Ahviksen tulkinta presidentivaaleista

Rakas päiväkirja, uskonsisarten viettelijänä ja saatananpalvonnan asiantuntijana tunnetun Leo Mellerin toveri, teologian dosentti Juha Ahvio, eli tuttavallisemmin Ahvis, ei petä koskaan kuulijoitaan. Hän on samanlaisia huumorimiehiä kuin esimerkiksi hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho.

Ahvis on nykyään Suomen Siionin yksi keskeisimmistä – Antonio Gramscin käsitteitä lainaten – orgaanisista intellektuelleista. Hänen tehtävänään on poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen; toveri Mellerin profetioiden kansantajuistaminen sekä sitominen ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Helluntailaisilla ja herätyskristillisillä piireillä yleensäkin on ollut tunnetusti vaikeuksia löytää paikkaansa maailmassa sitten Niilo Yli-Vainion ja Neuvostoliiton. Kun Berliinin muuri romahti ja suurta herätystä ei koetukkaan Itä-Euroopassa, niin herätyskristillisiltä piireiltä on puuttunut hyvä vihollinen, kokemus suureen kertomukseen kuulumisesta. Islamofobiastaakaan herätyskristilliset piirit eivät ole saaneet nostetta, koska edellä mainitun Halla-ahon on onnistunut Suomessa ulkomaisia esimerkkejä seuraten maallistamaan eskatologinen diskurssi niin sanotuksi maahanmuuttokritiikiksi ja nousemaan sen siivillä eduskuntaan.

Esimerkiksi tässä pätkässä Ahvis yrittää kaikkensa tehdäkseen hiljalleen käydystä presidentinvaaleista hyvin ja pahan välisen kamppailun, sijoittaakseen sen osaksi Kristuksen ja Antikristuksen sotaa. Hänen väitteensä ovat: (1) Sauli Niinistö on hyvä ”amerikkalaistyylinen” konservatiivi; (2) vasemmistoliitto on marxilainen rautanyrkki; (3) Pekka Haavisto on väärä voideltu ja huijasi äänestäjiään käymällä Viitasaaren helluntaiseurakunnan pihassa.

Vaikka olen joskus kehunut Ahviksen näkemysten selkeyttä ja kirkkautta, nyt ei tarvitse olla politiikan tutkija kyetäkseen sanomaan, että Ahvis epäonnistuu vastakkainasettelun luomisessa tai antamaan herätyskristillisille piireille kokemuksen siitä, että he ovat osa suurta kertomusta hyvän ja pahan taistelussa, subjekteja.

(1) Niinistön väittäminen hyväksi ”amerikkalaistyyliseksi” konservatiiviksi on yhtä rehellistä kuin uskotella terveydenhuoltouudistuksen Massachusettsissa toteuttaneen Mitt Romneyn edustavan Barack Obaman terveydenhuoltouudistusta vastustamaan syntynyttä teekutsuliikettä. Niinistö ei ollut siksi ylivoimainen, että olisi ollut presidentinvaaleissa äärimmäisellä oikealla tai edustanut konservatiivisia arvoja (kuten Timo Soini tai Sari Essayah) vaan siksi, että hän oli keskellä (on sanonut jatkavansa Tarja Halosen linjaa). Haaviston oli tästä syystä mahdotonta haastaa häntä alun alkaenkaan. Niin ikään vaatii aikamoista tulkintaa tehdä Niinistöstä euroskeptinen globalisaatiokriitikko. Ahviksen kansallisvaltioon ja neuvostoliitonaikaiseen suljettuun talouteen kohdistama nostalgia sopisi enemmänkin kuvaukseen SKP:stä kuin 2000-luvun kokoomuksesta.

(2) Ahviksen näkemys, että vasemmistoliitto olisi marxilainen rautanyrkki ja puolueella olisi vieläpä vaikutusvaltaa kokoansa enemmän, on kieltämättä kiihottava, mutta toiveajattelua – vasemmistolaisten mielestä – valitettavasti.

(3) Haaviston tai vihreiden väittäminen vasemmistolaiseksi ei ole kovin omaperäistä, mutta sillekään väitteelle ei löydy mitään empiiristä katetta. Viimeksi tänään Heidi Hautala toisti näkemyksensä Finnairin yksityistämisestä, jota SDP:n ja vasemmiston ministerit vastustavat. Viime vuosina saa etsiä kysymystä, jossa vihreät olisivat asettuneet kokoomuksen sijasta vasemmiston rinnalle hallituksessa tai kaupunginvaltuustoissa.

Ahvis yrittää väkisin vääntää amerikkalaisia esikuviaan toistaen vasemmisto vs. oikeisto -akselin liberaali vs. konservatiivi -akseliksi. Oikeistolainen olisi siis sama kuin konservatiivi ja vasemmistolainen sama kuin liberaali. Haluaisin tietää minne Ahvis sijoittaisi poliittisella kartallaan vaikkapa teologian ylioppilas Josif Stalinin. Onko hän liberaali vai konservatiivi, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

 

Herätysliikkeiden terrori ja synteihin sitominen

Rakas päiväkirja, Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokousvaalit järjestettiin allekirjoittaneen syntymäpäivänä, saavutin 13. päivänä helmikuuta hobittien täysi-ikäisyyden. Kirkolliskokoukseen valittiin 64 maallikkojäsentä ja 32 pappisjäsentä vuonna 2010 valittujen seurakuntaneuvostojen toimesta.

Politiikan tutkijana katsoessani vaalien tulosta Kotimaa 24 sivuilta, mieleeni muistuu se, kuinka kirkon ongelmat eivät ole niinkään teologisia kuin demokraattisia.

Viime seurakuntavaaleissa ääntänsä vain noin joka kuudes äänioikeutettu, mistä on seurannut se, että pienten piirien mutta aktiivisten ja skismaattisten herätysliikkeiden on onnistunut seurakuntaelämässä pimentää evankeliumin kirkkaus ja himmentää järjen valo. Herätysliikkeisiin kuulumattomat seurakuntalaiset ovat tunteneet voimattomuutta ja monet ovat hylänneet isiensä kirkon surullisin mielin.

Tällaisessa tilanteessa mielestäni – ainakin hetkellistä – toivoa ja uskoa toisi vahvempi vastakkainasettelu, eli politiikka.

Jo sillä, että ehdokkaat pelaisivat avoimin kortein ja kertoisivat näkemyksensä ennen vaaleja keskeisistä teologisista kysymyksistä olisi suuri seurakuntaelämää tervehdyttävä vaikutus. Tiedotusvälineet kykenisivät rakentelemaan mielenkiintoisia vastakkainasetteluita kuin presidentinvaaleissa: seurakuntavaalien äänestysprosentti nousisi; kotisiion kokisi herätyksen. Nykyisessä tilanteessa seurakuntaelämää ei-ammatikseen seuraavat eivät osaa päätellä vaalien ehdokaslistojen nimistä mitä suuntausta mitkäkin listat edustavat, puhumattakaan yksittäisten ehdokkaiden näkemyksistä, kuinka he ymmärtävät hyvän ja pahan, oikean ja väärän.

Mutta juuri tätä herätysliikkeiden terroristit pelkäävät.

Pääkaupunkiseudulla syntyi viime seurakuntavaaleissa vastakkainasettelua ja se tervehdytti heti seurakuntaelämää. Helsingin hiippailukunnan alueelta, ei ainoastaan lähes puolet kirkolliskokoukseen valituista on Tulkaa kaikki -listalta, vaan pääkaupunkiseudun paikallisseurakunnat ovat vihdoin alkaneet puuttumaan eräisiin herätysliikkeisiin sitomalla ne synteihin kuin kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki yrittäen pelastaa Suomen evankelisluterilainen kirkko antikristuksen palvojilta.

 

Minne menee helluntailaisten Suomi?

Rakas päiväkirja, olen aikaisemminkin kirjoittanut teologian dosentti Juha Ahviosta sekä Ristitulta -ohjelmasta, joka on suosikkiradio-ohjelmiani yhdessä Totuusradion kanssa niin sanottujen valtamedioiden ulkopuolella. Kuuntelin lokakuun ensimmäisen ohjelman vasta tänään ja sen jälkipuoliskolla toimittajat Pasi Turunen ja Petri Mäkilä haastattelevat Ahviota tämän uudesta pamfletista Minne menet Suomi.

Mielestäni Ahviolla on varsin hauskoja vaikkakaan ei mitenkään originelleja näkemyksiä siihen, kuinka maailma makaa. Hän toistaa Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston teesejä – samalla tavoin kuin joku Jussi Halla-aho lainaa väittämänsä ulkomaalaisten antijihadistien blogeista – pyrkien rakentamaan suurta kertomusta kuulijoilleen tai lukijoilleen, kuinka jokaisen kristityn pitää olla poliittisesti valveutunut eli ajateltava kuin Leo Meller ja ystävät – tai ainakin sinne päin.

Kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion viime eduskuntavaaleissa ja helluntailaisuus on käsittääkseni ajautunut pienoiseen sisäiseen skismaan liikkeen rekisteröidyttyä uskonnolliseksi yhteisöksi tai kirkoksi. Herätyskristillisyydeltä on myös puuttunut ”hyvä vihollinen” Neuvostoliiton romahdettua. Radio-ohjelmasta sai käsityksen, että pamfletissa Ahvio pyrkii lämmittelemään perussuomalaisten vaalivoitolla herätyskristillisiä piirteitä: antamaan lupauksen muutoksen mahdollisuudesta nähden perussuomalaiset ”Suomen teekutsuliikkeenä” ja sosiaalidemokraatit yhteiskunnan vihollisena numero yksi kuin Anders Behring Breivik konsanaan.

Ahvio varmasti tietää, mutta tarkoituksella unohtaa, että perussuomalaiset ovat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin oikealla talous- ja sosiaalipoliittisesti. He kannattavat autoritaarista sosiaalivaltiota. Tämän osoittaa viime viikolla julkistettu perussuomalaisten varjobudjetti, joka oli, ei ainoastaan sosiaalidemokraattinen, vaan suorastaan kansandemokraattinen – lukuun ottamatta kristillisille piireille tärkeiden kehitysapumäärärahojen leikkausehdotusta.

Radio-ohjelmasta jäikin hyvin paradoksaalinen kuva. Ahvion mielestä Suomi on ollut joskus kristillinen kansakunta (kristillisestä kansakunnasta puhuminen itsessään on jo amerikkalaista poliittista jargonia), mutta ei ole sitä enää. Samaan hengenvetoon hän väittää, että kristinusko on Suomessa ymmärretty liian pietistisesti, millä hän nähtävästi haluaa antaa ymmärtää, että politiikka ja uskonto ovat väärällä tavalla erotettu toisistaan sementoimalla luterilaisen kirkon valta-asema. Toisin sanoen, kyseenalaistamalla Suomen evankelisluterilaisen valtiokeskeisen teologian hän haluaisi pelastaa Suomen kristillisenä kansakuntana.

Ahvion sisällöllisiä väittämiä mielenkiintoisempia onkin se, että hän ei lainkaan pyri itsetietoisuuteen, ottamaan etäisyyttä näkemyksistään.

Väitän, että Ahvio ja hänen edustama yhdysvaltalaisperäinen herätyskristillisyys hiljattain keksittyine Raamatun tulkintoineen ja painotuksineen sekä sotkeutumisineen maalliseen regimenttiin, on hyvin postmoderni ilmiö. Ahvio edustaa sitä, mitä hän on vastustavinaan. Liberaalia hallintamentaliteettia seuraten hän haluaa heikentää kansallisvaltiota sekä niitä kurinpidollisia valtiokeskeisiä instituutiota, jotka ovat tuottaneet suomalaista yhtenäiskulttuuria, mies- ja naiskansalaisuuden normia. Tällaisia instituutiota ovat olleet mm. sosiaalipolitiikka sekä luterilainen kansankirkko verotusoikeuksineen. Tilalle Ahvio näyttäisi tarjoavan pirstaleisia pienyhteisöjä, epämääräisiä herätysliikkeitä ja lopunajan odotusta.

 

Kristillinen oikeisto – lyhyesti

Rakas päiväkirja, olen tässä lukenut kirkkohistorioitsija Markku Ruotsilan kirjaa Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto. Teos olisi liian laaja käsiteltäväksi edes pintapuolisesti tässä ja nyt, puhumattakaan siitä, että käsittelisin sen sovelluksia nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa. Vaikka teos ei ole kuin kolmen vuoden takainen, puhe Yhdysvaltojen kristillisestä oikeistosta on vähentynyt Barack Obaman tultua valituksia Yhdysvaltojen presidentiksi.

Ruotsila puhuu teoksen viimeisillä sivuilla siitä, että kristillisen oikeiston sijasta Yhdysvalloissa kristillinen vasemmisto olisi vahvistumassa. En ole varma, pitääkö tämä paikkansa. Sen sijaan on selvää, että esimeriksi teekutsuliikkeessä näkyy kristillisen oikeiston vaikutus jalostuneessa muodossa. Niin ikään on ilmiselvää, että eurooppalaiset islamofobiset poliitikot ovat saaneet vaikutteita Yhdysvaltojen kristillisen oikeisto tavasta käsitteellistää kansainvälistä politiikkaa. Eurooppalaiset oikeistoradikaalit tosin pyrkivät kieltämään tai salaavat tulkintansa uskonnollisen luonteen niin sanotulta suurelta yleisöltä (jottei heitä ihan hulluina pidettäisi).

Seuraavassa muutamia Ruotsilan esittelemiä oppeja lyhyesti esiteltynä, allekirjoittaneen kommentaareilla.

Antikristus. Luther katsoi paavin olevan antikristus ja tämä näkemys oli hyväksyttiin yleisesti protestanttisuudessa. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto kuitenkin 1900-luvulla ymmärsin ensin Kansanliiton ja sitten YK:n antikristukseksi vastustaen näitä kaikissa muodoissa koska ne pyrkivät rakentamaan ”uuden maailmajärjestyksen”. 2000-luvulle tultaessa dispensationalismissa Euroopan unioni tai Naton eurooppalaiset jäsenmaat on tulkittu antikristukseksi. Viime vuosina on keksitty, että Luther olisi puhunut läntisen antikristuksen, paavinvallan, lisäksi myös itäisestä antikristuksesta, islamista.

Babylon. Dispensationalistit vastustivat ensimmäistä persianlahdensotaa koska katsoivat YK:n edustavan antikristusta ja Yhdysvaltojen johtamien monikansallisten joukkojen kokoamisen Kuwaitiin olevan kuin pyrkimys pystyttää Babylonin torni uudelleen Kaksoisvirranmaahan. Babylonian portto kuvasi taasen feminististä Raamatun tulkintaa ja ekumeniaa. Syyskuun 11. päivän jälkeen kuitenkin Irak tulkittiin Babylonian porttona, johtavana islamilaisena valtiona, jonka puoleen antikristus kääntyisi varustautuen Gogin ja Magogin sotaan. Tästä syystä vuonna 2003 kristillinen oikeisto tuki hyökkäystä Irakiin – dispensationalistit tulkitsivat sen Gogin ja Magogin sodan ensinäytökseksi, jossa Yhdysvallat saisi ja voisi olla vielä mukana ennen kuin tosikristityt tempautuisivat taivaaseen – , mutta ei halunnut sijoittaa maan jälleenrakentamiseen: se kun palvelisi antikristusta.

Dispensationalismi. Tämän mukaan Raamatun lopunaikoja koskevat ennustukset ovat vasta tulossa. Nimi dispensaatio viittaa seurakunnan aikaan, joka on Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen paluunsa välissä. Tuona aikana on mahdollista pelastaa vain pieni joukko tosiuskovaisia, jotka tempautuvat taivaaseen vähän ennen Kristuksen paluuta. Kun oikeat kristityt on temmattu taivaaseen, dispensationalistien mukaan Jumala alkaa toimia messiaaniseen uskoon palaavien juutalaisten kautta. Maanpäällisessä tuhatvuotisessa valtakunnassa kaikki valta kuuluu juutalaisille, joita temmatut kristityt auttavat taivaasta käsin.

Dominioteologia. Käsitys, jonka mukaan kristittyjen on luotava maailmanvalta. Se on teologisesti vastakkainen dispensationalismille koska katsoo, että suurin osa profetioista tai Johanneksen ilmestyksistä on jo toteutunut, antikristus on voitettu. Dominioteologian kannattajien mukaan Raamatun lakipykälät on laitettava täytäntöön koko maapallolla, ei siksi, että ne itsessään olisivat tie pelastukseen, vaan koska se on Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan tahto. Jeesus voi tehdä paluun vasta kun kaikki maailman ihmiset on käännytetty kristityiksi.

Fundamentalismi. Tunnustuksellisista kalvinisteista ja herätyskristillisistä (helluntailaisista) koostunut protestiliike 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Kumpikin ryhmä pyrki erottamaan kirkosta ne modernistit, jotka eivät enää tulkinneet Raamattua niin kuin fundamentalisteiksi itseään kutsuvat olisivat halunneet ja korostaneet henkilökohtaisen uskoontulon merkitystä. Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto, erottautuen mm. vapaamielisimmistä kristityistä sekä kristillisestä vasemmistosta, haluaisi kutsuttavan edelleen itseään fundamentalisteiksi, mutta eivät kehtaa koska sanan hyvyyden ovat nykyään kaikenmaailman jumalankieltäjät ja vapaamieliset kristityt hapattaneet tarkoittamaan jotain kielteistä.

Gogin ja Magogin sota. Kristittyjen tempausta seuraa lopunaikojen sota, Venäjän (Gog) ja islamilaisten maiden (Magog) käydessä yhdessä – kylmänsodan aikana Neuvostoliitto riitti yksin viholliskuvaksi, mutta nykyään dispensationalisteille tarpeeksi uskottava vihollinen ovat vain Venäjä ja islamilaiset maat yhdessä – Israelin kimppuun. Euroopan unioni jäsentyy antikristuksen synnyttäväksi suurvallaksi. Sen myöhemmin antikristukseksi paljastuva johtaja tekee seitsenvuotisen rauhan Israelin kanssa rynnättyä sen avuksi esimeriksi Naton muodossa. Myöhemmin antikristus luonnollisesti paljastaa todelliset kasvonsa ja pettää Israelin. Yhdysvallat ei tässä vaiheessa kykene auttamaan Israelia koska tempaus on pyyhkäissyt yhdysvaltalaisista kyvykkäimmät, eli fundamentalistit, taivaaseen ja maa on joutunut sekasortoon. Sodan kestettyä kolme vuotta se huipentuu harmageddonin taistelussa, jossa Jeesus tekee paluun ja tuhatvuotien valtakunta saa alkunsa.

Kahden teologian liitto. Sen mukaan on olemassa kaksi Israelia: maallinen ja hengellinen. Ensimmäinen tarkoittaa Israelin valtiota, jälkimmäinen kristikuntaa. Opin mukaan kristittyjen ei tarvitse sittenkään käännyttää juutalaisia, vaan Jumala on varannut heille maanpäällisen Israelin ja kristittyjen on puolustettava sen olemassaoloa ja harjoittamaa politiikkaa viimeiseen asti. Varsin kätevä oppi kristityille järjestöille, jotka haluavat edelleen tehdä niin sanottua juutalaistyötä, vaikka vuodesta 1977 Israelin valtio kielsi juutalaisten käännyttämisen.

Korvausteologia. Katolisen kirkon keskiajalla virallistama oppi, jonka mukaan Israel tarkoittaa Uuden testamentin mukaan kristikuntaa ja juutalaisilla ei ole enää mitään erityisasemaa Jumalan pelastushistoriassa.

Tempaus. Tempauksella tarkoitetaan tosiuskovaisten taivaaseen ottamista ja poispyyhittynä maallisen maailman kurimuksesta. Se voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Tempaus käynnistää ahdistuksen ajan, josta Johanneksen ilmestyskirjassa kerrotaan ja päättyy Jeesuksen toiseen tulemiseen.

Muistutettakoon vielä, että yllä kuvatut opit eivät ole mitään huomioinkipeiden Uuden Suomen bloggaajien trolleja, vaan kymmenet miljoonat yhdysvaltalaiset (sekä monet eurooppalaiset herätyskristilliset) aikuisten oikeasti uskovat niihin.

 

Kristinusko olemukseltaan epädemokraattinen?

Rakas päiväkirja, näin sunnuntain kunniaksi aloin miettimään Suomen kuvalehden päätoimittajan ja teologian maisteri Tapani Ruokasen hiljattain esittämää – mielestäni ristiriitaista – väitettä, että kristinusko ilmoitususkontona olisi epädemokraattinen: ”Uskoa ei voida selittää tyhjäksi tai antaa yhteisen päätöksenteon kohteeksi”. Ruokanen on oikeassa, jos demokratia ymmärretään institutionaaliseksi käytännöksi, jossa päämääränä olisi kompromissi tai demokratia ymmärretään deliberatiivisena eli paras argumentti voittakoon -tyylisesti.

Ruokasen käsitys demokratiasta on kuitenkin varsin rajallinen, tarkemmin hän seuraa vallitsevaa liberaalia käsitystä demokratiasta, jota edustavat mm. sellaiset filosofit kuin John Rawls ja Jürgen Habermas. Tällainen käsitys demokratiasta on kehittynyt yhdessä porvarillisten instituutioiden kanssa.

Vaatimus uskonnon demokratisoimisesta on kuitenkin vain ja ainoastaan ongelmallinen institutionalisoituneelle uskonnolle, toisin sanoen kirkolle. Se tarvitsee ajatuksen Jumalasta transsendenttina säilyttääkseen valtansa, monopolisoidakseen ilmoituksen tulkinnan. Esimeriksi Suomen evankelisluterilainen kirkon elinehto on se, että ilmoitusta ei demokratisoida edes nyt kun 2000-luvulla immanenssin taso on kohtaamassa transsendentin tai kuten Karl Marx on asian ilmaissut: tilanteessa, jossa ”porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta”.

Sen sijaan jos Jumala ja uskonto ymmärretään immanenttina, ei ilmoitus ja demokraattisuus ole ristiriidassa keskenään. Kristikunnan historia tuntee tällaisia liikkeitä. Yksi mielenkiintoisimmista näistä oli 1600-luvulla Englannin sisällissodan aikana vaikuttanut kristillistä kommunismia edustaneet diggersit, jotka unelmoivat maaseudun yksinkertaisesta elämästä ilman aatelistoa ja papistoa, joka tulkitsisi heidän puolestaan Raamattua ja hoitaisi suhteita yläkertaan ja kuin vastapalvelukseksi määräilisivät heitä.

Tunnetusti diggerseille kävi huonosti, vaikka he olivat sisällissodassa voittajien, eli Oliver Cromwellin johtamien puritaanien, puolella. He olivat anarkistisuudessaan vaarallisia nousevalle porvaristolle ja valtaa pitävien kirkolle radikaaleine ajatuksineen. (Viimeisessä Politiikka-lehdessä on muuten erinomainen Mikko Jakosen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee Thomas Hobbesin ehdottamaa ”yliopistouudistusta” uskonnollisen moninaisuuden ja demokratian kitkemiseksi. Se kun johtaa Hobbesin mukaan niin uskonnolliseen kuin maanpäälliseen anarkiaan.)

Liikkeen hajottua osa diggerseistä liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Ystävien uskonnollisena seurana eli tuttavallisemmin kveekareina. Uskonnollisen vainon jatkuessa Englannissa, he lähtivät meren yli ja olivat perustamassa Pennsylvanian osavaltiota, josta löysivät viimein turvapaikan. Kveekareille – toisin kuin Ruokaselle – demokratia ja henkilökohtainen usko eivät näyttäisi olevan ristiriidassa keskenään: jokainen voi kokea Jumalan läsnäolon ilman välikäsiä tai sakramentteja. Jumalanpalveluksen sijaan kveekarit kokoontuvat eräänlaisiin raamattupiireihin, joissa jokaisella on yhtäläinen puheoikeus eikä kenenkään tulkintaa Raamatusta tai kokemusta Jumalasta aseteta toisen edelle.

Demokraattisuudesta johtuen kveekareille sellaiset enemmän tai vähemmän ajankohtaiset kysymykset kuin feminismi tai homoseksuaalisuus eivät ole olleet yhtä ongelmallisia kuin esimeriksi luterilaiselle kirkolle. Itse asiassa kveekarit ovat olleet merkittäviä tekijöitä yhdysvaltaisessa naisasialiikkeessä, homojen ja lesbojen oikeuksia ajavissa liikkeessä, rasismin vastaisessa liikkeessä ja ennen kaikkea rauhanliikkeessä. Kveekareille ominaista on pasifismi ja kieltäytyminen valan vannomisesta.

Yritän siis sanoa: vaikka kapitalismi tuhoaa kaiken pyhänä pidetyn, ei se tarkoita ihmisten uskonnollisuuden tai edes kristinuskon loppua sinänsä, vaan transsendentin horisontin katoaminen on ongelma vain ja ainoastaan autoritaariselle ja hierarkkiselle kirkkojärjestykselle.

Toisaalta historiankulku ei ole lineaarinen. On sosiaalipsykologisesti ymmärrettävää, että varsinkin maailman muuttuessa nopeasti ympärillä monet ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi vain sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä, jossa heidän puolestaan tulkitaan ilmoitusta ja sanotaan mitä pitää tehdä tämänpuoleisessa että ansaitsisi pelastuksen, eikä tarvitse ajatella itse oikeaa ja väärää, olla eettinen subjekti. Niin ikään eivät narsismiin taipuvaiset uskonnolliset johtajat halua vapaaehtoisesti luopua vallastaan. Tästä syystä en usko, että kveekareihin (tai johonkin vastaavaan uskonnolliseen liikkeeseen) tulee ryntäystä, vaikka se sopii yhteen nykykapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan demokraattisuuden kanssa korostaen ihmisten minätekniikkojen moneutta kuin nenä päähän.

 

Vapaa-ajattelijat, marxilaisuus, islam

Rakas päiväkirja, olen huvittuneena seurannut sivusta Vapaa-ajattelijain liiton keskinäisiä kähinöitä. En tiedä onko analyysini oikea, että tällä hetkellä kyseinen firma on frakmentoitunut ainakin kolmeen eri lahkoon: naturalisteihin, vanhoihin marxilaisiin ja islamofobeihin. Näistä ensimmäiset ovat uudensukupolven järkivihreitä, joiden uskontokritiikki ponnistaa popperilaisesta tiedekäsityksestä (ja jota voidaan pitää niin sanotun uusliberalistisen ideologian ilmentymänä tiedepuheessa). Marxilaista uskontokritiikkiä olenkin jo käsitellyt aikaisemmin. Siinä ei yritetä luonnontieteisiin vetoamalla kumota uskontojen nimissä ilmaistuja väitteitä, vaan nähdään uskonto yhteiskunnallisena ilmiönä ja vakavasti otettavana haasteena.

Viimeksi mainitut ovat taasen epämääräinen porukka, joka osin on päällekkäinen ensimmäisenä mainitun kanssa, mutta haluavat väitellä helluntailaisten kreationistien sijasta islamia tunnustavien kanssa. Mutta koska Suomessa on muslimeja niin vähän, täytyy heidän saadakseen huomiota ja päteäkseen rakentaa olkinukkeja interwebin ihmeellisessä maailmassa ja yrittää kumota niitä faktojen sijasta (kuten itsekin teen tässä kirjoituksessa).

Hiljattain eronnut vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Jussi K. Niemelä on erinomainen esimerkki tällaisesta hybridistä. Hänen uransa järjestön puheenjohtajana kaatui nähtävästi siihen, että hänen ei onnistunut savustamaa vanhoja marxilaisia ulos järjestöstä, vaan nämä ryhmittäytyivät vastaiskuun järjestön edellisen toiminnanjohtajan erottamisen jälkeen. Sama koitui nähtävästi järjestön uuden toiminnanjohtajan kohtaloksi, myös hän lähti ovet paukkuen. Yleensä en vanhoja marxilaisia sympatisoi, mutta tässä tapauksessa kyllä. Tilanne Vapaa-ajattelijoissa saa hymyn huulille. Sitä paitsi marxilainen uskontokritiikki on osuvampaa, pätevämpää ja merkityksellisempää kuin naturalistinen lähestymistapa uskontoihin.

Islamofobit kyselevät joskus, miksi marxilaisessa uskontokritiikissä ei sanota mitään islamista. Syy on yksinkertainen: Karl Marx oli ennen kaikkea G. W. F. Hegelin kriitikko ja Hegelin metafysiikka perustuu enemmän tai vähemmän kristilliselle kolminaisuusopille. Hegelillä kun absoluuttinen henki vasta puhaltaa eloon tai mahdollistaa subjektin tulemisen lihaksi, substanssista tai Jumalasta erottautumisen. Tunnetusti substanssi tai luonto on Hegelille teesi ja subjekti tai ihmisenpoika antiteesi, joka tuhoaa luonnon ja luo synteesinä ihmiskunnan kulttuurihistorian huipentuen absoluuttisessa pyhässä hengessä eli porvarillisessa valtiossa. Hegel kritisoi esimeriksi Baruch Spinozaa siitä, että hänen metafyysisestä monismistaan puuttui henki. Ilman pyhää henkeä subjekti ei kykene erottautumaan substanssista, identiteetti, liike ja historia ovat Hegelin mukaan spinozalaisuudessa näennäisiä. Hegel oli tunnetusti luterilainen, Spinoza juutalaisesta seurakunnasta erotettu, Marx niin ikään juutalaisen kasvatuksen saanut. Hegelin metafysiikan ja kolminaisuusopin tiedostaminen auttaa ymmärtämään (ainakin) kahta ajankohtaista kysymystä:

(1) Marxilaisuudessa ei olla kiinnostuneita islamista, koska se ei ole sen mielenkiintoisempi uskonto kuin vaikkapa Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkko ajatellen sitä metafysiikkaa, jolle porvarillinen eurooppalainen valtio-oppi perustuu.

(2) Pohjois-Korea juche-aatteineen ei niinkään perustu Marxin filosofialle kuin Hegelin kautta kristilliselle kolminaisuusopille. Pohjois-korea kun on malliesimerkki hegeliläisestä valtiosta absoluuttisena henkenä. Tosin niin on Suomikin alun perin siinä määrin kun Suomen valtiota voi pitää nuorhegeliläisen J. V. Snellmannin luomuksena. Absoluuttista henkeä vaan kutsutaan nykyään isänmaaksi ja sen kuvitteellisen tahdon sokeaa noudattamista isänmaallisuudeksi.

 

Sukupuolineutraali avioliitto ja kulttuurimarxismi

Rakas päiväkirja, Patmos lähetyssäätiön tuottama Ristitulta radio-ohjelma on kieltämättä yksi eetterin mielenkiintoisimmista keskusteluohjelmista. Se luo oivan kontrastin valtamedian uutisointiin tuoden perustellun tai ainakin omista lähtökohdistaan ymmärrettävän, eli herätyskristillisen, näkökulman siihen, miten maailma makaa. Ristitulen tapa käsittää päivänpoliittisia kysymyksiä auttaa ymmärtämään esimeriksi Yhdysvaltojen poliittista todellisuutta. Siellä kun monet seuraavat ainoastaan tai lähes ainoastaan herätyskristillisiä radio- tai tv-kanavia luoden poliittiset näkemyksensä niiden tuottaman uutisvirran perusteella (mitä ei aina ymmärretä täällä sekularisoituneessa eli protestanttisessa Euroopassa)

Ristitulen toimittajat, Petri Mäkilä ja Pasi Turunen, ansaitsevat kiitosta myös siitä, että he onnistuvat haalimaan ohjelmaan aikuisten oikeasti mielenkiintoisia tai ainakin vaihtoehtoisia näkökulmia esittäviä ihmisiä ja käymään keskustelua syvemmällä tasolla kuin usein niin sanotussa valtamediassa tehdään.

Ristitulta -ohjelmassa kiehtoo ennen kaikkea politiikan ja uskonnon häpeilemätön yhdistäminen (mikä ainakin minua Baruch Spinozan teokseen Tractatus theologico-politicus tutustumisen jälkeen on oudosti kiehtonut). Hyvänä esimerkkinä tästä on lähetys elokuun lopulta. Sen lisäksi, että siinä ohjelman ensimmäisellä puoliskolla – allekirjoittaneenkin heinäkuussa käsittelemä – Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maaselkä puhuu suunsa puhtaaksi, niin jälkimmäisellä puoliskolla Mäkilä ja Turunen haastattelevat teologian tohtori ja dosentti Juha Ahviota. Hänen onnistuu haastattelussa (tai paremminkin monologissaan) käsitteellistämään politiikka konservatiivien ja kulttuurimarxismin väliseksi kamppailuksi antaen tälle eskatologisen pohjavireen. Pessimismiin taipuvaisten vasemmistolaisen olisikin hyvä kuunnella Ristitulta koska se antaa toivoa ja merkityksellisyyttä omalle arkiselle aherrukselle: Ahvion analyysin mukaan marxilaisuus on ollut sittenkin voitokas!

Ahvion tilanneanalyysin lähtökohtana on se, että ilmiö, josta hän käyttää nimitystä kulttuurimarxismi ja johon hän laskee kuuluvan mm. Antonio Gramscin teorioineen hegemoniasta, syntyi perinteisen marxismin kriisistä Ensimmäisen maailman sodan jälkeen kun työväenluokka ei noussutkaan Euroopassa papistoa, kuninkaita ja keisareita vastaan (paitsi Venäjällä, missä Marxin teorian mukaan näin ei taasen pitänyt tapahtua kapitalististen tuotantosuhteiden alikehityksestä johtuen). Länsi-Euroopassa aseellisen vallankumousten epäonnistuttua vasemmisto on keskittynyt – Ahvion sanojen mukaan – hapattamaan sisältä päin konservatiivisia instituutioita: kotia, uskontoa ja isänmaata. Saksasta Yhdysvaltoihin natseja pakoon lähteneet Frankfurtin koulukuntalaiset yhdistivät ateisti-Freudia ateisti-Marxin ajatuksiin luoden pohjan 1960-luvun opiskelijaradikalismille, uusvasemmiston nousulle ja seksuaalivähemmistöjen liikkeille esittäen väitteen, että fascismi oli seurausta porvarillisen perhe-elämän tukahduttamista seksuaalisista patoumista.

Ahvion mukaan ajatus tukahdutetusta seksuaalisuudesta heijastuu nykyisissä vaatimuksissa sukupuolineutraalista avioliitosta, vapaasta abortista – Suomessa, toisin kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa abortti ei ole vapaa – ja eutanasiassa eli armomurhassa. Niin ikään käsitys siitä, että biologinen sukupuoliero olisi luonnoton ja sukupuolten välillä ei pitäisi olla selkeää työnjakoa tai sukupuoli olisi ”sosiaalinen konstruktio”, on Ahvion mielestä seurasta kulttuurimarxismista. Jos ja kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään ja heprealais-kristilliset (sic) arvot kyseenalaistetaan, myös vallitsevat tuotantosuhteet ja kapitalistinen talousjärjestelmä on helppo kumota ja siirtyä sosialismiin kuin huomaamatta.

Se, että onko Ahvion povaama sosialistinen vallankumous lähellä, riippuu siitä miten hegemonian käsite ymmärretään. Chantal Mouffe on esittänyt Gramscin käyttäneen hegemoniaa kahdessa toisensa poissulkevassa merkityksessä. Transformatiivinen hegemonia on ominaista porvaristolle poliittisissa ja taloudellisissa kriiseissä. Sitä harjoittamalla se pyrkii hallitsemaan kulloistakin tilannetta. Esimerkkinä voidaan käyttää sitä, kuinka Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ryntäsivät pelastamaan Kreikkaa myöntämällä sille lisää lainaa eikä suinkaan laittamalla kriisin aiheuttaneita liikepankkeja poikki ja pinoon. Euroopan veronmaksajat joutuvat maksamaan valtavia summia siitä, että pankit eivät kaatuisi ja kapitalistiset tuotantosuhteet vaarantuisi. Mitään todellisia uudistuksia, jotta maailmanlaajuinen finanssikriisi ei pääsisi uusiutumaan – seuraavaa lamaa on jo ennustettu parin vuoden päähän – , ei ole tehty koska sen syihin puuttuminen johtaisi koko talousjärjestelmän remonttiin.

Sen sijaan proletariaatti on pyrkinyt laajentamaan demokratian kenttää ja politisoimaan institutionalisoituneita valtarakenteita ekspansiivisen hegemonian avulla. Sukupuolineutraali avioliitto voidaan tietyin varauksin ymmärtää ekspansiivisen hegemonian harjoittamiseksi. Porvarillinen avioliittoinstituution alaa laajennetaan siten, että se menettää merkityksensä. Jos edellinen päättelyketju pitää paikkansa, Ahvio on oikeassa puhuessaan kulttuurimarxismin pyrkimyksestä hapattaa konservatiiviskristilliset arvot.

Ongelmallisen Ahvion tulkinnasta tekee kuitenkin se, että ensinnäkin enemmistö, ei ainoastaan viimekesäisen Kokoomuksen puoluekokouksen jäsenistä, vaan suomalaisista ylipäätään olisi tällöin kulttuurimarxilaisia. Toiseksi Ahvio ei ota huomioon siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan: enemmistö Kokoomuksen puoluekokouksessa ei suinkaan äänestänyt sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta sen takia, että se kyseenalaistaisi porvarillisen perhekäsityksen, vaan siksi, että homoseksuaalisuus sellaisena kuin se meille mediassa esitetään on nykyään elimellinen osa biovallan käytäntöjä. 1900-luvun alussa kapitalistiset tuotantosuhteet markkinoita laajentaakseen ja nuoria kansallisvaltioita palvellakseen tarvitsivat nopeaa väestönkasvua ja ihmisten seksikäyttäytymistä ohjatakseen homoseksuaalisuus kriminalisoitiin ja abortin saantia tai ”enkeleiden tekemistä” vaikeutettiin.

Sen sijaan nyt 2000-luvulla kontrolliyhteiskunnassa markkinat panostavat määrän sijasta laatuun, moninaisiin – Gilles Deleuze sanoisi molekulaarisiin – kulutustottumuksiin ja -tapoihin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset queer-identiteetit enemmänkin palvelevat kapitalismia kuin kyseenalaistavat sen. Sen sijaan herätyskristillisyydestä on tullut kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamiselle tarpeetonta. Konservatiiviskristillisiä arvoja ei uhkaa mikään kulttuurimarxismi vaan kapitalismi, jota se on ollut itse luomassa.

 

Rivers of Babylon

Rakas päiväkirja, nyt se on sitten tehty. Olen lukenut – oikeastaan kuunnellut – Raamatun kannesta kanteen. Uuden testamentin ja Vanhan testamentin historialliset kirjat luin jo lukio- ja armeija-aikana (niin ikään jo rippikoulussa luemme yhdessä Markuksen evankeliumin, se kun on evankeliumeista lyhin), mutta runolliset kirjat ja profeetat jäivät kaksitoista vuotta sitten tutkimatta. Vuosi sitten aloin kuuntelemaan CD:ltä koko teosta läpi uudelleen, ensin Uuden testamentin ja siten Vanhan testamentin, ja kuluneella viikolla sain urakan päätökseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin Uudesta testamentista, nyt on vuorossa joitain huomioita Vanhasta testamentista. Kuten jokainen lukion uskontotunneilla hereillä ollut tietää, Vanha testamentti ei ole niin vanha teos kuin monesti kuvitellaan. Se sai nykyisen muotonsa vasta Jerusalemin toisen temppelin tuhon jälkeen, eli samoihin aikoihin kuin Uutta testamenttia alettiin kirjoittamaan; Jeesus-liikkeestä muodostui oma kulttinsa ja rabbiininen juutalaisuus, eli juutalaisuus ilman keskustemppeliä, syntyi ja alkoi leviämään pitkin Rooman valtakuntaa. Vanhaa testamenttia ei pidäkään lukea historiallisena teoksena sikäli, että vaikka siitä on löydettävissä historiallisia kerrostumia, on nämäkin kerrostumat kirjoitettu moneen kertaan uudelleen kulloistakin poliittista tilannetta palvelemaan. On myös huomattava, että kristittyjen Vanhassa testamentissa ja juutalaisten heprealaisessa Raamatussa kirjat ovat hieman eri järjestyksessä.

Mielestäni Vanhaa testamenttia onkin luettava lopusta alkuun. Esimerkiksi kertomus siitä, kuinka Jumala Mooseksen avulla johdatti heprealaiset pois Egyptistä luvattuun maahan ja antoi lakikokoelman valitsemalleen kansalle, tulee ymmärrettäväksi vasta siinä vaiheessa kun ei enää ole olemassa sen enempää Israelin kuin Juudean itsenäisiä kuningaskuntia, vaan juutalaisuudesta on tullut uskonto Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Vanhan testamentin viimeiset profeetat kun kertovat valtavasta kaipuusta takaisin Palestiinaan ja legenda, kuinka Jumala vastaavanlaisessa tilanteessa tuhat vuotta aikaisemmin juudealaisten esi-isien ollessa orjina Egyptissä vastasi kutsuun, antaa toivoa. Sitten muistellaan myyttisen kuningas Daavidin aikakautta kun Israelin ja Juudean kuningaskunnat olivat yhtä ja voimapoliittinen tekijä Lähi-idässä. Kolmanneksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana vahvistui papiston näkemys siitä, että pakkosiirtolaisuuden syy oli kansan uppiniskaisuus. Se ei ollut kuunnellut papistoa ja profeettoja, vaan vajonnut epäjumalien palvelukseen. Mistä muusta Vanhassa testamentissa on kyse kuin uhkailusta ja kiristyksestä, jos kansa ei käyttäydy niin kuin papisto haluaa? Vanhan testamentin alkupuolella Jumala kostaa lakinsa rikkojille henkilökohtaisesti, teoksen loppupuoli on sikäli ”realistisempi”, että profeetat tulkitsevat Herra Sebaotin käyttävän kostonsa välineenä eri maiden sotavoimia, jotka ryöstävät, tappavat ja raiskaavat.

On myös huomattava, että Babyloniassa ei ollut pakkosiirtolaisina kaikkia entisen Juudean kuningaskunnan asukkaita ja heidän jälkeläisiään, vaan babylonialaisilla oli tapana viedä valloittamistaan kansoista pakkosiirtolaisiksi vain ja ainoastaan yläluokka, eli papisto ja aatelisto, kuin panttivangeiksi, jotta valloitetun maan asukkaat eivät kykenisi organisoitumaan vastarintaan. Tästä seuraa loogisesti se, että juutalaisuudesta tuli laajempien kansanjoukkojen uskonto vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden päätyttyä ja vielä tämänkin jälkeen se oli jatkuvassa muutoksentilassa aina rabbiinisen juutalaisuuden muodostumiseen asti. Niin ikään on huomattava, että juutalaiskansa viittaa – kuten nimestä voi päätellä – muinaisen Israelin kahdestatoista heimosta (sekä leeviläisistä) vain kahteen: Juudean ja Benjaminin heimoihin.

 

Uskontokritiikki

Rakas päiväkirja, kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala on tehnyt lakialoitteen siitä, että kirjoihin olisi asetettava ikärajat ja nuortenkirjat, joissa puhutaan wiccoista, olisi kiellettävä kokonaan. Rauhalan aloitteessa ei ole mitään uutta; se ei mielestäni ole edes mielenkiintoinen. Mutta koska olen väitöskirjani käsikirjoituksen hiomisessa kohdassa, jossa sivuan uskontokritiikkiä spinozalaisesta ja marxilaisesta, eli althusserilaisesta, näkökulmasta, uskon kykeneväni sanomaan asiasta jotain muutakin kuin tekemään retorisen kysymyksen, eikö Raamattuun täysin moraalittomana kirjana pitäisi laittaa ensimmäisenä K-18 merkintä?

Uskontokritiikki on mielestäni huonossa hapessa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa; hyvää uskontokritiikkiä ei juurikaan harjoiteta. Vapaa-ajattelijoiden kampanjaa en pidä uskontokritiikkinä laisinkaan. Marxin sanoin uskontokritiikki on yhteiskuntakritiikin lähtökohta. Vapaa-ajattelijat savustettuaan vanhat kommunistit ulos järjestöstä, ei ole enää pyrkinyt yhteiskuntakritiikkiin, vaan lähinnä osoittamaan kuinka heikot tiedot heillä on tieteenfilosofiasta ja -sosiologiasta. Uskontoa ei voi tutkia – tutkielma on kritiikin synonyymi – kieltämällä sen yhteiskunnallinen merkitys, vaan ymmärtämällä sitä sen omilla ehdoilla. Tämä on althusserilaisen eli marxilaisen ja spinozalaisen uskontokritiikin lähtökohta siinä missä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset julkistuksenomaiset ateistit pyrkivät lähestymään uskontoja ”luonnontieteellisellä menetelmällä” (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan).

Louis Althusser kirjoittaa ideologian eli uskonnon ilmentävän yksilöiden kuviteltua suhdetta heidän olemassaolonsa todellisiin ehtoihin. Althusserin mukaan Marx varhaistuotannossaan ymmärsi uskonnon johtuvan aineellisesta vieraantumisesta seuraten Ludivig Feuerbachia. Uskonto ei siis ole pahansuopien pappien keksintöä (uskonto on oopiumia kansalle) tai ihmisten passiivista mielikuvitusta, vaan materialistisista syistä johtuvaa (uskonto on kansan oopiumia). Althusserin huomauttaa, ettei asia kuitenkaan ole näin yksinkertainen: uskonto ei suinkaan ilmennä ihmisille heidän olemassaolonsa todellisia ehtoja, vaan siinä ilmenee heidän oma suhteensa kyseisiin ehtoihin. Tämän suhteen ympärille rakentuu ihmisten kaikki ideologiset ilmentymät, materiaalinen todellisuus.

Ideologia ei siten ilmaise yksilöiden olemassaoloa hallitsevien todellisten suhteiden järjestelmää, vaan heidän kuvitteellista suhdetta niihin todellisiin suhteisiin, joiden alaisina elävät (Althusser 1970/1984, 120).

Althusserilainen näkemys Marxin uskonkritiikistä tulee ymmärrettäväksi kun muistamme Althusserin itsekritiikissään tunnustaneen olleensa enemmänkin spinozalainen kuin marxilainen kirjoittaessaan teosta Pour Marx ja oppilaidensa kanssa teosta Lire le Capital. Althusserin mukaan Baruch Spinoza ymmärsi ensimmäisenä Teologispoliittisessa traktaatissa (lat. Tractatus Theologico-Politicus) ideologian merkityksen kirjoittaessaan erämaassa vaeltavista heprealaisista ja Mooseksen laista Israelin kuningaskunnan perustuslakina. Spinozan mukaan seremonioilla ja sakramenteilla ole niinkään uskonnollista merkitystä kuin yhteiskunnallista merkitystä. Niiden tarkoitus on kasvattaa kansa kunnioittamaan esivaltaa ja tottelemaan sen käskyjä; marxilaisittain ilmaistuna: pitämään yllä ja uusintamaan vallitsevia tuotantosuhteita ja tuotantovoimia. Kun heprealaiset joutuivat toistamiseen maanpakoon – oletetaan, että sekä Egyptin orjuus että Babylonin pakkosiirtolaisuus ovat tosiasioita – Israelin kuningaskunnan (tai paremminkin Juudean kuningaskunnan) konkreettisen ulkoisen turvallisuuden jo tuolloin rauhattomassa Lähi-idässä taannut Mooseksen (perustus)laki muuttui hengelliseksi kultiksi: juutalaisuudesta tuli uskonto.

Spinoza lukee Raamattua Raamatulla. Hän huomauttaa kuinka sen Jumala-kuva on hajanainen ja vaihteleva, koska Jumala ilmestyy eri henkilöille heidän käsityskykynsä mukaan. Esimerkiksi Aatami lähtee karkuun syötyään ompun paratiisissa koska ei ole tietoinen siitä, että Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Hän siis antaa Jumalalle vajavaisuuttaan inhimillisiä ominaisuuksia kuten kaikki muutkin Raamatun henkilöt enemmän tai vähemmän Jeesusta lukuun ottamatta. Vielä tänäkin päivänä monet uskovaiset, varsinkin herätyskristilliset, suhtautuvat sikäli Jumalaan halveksien, että liittää Jumalaan antropomorfisia ominaisuuksia – suhtautuvat Jumalaan lapsenuskolla kuvitelle Jumalan olevan parrakas mies pilven reunalla ja hänen olevan välillä iloinen tai vihainen jne. – kieltäen näin Jumalan äärettömyyden. Alamme ymmärtämään miksi Teologispoliittinen traktaatti oli liikaa lähes kaikille ilmestyttyään vuonna 1670.

Spinozan mukaan Jumalan ilmoitus ei voi perustua ihmeisiin eli tietämättömyyteen – ihme on asia tai tapahtuma, jota järki ei tiedon puutteen takia kykene selittämään – , vaan käsitteellisesti selkeään tietoon. Tietämättömyys on kaiken pahan alku ja juuri. Uskonnollisuus, jossa Jumalan olemassaoloa perustellaan ihmeillä tai jopa esitetään ihmisen rukoilemalla kykenevän manipuloimaan Jumalan tekemään ihmeitä, on eettisesti kestämätöntä. Se johtaa yhteiskunnalliseen moraalittomuuteen ja rappioon. Jälleen tulee mieleen kansanedustaja Rauhalankin edustamat herätyskristilliset piirit.

Raamatun ihmekertomukset Spinoza selittää sitten, että Raamattuun päätyneen tekstin kirjoittaja on joko tarkoituksellisesti käyttänyt metaforia tai sitten ei ollut ymmärtänyt ilmiössä olevan täysin luonnollisesta asiasta kyse; Raamatun kirjoittajilla ei ole ollut yliopistokoulutusta takanaan (eikä sekään takaa, että pystyisi selittämään kaikki luonnonilmiöt adekvaatisti). Spinoza osoittaa myös kuinka heprealaiset olivat ottaneet suoraan pakanauskonnoista ja -uskomuksista elementtejä elävöittämään Raamatun kertomuksia. Niin ikään Jeesuksen tapa puhua vertauksin johtui ihmisten tietämättömyydestä; vertausten kautta puhuminen on paras keino vaikuttaa epävakaisiin kansanjoukkoihin. Apostolit julistivat varsin epämääräisin sanakääntein sanomaa ylösnousemuksesta; opetuslapset eivät itsekään oikein tienneet mitä toisena pääsiäispäivänä oli tapahtunut. Käsittääkseni näin opetetaan tänä päivänä eksegetiikan luennolla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Spinozan Raamattu-tulkinta on elimellisessä yhteydessä hänen tietoteoriaansa. Siinä on tunnetusti kolme tiedon lajia: imaginaatio eli mielletieto, rationaalinen tieto ja intuitiivinen tieto (lat. scienta intuitiva). Vanhan testamentin profeetat ovat Spinozalle esimerkki ihmisistä, joilla oli notkea mielikuvitus. Profetoidessaan he eivät niinkään kertoneet ulkoisesta maailmasta kuin omasta mentaalisesta tilastaan eli ensimmäisen lajin tiedosta. Koska suurin osa ihmisistä elää niin ikään imaginaation vallassa, menee profeettojen puheet täydestä. Nokkelimmat ovat varmasti jo huomanneet, että kirjoittaessani esimerkiksi helsinkiläisestä kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahosta – hän on pitkästä aikaa päässyt julkisuuteen – propellipäiden profeettana, käytin ymmärtääkseni sitä, mistä halla-aholaisuudessa on kyse, hyväkseni Spinozan teologista käsitteistöä.

Sen lisäksi, että suurin osa ihmisistä ei koskaan saavuta toisen lajin tietoa, puhumattakaan kolmannen lajin tiedosta, ei kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä voi edes käsitteellistää rationaalisesti. Toisen lajin tieto, eli rationaalisuus, kun vaatii kirkkaita ja selkeitä, kokemuksesta riippumattomia, käsitteitä ja tällaisia on vain logiikassa ja matematiikassa. Ongelma on se, että silloin kuin käsitteet ja periaatteet ovat selviä ja täsmällisiä kuten logiikassa ja matematiikassa niiden sisältö on tyhjä, eli ne eivät sano mitään todellisuudesta. Vasta kun ne viittaavat kielen ulkopuoliseen todellisuuteen, niillä on jotain selitysarvoa, mutta tällöin on jouduttu turvautumaan jo imaginaatioon. Spinoza itsekin ymmärsi sen, ettei politiikassa ole kyse rationaalisuudesta, järjen käytöstä, vasta kun monarkistien ja kalvinistien kiihottamat kansanjoukot murhasivat Hollannin yleispensiönääri Jan de Wittin vuonna 1672 ja Hollannin tasavallan aika päättyi. Niin ikään Althusser luopuu itsekritiikissään ajatuksesta, jonka mukaan tieteen ja ideologian välinen ero olisi määriteltävissä yhdellä kertaa ja yleisesti. (Althusserin kritiikki oli suunnattu ennen kaikkea marxismi-leninismin kaltaisia oppirakennelmia vastaa, jotka väittivät kykenevän tekemään eron tieteen ja ideologian välillä edustaen itse ensimmäisenä mainittua.) Myöhäisellä Althusserilla tiede on tieteellisyydestä huolimatta – juuri sen takia, koska se määritellään tieteeksi instituutiona – myös ideologiaa.

Sen sijaan, että hyökätään aggressiivisesti uskontoja vastaan väittäen niiden olevan irrationaalisia (minkä uskovaiset itsekin varmasti pääosin myöntävät), olisi mietittävä, kuinka yhteiskunta olisi järjestettävä niin, että destruktiiviset passiot muuttuisivat hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi aktioiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla sen myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan ”emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon. Se on spinozalaisen valtio-opin ydin. Mielestäni Suomen evankelisluterilainen luterilainen kirkko ja se, että valtion yliopistot antavat teologian opetusta, on kohtalainen kompromissi tähän tarkoitukseen. Se pitää herätyskristilliset, yhteiskunnalle vahingolliset voimat, herran nuhteessa. Tai sanotaan niin, että se, miksi kansanedustaja Rauhala haluaa kontrolloida fiktiivistä kirjallisuutta johtuu siitä, että hän tietää kuinka valtava voima tällaisella fiktiivisellä kirjallisuudella on, kun ihmiset alkavat todella uskoa siihen. Hän on itse varoittava esimerkki tästä.

 

Elämän Sana, glamour-elämä, hengellinen Israel

Rakas päiväkirja, tällä viikolla olemme saaneet seurata kahta jännitysnäytelmää: kohublondi Johanna ”Tuxu” Tukiaisen itsemurhaviestittelyjä Facebookissa ja sitä kuinka yhden euroviisumaan kommandot kävivät tappamassa kansainvälisillä merialueilla toisen euroviisumaan kansalaisia ja tämän ensimmäisen euroviisumaan poliittinen johto pitää toimintaa kutakuinkin normaalina vastauksena tietoiseen provokaatioon (josta se kaiken lisäksi väitti olevansa tietoinen).

Kuten kaikki laatujournalismia seuraavat tietävät, Tukiaisen vanhemmat ovat Livets Ord / Elämän Sana -yhdistyksen jäseniä. Kyseinen liike lasketaan helluntailaisuudesta polveutuneeseen niin sanottuun menestysteologiaan kuuluvaksi. Kuten nimestä voi päätellä, kyseisen liikkeen piirissä on viety äärimmilleen kalvinistinen ajatus siitä, että mitä enemmän onnistuu keräämään maallista mammonaa ja menestymään elämässä (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan), sitä enemmän osoittaa olevansa Jumalan valitsema. Tätä kautta tulee ymmärrettäväksi se, miksi Tukiainen mainitsee kaikissa haastatteluissa ja blogimerkinnöissään, mitä merkkivaatteita hänellä on päällään, missä hän on matkustellut ja keitä julkkiksia tavannut. Luterilaiselle Tukiaisen elämänasenne vaikuttaa lähinnä absurdilta ja huvittavalta. Tukiaiselle itselleen kyse ei ole ainoastaan siitä, että hän tienaa kohtalaisen hyvin esittelemällä ”glamour-elämäänsä”, vaan kyseessä on hänelle uskonnosta. Me, jotka emme usko glamourin kaikkivoipaisuuteen, olemme uskomattomia pakanoita.

Mitä tekemistä Tukiaisella on euroviisumaiden kansalaisten välisellä yhteenotolla itäisellä Välimerellä? No, tietenkin se, että jos luterilaiselle menestysteologinen käsitys mammonasta on lievästi sanottuna erikoinen, niin näin on myös helluntailaisuuden ja siitä polveutuvien herätyskristillisten liikkeiden käsitys Israelista. Viimeksi mainitut kun eivät ainoastaan painota ensimmäisen Mooseksen kirjan 12. luvun 3. jaetta ”Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille” enemmän kuin luterilaiset teologit, vaan ajattelevat kyseisen – mahdollisesti noin 3 5000 sitten kirjoitetun – kohdan viittaavan vuonna 1948 sosialistien perustamaan Israelin tasavaltaan. Luterilaiselle teologialle hengellinen Israel viittaa uuden liiton solmimisen eli Jeesuksen ristinkuoleman jälkeiseen kristikuntaan ja moderni Israelin valtio on taasen yksi valtio muiden joukossa ilman erityisasemaa. En keksi helluntailaisten tulkinnalle tähän hätään muuta perustelua kuin liikkeen johtajien erinomaisen draamantajun: heidän on koko ajan keksittävä merkkejä maailmanlopusta ja messiaan paluusta jotta liikkeen yhtenäisyys säilyisi. Israelin tasavallan perustaminen on haluttu nähdä vaikka väkisin tällaisena lopunajan merkkinä paremman puutteessa.

Joka tapauksessa, helluntailaisten ja muiden vastaavien suuntauksien käsitys Israelin valtion olemuksesta selittää osaltaan sen, miksi Yhdysvaltojen johto suhtautuu Israelin politiikkaan niin kuin se suhtautuu. Sen lisäksi, että helluntailaisella liikkeellä on ollut viime vuosikymmeninä merkittävä vaikutus mm. Yhdysvaltojen Lähi-idän politiikkaan, on sillä nykyään yhteytensä myös Israelin harjoittamaan politiikkaan sikäli kun helluntailaiset ovat merkittävä tuki Israelin nykyhallinnolle ennen kaikkea moraalisesti, mutta myös taloudellisesti. Kokonaan oma juttunsa on se, että israelilaiset rabbit eivät ole kovinkaan innostuneita helluntailaisten yrityksistä käännyttää juutalaisia kristityiksi (minkä pitää tapahtua ennen kuin messias voi tehdä paluun). Mutta tästä huolimatta Israelin viranomaiset joutuvat pitämään yhteyttä helluntailaisiin koska Israelin ystävät ovat käymässä vähiin. Kyseessä onkin eräänlainen epäpyhä liitto.

En tiedä onko yllä mainitut kiemurat syynä sille, että Israelin poliittinen johto näyttää vieraantuneen todellisuudesta kuin Tukiainen, kun se kuvittelee voivansa kohdella ketä tahansa samoin – nousta laivaan kansainvälisellä merialueella, tappaa kymmenkunta ihmistä ja vangita ihmisiä ilman oikeudenkäyntiä – kuin omia kansalaisiaan? Vai onko Israelin tiedustelupalvelun ja armeijan moraali romahtanut kun se on viime vuosikymmeninä etupäässä keskittynyt hätistelemään kiviä heitteleviä poikia palestiinalaisalueilla? Ihmettelin jo Libanonin sodan aikoihin kun maailman parhaimpana pidetty Israelin armeija ei kyennyt etenemään montakaan kilometriä Libanonin puolelle kun vielä 1980-luvulla – puhumattakaan aikaisemmista vuosikymmenistä, jolloin lähes kaikki Israelin armeijan kenraalit olivat vasemmistolaisia – mikään ei tuntunut pidättelevän sitä.

Mutta ehkä eniten allekirjoittanutta oudoksutti Israelin pääministeri Benjamin Netanjahun kommentti siitä, että kyseessä oli harkittu provokaatio ja Israelin arvostelu tekopyhyyttä. Totta kai se oli (metsästäähän Turkin armeijakin kurdeja maan itäosassa kuin eläimiä). Eihän kukaan ole kieltänyt sitä, että kyseessä oli provokaatio ja pyrkimys levittää Israelin vastaista propagandaa. Erikoista olikin se, että tästä kaikesta huolimatta Israelin poliittinen johto ja armeija toimi niin kuin se toimi. Israelin niin sanotut turvallisuusviranomaiset eivät ainoastaan menneet heille viritettyyn ansaan, vaan menivät siihen täysin tietoisesti – ja se on järkyttävää!