Suomen koulutusjärjestelmän ideologisointi

Rakas päiväkirja, Vanhasen toinen / Kiviniemen porvarihallitus tullaan muistamaan jos, ei muusta, niin suomalaisen koulutusjärjestelmän ideologisoinnista. Kulunut perjantai uutisineen on hyvä esimerkki tästä. Seuraavassa muutama kuvaava esimerkki kommentteineen.

Viikkolehti muistuttaa, että tällä hetkellä peruskoulussa opetetaan enemmän uskontoa kuin yhteiskuntaoppia ja historiaa. Tämä johtuu siitä, että uskontoa opetetaan ensimmäisestä luokasta lähtien, yhteiskuntaoppi ja historia tuleva kuvioihin mukaan vasta viidennellä luokalla. Kuka vielä väittää, että Suomi ei ole uskonnollinen valtio tai uskonto olisi luonnollinen asia?

Lehdessä myös kerrotaan uudesta opetusministeriön työryhmän luonnoksesta tuntijaoksi seuraavalla tavalla: ”Historia, yhteiskuntaoppi, oppilaanohjaus ja etiikka sekä uskonto / elämänkatsomustieto kuuluisivat esityksen mukaan oppiainekokonaisuuteen nimeltä ’yksilö, yritys ja yhteiskunta’.” Kyseisestä esityksestä ensimmäisenä mieleen tulee Max Weberin teos Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Toiseksi mieleen tulee se, että huomaa opetusministeriössä tällä hetkellä valtaa pitävän kypäräpappipuolue, demarivirkamiehet on savustettu ulos. Uskonnollisen fundamentalismin ja kapitalismin liitto on ottamassa niskalenkin myös suomalaisesta yhteiskunnasta nyt kun vasemmisto on heikko.

Porvarihallitus on ideologisoimassa myös suomalaista yliopistojärjestelmää. Yle uutisoi siitä kuinka hallitus päätti uudistaa opiskelijavalinnat yliopistojen puolesta, vaikka yliopistojen aseman muuttuminen valtion tilivirastoista yksityisoikeudellisiksi subjekteiksi piti tarkoittaa yliopistojen autonomian lisääntymistä, että yliopistot saisivat itse päättä vaikkapa opiskelijavalinnoista. Mutta kyllähän kaikki uusliberalistisesta hallintamentaliteetista lukeneet tietävät uusliberalistisessa kielessä vapauden tarkoittavan orjuutta.

Huomionarvoista on myös se, että ”opintojen rakennetta muutetaan niin, että opiskelijoilla on mahdollisuus valmistua nykyistä nopeammin”. Tämä tarkoittaa sitä, että kandidaatin tutkinnosta ollaan tekemässä Amerikan malliin perustutkintoa. Vain tieteellisistä jatko-opinnoista haaveilevat suorittaisivat maksullisen maisterinopinnot.

Vihreiden, Kokoomuksen, RKP:n ja Keskustan tarve ideologisoida suomalainen koulutusjärjestelmä Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n uskonnollisten näkemysten mukaan olisi jotenkin ”ymmärrettävää”, jos se perustuisi edes suunnilleen realistiselle arvioinnille tai olisi oikeasti hyväksi isänmaalle. On vaikea kuvitella, että esityksen takana olevat voimat olisivat tosissaan sitä mieltä, että opiskeluajat nopeutuvat sillä, että opintotukea ei sidota indeksiin – opiskelijoita kurjistetaan – tai suomalaisen yhteiskunnan innovatiivisuus ja kilpailukyky paranisi sillä, että kandidaatin tutkinnosta tulisi perustutkinto. Päinvastoin. Kuka Raimo Sailaan kahvin tarjoilisi – ja kuinka paljon hän siitä joutuisikaan maksamaan! – jos korkeakouluopiskelijat oikeasti opiskelisivat täysipäiväisesti eivätkä tekisi järjestäytymättöminä alipalkattua työtä palvelualoilla? (Tästä päästäänkin kysymykseen työperäisen maahanmuuton lisäämisestä jos ja kun opiskelijat eivät enää toimisi halpatyövoimana, jota on helppo riistää, mutta ei mennä siihen tällä kertaa.)

Myös tutkijaelämä on muuttumassa. Esimerkiksi Tampereen yliopisto ei kuulemma enää jaa apurahoja yleisellä haulla ja jatko-opiskelijoita aletaan seuloa tiukemmin. Tämä on hyvä ja huono uudistus. Tutkijan työstä tulee koulumaisempaa; vähemmän vapaata, toisaalta parhaimmassa tapauksessa rahoitus on varmempaa ja väitöskirjan ohjaus intensiivisempää (edellyttäen, että työn ohjaajan omat tutkimusintressit menevät jatko-opiskelijan kanssa yhteen). Tutkijakoulutustakin ollaan ideologisoimassa Amerikan mallin mukaan.

PS. Oletteko miettineet miksi valtiovarainministeri esitti 40 miljoonan sijasta vain 5 miljoonaa euroa Pohjanmaan radan kunnostukseen, vaikka oli alun perinkin selvää, että niin hallituspuolueet kuin oppositio halusivat muutoksen valtiovarainministeriön esitykseen? Miksi 35 miljoonaa euroa nousi viikon tärkeimmäksi puheenaiheeksi, vaikka Suomen valtion budjetin loppusumma kokonaisuudessaan on noin 50,4 miljardia euroa? Kenen etua tällainen ”keskustelu” palvelee?

 

Miespedagogiikka ja emansipaatio?

Rakas päiväkirja, Paolo Freire kehitti idean dialogisesta eli vapauttavasta kasvatuksesta Brasilian yhteiskunnallisessa todellisuudessa, ennen kaikkea vapauttaakseen ja innostaakseen köyhät ja lukutaidottomat maatyöläiset opiskelemaan. Vapauttavan kasvatuksen dialogisuus ei ole ainoastaan sitä, että opettajat ottaa vakavasti sen kokemuksen, mitä oppilailla on eikä tuputa omia arvojaan ja näkemyksiään ehdottomina totuuksina, vaan – usein pikkuporvarillisella – opettajalla on myös opittavaa oppilailtaan. Freire pyrki kasvatuksen avulla kumoamaan Brasilian luokkayhteiskuntana. Dialogisessa pedagogiikassa opetellaan samanaikaisesti lukemista ja kirjoittamista ja yhteiskunnallista tiedostamista. Freire on postuumisti onnistunut asettamissaan tavoitteissaan: Brasilian nykyinen sosialistipresidentti Lula da Silva on sittemmin käynnistänyt erilaisia sosiaaliohjelmia, jotka ovat nostaneet Brasilian alimpia kansankerroksia kurjuudesta köyhyyteen koulutuksen avulla. Freire ja Lula olivat tovereita.

Freiren vapauttava pedagogiikka on ennen kaikkea miespedagogiikkaa. Feministit ovat kritisoineet – aivan oikeutetusti – Freireä siitä, että hän kirjoitti lähes yksinomaan miesmaatyöläisistä ja pohti kuinka heidät saisi innostumaan opiskelusta. Hän ei ollut kiinnostunut naisemansipaatiosta tai sukupuolikysymyksestä, vaan marxilaishenkisesti luokkakysymyksestä. Yhdysvaltojen ehkä merkittävin feministipedagogi bell hooks – kyllä, kyseessä on nimimerkki ja siksi kirjoitetaan pienellä – antaa kuitenkin synninpäästön Freirelle. Hän kertoo kokeneensa Freiren kirjoitukset lähemmiksi itselleen kuin monen valkoisen keskiluokkaisen feministin tuotokset. Bell hooks on itse kotoisin mustasta etelästä, maaseudulta Kentuckysta.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa feministisen yliopistopedagogiikan kurssin lopputyö plagioinnin ongelmasta dialogisessa eli vapauttavassa kasvatuksessa: missä menee toiselta oppimisen ja kopioinnin välinen ero. Mutta esseetä kirjoittaessani aloin miettimään toista ongelmaa, joka liittyy freireläisestä vapauttavasta kasvatuksesta muotoutuneeseen kriittiseen pedagogiikkaan. Kriittisessä pedagogiikassa ajatellaan poststrukturalistisen lähestymistavan mahdollistavan sen, että opetustilanteessa opiskelijan minää ja subjektviteettia ei lähestytä eheänä ja valmiina, vaan opiskelijan kokemukset ajatellaan rakentuvan erosta ja eron tekemisen kautta, juontavan erilaisista diskursiivista ja ei-diskursiivista käytännöistä, jotka ovat alttiita jännitteille, mutta joihin on mahdollista myös puuttua. Henry A. Giroux ja Peter McLaren puhuvat – yllätys, yllätys – nomadisesta subjektista.

Opetussuunnitelman mieltäminen kulttuuripolitiikaksi tarkoittaa, että opetuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi tunnustetaan ehtojen luominen yhteiskunnalliselle muutokselle muovaamalla opiskelijat poliittisiksi subjekteiksi, jotka tiedostavat siteensä historiaan, rotuun, sukupuoleen, ja ovat tietoisia elämäänsä muovaamista voimista ja lisäksi poliittisesti ja eettisesti motivoituneita kamppailemaan inhimillisen vapauden ja emansipaation lisäämisen puolesta. (McLaren & Giroux 2001, 42.)

Girouxin ja McLarenin kriittisen pedagogiikan ongelmana on mielestäni oletus ymmärtämisen ja emansipaation samuudesta. Se, että ymmärtää esimerkiksi sukupuolella olevan merkitystä, sukupuolijärjestelmän vaikuttavan meistä jokaiseen, ei vielä välttämättä tee ihmisestä poliittisesti ja eettisesti motivoitunutta subjektia, joka kamppailee vapauden ja emansipaation puolesta (ainakaan niin kuin me työväenluokasta aina niin huolissaan oleva ”älymystö” haluaisimme). Päinvastoin, identiteettien keinotekoisuuden – sen, että ne eivät olekaan vaikkapa ”biologisia tosiasioita” – ymmärtäminen mahdollistaa myös uusien entistä alistavimpien hierarkioiden rakentamisen. Jos alistavat, sortavat ja riistävät rakenteet ovat sosiaalisia konstruktioita, on niitä mahdollisuus tuottaa sosiaalisesti lisää tai uusintaa omia opportunistisia poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan.

Feministisen yliopistopedagogiikan lopputyönä kirjoittamani essee liittyy myös kurssiin, joka on tarkoitus pitää Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella ensi talvena. Tällä viikolla sain tiedon siitä, että kurssiehdotukseni on hyväksytty laitoksen opetusohjelmaan, yksityiskohdat ratkeavat myöhemmin. Näillä näkymin kurssi jakautuisi 12 tunnin luento-osuuteen ja 6 tunnin seminaarityöskentelyyn. Kurssin aiheena on siis maskuliinisuus politiikassa.

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneessä Politiikka -lehdessä oli allekirjoittaneen artikkeli maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä. En väitä, että asialla olisi yhteyttä, mutta Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini näytti tarttuneen plokissaan samaan aiheeseen kirjoittaessaan ”lihansyöjien lähdöstä”. Tosin siinä, missä esitän artikkelissani Soinin hakevan yhteyttä potentiaalisiin äänestäjiinsä käyttämällä hyväkseen homososiaalisia valtarakenteita väittäessään puolustavansa kokolihaa syövien heteromiesten oikeuksia nielevää naiseutta vastaan, Soini itse kirjoittaa kuinka SDP:ssä ei Jutta Urpilaisen kaudella arvosteta ”ammattiyhdistysliikkeen parhaita poikia” ja toivottaa heidät tervetulleiksi Perussuomalaisiin. Kirjoitamme siis samasta asiasta, mutta hieman eri tavoin itseämme ilmaisten. Allekirjoittanut kirjoittaa maskuliinisuuteen perustuvasta vallankäytöstä Suomen poliittisessa järjestelmässä, vallan rakenteista ja niitä hyödyntävistä poliitikoista; Soini toteuttaa oppeja käytännössä ajaen omaa poliittista agendaansa, haluten puolueelleen lisää äänestäjiä.

Kyseessä on siis erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallan rakenteiden ”paljastaminen” kriittisen tiedon avulla ei välttämättä johda emansipaatioon. Taitava poliittinen toimija osaa ottaa hyödyn itselleen myös niin sanotusta kriittisestä tiedosta; emansipatorinen eli kriittinen tiedonintressi kuuluu Jürgen Habermasin luokittelussa hallinnan (saks. herrschaft) alaisuuteen. Kysymys on siis siitä, kun nyt ensi talvena luennoin maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä, niin olenko kasvattamassa uusia timosoineja? Suurin osa valtio-opin tai kansainvälisen politiikan opiskelijoista rekrytoituu valmistuttuaan valtionhallintoon, kansalaisjärjestöihin tai tiedotusvälineiden palvelukseen, mutta jokaiseen vuosikurssiin mahtuu myös muutama vallanhimoinen poliitikon alku. Soini on valtiotieteiden maisteri ja kirjoitti lopputyönsä populismista arvosanalla cum laude approbatur. Soini kertoo teoksessa Maisterisjätkä olevansa parempi käytännön populisti kuin populismin tutkija. Mutta toisin kuin monet muut ammattipoliitikot, Soini näyttää seuraavan politiikan tutkimuksen uusimpia virtauksia – ja ottavan niistä opiksi. Taito hyödyntää valtio-opillista ajattelua on yksi syy, miksi hän on yksi nyky-Suomen taitavimmista politiikoista johdattelemaan kansanjoukkoja ja sanomaan ääneen sen, monet ihmiset haluavat kuulla. (Olkoon se sitten ”älymystön” mielestä kansanjoukkojen omien etujensa mukaista eli ei tai kykeneekö Soini tekemään asialle mitään eli ei).

Edellä esittämääni kysymykseen olen hakenut vastausta – jälleen kerran – itse Niccolò Machiavellilta. Antonio Gramscin mukaan Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinasta oppikirjaksi ruhtinaille. He eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään. Ruhtinas oli kirjoitettu tavallisille kansalaisille, ”niille jotka eivät tiedä”, jotta he ymmärtäisivät kuinka ruhtinaat pyrkivät viilaamaan heitä linssiin. Tästä johtuu myös se, miksi poliitikot julkisuudessa kiroavat Machiavellin ja paavi kunnon katolilaisena – samanlaisena kuin Soini – asetti Ruhtinaan indeksiin: voidakseen politiikan kulisseissa hurskaasti noudattaa sen oppeja. Gramscille Machiavellin eettisyys tulee siinä, että hän oli huono machiavellisti, koska meni möläyttämään julkisesti ne suhteellisen yksinkertaiset keinot, joilla populistinen ruhtinas vedättää populaaria eli kansaa kiihottamalla sitä tavalla tai toisella.

Toivon siis, että kurssilla on enemmän niitä, jotka haluavat problematisoida niin miehiä kuin naisia alistavia, riistäviä ja sortavia valtarakenteita ja käytäntöjä freireiläisen dialogisen eli vapauttavan pedagogiikan hengessä, kuin oppia käyttämään hyväkseen niin sanottua kriittistä tietoa rakentaessaan omaa poliittista uraansa soinimaisesti. Tai sanotaan näin, että Soini osaa varmasti houkutella demarimiehiä ja muita kokoomuslaisia Perussuomalaisiin ilman sitäkin, että kerron Politiikka-lehden artikkelissa kuinka Suomen poliittisessa järjestelmässä miespoliitikot hyödyntävät hegemonista maskuliinisuutta tai homososiaalisia vallan rakenteita. Tosin Soinia voisin neuvoa, että hänen viimeisin plokikirjoituksena alkoi olla jo liian läpinäkyvää hänen kirjoittaessaan: ”Nämä miehet eivät anele. He vetävät johtopäätökset”. Se herättää enemmänkin hilpeyttä ja kysymyksen siitä, onko Soini huolissaan Perussuomalaisten kannatuksen sievoisesta laskusta? Soini on parempi TV-esiintyjä kuin nettipoliitikkona (päinvastoin kuin eräskin helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu).