lokakuu 2009


Rakas päiväkirja, kirjoitin nelisen vuotta sitten päiväkirjaani huomioita sosiologian dosentti Janne Kivivuoren teoksesta Paha tieto. Vanhempi päiväkirja on poistunut netistä enkä jaksa sen paperista kopiota esille kaivaa, niin totean, että muistaakseni kirjoitin pitäväni sen perusasenteesta, mutta sen sisältävän niin paljon epätarkkuuksia käsitellessä eri ajattelijoita – tuohon aikaan olin itse keskittynyt varhaismoderniin poliittiseen filosofiaan ja Kivivuoren luennat Thomas Hobbesista ja Niccoló Machiavellista pistivät silmään – , että ne eivät voineet olla vaikuttamatta koko pamfletin sanoman uskottavuuteen.

Samanlainen olotila tuli kun luin uusimmasta Tieteessä tapahtuu lehdestä Kivivuoren yhdessä aate- ja oppihistorian dosentti Petteri Pietikäisen kirjoittaman artikkelin Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Se perustuu oikeus- ja yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoille esitettyjen kysymysten otsikoinnin mukaiseen kategorisointiin. Pietikäinen ja Kivivuori avustajiensa välityksellä ovat esittäneet erilaisia väittämiä, jotka he ovat katsoneet edustavan darwinismia, freudilaisuutta tai konstruktionismia. Tämä on loogista ja selkeää.

Kysymysten tarkkuudesta voidaan sen sijaan olla montaa mieltä. Esimerkiksi olen valmis allekirjoittamaan väitteen, että kaikilta ihmisiltä on löydettävissä tietyt perustuneet (kun ensin ollaan päästy sopimukseen siitä, mitkä oliot lasketaan kuuluvan ihmisen käsitteeseen). Mutta on toinen asia miten ne kategorisoidaan ja saako ne jossain päin erilaisia tulkintoja ja nyansseja. Niin ikään on epäselvää mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat kun esittävät väittämän: sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisilla ilmiöillä. Ensinäkin yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ei selitetä ilmiöitä, vaan ymmärretään niitä. Luonnontieteissä selitetään. Näin ainakin Georg Henrik von Wright asian esitti aikoinaan. Toiseksi jos tekee sosiologista tutkimusta, luonnollisesti tehtävänä on ymmärtää sosiaalista ilmiötä sosiaalisesti. Sosiaalipsykologi ymmärtää sitä sosiaalipsykologisesti ja psykologi psykologisesti jne. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia tapoja ymmärtää ilmiötä. Tämä on kai vastaus jota Kivivuori ja Pietikäinen hakivat?

Joka tapauksessa, itse olisin aika lähellä keskiarvoa vastatessani artikkelin väittämiin. Tosin freudilaisuus pukkaisi päälle. Olen esimerkiksi valmis allekirjoittamaan väitteen, että pojalla lapsena on tiedostamattomia seksuaalisia tunteita äitiä kohtaan jne.

Darwinismin ja freudilaisuudenkin kategorioina jotenkin ymmärrän. Sen sijaan en tajua mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat episteemisellä konstruktivismilla. Olen joskus pitänyt kädessä Peter L. Bergerin ja Thomas Luckamanin teosta The Social Contstruction of Reality, mutta en ole sitä lukenut (vaikka tenttinyt ehkä olen, en muista). Niin ikään epäilen, ettei kukaan muukaan niistä, jotka Kivivuori ja Pietikäinen laskevat kuuluvaksi ”konstruktivisteihin”, kuten vaikkapa Karl Marx tai Michel Foucault, ole lukenut. On totta, että angloamerikkalaisessa sosiologian perusopintotasoisissa oppikirjoissa Foucault saatetaan samaistaa ”sosiaaliseen konstruktivismiin”, mutta kukaan itsensä vakavasti ottava eurooppalainen ammattitutkija ei näin tee. Foucault’n tieteenfilosofisten väittämien lähtökohtia on haettava klassisesta eurooppalaisesta filosofiasta, ei mistään angloamerikkalaisesta humpuukista. Esimerkiksi Foucault’n Histoire de la folie à l’âge classique on ennen kaikkea kommentaari René Descartesin Metodin esitykseen. Samoin Judith Butleria ei mielestäni voi ymmärtää ilman G. W. F. Hegelin filosofiaa (kuten olen aikaisemmissa päiväkirjamerkinnöissä yrittänyt tuoda esille ja tulevissa tulen edelleen esittämään), jossa spinozalaisen substanssin ja kartesiolaisen cogiton kompromissina länsimaisen filosofian keskiöön nousee käsite.

Mitä Marxiin tulee, on todella vaikea ymmärtää miten Kivivuori ja Pietikäinen ovat saaneet marxilaisen materialismin mahtumaan samaan kategoriaan postmodernin relativismin (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) kanssa. Yleensä nämä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Kivivuoren ja Pietikäisen kannattaisi tutustua vielä kerran marxilaisen filosofian peruskäsitteisiin ja ontologiaan. Ylärakenne eli ideologia heijastaa nimenomaan tuotantosuhteita eli materiaalista todellisuutta: viime kädessä ihan aikuisten oikeita ja konkreettisia atomeja ja molekyylejä. Mitä tekemistä tällä on sosiaalisen konstruktivismin kanssa jää epäselväksi?

Sinänsä artikkelin lopussa esitetty kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena Kivivuoren ja Pietikäisen artikkeli tuo mieleen Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän (jotka niin ikään ovat Tieteessä tapahtuu lehden vakiokirjoittajia) pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet: kummatkin perustuvat lukemattomuuteen. Raflaavan artikkelin tai terävän pamfletin – sellaisen jonka populaari jaksaa lukea – pystyy kirjoittamaan siinä vaiheessa kun ei ole vielä liian syvällä aiheessa, ei ole ymmärtänyt kaikkea lukemaansa – useimmat kirjoittajat eivät ole myöskään ammattitutkijoita, vaan ”dosentteja” tai ”vapaita toimittajia”. Tästä kaikesta seuraa luonnollisesti se, että kirjoitus osuu kohteeseen vain vahingossa. Siksi hyvät pamfletit ovat harvinaisia, varsinkin jos niiden aiheena on tiedekritiikki. Monesti kiistakirjoitukset paljastavatkin enemmän kirjoittajien tiedollisista puutteista kuin jotain uutta aiheesta.

Mainokset

Perjantaina olin yliopistolla seminaarissa, jossa kuultiin alustuksia siitä, miten Karl Marx on ”kostanut” nykyisellä talouskriisillä sen, että hänen poliittisen taloustieteen kritiikki on viime vuosina ollut marginaalisessa asemassa. Seminaarin järjestäminen oli kuitenkin jo osoitus siitä, että kiinnostus Marxiin on lisääntymässä. Yliopistolta löytyy jälleen yhteiskuntatieteilijöiden ja humanistien lisäksi kansantaloustieteilijöitä, jotka ottavat Marxin talousteoriat tosissaan kehittäen kapitalismikritiikkiä.

Odotan innolla 3-4.11. pidettäviä Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston vaaleja (vaikka allekirjoittaneella ei ole äänioikeutta koska jatko-opiskelijana en enää maksanut ylioppilaskunnan jäsenmaksua). Vasemmistolla on mielestäni realistinen mahdollisuus nousta ohi Vihreiden ylioppilaskunnan suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Tähän on syynä yliopistolakiuudistuksessa Vihreiden epälojaalin toiminnan lisäksi materialismin uusi tuleminen; moralismiin, immateriaalisuuden ja kaiken maailman hippeilyyn kyllästyminen. Vasemmistonuorten puheenjohtaja valittiin sloganin ”materialismia, ei moralismia” siivittämänä. Nyt tämä ajatuksen eri variaatioita näkyy edarivaaliehdokkaiden vaalilauseissa tyyliin: ”Olen luokkatietoinen, ja tytötkin sen huomaa”.

Kuunnellessani alustusta voiton suhdeluvun laskutendenssistä aloin pyöritellä myös ajatusta väitöskirjani päähenkilön, Judith Butlerin, marxilaisesta luennasta. Niin ikään ensi lokakuussa Suomen Turussa järjestettävien Naistutkimuspäivien teemana on materialismin mahdollisuudet / Materialitetens möjligheter. Epäilen silti, että tämän uuden yliopistoliikkeen heijastumat eivät vielä näy naistutkimuksessa vaikka edistyksellisestä oppi- ja tutkimusalasta onkin kyse.

Samalla tavoin kuin Baruch Spinozan avulla hegeliläistä idealismia on mahdollista tulkita materialistisesti sortumatta oikeistohegeliläisittäin abstraktioihin ja universalismiin, voisi Marxin avulla sitoa butlerilaisen performatiivisuuden kansantaloudellisiin realiteetteihin. Tätä kysymyksenasettelua voisi sitten kuljettaa useihin eri suuntiin. Yksi vaihtoehto voisi olla kulttuurin femininisoitumisen ja sukupuolieron uudelleenneuvottelun näkeminen osana kapitalismia mukaan luettuna viime päiväkirjamerkinnässäni esille ottamani huomio siitä, kuinka eri seksuaali-identiteeteillä leikittelystä on tullut osa kapitalistista kulutuskulttuuria. Olisi kiehtovaa jos tällaiset havainnot eivät jäisi immateriaalisen ”kulttuurin” analyysin tasolle, vaan ne kyettäisiin konkretisoimaan esimerkiksi osana Marxin lisäarvoteorian uudelleentulkintaa.

Toinen vaihtoehto olisi lukea marxilaisesta näkökulmasta Butlerin tulkintaa G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikasta osana hänen subjektiteoriaa. Hegeliläinen sankari saavuttaakseen itsetietoisuuden matkalla kohti absoluuttia joutuu selvittämään kolme haastetta. Ensinnäkin tietoisuus on eristäytynyt ulkomaailmasta, luonnosta ja materiaalisesta todellisuutta. Toiseksi tietoisuus on eristynyt toisista tietoisuuksista; tietoisuuden on pystyttävä tunnustamaan itsensä toisessa ja kohottava oman rajoittuneen yksilöolemisensa yläpuolelle. Kolmanneksi tietoisuus on eristynyt itsestään. Herran ja rengin dialektiikan viimeisessä vaiheessa työn kautta ulkonainen maailma alkaa jäsentyä inhimilliseksi ympäristöksi heijastaen ihmiselle takaisin hänen olemustaan. Tunnustus saadaan ruumiin ja työn kautta. Tämä mielestäni ei avaa ainoastaan Butlerin subjektikäsitystä marxilaiselle työn teorialle, vaan mahdollistaa sen yhdistämisen queer-teoriaan ja sukupuolen performatiivisuuteen. Onhan herran ja rengin sadomasokistinen suhde aika queer ja performatiivisuus tekemistä; olemuksen esittämistä työn kautta.

En itse aio näitä kysymyksiä väitöskirjassani varsinaisesti käsitellä, mutta jos joku haluaa näitä heittoja problematisoida, niin tervehdin sitä ilolla.

Rakas päiväkirja, väitöskirjani kolmas osa hahmottuu. Tällä viikolla olen aikuisten oikeasti tehnyt jopa jotain sen eteen kun vielä edellisellä viikolla suoritettuani kaikki juoksevat asiat keskityin lähinnä keksimään miten pystyisin välttämään työntekoa.

Kokonaisuus, joka kulkee ainakin toistaiseksi – en tiedä miten miten käy myöhemmin – ”väitöskirjan kolmas osa”, muodostuu neljästä luvusta. Ensimmäisessä luvussa esittelen lukijalle kuka on Judith Butler, käyn läpi G. W. F. Hegelin herran ja rengin dialektiikkaa ja kirjoitan Alexander Kojèvesta. Toisessa luvussa käsittelen Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä käytännönläheisemmin. Alun perin väitöskirjani keskeinen teema oli ennen kaikkea poliittinen ontologia. Nyt olen huomannut, että kysymys poliittisesta ontologiasta johtaa nimenomaan käytännön politiikkaan. Kaikista spekulatiivisimmat ja metafyysisimmät kysymykset ovat poliittisia eli käytännöllisiä asioita.

Esimerkiksi Performatiivinen politiikkakäsitys muodostui tietyssä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa: 1980-luvun filosofissa keskusteluissa ja yhdysvaltalaisessa ruohonjuuritason poliittisessa todellisuudessa. Se kykeni politisoimaan sukupuolen ja seksuaalisuuden – asiasta on näyttöä viiveellä Suomessakin. Miettikäämme vaikkapa Imatran kirkkoherran tai Lapin Kansan entisen päätoimittajan tapausta.

Butlerilaisen queer-teorian kääntöpuolena on se, että yhteiskunnan feminisoitumisesta on hyötynyt eniten keskiluokkaiset miehet, jotka ovat kyenneet yhdistämään feminiiniksi ymmärrettyjä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen, puhutaan metroseksuaalisuudesta. Queer-teorian myyräntyö sukupuolieron hämärtämiseksi ja uudelleenneuvottelemiseksi ei siis ole sen enempää auttanut naisia eteen päin vaikkapa työelämässä ja politiikassa kuin kyseenalaistanut porvarillista elämäntapaa, päinvastoin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on tullut hyväksyttyjä juuri keskiluokkaistumisen ansiosta: homomiehet ovat televisio-ohjelmissa markkinatalouden myyntimiehiä ja lesbonaisista on tullut porvarillisen ydinperheen siunauksellisuuden puolustajia. Tietenkään Butler ei ole tähän pyrkinyt, mutta se on toinen kysymys. Kuten hän sanoo, diskurssilla on ei-intentionaalisia sivuvaikutuksia. Niin ikään mielenkiintoinen kysymys on queer-liikkeen sisällä tapahtuneet muutokset. Tarkoitan esimerkiksi Helsinginkin pride-kulkuetta ja mustapinkkiä blokkia.

Kolmannessa luvussa palaan graduni teemaan: Louis Althusserin ja Jacques Lacanin vaikutukseen Butlerin ajatteluun. Tänään kolahti uusin Naistutkimus-lehti postiluukusta. Siinä oli aiheesta Pia Livia Hekanahon artikkeli (jos hän viittaa myös allekirjoittaneen vuoden 2004 Politiikka-lehden artikkeliin). Neljännessä luvussa käsittelen vanhan tutun Yirmiyahu Yovelin avustamana sitä, kuinka Hegelin filosofia perustuu tietyillä varauksilla Baruch Spinozan filosofialle ja kuinka tätä kautta myös Butler on saanut vaikutteita Spinozalta (sen lisäksi, että myös Althusser on saanut vaikutteita Spinozalta).

Näistä jokaisesta neljästä luvusta kirjoitan – tai siis olen jo kirjoittamasta – noin 10-15 sivuisen luonnoksen. Tämän jälkeen pohdiskelen esiin nousseita kysymyksiä kommentaarien avulla ja kirjoitan koko osan uudelleen. Näin ”väitöskirjan kolmannen osan” kokonaispituudeksi tullee noin 60 liuskaa.

Rakas päiväkirja, professori Timo Vihavaisen kirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa herätti keskustelua ja erityisesti hänen kommenteilleen maahanmuutosta on nyökytelty tietyissä piireissä. Minusta on valitettavaa jos Vihavaisen kirjoitus, joka perustuu hänen hiljattain julkaisemaan teokseen Länsimaiden tuho, nähdään vain ja ainoastaan kommenttina niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Vihavaisen sanoma kun oli päinvastainen: maahanmuutto on yksi kysymys muiden joukossa ilmiössä, jota hän kutsuu länsimaisen kulttuurin rappioksi.

Vihavainen näyttää olevan yksi niistä, joille Neuvostoliiton romahtaminen oli pettymys. Siitä ei seurannutkaan ”voittajille” palkinnoksi kodin, uskonnon ja isänmaan uusylevöittäminen, vaan länsimaisen elämänmuodon lopullinen rappeutuminen kulutuskulttuurina. Räminärokkia soittavan HIM-yhtyeen menestystä pidetään nykyään ”suomalaiselle kulttuurille” vähintään yhtä merkittävänä asiana kuin säveltäjä Kaija Saariahon samaa Michael Ludwig Nemmers -palkintoa; korkea- ja populaarikulttuuria ei voi erottaa toisistaan; mikään ei ole enää pyhää. Jos joku uskaltaa sanoa tämän ääneen, kuten keskustalainen valtiosihteeri Risto Volanen teki arvostellessaan Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta nihilistiseksi (huomauttaen, että Ranskassa Antonin Artaud teki saman teatterille jo kolmekymmentä vuotta sitten), joutui hän kulttuurisivuilla lähinnä naurunalaiseksi.

Itseäni ihmetyttää, että Vihavaisen näkemyksiä on kommentoitu kuin ne olisivat jotenkin uusia. Suomalaisuuden liiton julkaisema Kanava lehti on täynnä vastaavanalaisia kirjoituksia – Vihavaisen teos länsimaisen kulttuurin perikadosta perustuu hänen Kanavassa julkaisuun kolumneihin.

Niin ikään Yhdysvaltalaisessa keskustelussa samat teemat, mistä Vihavainen puhuu, ovat toistuneet Samuel P. Huntingtonin teoksesta Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmajärjestys alkaen. Itse asiassa diskurssi länsimaisen kulttuurin rappeutumisesta voidaan löytää jo niin sanottujen uuskonservatiivien oppi-isältä, Leo Straussilta, hänen pyrkiessään pelastaa eurooppalainen kulttuuri Nietzschen kuvaamalta tuholta palaamalla antiikin kreikkalaiseen tapaan ymmärtää politiikka ja juutalaiskristillisiin arvoihin, uusyhteisöllisyyteen ja -moralismiin. Siinä Vihavainen saattaa olla oikeassa, että suomalaisessa valtamediassa tällainen keskustelu on jäänyt marginaaliseksi. Mutta se johtunee siitä, että suomalaiselle älymystölle aihe on marginaalinen ja heille on omat fooruminsa. Ne jotka ovat halunneet keskustella siitä, ovat voineet tehdä sen vaikkapa Kanavan sivuilla tai jossain muissa julkaisussa.

Vihavaisen tekstin onkin näemmä suunnattu ennen kaikkea herättämään oikeistoälymystöä liberalismin unesta. Kyseessä on siis köydenveto konservatismin ja liberalismin välillä ja puoluepoliittisesti keskiössä on Kokoomus Suomen suurimpana puolueena. Vihavaisen kannalta ongelmallista on vain se, että Eurovaaleissa Kokoomuksen konservatiivisimmat ehdokkaat, Ari Vatanen ja Kai Pöntinen, enemmänkin karkottivat äänestäjiä Vihreisiin ja RKP:hen kuin toivat niitä lisää Kokoomukselle. Viime kädessä Vihavaisen ongelmana ei näytäkään olevan se, että asioista ei keskusteltaisi, vaan niistä keskustellaan ”väärällä tavalla”. Tilanne on analoginen niin sanotun Nato-keskustelun kanssa: eräiden ihmisten mielestä Nato on suomalaisille tabu koska enemmistö kansalaisista ei kannata Suomen Nato-jäsenyyttä.

Mitä Vihavaisen kirjoituksen sisältöön tulee, minun on hyvin vaikea tarttua siihen koska käsitteellistän maailmaa niin eri tavoin kuin hän. Ainoa tapa, jolla kykenen jotenkin ymmärtämään sitä, mitä Vihavainen yrittää sanoa, on tulkita häntä hegeliläisenä idealistina, eli oikeistohegeliläisenä, jolle kulttuurin ja kansankunnan kaltainen abstraktio ei ole kirosana. Oikeistolaisen tulkinnan mukaan Hegel kun ymmärsi yhteiskunnan totaliteetiksi, jossa yhteiskuntien osien väliset erot ja ristiriidat ovat näennäisiä. Niiden kehitys ilmaisee yhden ja saman totaliteetin historiaa ja kehityskulkua. Näin yhteiskunnan ja kulttuurin kaltaiset käsitteet eivät jää ainoastaan suljetuiksi systeemeiksi, vaan ovat abstrakteja käsitteitä ilman konkreettista sisältöä. Ilman tällaista ennakko-oletusta, ei hän voisi puhua yhdestä suomalaisesta kulttuurista, islamista pohjimmiltaan aggressiivisena uskonnosta jne.

Kokonaan oma haasteensa Vihavaisen konservatiiviselle kulttuurikritiikille – ja miksi ei myös vaikkapa Kokoomukselle – on se, mitä Karl Marx kirjoittaa Kommunistisessa manifestissa porvarillisen elämänmuodon kumouksellisuudesta; sosialistien tai kommunistien ei ole tarvinnut häpäistä porvariston pyhinä pitämiä asioita koska porvaristo on tehnyt sen aivan itse.

Porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta. […] Porvaristo repi perhesuhteelta sen liikuttavan sentimentaalisen hunnun ja pelkisti sen puhtaaksi rahasuhteeksi. […] Tarve laajentaa alituiseen tuotteittensa menekkiä ajaa porvaristoa kaikkialle maapallolla. Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle asettua viljelemään, kaikkialle solmia yhteyksiä. (Marx 1998, 39-40.)

Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se poisti teollisuudelta kansallisen pohjan. […] (Ibid.)

Mutta palataan näihin kysymyksiin ja Vihavaisen sinänsä ihan virkistävään puheenvuoroon kun joku päivä olen saanut luettuna Länsimaiden tuhon.

Rakas päiväkirja, jos vielä kirjoittaisin suomalaisesta korruptiosta, eli siitä mitä viimeisen viikon aikana olen miettinyt tästä niin sanotusta vaalirahakohusta.

Ensinnäkin, olen joka aamu tällä viikolla herännyt miettien onko keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen ymmärtänyt jo erota. Ei ole vielä. Hän on kuin Suomen Silvio Berlusconi sillä erotuksella, että Berlusconi kykeni 1990-luvulla uudistamaan koko Iltalian poliittisen järjestelmän ja viemään puolueensa voitosta voittoon. Sen sijaan Suomessa Vanhanen on hävinnyt jokaisen vaalin jossa hän on ollut Keskustan puheenjohtajana eikä Suomen poliittinen järjestelmäkään ole uudistunut, päinvastoin. Olisi keskustalaisten etu jos Vanhanen ymmärtäisi siirtyä rivikansanedustajaksi pääministerin ja puoluejohtajan paikalta.

Berlusconia ei ole saatu narautettua mistään, vaikka kaikki tietävät hänen syyllistyneen korruptioon. Italialaisten mielestä se vain ei ole raskauttavaa koska muutkin poliitikot tekevät niin; se on niin sanotusti maan tapa. Berlusconi on vain joutunut suurennuslasin alle koska tuomarit ovat kommunisteja eivätkä ymmärrä Berlusconin kaltaista isänmaallista miestä. Suomessa keskustelaisten mielestä Matti Vanhanen on joutunut etelän median vainon kohteeksi. Etelän medialla tarkoitetaan tietenkin Yleisradiota ja Helsingin sanomia, joita moni keskustalainen pitää, jos ei kommunistien, niin ainakin sosialistien hallussa olevina propagandakoneistoina.

Sillä, että keskustalainen pääministeri on itse jäänyt aikaisemmin valehtelemisesta kiinni väitettyään tavanneen Susan Kurosen Vantaan Ikean parkkipaikalla, ei näytä olevan merkitystä keskustalaisille, vaikka jo tuolloin luottamus Vanhaseen mureni monella politiikkaa seuraavalla. Niin ikään on kysyttävät, kumpi on pahempi huippupoliitikolle, muistamattomuus vai tietoinen valehtelu? Tarkoita näitä Vanhasen unohtamia tapaamisia helluntailaisten talousrikollisten kanssa. Näiden, jotka halusivat tukea – ja tukivatkin – isänmaallisia piirejä kehittääkseen bisneksiensä ”yhteiskuntasuhteita”. Muille kuin keskustelaisille tämä kaikki riittää selittämään sen, ilman mitään etelän median salajuonta, miksi Vanhasen talonrakennusprojekti on nyt noussut erityistarkasteluun.

Alkuviikon hauskin juttu oli Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli vaatimus siitä, että Yleisradion Mikael Jungerin on vedettävä moraalisia johtopäätöksiä, jos tiedot keskustalaisen pääministerin lautakaupoista eivät osoittaudu oikeiksi. On muistettava, että koko keskustelu poliittisesta korruptiosta alkoi kun Kalli julisti rikkovansa säätämänsä lakia koska siitä ei rangaista. Toisaalta ymmärrän laumasieluisia keskustalaisia, jotka haluavat, että heidän omat poliitikot viilaavat heitä linssiin. Se luonee turvallisen olotilan, antaa tunteen jatkuvuudesta ja elämän mielekkyydestä. Uskonnoilla ja uskonnollisuudella lienee samanlainen funktio ihmisten elämässä. Tai ehkä keskustalaiset ajattelevat, että heidän omat poliitikot osaavat sitten valehdella naama peruslukemilla tiukanpaikan tullen, esimerkiksi kun Neuvostoliitto ja marsilaiset hyökkää Suomeen, kun he nyt kykenevät samaan omille äänestäjilleen?

Toinen asia mitä olen miettinyt on se, kuinka vihreät aina onnistuvat omia kannattajiaan niin ikään viilaamaan linssiin ilman, että se olisi ongelma puolueen omille kannattajilleen. Helsingin Sanomat tiesi kertoa kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon olevan Facebookissa ryhmässä, joka vaatii Suomeen uusia eduskuntavaaleja, mutta haastattelussa hän ilmoitti muiden Vihreiden rinnalla tukevansa hallitusta luottamusäänestyksessä. Vastaavassa tilanteessa Vasemmistoliitossa otettaisiin esille 1970-luvun enemmistön ja vähemmistön vastakkainasettelu (vaikka kyseinen edustaja ei olisi edes elänyt kyseisellä vuosikymmenellä) ja hänen eroa puolueesta ja eduskuntaryhmästä vaadittaisiin suureen ääneen. Tätä niin sanottua vuoropuhelua käytäisiin julkisuussa ilman, että asiasta olisi saman pöydän ääressä koskaan keskusteltu, ja siihen vedettäisiin koko puolue mukaan ja kaunaa kannettaisiin loppuelämä. Sen sijaan Vihreille yhtäaikainen oleminen hallituksessa ja oppositiossa ei näytä olevan ongelma. Se ei hajota puoluetta eikä edes aiheuta marginaalisia mielipidekirjoituksia Vihreän Langan sivuilla lukuun ottamatta enemmän keskustelua.

Ei voi kuin olla kateellinen Matti Vanhaselle, Timo Kallille ja Outi Alanko-Kahiluodolle. Taitavia poliitikkoja kertakaikkiaan…