukuun ottamatta kristillisille piireille tärkeiden kehitysapumäärärahojen leikkausehdotusta.

Radio-ohjelmasta jäikin hyvin paradoksaalinen kuva. Ahvion mielestä Suomi on ollut joskus kristillinen kansakunta (kristillisestä kansakunnasta puhuminen itsessään on jo amerikkalaista poliittista jargonia), mutta ei ole sitä enää. Samaan hengenvetoon hän väittää, että kristinusko on Suomessa ymmärretty liian pietistisesti, millä hän nähtävästi haluaa antaa ymmärtää, että politiikka ja uskonto ovat väärällä tavalla erotettu toisistaan sementoimalla luterilaisen kirkon valta-asema. Toisin sanoen, kyseenalaistamalla Suomen evankelisluterilaisen valtiokeskeisen teologian hän haluaisi pelastaa Suomen kristillisenä kansakuntana.

Ahvion sisällöllisiä väittämiä mielenkiintoisempia onkin se, että hän ei lainkaan pyri itsetietoisuuteen, ottamaan etäisyyttä näkemyksistään.

Väitän, että Ahvio ja hänen edustama yhdysvaltalaisperäinen herätyskristillisyys hiljattain keksittyine Raamatun tulkintoineen ja painotuksineen sekä sotkeutumisineen maalliseen regimenttiin, on hyvin postmoderni ilmiö. Ahvio edustaa sitä, mitä hän on vastustavinaan. Liberaalia hallintamentaliteettia seuraten hän haluaa heikentää kansallisvaltiota sekä niitä kurinpidollisia valtiokeskeisiä instituutiota, jotka ovat tuottaneet suomalaista yhtenäiskulttuuria, mies- ja naiskansalaisuuden normia. Tällaisia instituutiota ovat olleet mm. sosiaalipolitiikka sekä luterilainen kansankirkko verotusoikeuksineen. Tilalle Ahvio näyttäisi tarjoavan pirstaleisia pienyhteisöjä, epämääräisiä herätysliikkeitä ja lopunajan odotusta.

Rakas päiväkirja, olen tässä lukenut kirkkohistorioitsija Markku Ruotsilan kirjaa Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto. Teos olisi liian laaja käsiteltäväksi edes pintapuolisesti tässä ja nyt, puhumattakaan siitä, että käsittelisin sen sovelluksia nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa. Vaikka teos ei ole kuin kolmen vuoden takainen, puhe Yhdysvaltojen kristillisestä oikeistosta on vähentynyt Barack Obaman tultua valituksia Yhdysvaltojen presidentiksi.

Ruotsila puhuu teoksen viimeisillä sivuilla siitä, että kristillisen oikeiston sijasta Yhdysvalloissa kristillinen vasemmisto olisi vahvistumassa. En ole varma, pitääkö tämä paikkansa. Sen sijaan on selvää, että esimeriksi teekutsuliikkeessä näkyy kristillisen oikeiston vaikutus jalostuneessa muodossa. Niin ikään on ilmiselvää, että eurooppalaiset islamofobiset poliitikot ovat saaneet vaikutteita Yhdysvaltojen kristillisen oikeisto tavasta käsitteellistää kansainvälistä politiikkaa. Eurooppalaiset oikeistoradikaalit tosin pyrkivät kieltämään tai salaavat tulkintansa uskonnollisen luonteen niin sanotulta suurelta yleisöltä (jottei heitä ihan hulluina pidettäisi).

Seuraavassa muutamia Ruotsilan esittelemiä oppeja lyhyesti esiteltynä, allekirjoittaneen kommentaareilla.

Antikristus. Luther katsoi paavin olevan antikristus ja tämä näkemys oli hyväksyttiin yleisesti protestanttisuudessa. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto kuitenkin 1900-luvulla ymmärsin ensin Kansanliiton ja sitten YK:n antikristukseksi vastustaen näitä kaikissa muodoissa koska ne pyrkivät rakentamaan ”uuden maailmajärjestyksen”. 2000-luvulle tultaessa dispensationalismissa Euroopan unioni tai Naton eurooppalaiset jäsenmaat on tulkittu antikristukseksi. Viime vuosina on keksitty, että Luther olisi puhunut läntisen antikristuksen, paavinvallan, lisäksi myös itäisestä antikristuksesta, islamista.

Babylon. Dispensationalistit vastustivat ensimmäistä persianlahdensotaa koska katsoivat YK:n edustavan antikristusta ja Yhdysvaltojen johtamien monikansallisten joukkojen kokoamisen Kuwaitiin olevan kuin pyrkimys pystyttää Babylonin torni uudelleen Kaksoisvirranmaahan. Babylonian portto kuvasi taasen feminististä Raamatun tulkintaa ja ekumeniaa. Syyskuun 11. päivän jälkeen kuitenkin Irak tulkittiin Babylonian porttona, johtavana islamilaisena valtiona, jonka puoleen antikristus kääntyisi varustautuen Gogin ja Magogin sotaan. Tästä syystä vuonna 2003 kristillinen oikeisto tuki hyökkäystä Irakiin – dispensationalistit tulkitsivat sen Gogin ja Magogin sodan ensinäytökseksi, jossa Yhdysvallat saisi ja voisi olla vielä mukana ennen kuin tosikristityt tempautuisivat taivaaseen – , mutta ei halunnut sijoittaa maan jälleenrakentamiseen: se kun palvelisi antikristusta.

Dispensationalismi. Tämän mukaan Raamatun lopunaikoja koskevat ennustukset ovat vasta tulossa. Nimi dispensaatio viittaa seurakunnan aikaan, joka on Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen paluunsa välissä. Tuona aikana on mahdollista pelastaa vain pieni joukko tosiuskovaisia, jotka tempautuvat taivaaseen vähän ennen Kristuksen paluuta. Kun oikeat kristityt on temmattu taivaaseen, dispensationalistien mukaan Jumala alkaa toimia messiaaniseen uskoon palaavien juutalaisten kautta. Maanpäällisessä tuhatvuotisessa valtakunnassa kaikki valta kuuluu juutalaisille, joita temmatut kristityt auttavat taivaasta käsin.

Dominioteologia. Käsitys, jonka mukaan kristittyjen on luotava maailmanvalta. Se on teologisesti vastakkainen dispensationalismille koska katsoo, että suurin osa profetioista tai Johanneksen ilmestyksistä on jo toteutunut, antikristus on voitettu. Dominioteologian kannattajien mukaan Raamatun lakipykälät on laitettava täytäntöön koko maapallolla, ei siksi, että ne itsessään olisivat tie pelastukseen, vaan koska se on Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan tahto. Jeesus voi tehdä paluun vasta kun kaikki maailman ihmiset on käännytetty kristityiksi.

Fundamentalismi. Tunnustuksellisista kalvinisteista ja herätyskristillisistä (helluntailaisista) koostunut protestiliike 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Kumpikin ryhmä pyrki erottamaan kirkosta ne modernistit, jotka eivät enää tulkinneet Raamattua niin kuin fundamentalisteiksi itseään kutsuvat olisivat halunneet ja korostaneet henkilökohtaisen uskoontulon merkitystä. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto, erottautuen mm. vapaamielisimmistä kristityistä sekä kristillisestä vasemmistosta, haluaisi kutsuttavan edelleen itseään fundamentalisteiksi, mutta eivät kehtaa koska sanan hyvyyden ovat nykyään kaikenmaailman jumalankieltäjät ja vapaamieliset kristityt hapattaneet tarkoittamaan jotain kielteistä.

Gogin ja Magogin sota. Kristittyjen tempausta seuraa lopunaikojen sota, Venäjän (Gog) ja islamilaisten maiden (Magog) käydessä yhdessä – kylmänsodan aikana Neuvostoliitto riitti yksin viholliskuvaksi, mutta nykyään dispensationalisteille tarpeeksi uskottava vihollinen ovat vain Venäjä ja islamilaiset maat yhdessä – Israelin kimppuun. Euroopan unioni jäsentyy antikristuksen synnyttäväksi suurvallaksi. Sen myöhemmin antikristukseksi paljastuva johtaja tekee seitsenvuotisen rauhan Israelin kanssa rynnättyä sen avuksi esimeriksi Naton muodossa. Myöhemmin antikristus luonnollisesti paljastaa todelliset kasvonsa ja pettää Israelin. Yhdysvallat ei tässä vaiheessa kykene auttamaan Israelia koska tempaus on pyyhkäissyt yhdysvaltalaisista kyvykkäimmät, eli fundamentalistit, taivaaseen ja maa on joutunut sekasortoon. Sodan kestettyä kolme vuotta se huipentuu harmageddonin taistelussa, jossa Jeesus tekee paluun ja tuhatvuotien valtakunta saa alkunsa.

Kahden teologian liitto. Sen mukaan on olemassa kaksi Israelia: maallinen ja hengellinen. Ensimmäinen tarkoittaa Israelin valtiota, jälkimmäinen kristikuntaa. Opin mukaan kristittyjen ei tarvitse sittenkään käännyttää juutalaisia, vaan Jumala on varannut heille maanpäällisen Israelin ja kristittyjen on puolustettava sen olemassaoloa ja harjoittamaa politiikkaa viimeiseen asti. Varsin kätevä oppi kristityille järjestöille, jotka haluavat edelleen tehdä niin sanottua juutalaistyötä, vaikka vuodesta 1977 Israelin valtio kielsi juutalaisten käännyttämisen.

Korvausteologia. Katolisen kirkon keskiajalla virallistama oppi, jonka mukaan Israel tarkoittaa Uuden testamentin mukaan kristikuntaa ja juutalaisilla ei ole enää mitään erityisasemaa Jumalan pelastushistoriassa.

Tempaus. Tempauksella tarkoitetaan tosiuskovaisten taivaaseen ottamista ja poispyyhittynä maallisen maailman kurimuksesta. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Tempaus käynnistää ahdistuksen ajan, josta Johanneksen ilmestyskirjassa kerrotaan ja päättyy Jeesuksen toiseen tulemiseen.

Muistutettakoon vielä, että yllä kuvatut opit eivät ole mitään huomioinkipeiden Uuden Suomen bloggaajien trolleja, vaan kymmenet miljoonat yhdysvaltalaiset (sekä monet eurooppalaiset herätyskristilliset) aikuisten oikeasti uskovat niihin.

Rakas päiväkirja, näin sunnuntain kunniaksi aloin miettimään Suomen kuvalehden päätoimittajan ja teologian maisteri Tapani Ruokasen hiljattain esittämää – mielestäni ristiriitaista – väitettä, että kristinusko ilmoitususkontona olisi epädemokraattinen: ”Uskoa ei voida selittää tyhjäksi tai antaa yhteisen päätöksenteon kohteeksi”. Ruokanen on oikeassa, jos demokratia ymmärretään institutionaaliseksi käytännöksi, jossa päämääränä olisi kompromissi tai demokratia ymmärretään deliberatiivisena eli paras argumentti voittakoon -tyylisesti.

Ruokasen käsitys demokratiasta on kuitenkin varsin rajallinen, tarkemmin hän seuraa vallitsevaa liberaalia käsitystä demokratiasta, jota edustavat mm. sellaiset filosofit kuin John Rawls ja Jürgen Habermas. Tällainen käsitys demokratiasta on kehittynyt yhdessä porvarillisten instituutioiden kanssa.

Vaatimus uskonnon demokratisoimisesta on kuitenkin vain ja ainoastaan ongelmallinen institutionalisoituneelle uskonnolle, toisin sanoen kirkolle. Se tarvitsee ajatuksen Jumalasta transsendenttina säilyttääkseen valtansa, monopolisoidakseen ilmoituksen tulkinnan. Esimeriksi Suomen evankelisluterilainen kirkon elinehto on se, että ilmoitusta ei demokratisoida edes nyt kun 2000-luvulla immanenssin taso on kohtaamassa transsendentin tai kuten Karl Marx on asian ilmaissut: tilanteessa, jossa ”porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta”.

Sen sijaan jos Jumala ja uskonto ymmärretään immanenttina, ei ilmoitus ja demokraattisuus ole ristiriidassa keskenään. Kristikunnan historia tuntee tällaisia liikkeitä. Yksi mielenkiintoisimmista näistä oli 1600-luvulla Englannin sisällissodan aikana vaikuttanut kristillistä kommunismia edustaneet diggersit, jotka unelmoivat maaseudun yksinkertaisesta elämästä ilman aatelistoa ja papistoa, joka tulkitsisi heidän puolestaan Raamattua ja hoitaisi suhteita yläkertaan ja kuin vastapalvelukseksi määräilisivät heitä.

Tunnetusti diggerseille kävi huonosti, vaikka he olivat sisällissodassa voittajien, eli Oliver Cromwellin johtamien puritaanien, puolella. He olivat anarkistisuudessaan vaarallisia nousevalle porvaristolle ja valtaa pitävien kirkolle radikaaleine ajatuksineen. (Viimeisessä Politiikka-lehdessä on muuten erinomainen Mikko Jakosen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee Thomas Hobbesin ehdottamaa ”yliopistouudistusta” uskonnollisen moninaisuuden ja demokratian kitkemiseksi. Se kun johtaa Hobbesin mukaan niin uskonnolliseen kuin maanpäälliseen anarkiaan.)

Liikkeen hajottua osa diggerseistä liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Ystävien uskonnollisena seurana eli tuttavallisemmin kveekareina. Uskonnollisen vainon jatkuessa Englannissa, he lähtivät meren yli ja olivat perustamassa Pennsylvanian osavaltiota, josta löysivät viimein turvapaikan. Kveekareille – toisin kuin Ruokaselle – demokratia ja henkilökohtainen usko eivät näyttäisi olevan ristiriidassa keskenään: jokainen voi kokea Jumalan läsnäolon ilman välikäsiä tai sakramentteja. Jumalanpalveluksen sijaan kveekarit kokoontuvat eräänlaisiin raamattupiireihin, joissa jokaisella on yhtäläinen puheoikeus eikä kenenkään tulkintaa Raamatusta tai kokemusta Jumalasta aseteta toisen edelle.

Demokraattisuudesta johtuen kveekareille sellaiset enemmän tai vähemmän ajankohtaiset kysymykset kuin feminismi tai homoseksuaalisuus eivät ole olleet yhtä ongelmallisia kuin esimeriksi luterilaiselle kirkolle. Itse asiassa kveekarit ovat olleet merkittäviä tekijöitä yhdysvaltaisessa naisasialiikkeessä, homojen ja lesbojen oikeuksia ajavissa liikkeessä, rasismin vastaisessa liikkeessä ja ennen kaikkea rauhanliikkeessä. Kveekareille ominaista on pasifismi ja kieltäytyminen valan vannomisesta.

Yritän siis sanoa: vaikka kapitalismi tuhoaa kaiken pyhänä pidetyn, ei se tarkoita ihmisten uskonnollisuuden tai edes kristinuskon loppua sinänsä, vaan transsendentin horisontin katoaminen on ongelma vain ja ainoastaan autoritaariselle ja hierarkkiselle kirkkojärjestykselle.

Toisaalta historiankulku ei ole lineaarinen. On sosiaalipsykologisesti ymmärrettävää, että varsinkin maailman muuttuessa nopeasti ympärillä monet ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi vain sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä, jossa heidän puolestaan tulkitaan ilmoitusta ja sanotaan mitä pitää tehdä tämänpuoleisessa että ansaitsisi pelastuksen, eikä tarvitse ajatella itse oikeaa ja väärää, olla eettinen subjekti. Niin ikään eivät narsismiin taipuvaiset uskonnolliset johtajat halua vapaaehtoisesti luopua vallastaan. Tästä syystä en usko, että kveekareihin (tai johonkin vastaavaan uskonnolliseen liikkeeseen) tulee ryntäystä, vaikka se sopii yhteen nykykapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan demokraattisuuden kanssa korostaen ihmisten minätekniikkojen moneutta kuin nenä päähän.

Rakas päiväkirja, olen huvittuneena seurannut sivusta Vapaa-ajattelijain liiton keskinäisiä kähinöitä. En tiedä onko analyysini oikea, että tällä hetkellä kyseinen firma on frakmentoitunut ainakin kolmeen eri lahkoon: naturalisteihin, vanhoihin marxilaisiin ja islamofobeihin. Näistä ensimmäiset ovat uudensukupolven järkivihreitä, joiden uskontokritiikki ponnistaa popperilaisesta tiedekäsityksestä (ja jota voidaan pitää niin sanotun uusliberalistisen ideologian ilmentymänä tiedepuheessa). Marxilaista uskontokritiikkiä olenkin jo käsitellyt aikaisemmin. Siinä ei yritetä luonnontieteisiin vetoamalla kumota uskontojen nimissä ilmaistuja väitteitä, vaan nähdään uskonto yhteiskunnallisena ilmiönä ja vakavasti otettavana haasteena.

Viimeksi mainitut ovat taasen epämääräinen porukka, joka osin on päällekkäinen ensimmäisenä mainitun kanssa, mutta haluavat väitellä helluntailaisten kreationistien sijasta islamia tunnustavien kanssa. Mutta koska Suomessa on muslimeja niin vähän, täytyy heidän saadakseen huomiota ja päteäkseen rakentaa olkinukkeja interwebin ihmeellisessä maailmassa ja yrittää kumota niitä faktojen sijasta (kuten itsekin teen tässä kirjoituksessa).

Hiljattain eronnut vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jussi K. Niemelä on erinomainen esimerkki tällaisesta hybridistä. Hänen uransa järjestön puheenjohtajana kaatui nähtävästi siihen, että hänen ei onnistunut savustamaa vanhoja marxilaisia ulos järjestöstä, vaan nämä ryhmittäytyivät vastaiskuun järjestön edellisen toiminnanjohtajan erottamisen jälkeen. Sama koitui nähtävästi järjestön uuden toiminnanjohtajan kohtaloksi, myös hän lähti ovet paukkuen. Yleensä en vanhoja marxilaisia sympatisoi, mutta tässä tapauksessa kyllä. Tilanne Vapaa-ajattelijoissa saa hymyn huulille. Sitä paitsi marxilainen uskontokritiikki on osuvampaa, pätevämpää ja merkityksellisempää kuin naturalistinen lähestymistapa uskontoihin.

Islamofobit kyselevät joskus, miksi marxilaisessa uskontokritiikissä ei sanota mitään islamista. Syy on yksinkertainen: Karl Marx oli ennen kaikkea G. W. F. Hegelin kriitikko ja Hegelin metafysiikka perustuu enemmän tai vähemmän kristilliselle kolminaisuusopille. Hegelillä kun absoluuttinen henki vasta puhaltaa eloon tai mahdollistaa subjektin tulemisen lihaksi, substanssista tai Jumalasta erottautumisen. Tunnetusti substanssi tai luonto on Hegelille teesi ja subjekti tai ihmisenpoika antiteesi, joka tuhoaa luonnon ja luo synteesinä ihmiskunnan kulttuurihistorian huipentuen absoluuttisessa pyhässä hengessä eli porvarillisessa valtiossa. Hegel kritisoi esimeriksi Baruch Spinozaa siitä, että hänen metafyysisestä monismistaan puuttui henki. Ilman pyhää henkeä subjekti ei kykene erottautumaan substanssista, identiteetti, liike ja historia ovat Hegelin mukaan spinozalaisuudessa näennäisiä. Hegel oli tunnetusti luterilainen, Spinoza juutalaisesta seurakunnasta erotettu, Marx niin ikään juutalaisen kasvatuksen saanut. Hegelin metafysiikan ja kolminaisuusopin tiedostaminen auttaa ymmärtämään (ainakin) kahta ajankohtaista kysymystä:

(1) Marxilaisuudessa ei olla kiinnostuneita islamista, koska se ei ole sen mielenkiintoisempi uskonto kuin vaikkapa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko ajatellen sitä metafysiikkaa, jolle porvarillinen eurooppalainen valtio-oppi perustuu.

(2) Pohjois-Korea juche-aatteineen ei niinkään perustu Marxin filosofialle kuin Hegelin kautta kristilliselle kolminaisuusopille. Pohjois-korea kun on malliesimerkki hegeliläisestä valtiosta absoluuttisena henkenä. Tosin niin on Suomikin alun perin siinä määrin kun Suomen valtiota voi pitää nuorhegeliläisen J. V. Snellmannin luomuksena. Absoluuttista henkeä vaan kutsutaan nykyään isänmaaksi ja sen kuvitteellisen tahdon sokeaa noudattamista isänmaallisuudeksi.

Rakas päiväkirja, Patmos lähetyssäätiön tuottama Ristitulta radio-ohjelma on kieltämättä yksi eetterin mielenkiintoisimmista keskusteluohjelmista. Se luo oivan kontrastin valtamedian uutisointiin tuoden perustellun tai ainakin omista lähtökohdistaan ymmärrettävän, eli herätyskristillisen, näkökulman siihen, miten maailma makaa. Ristitulen tapa käsittää päivänpoliittisia kysymyksiä auttaa ymmärtämään esimeriksi Yhdysvaltojen poliittista todellisuutta. Siellä kun monet seuraavat ainoastaan tai lähes ainoastaan herätyskristillisiä radio- tai tv-kanavia luoden poliittiset näkemyksensä niiden tuottaman uutisvirran perusteella (mitä ei aina ymmärretä täällä sekularisoituneessa eli protestanttisessa Euroopassa)

Ristitulen toimittajat, Petri Mäkilä ja Pasi Turunen, ansaitsevat kiitosta myös siitä, että he onnistuvat haalimaan ohjelmaan aikuisten oikeasti mielenkiintoisia tai ainakin vaihtoehtoisia näkökulmia esittäviä ihmisiä ja käymään keskustelua syvemmällä tasolla kuin usein niin sanotussa valtamediassa tehdään.

Ristitulta -ohjelmassa kiehtoo ennen kaikkea politiikan ja uskonnon häpeilemätön yhdistäminen (mikä ainakin minua Baruch Spinozan teokseen Tractatus theologico-politicus tutustumisen jälkeen on oudosti kiehtonut). Hyvänä esimerkkinä tästä on lähetys elokuun lopulta. Sen lisäksi, että siinä ohjelman ensimmäisellä puoliskolla – allekirjoittaneenkin heinäkuussa käsittelemä – Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maaselkä puhuu suunsa puhtaaksi, niin jälkimmäisellä puoliskolla Mäkilä ja Turunen haastattelevat teologian tohtori ja dosentti Juha Ahviota. Hänen onnistuu haastattelussa (tai paremminkin monologissaan) käsitteellistämään politiikka konservatiivien ja kulttuurimarxismin väliseksi kamppailuksi antaen tälle eskatologisen pohjavireen. Pessimismiin taipuvaisten vasemmistolaisen olisikin hyvä kuunnella Ristitulta koska se antaa toivoa ja merkityksellisyyttä omalle arkiselle aherrukselle: Ahvion analyysin mukaan marxilaisuus on ollut sittenkin voitokas!

Ahvion tilanneanalyysin lähtökohtana on se, että ilmiö, josta hän käyttää nimitystä kulttuurimarxismi ja johon hän laskee kuuluvan mm. Antonio Gramscin teorioineen hegemoniasta, syntyi perinteisen marxismin kriisistä Ensimmäisen maailman sodan jälkeen kun työväenluokka ei noussutkaan Euroopassa papistoa, kuninkaita ja keisareita vastaan (paitsi Venäjällä, missä Marxin teorian mukaan näin ei taasen pitänyt tapahtua kapitalististen tuotantosuhteiden alikehityksestä johtuen). Länsi-Euroopassa aseellisen vallankumousten epäonnistuttua vasemmisto on keskittynyt – Ahvion sanojen mukaan – hapattamaan sisältä päin konservatiivisia instituutioita: kotia, uskontoa ja isänmaata. Saksasta Yhdysvaltoihin natseja pakoon lähteneet Frankfurtin koulukuntalaiset yhdistivät ateisti-Freudia ateisti-Marxin ajatuksiin luoden pohjan 1960-luvun opiskelijaradikalismille, uusvasemmiston nousulle ja seksuaalivähemmistöjen liikkeille esittäen väitteen, että fascismi oli seurausta porvarillisen perhe-elämän tukahduttamista seksuaalisista patoumista.

Ahvion mukaan ajatus tukahdutetusta seksuaalisuudesta heijastuu nykyisissä vaatimuksissa sukupuolineutraalista avioliitosta, vapaasta abortista – Suomessa, toisin kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa abortti ei ole vapaa – ja eutanasiassa eli armomurhassa. Niin ikään käsitys siitä, että biologinen sukupuoliero olisi luonnoton ja sukupuolten välillä ei pitäisi olla selkeää työnjakoa tai sukupuoli olisi ”sosiaalinen konstruktio”, on Ahvion mielestä seurasta kulttuurimarxismista. Jos ja kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään ja heprealais-kristilliset (sic) arvot kyseenalaistetaan, myös vallitsevat tuotantosuhteet ja kapitalistinen talousjärjestelmä on helppo kumota ja siirtyä sosialismiin kuin huomaamatta.

Se, että onko Ahvion povaama sosialistinen vallankumous lähellä, riippuu siitä miten hegemonian käsite ymmärretään. Chantal Mouffe on esittänyt Gramscin käyttäneen hegemoniaa kahdessa toisensa poissulkevassa merkityksessä. Transformatiivinen hegemonia on ominaista porvaristolle poliittisissa ja taloudellisissa kriiseissä. Sitä harjoittamalla se pyrkii hallitsemaan kulloistakin tilannetta. Esimerkkinä voidaan käyttää sitä, kuinka Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ryntäsivät pelastamaan Kreikkaa myöntämällä sille lisää lainaa eikä suinkaan laittamalla kriisin aiheuttaneita liikepankkeja poikki ja pinoon. Euroopan veronmaksajat joutuvat maksamaan valtavia summia siitä, että pankit eivät kaatuisi ja kapitalistiset tuotantosuhteet vaarantuisi. Mitään todellisia uudistuksia, jotta maailmanlaajuinen finanssikriisi ei pääsisi uusiutumaan – seuraavaa lamaa on jo ennustettu parin vuoden päähän – , ei ole tehty koska sen syihin puuttuminen johtaisi koko talousjärjestelmän remonttiin.

Sen sijaan proletariaatti on pyrkinyt laajentamaan demokratian kenttää ja politisoimaan institutionalisoituneita valtarakenteita ekspansiivisen hegemonian avulla. Sukupuolineutraali avioliitto voidaan tietyin varauksin ymmärtää ekspansiivisen hegemonian harjoittamiseksi. Porvarillinen avioliittoinstituution alaa laajennetaan siten, että se menettää merkityksensä. Jos edellinen päättelyketju pitää paikkansa, Ahvio on oikeassa puhuessaan kulttuurimarxismin pyrkimyksestä hapattaa konservatiiviskristilliset arvot.

Ongelmallisen Ahvion tulkinnasta tekee kuitenkin se, että ensinnäkin enemmistö, ei ainoastaan viimekesäisen Kokoomuksen puoluekokouksen jäsenistä, vaan suomalaisista ylipäätään olisi tällöin kulttuurimarxilaisia. Toiseksi Ahvio ei ota huomioon siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan: enemmistö Kokoomuksen puoluekokouksessa ei suinkaan äänestänyt sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta sen takia, että se kyseenalaistaisi porvarillisen perhekäsityksen, vaan siksi, että homoseksuaalisuus sellaisena kuin se meille mediassa esitetään on nykyään elimellinen osa biovallan käytäntöjä. 1900-luvun alussa kapitalistiset tuotantosuhteet markkinoita laajentaakseen ja nuoria kansallisvaltioita palvellakseen tarvitsivat nopeaa väestönkasvua ja ihmisten seksikäyttäytymistä ohjatakseen homoseksuaalisuus kriminalisoitiin ja abortin saantia tai ”enkeleiden tekemistä” vaikeutettiin.

Sen sijaan nyt 2000-luvulla kontrolliyhteiskunnassa markkinat panostavat määrän sijasta laatuun, moninaisiin – Gilles Deleuze sanoisi molekulaarisiin – kulutustottumuksiin ja -tapoihin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset queer-identiteetit enemmänkin palvelevat kapitalismia kuin kyseenalaistavat sen. Sen sijaan herätyskristillisyydestä on tullut kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamiselle tarpeetonta. Konservatiiviskristillisiä arvoja ei uhkaa mikään kulttuurimarxismi vaan kapitalismi, jota se on ollut itse luomassa.

Seuraava sivu »