huhtikuu 2009


Rakas päiväkirja, parin viimeisen viikon aikana Tampereen yliopiston opiskelijoista koostuva Toimiva yliopisto -verkosto on vääntänyt kättä yliopiston hallintopäällikön kanssa siitä, mitä yliopiston tiloissa saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Alun perin Toimiva yliopisto -verkosto perustettiin ennen kaikkea esittämään luovaa ja oikeutettua kritiikkiä uutta yliopistolakia kohtaan, puolustamaan vapautta ja demokratiaa.

Toimiva yliopiston verkostolaisista jotkut kuitenkin saivat idean aikuiskasvatustieteiden professori Juha Suorannan julkisen tilan sosiologian kurssilta tehdä tiedotuskampanjan Sodexo nimisestä monikansallista yrityksestä. Suomessa se tunnetaan ennen kaikkea työtekijöitä riistävänä työpaikkaruokalaketjuna, ulkomailla yksityisiä vankiloita ja vastaanottokeskuksia omistavana yhtiönä, jonka on huhuttu pahoinpitelevän ”asiakkaitaan”.  Tampereen yliopiston Linna kiinteistössä on Sodexon ruokala – kuten rakennuksen nimeen hyvin sopii.

Kun pari viikkoa sitten muutama opiskelija jakoi tiedotetta siitä, mikä firma tämä Sodexo oikein on, hallintopäällikkö päätti kutsua paikalle poliisin häätämään yliopisto-opiskelijoita pois yliopistosta. Lopulta professori Suoranta saapui paikalle kertomaan, että nämä ovat hänen oppilaitaan. Poliisit poistuvat paikaltaan viivyttyään paikalla toista tuntia, mikä osoittaa sen, että säästötoimenpiteet ja resursseista höylääminen näin laman kynnyksellä ei koske ainakaan poliisia. Heillä kun on aikaa väitellä harmittomien hippien kanssa.

Viime viikolla hallintopäällikkö päätti käydä vastaiskuun ja lähetti Linnan henkilökunnalle kirjeen, jossa hän pyysi ettei henkilökunta osallistu opiskelijoiden tempauksiin – kirjeestä oltiin lähinnä huvittuneita yliopiston käytävillä. Ja seuraavana päivänä Toimiva yliopisto -verkoston opiskelijat olivat valtaamassa yliopiston Päätaloa. Tällä viikolla kuulemma Sodexosta tiedottamiskampanja jatkuu.

Innostuin kirjoittamaan mielipidekirjoituksen valtauksen jälkeen keskusteltuani siitä parin palleron kanssa. Eilen lähetin sen Aviisiin eli Tampereen ylioppilaslehteen.

Ovet auki yliopistolaisille!

Noin puolikkaan jääkärikomppanian verran Tampereen yliopiston opiskelijoita – mukana myös muutama yliopiston henkilökuntaan kuuluva – valtasi yliopiston Päätalon keskiviikkona 22.4. kello 20 jälkeen kun Toimivayliopisto -verkoston tilavaraus oli päättänyt. Välittömästi kahdeksan jälkeen paikalle saapui poliisipartio, joka kuitenkin poistui paikalta todettuaan tilanteen rauhalliseksi. Sen sijaan yliopistolle tuli puolisen tusinaa stevareita pitämään yliopistolaisia, opiskelijoita ja henkilökuntaa heidän työpaikalleen, silmällä.

Kerrottuani seuraavana päivänä tästä hervantalaiselle teekkariystävälleni, oli hän ihmeissään: miksi yliopistolaiset valtasivat oman yliopistonsa?

Hänen ei ollut vaikea ymmärtää tätä siksi, että olisi ollut moraalisesti närkästynyt, vaan siksi, että Hervannan teekkarit pääsevät oman yliopistonsa tiloihin ympäri vuorokauden – muutamaa viikonloppua lukuun ottamatta. Ainoastaan joidenkin tapahtumien yhteydessä Teknillisen yliopiston hallinto rajoittaa teekkareiden kulkuoikeuksia. Mutta tähänkään ei ole syynä Teknillisen yliopiston epäluottamus teekkareita kohtaan, vaan halu estää ulkopuolisten eksyminen yliopiston tiloihin.

Niin ikään monissa muissa Suomen yliopistoissa ainakin osa yliopiston tiloista on auki ympäri vuorokauden ja opiskelijoiden käytettävissä.

Sen sijaan Tampereen yliopistosta opiskelijat häädetään pois auringon laskiessa. Tietokoneluokka on ainoa tila, jossa opiskelijat ovat oikeutettuja oleskelemaan ympäri vuorokauden. Tosin sinnekin stevarit saattavat tulla kuumottamaan keskellä yötä kysellen opiskelijakorttia. Olen joskus aikaisemminkin miettinyt vievätkö vartijat raudoissa pois jatko-opiskelijat, jotka eivät ole Tamyn jäseniä, kykene osoittamaan olevansa opiskelijoita?

Tampereen yliopiston hallinnon tilapolitiikka ja suhtautuminen yliopistolaisiin on kauniisti sanottuna sui generis. Mistä tämä syvä epäluottamus ja halveksunta opiskelijoita kohtaan juontaa? Miksi yliopiston hallinto haluaa tukahduttaa kaiken vapauden, luovan ja innovatiivisen ajattelun, johon yliopiston pitäisi kannustaa – jopa uuden yliopistonlain?

Entä miksi Tamy ei ole tehnyt mitään asian eteen vai hyväksyykö se oman jäsenistönsä sorron, alistamisen ja riiston?

YTM & jatko-opiskelija
Jiri Nieminen

Mainokset

Rakas päiväkirja, kirjoitan tätä laivan hytissä, oikein A-luokan hytistä, jossa on ikkunakin. M/S Mariella on muuttunut siitä kun sillä viimeksi matkustin – hieman.

Joka tapauksessa, olen aloittelemassa Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyä. Laivalle siirtymistä edelsi nelituntinen yliopistolakia käsittellyt Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa, jossa kävi puhumassa myös kokoomuslainen opetusministeri Henna Virkkunen. Hän puolusti edelleen arroganttiin tyyliinsä uutta yliopistolakia, mutta oli olevinaan myös niin kiireinen ettei ennättänyt jäädä seuraamaan keskustelua, muita alustuksia, joissa kaikissa oli enemmän tai vähemmän huomautettavaa lakiesitykseen. Kovimman tuomion esitti Helsingin yliopiston yksityisoikeuden professori Niklas Bruun, jonka mukaan yliopistolain valmistelu on ollut ala-arvoista ja demokratian kannalta ongelmallista. Asiasta uutisoi myös Helsingin Sanomat (tiedotteen perusteella, joka muuten julkaistiin netissä ennen kuin Bruun oli edes aloittanut puhetta).

Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton kevätseminaarissa eivät edes lakia kannattavien yliopistojen hallintojen edustajat osanneet sanoa miksi lainvalmistelussa on kiirehditty ja oltu niin epädemokraattisia. Olen myös itse tätä miettinyt. Laki menisi paljon vähemmällä vastustuksella läpi, jos se olisi valmisteltu paremmin. Ainoa syy, jonka olen keksinyt, on se, että porvarihallituksella on ennen seuraavia eduskuntavaaleja kiire hävittää vuoden kevään 1968 vapauden tuulet ja sen perintönä saavutetun yliopistodemokratian, opiskelijoiden, tutkijoiden ja opettajien suhteellisen autonomian, koska vain näin oikeisto saa seuraaviksi vuosikymmeniksi politisoitua tieteen, määritellä miten tutkitaan ja ennen kaikkea mitä tutkitaan. Kyse on siis ideologiasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Näin Euroopan parlamenttivaalien lähestyessä on muistettava, että Suomen katajainen kansa ei ole tässä yksin; uusia yliopistolakeja tehdään myös muissa EU-maissa: Pariisin kevään vapauden tuulet ovat edelleen traumaattinen kokemus kaikille autoritaarista yhteiskuntaa rakastaville: niin Länsi-Euroopan porvaristolle kuin Itä-Euroopan kommunistisille puolueille.

Huomenna on luvassa pitkä kokousrupeama. Mitä todennäköisemmin maissakaan en ennätä käydä. Ihmettelen miksi liittokokous on järjestettävä laivalla. Kuvitteleeko Tieteentekijöiden liiton hallitus ihmisten karkaavan kaupungin juottoloihin, jos kokousta ei pidettäisi sillipurkissa?

Rakas päiväkirja, kotiuduin eilen Tunisiasta Suomeen. Huomenna palaan Tampereelle arkisiin askareihin: väitöskirjan ja luottamustehtävien pariin.

Matka onnistui kutakuinkin suunnitellusti, mutta voi olla, että olin viimeistä kertaa niin sanotulla valmismatkalla. Vaikka en ole Madventures heebojen kaltainen travelleri, olen huomannut omatoimimatkailussa ei ainoastaan saavan enemmän irti vaan myös pääsevän halvemmalla – ja nopeammin. Tosin syy siihen, miksi tällä kertaa valitsin pakettimatkan Tunisiaan oli se, ettei Suomesta ollut suoria halpoja lentoja sinne. Olenko muistanut mainita, että jos Tunisiaan houkutteli eräs Leif Salménin essee (nytkin matkalukemisenani minulla oli mm. Salménin esseekokoelma Kävelyllä Leninin puistossa, jota hän niin ikään on näemmä kirjoittanut Tunisissa), harkitsin myös Gambiaan matkustamista Tuksun eli Johanna Tukiaisen innoittamana (hotellin aulasta Soussessa löytyi marraskuinen Seiska, jossa oli juttu Tuksusta sairaalassa saatuaan malarian Gambiassa)? Nämä kaksi esimerkkiä todistakoon Friedrich Nietzschen ikuisen paluun teorian oikeellisuuden!

Vaikka erityisemmin en paikallisia ravintoloita kiertänyt, viikon mittainen matka antoi kohtalaisen kuvan tunisialaisesta keittiöstä – ainakin matkaoppaissa esitellään samat asiat, jotka koin. Se on mielenkiintoinen kerrostuma alueella vaikuttaneiden kansojen ruokailutottumuksista. Tunisialainen ruoka näyttää hyvälle, on se jotenkin mautonta. Syy saattaa olla vuodenajassa: tunisialaisessa salaatissa käytetyt punasipulit, tomaatit, vihreät paprikat ja kurkku olivat jotenkin vailla aromeita. Niin ikään lukuun ottamatta alkuruokana patongin ja oliivien kanssa tarjottavaa harissaa (eräänlaista chilipestoa), ei ruoka ollut edes kovinkaan maustettua. Pääruoka koostui paistetuista vihanneksista, ranskalaisista (tai joistain muista perunoista) sekä lihasta (lampaasta, broilerista) tai kalasta (mitä nyt Välimerestä saa). Jälkiruoat sen sijaan olivat erinomaiset: erilaisia kakkuja ja makeita leivoksia. Tällaista ruokaa tarjottiin siis hotellissa ja turisteille suunnatuissa ravintoloissa. Kadunkulmissa ja basaareissa myytiin eräänlaista pitakebabbia, mikä koostui pääosin samoista raaka-aineksista kuin edellä mainitsin. Oikeaa olutta sai vain ravintoloista. Jos katukahvilasta erehtyi ostamaan olutta, oli se alkoholitonta. Oudonmakuinen vesijohtovesi toi ikävän sivumaun kahviin.

Sen lisäksi, että ruokaelämykset eivät olleet aivan niin makunystyröitä hierovia kuin odotin ennalta, tuntuu Tunisia muutenkin putoavan jollain tavalla väliin; kaupunkina Sousse on eräänlainen puolinainen turistirysä. Tarkoitan, että Sousse ei huolimatta upeista hiekkarannoista oikein ollut varsinainen rantalomakohde sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ei siellä ei ollut myöskään niin paljon historiallisia kohteita, että sinne niiden takia kannattaa pelkästään mennä. Medianan eli vanhan kaupungin kapeita kujia, basaareja ja muita kohteita (ribatia eli luostarimoskeijaa, arkeologista museota ja suurta moskeijaa) kiertää yhden päivän ja toisen päivän kävelee muualla kaupungissa käyden vaikkapa varhaiskristittyjen katakombeilla (läheltä löytyy myös juutalainen ja islamilainen hautausmaa, jos sattuu tykkäämään luutarhoista enemmänkin). Sitten onkin koko kaupunki nähty ja koettu.

Itse tein sen virheen, että käytin melkein kolme päivää Soussen katuja pitkin kävelyyn etsien jotain autenttista tunnelmaa. Siitä ainakin yhden päivän olisi voinut viettää uima-altaalla arskaa ottaen ja olutta juoden tai tehden toisen päiväretken maan pääkaupunkiin, Tunisiin, jonne pääsi junalla varsin kohtuulliseen hintaan noin kahdessa tunnissa. Soussen kaltaisissa turistikohteissa tuntuu, että niin katukauppiailla kuin paikallisilla kiskonpitäjillä on omat hinnat paikallisille ja turisteille. Vaikka matkalla rahaa meni vähemmän kuin etukäteen ajattelin, ylimääräisten dinaarien nyhtäminen lähes joka paikassa jätti ikävän sivumaun.

Jos en olisi kävellyt matkalla takaisin Kartahgon raunioilta Tunisin rautatieasemalle Avenue Habib Bourguibaa pitkin, olisin todennut, etten enää palaa Tunisiaan. Nyt ennätin nähdä vain vilauksen pääkaupungin Ville Nouvellen eleganssista, kuinka ranskalainen ja arabialainen kulttuuri yhdistyvät tällä leveällä bulevardilla ja sen varalla sijaitsevissa korkea tasoisissa hotelleissa, ravintoloissa, katusoittajien musiikissa, lehtikojuissa ja katukahviloissa. Tunisissa on myös iso Medina. Sinne en ennättänyt laisinkaan (oli kiire Soussen junalle jotta ennättäisin Hotellilla tarjoiltavalle illalliselle). Mieluummin kuin matkustaa Tunisiaan, suosittelen Tunisia. Sinne matkustan ”pitkäksi viikonlopuksi” vielä jonain päivänä. Sitä ennen opettelen paremmin ranskaa. Vaikka turistikohteissa ihmiset osaavat englantia, jo nyt huomasin muutaman ranskankielen sanan osaamisesta olevan hyötyä. Sen sijaan jos lomalla haluaa rannalle tai hotellin uima-altaalle virvokkeita nauttien löhöilemään, on matkakohteeksi parempi valita Kanariansaaret.

Matka teki tehtävänsä: tunnen itseni pirteämmäksi; asiat näyttävät erilaisilta.