heinäkuu 2011


Rakas päiväkirja, stand up -komiikkaa harrastava ystäväni kertoi vitsin.

Mistä Aamulehden kulttuuritoimittaja tietää, että nuori mies on saanut pimpsaa?

– Siitä, että Norjan pääministerin kanslia on ehjä ja demarinuoret hengissä.

Vitsi on mielestäni onnistunut. Se paljastaa brutaaliudessaan Aamulehden kulttuuri- ja päätoimittajan kyvyttömyyden moraaliseen ajatteluun. Ystäväni ajatteli käyttää yllä mainittua vitsiä keikoillaan kunhan niin sanotusti pöly hieman ensin laskeutuu.

Kyseinen vitsi viittaa siis kulttuuritoimittaja Markus Määttäsen tajunnanvirtaan, että jos Anders Behring Breivik, Pekka-Eric Auvinen ja Matti Saari olisivat saaneet enemmän seksiä tytöiltä ja kouluissa olisi mukana ”vahva seksivalistus” lemmenoppiaineessa, niin mitään ei olisi tapahtunut.

Aamulehden vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen ilmoitti myöhemmin, että hän on lukenut kyseisen tekstin ja piti sitä ihan hyvänä.

Kirjoitus ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen ja sitä on käytetty esimerkkinä kuinka alas mielipidejournalismi voi vajota. Päätoimittaja on harmitellut, että joutui keskeyttämään kesälomansa, mutta ei ole vieläkään kyennyt tunnustamaan tekemäänsä virhettä.

Itselleni Aamulehden journalismin – kouluarvosanoin ilmaistuna – välttävä, jollei jopa heikko, taso ei ole mikään yllätys. Viime tammikuussa osallistuin keskustelutilaisuuteen, jonne oli kutsuttu 25-35 -vuotiaita työssä käyviä pirkanmaalaisia nuoria aikuisia, jotka eivät tilaa Aamulehteä. Kyseinen tilaisuus oli siis lehden lukijamäärän laskusta nuorten aikuisten keskuudessa huolestuneen Aamulehden tilaama.

Yllätyksekseni huomasin, että keskusteluun osallistujat jakoivat allekirjoittaneen näkemykset Aamulehden journalismissa ongelmakohdista. Olin kuvitellut valtio-opin tutkijana eläväni jotenkin marginaalissa ja näkemyksiäni poikkeuksellisina tai radikaaleina, mutta Nokian insinööri ja muut ”keskiluokkaiset” osallistujat olivat kutakuinkin kanssani samaa mieltä asioista.

Seuraavassa muutamia huomioita, jotka muistan käydystä keskustelusta.

  • Aamulehden otsikot ja ingressit ovat epäinformatiivisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien otsikoista ja alaotsikoista näkee suoraan, mitä juttu käsittelee, mutta Aamulehdessä jutun sisältö voi olla mitä tahansa; otsikko ja sisältö eivät kohtaa.
  • Mielipidepalstalla hyväksytään nimimerkit. (Tähän on tosin tullut muutos sitten kevättalven. Mutta se ei ole mielikuvaa lehden tasosta nostanut: Aamulehden toimittajat kirjoittavat nyt omalla nimellään ja naamallaan mielipiteitään Näkökulma -osioon. Miksi maksaa huonojen mielipiteiden lukemisesta, kun sitä voi tehdä ilmaiseksi Uuden Suomen blogipalvelussa? Näkökulma -osiolla Aamulehti alentaa journalisminsa tarpeettomaksi)
  • Pirkanmaan paikallisuutiset, mitkä voisivat olla Aamulehden vahvuus, ovat suppeita ja ne on monesti kopioitu edellisen päivän Helsingin Sanomista tai sieltä löytää samat jutut paljon paremmin kirjoitettuna aikaisemmin. Journalismia, joka esimeriksi asettaisi Tampereen kaupunginvaltuuston päätökseen laajempaan kontekstiin (mukaan luettuna poliitikkojen ja virkamiesten sidonnaisuudet), ei haluta tai osata tehdä.
  • Aamulehti on oikeistokonservatiivinen eläen niin sanotun ensimmäisen tasavallan vastakkainasetteluita yhä uudelleen. (Tässä sinänsä ei olisi mitään pahaa, jos lehti tunnustaisi poliittiset sidonnaisuutensa tai maailmankuvansa eikä yrittäisi näytellä jotain mitä se ei ole. Helsingin Sanomat tunnustaa nuorsuomalaisen taustansa ja on ilmoittanut rehellisesti kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä jne.)
  • Aamulehti ei osaa tai halua käyttää hyväkseen yliopistojen tutkijoiden asiantuntemusta, vaan toimittajat kirjoittava mieluummin omia mielipiteitään (Poikkeuksena on Aamulehden alakerta, jonne olen itsekin pari kertaa kirjoittanut. Se onkin lehden luettavin osa.)
  • Aamulehden journalismi on reaktiivista sortuen nurkkakuntaisuuteen. Se ei kykene tekemään poliittisia aloitteita, jotka veisivät ihmiskuntaa aktiivisesti eteenpäin, vaan näyttäytyy lähinnä paikallisten K-kauppojen ja S-markettien mainoslehtenä.

Lyhyesti, Aamulehdellä olisi potentiaalia olla, ei ainoastaan Pirkanmaan, vaan koko Suomen edistyksellisyyden valonkantaja samalla tavoin Helsingin Sanomat, mutta siinä missä viimeksi mainittu on hyvän puolella pahaa vastaan, niin Aamulehti on erikoistunut olemaan pahan puolella hyvää vastaan. Määttäsen ihmisvihamielinen artikkeli ei ole poikkeus Aamulehden journalismissa.

Nähdäkseni Aamulehden taistelu pahuuden puolesta hyvyyttä vastaan, ei kuitenkaan johdu yksittäisistä toimittajista tai edes päätoimittajasta, vaan se on seurausta Alma median heikosta yrityskulttuurista ja huonosta johtamisesta.

Esimerkiksi se, että Alma median sai hiljalleen tuomion sukupuolisesta syrjinnästä, ei ole niinkään moraalinen ongelma, vaan kertoo siitä, että Alma median hallituksessa hyvä journalismi ei ole keskeinen rekrytointikriteeri yrityksen lehtiin.

Jos yrityksen johdolle kyky ymmärtää oikeaa ja väärää on lusikalla annettu, niin ei lopputuotteestakaan – tässä tapauksessa Määttäsen kirjoituksesta – voi kauhalla ammentaa. Aamulehdellä on sama ongelma kuin kirkolla: akateemisesti koulutettu urbaanit nuoret aikuiset ovat eettisempiä, sivistyneempiä ja maailmaa enemmän nähneitä kuin kyseisten instituutioiden edustajat.

Tammikuisesta keskustelutilaisuudesta kotiin päästyäni tulinkin siihen johtopäätökseen, että koko keskustelu oli ollut turha. Paradoksaalisesti Aamulehden kykyä tuottaa lisäarvoa omistajilleen on mahdollista parantaa vain ja ainoastaan omistajavaihdoksilla ja Alma median hallituksen uusimisella.

Mainokset

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomien mukaan Anders Behring Breivikin ”manifestissa” siteerataan muun muassa perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kirjoitusta vasemmiston ja islamistien väleistä eurooppalaisessa politiikassa. Ottamatta kantaa siihen, että pitäisikö Halla-ahon olla ylpeä Breivikin tekojen tähden vai ei, haluan nostaa Halla-ahon poliittisesta tyylistä esille pari huomiota jotka auttavat ymmärtämään eurooppalaista oikeistoradikalismia. Heikosti organisoituja poliittisia liikkeitä kun ei yhdistä ainoastaan sisältö vaan ennen kaikkea muoto. Seuraavassa olevat huomiot perustuvat Jyväskylässä viime tammikuussa politiikan tutkimuksen päivillä pitämääni seminaariesitelmään.

Politiikan tutkija ja yliopistolehtori Pertti Lappalaisen käsitteitä lainaten, Halla-ahon retoriikka on tyyli-intensiivistä.

Politiikassa on normaalia ystävien (potentiaalisten äänestäjien) ja vihollisten (todellisten tai keksittyjen poliittisten vastustajien) määrittely. Se pyritään tekemään jollain huomionarvoisella tavalla, jotta olisi mahdollisuutta saada julkisuutta ja erottautua muista poliitikoista. Mutta Halla-ahon retoriikka on poikkeuksellisen voimakasta rauhan ajan poliitikoksi.

Intensiivisellä tyylillä Halla-ahon onkin onnistunut politisoimaan kysymyksiä, jotka liberaalissa porvarillisessa hegemoniassa on perinteisesti pidetty yksityisasiana.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuusteoriasta tunnettu filosofi John Rawlsin esitti, että poliittisesta puheesta pitäisi lakaista pois sellaiset asiat, jotka kuuluvat: etiikkaan, filosofiaan, uskontoihin, ihmisen identiteettiin. Hän vetoaa yhteiskunnan vakauteen, ettei näitä kysymyksiä politisoitaisi.

Saadakseen äänensä kuuluviin Halla-ahon onkin blogissaan käytettävä tehokeinoja, jotka ylittävät ne normit, jotka kuuluvat rationaaliseen politiikan tyyliin: hän on joutunut törmäyskurssille porvarillisten instituutioiden kuten median ja oikeusjärjestelmän kanssa. Keväällä 2009 hänet haastettiin oikeuteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta.

Ulkopuoliselle Halla-ahon retoriikka ja käsitteet saattavat vaikuttaa sisäpiiriläisiltä: tyyli-intensiivinen retoriikka kun yleensä osoitetaan – lainatakseni Chaïm Perelmanin käsitteitä – universaaliyleisön sijasta erityisyleisölle. Tällöin Halla-aho kannattajakuntineen alkaa muistuttamaan yhä enemmän suljettua kulttia, joka luo itselleen oman todellisuuden ja kielen.

Toiseksi Halla-ahon poliittista tyyliä voikin kutsua profeetalliseksi.

Yhdysvalloissa poliittista retoriikkaa dominoi niin sanottu jeremiadin kaava. Se etenee kolmen kohdan kautta: syntien havaitseminen ja tuomitseminen; varoittaminen Jumalan tuomiosta; tarjous uudesta toivosta, jos kansakunta nöyrtyy ja katuu syntejään palaten Jumalan suunnitelman mukaiselle tielle (joka on siis profetoivan poliitikon ilmoittama näkemys siitä, miten maailman pitäisi maata). Suomessa Halla-aho on harvoja jeremiadin kaavan käyttäjiä.

Profeetallisen politiikka mahdollistaa sen, että Halla-aho voi kirjoituksissaan rikkoa huolettomasti kausaalisuhteita ja ennustaa tulevaa. Hän perustelee kaikissa kirjoituksissaan nykyisen maahanmuuttomuuttopolitiikan epäonnistumista – ensin luonnollisesti määriteltyään sen menneisyydessä epäonnistuneeksi kirjoittamalla oman tulkintansa historiasta – sillä, että mahdollisesti tulevaisuudessa siitä voi tulla ehkä ongelmia aivan kuin näkisi tulevaan.

Halla-aho blogissaan luo mennyttä ja uskottelee väistämättömän olevan vältettävissä, jos kansa tekee kääntymyksen. Raamatussa puhutaan etsikkoajasta.

Profeetallinen politiikka tarjoaa tarjoaa mahdollisuuden erottautua ”tavallisesta politiikasta” ja luoda itsestään kuvaa politiikan ulkopuolisena hahmona, joka haluaa uudistaa koko poliittista järjestelmää.

Halla-aholla profeetallinen politiikka mahdollista epämääräisten blogimerkintöjen esittämistä osana suurta kertomusta, joka antaa eskatologisen pohjavireen. Hän ei halua varoittaa meitä ainoastaan maahanmuuttajista, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun (kuten myös Polvijärven pastori antaa ymmärtää).

Sotaa ei käydä ainoastaan Eurooppaan pyrkiviä islaminuskoisia vastaan, vaan myös heitä liikaa ymmärtäviä voimia vastaan. Näitä ovat ennen kaikkea punavihreät feministit, mutta myös Norjan työväenpuolueen nuoret käyvät paremman puutteessa.

Norjassa tapahtunut joukkomurha muistuttaa meitä kahdesta seikasta: (1) Halla-aho ei ole poikkeus eurooppalaisessa ja yhdysvaltalaisessa oikeistoradikalismissa; hänen ja muiden ”orgaanisten intellektuellien” esittämät diskurssit liikkuvat kiertokirjeen tavoin maasta toiseen netin välityksellä, vaikka eivät muodostaisikaan mitään virallista ylikansallista puolueorganisaatiota tai temppeliherrojen kulttia. (2) Oikeistoradikaalissa liikehdinnässä on ihmisiä, joille sotaretoriikka ei ole ”vain” retoriikkaa, vaan he todella ovat sodassa, mikä tarkoittaa oikeutta rikkoa sodan logiikan mukaisesti kaikki niitä arvoja, joita sodankäynnillä yritetään puolustaa.

Rakas päiväkirja, kokoomuslainen pääministeri Jyrki ”boy” Katainen pitää Ylen uutisten mukaan Norjassa tapahtunutta Työväenpuolueen nuorten joukkomurhaa järjettömänä tekona. Katainen joko näyttelee tyhmää tai sitten hän on oikeasti yksinkertaisempi kuin olen kuvitellut. Politiikan tutkijana epäilen ensimmäistä. Politiikassa sala- ja joukkomurhat ovat kautta historian olleet keskeisessä asemassa. Esimeriksi Valtiollisissa mietelmissä Niccolò Machiavelli omistaa useamman sivun sille, kuinka poliitikkojen on opeteltava suojautumaan salaliitoilta ja -murhilta. Toisaalta taitavasti toteutetuilla joukko- ja salamurhilla voidaan kääntää historiankulkua, laskea vallitsevan poliittisen konjunktuurin aleatorisuuden astetta.

Vuonna 2002 tapahtunut Pim Fortuynin murha on esimerkki epäonnistuneesta poliittisesta murhasta. Se ei saavuttanut tavoitettaan, koska hollantilainen nousussa ollut islamofobiaan perustunut äärioikeistolaisuus ei ollut yhden miehen luomus kuten Volker Van der Graaf oli nähtävästi ajatellut. Päinvastoin, hänen tilalleen Hollannin ”hommakerhon” johtoon nousi Geert Wilders, joka ei ole ainoastaan Fortuynin kaltainen islamofobiaa hyväksi käyttävä populisti, vaan myös konservatiivi.

Anna Lindhin murha vuonna 2003 ei tiettävästi ollut poliittinen tilaustyö siinä merkityksessä kuin politiikka vulgaaristi ymmärretään, mutta Lindin murhan poliittiset seuraukset ovat olleet viime vuosikymmenien merkittävimmät Euroopassa. Olisi hyvin todennäköistä, että Lindh olisi nyt sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja ja Ruotsin pääministeri. SDP:n viime vuosien alamäki selittyy osittain Lindhin murhalla: puolueella ei ole ollut uskottavaa pääministeriehdokasta Göran Perssonin eläköidyttyä vuonna 2007, kokoomuksesta on tullut pääministeripuolue, Ruotsin ”hommakerho” ja svenskademokraterna ovat nousussa.

Euroopan rajojen ulkopuolella viimeisten vuosikymmenien onnistunein lienee Yitzhak Rabinin salamurha. Israelin ”hommakerho” on ollut nousussa koko 2000-luvun ja Rabinin edustama työväenpuolue on hajonnut tai hajoamassa. Rabinin murha lopetti myös Lähi-idän rauhanprosessin, mikä oli Jigal Amirin tavoitteena.

Se, kuinka hyvin Norjan ”hommakerho” ja – korostan vedoten Paavo M. Petäjään, että kyseessä on vasta epäilty – Anders Behring Breivik onnistui tavoitteessaan, on vaikea näyttää empiirisesti toteen. Breivikin teko oli kuitenkin hyvin rationaalinen: Norjassa työväenpuolue on tällä hetkellä pääministeripuolue ja sosialistiseen internationaaliin kuuluvat puolueet ovat olleet keskeisin poliittinen voima Euroopassa viimeisen sadan vuoden aikana. Ne ovat tehneet Euroopasta sellaiseksi kuin me sen tunnemme. Jos politiikan suuntaan haluaa saada muutoksen Norjassa, on työväenpuolueen seuraavan sukupolven murhaaminen varsin tehokas keino siihen. On hyvin todennäköistä, että Breivikin onnistui nyt murhaamaan useampi tuleva kansanedustaja, ministeri ja ainakin yhden 2030-luvun pääministereistä, erityisavustajista ja puolueen asiantuntijoista puhumattakaan. Norjan kokoisessa maassa politiikasta kiinnostuneita lahjakkaita nuoria ei ole loputtomasti.

Norjassa tapahtunutta työväenpuolueen nuorten joukkomurhan hedelmät satavat Kokoomuksen norjalaisen sisarpuolueen ja siitä oikealla olevien puolueiden laariin.

Rakas päiväkirja, Friedrich Nietzscheä käsittelevässä teoksessa Gilles Deleuze antaa ymmärtää aktiivisten voimien voittavan reaktiiviset voimat; politiikassa on pyrittävä ottamaan aloite haltuun eikä reagoitava passiivisesti toisten tekemiin avauksiin. Tämä tuli mieleen kun aloin yksi päivä ihmettelemään, että minne ne kaikki mielestään edistykselliset eurooppalaiset federalistit ovat kadonneet.

Viime viikolla myös pääomasijoittaja George Soros nettikolumnissa kaipaili ”peruseurooppalaista puoluetta”, joka kykenisi viemään Euroopan liittovaltiokehitystä eteen päin tai käynnistämään sen uudelleen.

Vaikka olen siviiliammatiltani politiikan tutkija enkä tunnusta olevani Euroopan unionin asiantuntija sen enempää kuin federalisti, annan mielelläni kuitenkin liittovaltiokehityksen kannattajille pari ilmaista vinkkiä, kuinka harjoittaa aktiivista politiikkaa, ottaa aloite haltuun perussuomalaisilta punaniskoilta ja muiden osavaltioiden konfederalisteilta.

Ensimmäinen vinkkini käsittelee sosiaalipolitiikkaa.

Kesäkuussa yhdysvaltalaisen kansalaisaktivisti Paul Polanskyn esitys Helsingin Sanomien vieraskynässä herätti keskustelua. Kaikki eivät nähtävästi ymmärtäneet sitä, että Polansky ei esittänyt Euroopan romanien jättämistä omanonnensa nojaan ehdottamalla kerjäämisen kieltämistä liittovaltion tasolla, vaan saman tempun tekemistä, mikä tehtiin ”eurooppalaisissa osavaltioissa” jo 1800-luvun lopulla.

Suomessa köyhänhoito valtiollistettiin ja kunnallistettiin seurakunnilta vuonna 1865. Irtolaisuuslaki voitiin säätää vasta tämän jälkeen. Kun seurakunnat ja muut ”vapaaehtoiset” eivät enää päässet huseeraamaan, ihmisten ei tarvinnut elättää itseään kerjäämällä. Tosin Suomessa koettiin viimeinen nälänhätä vuosina 1866-1867; kerjäläislaumat vaelsivat pitkin teitä ja ojat täyttyivät kuolleista, yli 10% väestöstä menehtyi nälkään ja sairauksiin, mutta tämän jälkeen ei vastaavaa ole tapahtunut, kiitos valtiollistetun sosiaalipolitiikan ja kunnallistetun köyhäinhoidon.

Romanikysymystä ja keräämiskieltoa keppihevosena käyttäen federalistit voisivat yli sadan vuodentakaista esimerkkiä käyttäen alkaa luomaan liittovaltiotasoista universaalia sosiaalipolitiikkaa tai jopa perustulojärjestelmää, joka sopisi palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan kapitalistiseen talousjärjestelmään. Tähän vedoten voisivat federalistit kuin huomaamatta samalla laajentaa liittovaltion veropohjaa. Sosiaalipolitiikka on tehokkain kansalaisten kontrollimekanismi: ideologinen apparaatti, jolla luoda kuuliaisia ja isänmaallisia eurooppalaisia porvarillisen liittovaltion ja kapitalistisen tuotannon palvelukseen.

Toinen vinkkini käsittelee eurooppalaista talouskriisiä.

Siinä missä Yhdysvalloissa investointipankit Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin reilusti liittovalion haltuun niiden päädyttyä maksukyvyttömiksi, jostain syystä Euroopassa talouskriisi pyritään ratkaisemaan pääomittamalla osavaltioita, jotta ne voisivat maksaa yksityispankeille ylisuuria korkoja, jotka nämä samat pankit ovat määritelleet laskemalla tiettyjen osavaltioiden luottoluokitusta, ja sitä kautta estää eurooppalaisten pankkien liittovaltion haltuun joutumiselta.

Jos Euroopan Unionin johdossa vaikuttaisivat tällä hetkellä todelliset Euroopan ystävät, eivät he pääomittaisi osavaltioita, vaan päinvastoin sosialisoisivat suurimmat eurooppalaiset liikepankit ja muuttaisivat liittovaltion keskuspankin sääntöjä ja sitä kautta rahapolitiikkaa tai kuten Pertti Haaparanta kirjoittaa Akateemisessa talousblogissa: ”Yhdysvallat on liittovaltio, jossa yhden osavaltion kokemien talouskriisien kustannukset jaetaan suurelta osin automaattisesti kaikkien osavaltioiden kesken.[…] Tämä ylläpitää tuloja ja veronmaksukykyä. Eurojärjestelmän valukiva on, että siinä tällaista automatiikkaa ei ole.”

Kun eurooppalainen sosiaali- ja talouspolitiikkakehitys on saatu käyntiin ja uudistettua luomalla perusturva ja sosialisoimilla liikepankit kuten Yhdysvalloissa on tehty, poliittisen järjestelmän luominen liittovaltiolle on rutiininomainen toimenpide: Euroopan parlamentista on tehtävä edustuksellinen, ministerineuvostosta on taasen muodostettava senaatti, johon kukin osavaltio lähettää kaksi asiansa osaavaa senaattoria, eikä mitään säälittäviä osavaltiotason ministereitä.

Se, miksi sitten tällaista kehitystä ei ole syntynyt, johtunee siitä, että Euroopan osavaltioissa on vallassa on tällä hetkellä näköalattomat kokoomuksen sisarpuolueet lähes joka maassa, eivätkä ne kykene konservatiivipuolueina aktiiviseen politiikkaan.

Rakas päiväkirja, tänään ottaessani aurinkoa Tampereen Rauhanniemen kansankylpylän kalliolla avasin viikko sitten yliopiston kirjastosta lainaamani brittiläisen sosiologi Tim Edwardsin teoksen Cultures of Masculinity vuodelta 2006. Olen saattanut viitata johonkin hänen artikkeliinsa aikaisemmin, mutta mainittu teos oli mennyt jotenkin ohi. Nyt nopealla selauksella tulin siihen tulokseen, että kirjaan täytyy tutustua huolellisemminkin: siitä saan materiaalia sekä väitöskirjani johdantolukuun että populaareihin kirjoituksiin.

Teoksen ensimmäisessä luvussa Edwards pyrkii avaamaan puhetta maskuliinisuuden kriisistä. Hänen mukaansa se ilmenee kahdella tavalla. Ensinnäkin miehet ovat oikeasti menettäneet etuoikeuksiaan yhteiskunnallisissa instituutioissa viimeisten vuosikymmenien toisen aallon feminismin myötä. Esimeriksi lukion käynyt poika ei enää automaattisesti nouse esimiesasemaan aikuisena ja ammattikoulun käynyt nuorukainen ei voi ylpeillä sillä, että vaikka hän joutuu tekemään hanttihommia, saa hän sentään parempaa palkkaa kuin yksikään yhteiskuntaluokkansa nainen. Miehet ja naisten ovat tasa-arvoisempia kuin aikaisemmin.

Sen sijaan sosiologisella tutkimuksella on mahdotonta vastata kysymykseen, tuntevatko tämän päivän miehet olevansa jotenkin vähemmän miehiä kuin edellisellä vuosikymmenellä, ja onko tästä seurannut jonkinlaista voimattomuudentunnetta, elämän merkitsemättömyyttä tai epävarmuutta. Avatakseen tätä kaikkea Edwards käsittelee lyhyesti eri elämänalueita: työtä, koulutusta, rikollisuutta, perhettä, seksuaalisuutta, representaatiota.

Työ on ollut perinteisesti miehisen identiteetin keskeisimpiä tukipilareita. Työelämän muutokset eivät kuitenkaan ole mikään uusi musta (kuten olen aikaisemmin itsekin kirjoittanut): siirtyminen teollisesta massatuotannosta jälkiteolliseen palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuneeseen yhteiskuntaan ei ole maskuliinisuutta sen kriisiyttävämpi kuin oli sitä ennen siirtymä agraariyhteiskunnasta teolliseen tuotantoon. Jossain määrin nykyinen työelämän muutos epävarmuustekijöineen ja henkilökohtaisine palkanlisineen on siirtymä takaisin agraariyhteiskunnan maskuliiniseen autonomiaan. Elinkeinorakenteessa tapahtuneet muutokset ovat koskeneet myös naisia (vähintään yhtä paljon kuin miehiä), mutta jostain syystä mediassa ei ole tapana puhua feminiinisyyden kriisistä osana työelämän muuttumista.

Niin ikään Edwards kirjoittaa, että huoli poikien koulumenestyksestä on noussut Englannissa – samalla tavoin kuin Suomessa: viimeksi uusi opetusministeri Jukka Gustafsson (SPD) ilmaisi eduskunnassa hallitusohjelmasta käydyssä keskustelussa huolensa poikien pärjäämisestä lukioissa – puheen aiheeksi mediassa. On kuitenkin kyseenalaista, onko poikien koulumenestys oikeasti heikentynyt ja jos on, niin johtuuko tämä menestymättömyys koulussa joistain muista tekijöistä kuin sukupuolesta kuten yhteiskuntaluokasta, asuinpaikasta jne. Puhe, että työväenluokkalaisia poikia ei saada kuriin ja heitä ei koulunkäynti kiinnosta tai työväenluokkaisilla pojilla ei ole tarpeeksi tilaa toteuttaa aggressiivisia leikkejään, on yhtä vanha juttu kuin alempien kansankerrosten jälkikasvun mahdollisuus kouluttautua. Koulu kasvattaa edelleen perinteisiin sukupuolirooleihin.

Rikostilastoissa ei ole tapahtunut sellaista muutosta, joka selittäisi maskuliinisuuden olevan kriisissä juuri nyt: työväenluokkalaiset miehet ovat aina olleet yliedustettuina vankiloissa. Sama koskee miesten terveyttä ja eliniänodotetta. Teollistuneissa länsimaissa naiset elävät pidempään kuin miehet. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että miehet urheilevat, juovat viinaa ja tupakoivat kuin Mika Myllylä. Mutta juuri näillä ”paheilla” miehet yrittävät todistaa sen, ettei maskuliinisuus olisi kriisissä. Niin ikään pitäisikö isyyden merkityksen kasvu perhe-elämässä ymmärtää maskuliinisuuden kriisinä vai pitäisi se nähdä enemmänkin miehiä voimauttavana?

Entä johtuuko maskuliinisuuden kriisi sitten siitä, että naisruumiin lisäksi mainoksissa tai musiikkivideoissa yhä useammin erotisoidaan miehen ruumis? Onko ymmärrettävä, että mies kriisiytyy ymmärtäessään haluavansa treenattua miesvartaloa? Edwarsin mukaan se, että mies ilmaisee tunteitaan ei ole mikään uusi ilmiö toisin kuin aina silloin tällöin joku kommentaattori mediassa antaa ymmärtää. Onkin erotettava väitetty oikea maskuliinisuuden kriisi ja sen representaatiot fiktiivisissä kuvauksissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Olen valmis allekirjoittamaan Edwardsin väitteet pääosin: maskuliinisuuden kriisi on poliittinen fiktio tai sitten maskuliinisuus on kriisissä koko ajan (samalla tavoin kuin globaali finanssikapitalismi). Maskuliinisuuden ja kapitalismin käsiteisiin kuuluvat kriisit elimellisinä ominaisuuksina; ne kykenevät kriisiytymällä tasaisin väliajoin uudistamaan olemassaolonsa edellytykset ja valtasuhteet.

Kirjoituksen loppupuolella Edwards viittaa John MacInnesin teokseen The End of Masculinity vuodelta 1998. MacInnes esittää radikaalin väitteen, että maskuliinisuus on itse asiassa modernin yhteiskunnan tuote ja me elämme sen lopun aikoja siirtyessämme modernista postmoderniin yhteiskuntaan. Nähtävästi MacInnes ymmärtää modernin syntyneen jo 1600-luvulla, ajalla ennen teollista vallankumousta: hän viittaa mm. Thomas Hobbesin ja Jean-Jacques Rousseaun ajatuksiin. Edwards ei ole valmis hyväksymään MacInnesin väitettä (koska hänen mukaansa maskuliinisuus ei ole kriisissä), mutta allekirjoittanutta se viehättää sen verran, se voisi tukea väitöskirjani teesiä, että täytyy ottaa kyseinen teos lukulistalle kunhan olen saanut luettua Edwardsin kirjan loppuun.

Sen sijaan siitä olen samaa mieltä Edwarsin kanssa, että väitetty maskuliinisuuden kriisi ei itsessään ole kiinnostava kysymys, vaan mielenkiintoisempia ovat ne, jotka puhuvat maskuliinisuuden kriisistä moninaisine motiiveineen.

Edwards mukaan näitä maskuliinisuuden kriisistä puhuvia on kaksi ryhmää: populistit ja yliopistolaiset. Itse tosin käyttäisin populistin sijasta ilmaisua poliitikko – ymmärtäen sen laajassa merkityksessä. Maskuliinisuuden kriisistä siis puhuvat kansalaisjärjestöaktiivit (miesasiamiehet), raulijokelinit, blogikirjoittajat (joilla ei ole tähdellisempää sanottavaa) ja ammattipoliitikot (kansanedustajat tai sellaisiksi pyrkivät), jotka pyrkivät kalastelemaan ääniä ilmaisemalla huolensa tosimieheyttä uhkaavista vaaroista tämän päivän yhteyskunnassa. Yliopistolaisten ja kaikenmaailman apurahatutkijoiden tarve pitää esillä maskuliinisuuden kriisin teemaa selittää taasen halu päteä ja saada lisätienestejä kirjoittamalla aiheesta vaikkapa Aamulehden alakertaan tai Helsingin Sanomien vieraskynään.

Rakas päiväkirja, sunnuntaina kirjoitin SpaceX -yhtiöstä, jonka on onnistunut kymmenessä vuodessa rakentamaan toimivat kevyt ja keskiraskas kantoraketti sekä avaruusaluksen miehitettyjä avaruuslentoja varten. Kaiken lisäksi yhtiö on saamassa seuraavan parin vuoden aikana valmiiksi raskaan kantoraketin, joka on yli kaksi kertaa Yhdysvaltojen ilmavoimien rahoittamaa ja tilaamaan isointa kantorakettia tehokkaampi mahdollistaen kuulentojen uudelleen aloittamisen pikaisellakin aikataululla, jos asiasta tehdään poliittinen päätös.

Sitä, miten on mahdollista, että yksityinen yritys kykenee parissa vuodessa siihen, mihin armeija ja kansalliset avaruusjärjestöt eivät ole kyenneet vuosikymmenissä, ei voi ymmärtää tuntematta Karl Marxin ajattelun perusteita: kuinka kapitalistiset tuotantosuhteet heijastuvat lopputuotteessa, tässä tapauksessa siihen, minkälaisia avaruusraketteja kyetään suunnittelmaan ja rakentamaan.

Kansallisten avaruusjärjestöjen tai asevoimien rahoittamien projektit ovat esimerkkejä fordistisesta eli teollisesta massatuotannosta, joka kykenee kyllä tuottamaan liukuhihnoittain autoja, mutta ei huipputeknologian tuotteita. Tästä syystä Nasan tai Yhdysvaltojen ilmavoimien uusimmatkaan kantoraketit eivät kykene ylittämään Neuvostoliiton 1960-luvun lopun avaruusteknologian tasoa; Yhdysvaltojen ilmavoimien vuonna 2007 käyttöön ottama Delta IV heavy on lähinnä kalliimpi versio Neuvostoliiton 1960-luvun Protonista. Neuvostoliiton vahvuus ja heikkous oli se, että stalinismi oli fordismin korkein muoto ja niin kauan kun myös kapitalismi perustui teolliselle massatuotannolle kykeni Neuvostoliitto kilpailemaan Yhdysvalojen kanssa ja oikeuttamaan poliittisen järjestelmänsä. Samasta syystä Kiinan kansantasavalta on käymässä kuin pikakelauksella Neuvostoliiton avaruusohjelmaa saavuttaen sen seuraavan kymmenen vuoden aikana, mutta on ollut kykenemätön kehittämään mitään uusia teknologisia innovaatioita.

Sen sijaan SpaceX:n lopputuotteet ovat esimerkki jälkiteolliseen postfordistisesta tuotannosta, eli niin sanotusta luovasta taloudesta, joka kykenee yhdistämään yhteiskunnan ylärakenteessa eli kansalaisyhteiskunnassa tapahtuvia kulttuurisia vallankumouksia ja innovaatioita osaksi infrastruktuuria eli kapitalistisia tuotantosuhteita ja tuotantoa.

SpaceX:n perustaja ja toimitusjohtaja on Elon Musk niminen eteläafrikkalaissyntinen insinööri ja mesenaatti. Hän rahoittaa kaiken maailman projekteja, joilla hän uskoo vievänsä ihmiskuntaa eteenpäin kuin ottaen Star Trekin sosialistisen utopian liiankin tosissaan, ja hänen on onnistunut luomaan huomattava henkilökohtaisen omaisuus. Muskista tulee mieleen toinen eteläafrikkalaissyntinen liikemies, Mark Shuttleworth, joka tunnetaan taasen ilmaisen ja ihmiskunnan etnisen moninaisuuden teemaksi ottaneen, Linus Torvaldisin keksimään Linuxiin pohjautuvan, Ubuntu-käyttöjärjestelmän perustajana ja sen ylläpitävän säätiön rahoittajana.

Muskia tai Torvaldsia sekä pääosin niin sanotun jälkiteollisen kapitalismin ja luovan talouden tärkeimpiä henkilöitä ja yrityksiä yhdistää se, että he vaikuttavat Kaliforniassa. Useimmat heistä asuvat lähellä San Franciscoa, joka on tunnettu taasen hipeistä sekä seksuaalisesta moninaisuudesta. Tämä on saanut taloustieteilijä Richard Floridan esittämään hypoteesin luovan talouden ja homoseksuaalisuuden hyväksyttävyyden korrelaatiosta.

Florida on sikäli oikeassa, että siinä missä Kiinan kansantasavallassa Liu Bao radikalisoi nuoret ylhäältä käsin maolaiseen kulttuurivallankumoukseen, länsimaissa nuorison villiintyminen oli enemmän tai vähemmän omaehtoista alkaen levittäytymään San Franciscosta vuonna 1967 li Yhdysvaltojen ja Euroopan, jopa rautaesiripun toiselle puolelle. Suomessakin kaikenmaailman erkkituomiojat olivat valtaamassa Vanhaa ylioppilaskunnantaloa vuosi San Franciscon hippikesän jälkeen.

Kuten tässä Yle radio 1:n piilaakson historiaa käsittelevän kirjan esittelyssä käy ilmi, niin sanottu piilaakson ihme syntyi 1970-luvulla. Toki San Franciscon eteläpuolella oli jo aikaisemmin liittovaltion rahoittamia teknologiayrityksiä ja niiden houkuttelemina puolijohdeteknologiaa kehittäviä firmoja – kapitalismi on itsessään kykenemätön synnyttämään mitään – , mutta vasta kun yritysten täytyi palkata kurittomiksi käyneitä yliopisto-opiskelijoita, jotka mieluummin polttivat lsd:tä kuin olisivat tehneet töitä tunnollisesti, syntyi normeja rikkova niin sanottu luova talous. Saadakseen alojen ”parhaimmat aivot” Pohjois-Kalifornian huippuyliopistoista yritysten oli pakko muuttaa toimintakulttuureitaan, höllättävä kuria ja siirtyä normalisoivasta vallan tekniikoista minätekniikoihin eli itsen alistukseen. Jälkiteollinen luova talous on yhtä marxilaista sukupuoli- tai kulttuurivallankumousta kuten teologian tohtori ja salaliittoteoreetikko Juha Ahvio asian ilmaisisi.

Kalifornian etnisestä, sukupuolisesta ja seksuaalisesta moneudesta on tullut tuotannontekijä. Niin ikään on vaikea sanoa oliko piilaaksolla vai Castrolla merkittävämpi siinä ketjussa, joka romahdutti Neuvostoliiton. Castrolla en tarkoita Fideliä Kuubassa, vaan San Franciscon kaupunginosaa.

Neuvostoliito ei pystynyt hallitsemaa kulttuurivallankumouksen innoittamaa kansalaisyhteiskuntaa, perestroika tuli liian myöhään, mutta Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä kykeni siirtymään kurinpidollisesta teolliseen massatuotantoon perustuneesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan, joka integroi kansalaisyhteiskunnan etnisen, sukupuolisen ja seksuaalisen moneuden osaksi kapitalismia eikä nähnyt niitä enää (ainoastaan) yhteiskunnallisena ongelmana.

Meillä täällä Suomessa varsinkin kokoomuksen liberaalisiivessä ja oikeistovihreissä voidaan havaita vahvoja kaikuja luovan talouden saarnamiehiltä. Edellisen porvarihallituksen ohjelman tulee ymmärrettäväksi kun sitä lukee pyrkimyksenä saada Suomeen samanlaisia luovan talouden yrityksiä kuin Muskin luotsaama SpaceX:n. Mutta ainoa asia mitä edellinen porvarihallitus onnistui saamaan aikaan oli vastareaktio niin sanotulle luovalle taloudelle (mukaan luettuna sen mukanaan tuomalle luokkayhteiskunnan paluulle, eriarvoistumiselle ja uudelle monietniselle lumpenproletariaatille) perussuomalaisissa ja vaatimuksina käyttäytyä ”maassa maan tavalla”, paluuna kurinpidolliseen normalisoivaan yhteiskuntaan.

Rakas päiväkirja, nerokkaimmat ovat jo huomanneet, että hieman liioittelin kirjoituksessani kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen maolaisuudesta. Toisaalta ajattelun vieminen äärimmilleen auttaa käsitteellistämään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Esimeriksi jos Arhinmäki on vähän niin kuin puhemies Mao, niin ovatko Mustis ja Yrttis kuin Deng Xiaping ja Pheng Zhen?

Niin ikään käyttäessäni tehokeinona avaruusohjelmaa Kiinan kansantasavallan mahtavuudesta unohdin tarkoituksella sen, että yhdysvaltalainen SpaceX yhtiö on asettamassa uudet standardit kantoraketeille ja Yhdysvaltojen kykenemättömyys lähettää ihmistä avaruuteen jäänee kolmen vuoden mittaiseksi.

Kuten yleisesti tiedetään, avaruusaika alkoi lokakuussa vuonna 1957 Neuvostoliiton laukaistessa R-7 raketilla Sputnik-satelliitin. R-7 oli mannertenvälinen ohjus, jonka Neuvostoliito oli kehittänyt kompensoidakseen sen, että maalta puuttui strategiset ilmavoimat. Niin Juri Gagarinin käyttämä Vostok kuin nykyinen Sojuz-raketti (jota käytetään ennen kaikkea samannimisten miehitettyjen avaruusalusten laukaisemiseen) on R-7:n modernisoitu versio. Toinen Venäjän käyttämä ja niin ikään jo Neuvostoliiton aikana käyttöön otettu kantoraketti on Proton. Sojuzin kantokyky matalalle kiertoradalle on n. 7 500 kg, Protonin n. 20 000 kg.

Jos Sojuz ja Proton olivat Neuvostoliiton ja ovat Venäjän avaruusohjelman työjuhtia, niin Yhdysvalloissa ne ovat olleet Atlas ja Titan kantoraketit. Viimeksi mainittu on hiljalleen poistettu käytöstä, mutta Atlaksesta käytössä oleva versio on jo viides. Niin Yhdysvaltojen ensimmäiset miehitetyt avaruuslennot kuin pääosin 1960-luvun luotaimet lähetettiin matkaan Atlaksella.

Kuuraketti eli Satrun V painii edelleen omassa sarjassaan. Sen kantokyky matalalle kiertoradalle oli n. 120 000 kg ja kuun kiertoradalle yli 40 000 kg. Sen ainoa ongelma oli hinta: nykyrahassa yhden Saturn V:n laukaiseminen maksoi nykyrahassa kuulemma yli miljardi dollaria. Tästä syystä kuuohjelma lakkautettiin vuonna 1972 ja Yhdysvallat alkoi suunnittelemaan avaruussukkulaa, jonka piti korvata kertakäyttöiset raketit kustannustehokkuudellaan. Tämä selittää pitkälti sen, miksi kantorakettien kehitys Yhdysvalloissa pysähtyi kolmeksi kymmeneksi vuodeksi.

Euroopan avaruusjärjestö ESA:n onnistui kaapata satelliittien laukaisumarkkinat Arianne -raketeilla, joiden viimeisin versio Arianne V:n kantokyky matalalle kiertoradalle on 21 000 kg. Japanin avaruusjärjestön raskaimman kantoraketti H-IIB:n nostokyky matalalle radalle on noin 15 000 kg. Muiden maiden  mm. Intian ja Ukrainan, raketit ovat näitä kevyempiä enkä niitä ala tässä nyt listaamaan.

1990-luvulle tultaessa hiljalleen alettiin tajuta, että avaruussukkula ei tulisi koskaan korvaamaan kantoraketteja. Edellä mainitun Atlas V:n lisäksi Yhdysvaltojen ilmavoimat alkoi kehittämään Delta IV kantorakettia. 2000-luvun puolessa välin Delta IV:stä otettiin käyttöön raskas versio, jonka kantokyky matalalle kiertoradalle on yli 20 000 kg, Atlas V:n raskaan version olisi tarkoitus kyetä nostamaan lähes 30 000 kg matalalle kiertoradalle.

Vaikka Atlaksen V:n ja Delta IV:n rakentavat muodollisesti yksityiset yritykset, ovat ne kummatkin Nasan ja Pentagonin tilaustöitä. Sen sijaan SpaceX yhtiö lähti liikkeelle puhtaasti kaupalliselta pohjalta vaikka se saikin hiljalleen Nasalta huomattavan apurahan. SpaceX:n Falcon 9 -kantoraketti ja Dragon-avaruusalus kun ovat lupaavimmat ehdokkaat hoitamaan Sojuzin rinnalla miehitettyjä avaruuslentoja kansainväliselle avaruusasemalle sukkulan jäädessä eläkkeelle kesän jälkeen. Falcon 9 on tehnyt jo kaksi lentoa ja Dragon on valmistumassa vuoden 2013 aikana.

Falcon 9:stä on tulossa niin ikään raskas versio joka kykenisi viemään matalalle kiertoradalle jopa 53 000 kg ja kuun kiertoradalle 14 000 kg. Yhden raketin laukaisun hinnaksi yhtiö väittää n. 100 miljoonaa dollaria. Toisin sanoen ensimmäistä kertaa sitten kuuraketin Yhdysvalloilla olisi käytössä sekä superraskas kantoraketti että se olisi huomattavasti halvempi käyttää kuin Saturn V (avaruussukkulasta puhumattakaan, jonka kantokyky matalalle kiertoradalle oli 25 000 kg + 7 miehistön jäsentä ja laukaisun hinnaksi tuli n. 300 miljoonaa dollaria).

Eikä tässä vielä kaikki: SpaceX on suunnittelemassa jo seuraavan sukupolven kantorakettia nimeltä Falcon X, jonka raskain versio olisi kooltaan ja kantokyvyltään Saturn V:n luokkaa tai jopa enemmän. Jos sen käyttökustannukset onnistutaan pitämään alhaisena ja taivaankappaleiden välisessä liikenteessä kyetään ottamaan seuraavan parin vuosikymmenen aikana käyttöön niin sanottu vasimir -raketti (joka perustuu radioaalloilla ionisoidun ajoaineen kiihdyttämiseen magneettikentällä), niin on hyvinkin mahdollista, että Yhdysvallat säilyttää sittenkin kärkisijan avaruustutkimuksessa ja -lennoissa, ennättää ennen Kiinan kansantasavaltaa takaisin kuuhun, Marsiin ja muillekin aurinkokunnan kappaleille.