Mielipidekirjoitus


Rakas päiväkirja, yleisön pyynnöstä laitan tähän tänään julkaistun Aamulehteen lähettämäni mielipidekirjoituksen alkuperäisen version luettavaksi (vaikka se hieman toistaakin täällä jo aikaisemmin käsittelemiäni teemoja).

Kirkko ei ota ihmisten hätää kirkosta tosissaan

Kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo arvioi Aamulehden haastattelussa viime tiistaina (19.10), että kirkosta saattaa erota nyt niin sanotun homokeskustelun seurauksena maksimissaan noin 30 000 ihmistä. Epäilen Seppon arvioivan määrän alakanttiin.

Hän ei ota huomioon sitä, että kirkon edustajat ovat vain pahentaneet tilannetta julkisesti miettiessään ensimmäisenä eroamisten takia menetettyjä verotuloja. Niin ikään Seppon omat kommentit eivät ole omiaan normalisoimaan tilannetta.

Vaikka Seppo (samalla tavoin kuin KD:n puheenjohtaja Päivi Räsänen) ei varsinaisesti edusta Suomen evankelisluterilaista kirkkoa kuin yksityishenkilönä, vaikuttaa hän kirkkohistorian emeritusprofessorina ja teologian maistereiden entisenä kouluttajana siihen, millainen kuva kirkosta valistuneille kansalaisille, Aamulehden lukijoille, muodostuu.

Siksi olikin järkyttävää lukea kuinka halveksivasti hän haastattelussa suhtautuu ihmisiin, jotka ovat tehneet raskaan päätöksen erota esi-isiensä kirkosta. Lehti kun kirjoitti Seppon sanoneen: ”Netissä jotkut voivat tehdä äkkiä, pikkukännissä mitä tahansa kun kaverit soittavat […]”. Kirkko – tai ainakaan Seppo – ei ota tosissaan ihmisten hätää ja ahdistusta tilanteessa, jossa heillä ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin erota kirkosta.

Kaiken lisäksi Seppo näyttää elävän itse 1970-lukua viitaten seuraavassa kappaleessa Taisto Sinisaloon ja vähemmistökommunisteihin. Tällainen puhe on täysin käsittämätöntä sille maailmalle jossa nuori kaupunkilainen akateemisesti koulutettu – tyypillinen kirkosta eroaja – elää.

Kirkon ongelma näyttääkin olevan se, ettei se ole tästä päivästä. Ehkä se on myös onnistunut liian hyvin tehtävässään: Seppolle ei näytä tulleen mieleen kirkosta eroamisen johtuvankin siitä, että ihmiset ovatkin nykyään sivistyneempiä kuin ennen.

Suomessa korkeakoulutettujen määrän kokoajan noustessa ihmiset lukeva myös enemmän filosofiaa ja teologiaa. Kaiken lisäksi heillä on nykyään hyvin vahva oikeudenmukaisuuden tunne: ihmiset pohtivat etiikan kysymyksiä; hyvän ja pahan, oikean ja väärän eroa ja käsitteitä. Siksi he myös eroavat kirkosta.

Mainokset

Rakas päiväkirja, tänään huomasin, että viime sunnuntaina Aamulehden pääkirjoitussivulla oli julkaistu allekirjoittaneen juttu alakerta-artikkelina otsikolla ”Huipulle astui uudenlainen miesihanne”. En vain lue Aamulehteä normaalisti, ilman laitoksemme erään tutkijan huomautusta asiasta, olisin ohittanut koko asian. Myös Politiikka-lehteen lähettämäni juttu (joka niin ikään käsitteli maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä) sai varsin myönteisen lausunnon. Teen siihen muutaman pienen korjauksen ja olen antanut ymmärtää itselleni, että se saatetaan hyvinkin julkaista ensi vuoden alkupuolella kyseisessä lehdessä.

Viime viikolla lähetin Savon Sanomiin mielipidekirjoituksen kosken Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljasta. Nähtävästi kirjoitustani ei olla syytä tai toisesta julkaistu: joko se ei ole Savon Sanomien linjan mukainen (siinä kun rivien välissä vinoillaan maakuntatason politiikoille ja maakuntalehtien sidonnaisuuksille) tai sitten mielipidekirjoituksista päättävä toimittaja katsoi, ettei ole tamperelaisen jatko-opiskelijan asia kommentoida Itä-Suomen yliopiston ja ylioppilaskunnan asioita olkoon ne kuinka sovellettavissa laajemminkin kuvaamaan Suomen henkistä ilmapiiriä tahansa. Joka tapauksessa kirjoitukseni on seuraavassa liitteenä.

Uljaan raikas linja on hyväksi Itä-Suomelle ja yliopistolle

Olen hämmentyneenä seurannut Savon Sanomien mielipidepalastalla esitettyjä kriittisiä puheenvuoroja Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaasta. Aikaisemmin Itä-Suomen asiat olisivat vähemmän voineet kiinnostaa allekirjoittanutta, mutta nyt Uljaan kautta olen seurannut innolla itäsuomalaista ylioppilasliikettä ja Itä-Suomen yliopistoa uudesta näkökulmasta.

Lehdessä käsitellään yhteiskunnallisia ilmiöitä, joita maakunta- ja paikallislehdet eivät uskalla tai halua ottaa esille. Ne kun ovat usein liian syvällä vallanverkostoissa nostaakseen todellisia yhteiskunnallisia epäkohtia ja ristiriitoja esille. Pidän myös lehden graafisesta ulkoasusta enemmän kuin Tampereen ylioppilaslehden Aviisin tai jopa Helsingin ylioppilaskunnan Ylioppilaslehden.

Tarkemmin Uljaan linjasta ovat ärähtäneet Kuopion Tuhatkunta. Kokoomusnuorissa- ja opiskelijoissa kun on niitä, jotka haluaisivat lakkauttaa koko ylioppilasliikkeen. Käytännössä nämä äänenpainot ovat suodattuneet vaatimukseksi siitä, että ylioppilaskunnissa ei saa tehdä politiikkaa tai ainakaan ottaa kantaa muuhun kuin oman yliopiston opiskelijoita koskeviin asioihin. Tämä on sikäli ironista, että useimmat keskeiset kokoomuspoliitikotkin ovat suorittaneet politiikan approbaturinsa nimenomaan ylioppilaskuntapolitiikassa.

Toiseksi Uljaan linja näyttää herättäneen hämmennystä niissä, jotka eivät ole ymmärtäneet mitä eroa on ammattikoululla ja huippuyliopistolla. Jos ja kun uuden yliopistolain innoittamana Itä-Suomen yliopistosta halutaan kansainvälisessä kilpailussa menestyvää huippuyliopistoa, on myös maakuntatason poliitikkojen ymmärrettävä, että samalla kun yliopistot eivät enää ole valtion tilivirastoja joita voi rahastaa siltarumpupolitiikan hengessä, on varauduttava myös ylioppilasliikkeen radikalisoitumiseen. Näitä kahta asiaa ei voi erottaa toisistaan.

Suomessa ylioppilasliike on ollut poliittinen voimatekijä 1800-luvun lopulta lähtien muodostaen suomalaisuusliikkeen ja sen perillisten ytimen. Ylioppilaiden tehtävänä on arvostella vallanpitäjiä, vaikkakin ylioppilaat sittemmin rekrytoituvatkin valtion, kuntien, kirkon ja liike-elämän ja erilaisten järjestöjen palvelukseen uudistaen yhteiskunnan kangistuneita rakenteita ja vanhentuneita käytäntöjä.

Tietenkin on mahdollista, ettei Itä-Suomen yliopistosta tule koskaan kansainvälistä huippuyliopistoa: se säilyy nurkkakuntaisena ja pikkusieluisena pikkukouluna, mutta mielestäni Uljaan raikas linja antaa osaltaan mahdollisuuden sille, että Itä-Suomen yliopistoista tulisi jonain päivänä eurooppalainen huippuyliopisto.

PS. Mielipidekirjoitus julkaistiin sittenkin, perjantaina 13.11. En ollut huomannut sitä, koska en päivittäin lue Savon Sanomia (vaan selaan niitä säännöllisen epäsäännöllisesti kirjaston lukusalissa).

Rakas päiväkirja, kirjoitin nelisen vuotta sitten päiväkirjaani huomioita sosiologian dosentti Janne Kivivuoren teoksesta Paha tieto. Vanhempi päiväkirja on poistunut netistä enkä jaksa sen paperista kopiota esille kaivaa, niin totean, että muistaakseni kirjoitin pitäväni sen perusasenteesta, mutta sen sisältävän niin paljon epätarkkuuksia käsitellessä eri ajattelijoita – tuohon aikaan olin itse keskittynyt varhaismoderniin poliittiseen filosofiaan ja Kivivuoren luennat Thomas Hobbesista ja Niccoló Machiavellista pistivät silmään – , että ne eivät voineet olla vaikuttamatta koko pamfletin sanoman uskottavuuteen.

Samanlainen olotila tuli kun luin uusimmasta Tieteessä tapahtuu lehdestä Kivivuoren yhdessä aate- ja oppihistorian dosentti Petteri Pietikäisen kirjoittaman artikkelin Darwinisteja, freudilaisia vai konstruktionisteja? Se perustuu oikeus- ja yhteiskuntatieteiden ja humanististen alojen opiskelijoille esitettyjen kysymysten otsikoinnin mukaiseen kategorisointiin. Pietikäinen ja Kivivuori avustajiensa välityksellä ovat esittäneet erilaisia väittämiä, jotka he ovat katsoneet edustavan darwinismia, freudilaisuutta tai konstruktionismia. Tämä on loogista ja selkeää.

Kysymysten tarkkuudesta voidaan sen sijaan olla montaa mieltä. Esimerkiksi olen valmis allekirjoittamaan väitteen, että kaikilta ihmisiltä on löydettävissä tietyt perustuneet (kun ensin ollaan päästy sopimukseen siitä, mitkä oliot lasketaan kuuluvan ihmisen käsitteeseen). Mutta on toinen asia miten ne kategorisoidaan ja saako ne jossain päin erilaisia tulkintoja ja nyansseja. Niin ikään on epäselvää mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat kun esittävät väittämän: sosiaalisia ilmiöitä on selitettävä sosiaalisilla ilmiöillä. Ensinäkin yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä ei selitetä ilmiöitä, vaan ymmärretään niitä. Luonnontieteissä selitetään. Näin ainakin Georg Henrik von Wright asian esitti aikoinaan. Toiseksi jos tekee sosiologista tutkimusta, luonnollisesti tehtävänä on ymmärtää sosiaalista ilmiötä sosiaalisesti. Sosiaalipsykologi ymmärtää sitä sosiaalipsykologisesti ja psykologi psykologisesti jne. Nämä eivät ole toisensa poissulkevia tapoja ymmärtää ilmiötä. Tämä on kai vastaus jota Kivivuori ja Pietikäinen hakivat?

Joka tapauksessa, itse olisin aika lähellä keskiarvoa vastatessani artikkelin väittämiin. Tosin freudilaisuus pukkaisi päälle. Olen esimerkiksi valmis allekirjoittamaan väitteen, että pojalla lapsena on tiedostamattomia seksuaalisia tunteita äitiä kohtaan jne.

Darwinismin ja freudilaisuudenkin kategorioina jotenkin ymmärrän. Sen sijaan en tajua mitä Kivivuori ja Pietikäinen tarkoittavat episteemisellä konstruktivismilla. Olen joskus pitänyt kädessä Peter L. Bergerin ja Thomas Luckamanin teosta The Social Contstruction of Reality, mutta en ole sitä lukenut (vaikka tenttinyt ehkä olen, en muista). Niin ikään epäilen, ettei kukaan muukaan niistä, jotka Kivivuori ja Pietikäinen laskevat kuuluvaksi ”konstruktivisteihin”, kuten vaikkapa Karl Marx tai Michel Foucault, ole lukenut. On totta, että angloamerikkalaisessa sosiologian perusopintotasoisissa oppikirjoissa Foucault saatetaan samaistaa ”sosiaaliseen konstruktivismiin”, mutta kukaan itsensä vakavasti ottava eurooppalainen ammattitutkija ei näin tee. Foucault’n tieteenfilosofisten väittämien lähtökohtia on haettava klassisesta eurooppalaisesta filosofiasta, ei mistään angloamerikkalaisesta humpuukista. Esimerkiksi Foucault’n Histoire de la folie à l’âge classique on ennen kaikkea kommentaari René Descartesin Metodin esitykseen. Samoin Judith Butleria ei mielestäni voi ymmärtää ilman G. W. F. Hegelin filosofiaa (kuten olen aikaisemmissa päiväkirjamerkinnöissä yrittänyt tuoda esille ja tulevissa tulen edelleen esittämään), jossa spinozalaisen substanssin ja kartesiolaisen cogiton kompromissina länsimaisen filosofian keskiöön nousee käsite.

Mitä Marxiin tulee, on todella vaikea ymmärtää miten Kivivuori ja Pietikäinen ovat saaneet marxilaisen materialismin mahtumaan samaan kategoriaan postmodernin relativismin (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) kanssa. Yleensä nämä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Kivivuoren ja Pietikäisen kannattaisi tutustua vielä kerran marxilaisen filosofian peruskäsitteisiin ja ontologiaan. Ylärakenne eli ideologia heijastaa nimenomaan tuotantosuhteita eli materiaalista todellisuutta: viime kädessä ihan aikuisten oikeita ja konkreettisia atomeja ja molekyylejä. Mitä tekemistä tällä on sosiaalisen konstruktivismin kanssa jää epäselväksi?

Sinänsä artikkelin lopussa esitetty kysymykset ovat mielenkiintoisia, mutta kokonaisuutena Kivivuoren ja Pietikäisen artikkeli tuo mieleen Osmo Tammisalon ja Jussi K. Niemelän (jotka niin ikään ovat Tieteessä tapahtuu lehden vakiokirjoittajia) pamfletin Keisarinnan uudet (v)aatteet: kummatkin perustuvat lukemattomuuteen. Raflaavan artikkelin tai terävän pamfletin – sellaisen jonka populaari jaksaa lukea – pystyy kirjoittamaan siinä vaiheessa kun ei ole vielä liian syvällä aiheessa, ei ole ymmärtänyt kaikkea lukemaansa – useimmat kirjoittajat eivät ole myöskään ammattitutkijoita, vaan ”dosentteja” tai ”vapaita toimittajia”. Tästä kaikesta seuraa luonnollisesti se, että kirjoitus osuu kohteeseen vain vahingossa. Siksi hyvät pamfletit ovat harvinaisia, varsinkin jos niiden aiheena on tiedekritiikki. Monesti kiistakirjoitukset paljastavatkin enemmän kirjoittajien tiedollisista puutteista kuin jotain uutta aiheesta.

Rakas päiväkirja, kirjoitin mielipidekirjoituksen aiheesta, jota olen aina mielessäni pyöritellyt käydessäni entisessä kotikaupungissani. Otin yhteyttä Hyvinkään vanupallero-organisaation puheenjohtajaan, haluaisiko hän kommentoida kirjoitustani ja mitä jos lähettäisimme sen niin sanotusti yhdessä paikalliseen lehteen, Aamupostiin. Hän kun on ammatiltaan lähiliikennekonduktööri ja ajattelin, että paikallinen vanupallero-organisaatio haluaisi profiloitua asian tiimoilta. Vastaanotto oli innostunut ja lähikonduktöörimme teki kirjoitukseeni muutaman muutoksen ja lähetimme sen lehden toimitukseen. Tässä kuitenkin kirjoitukseni alkuperäisenä.

Asemaseisakkeet Paavolaan ja Marttiin

Hyvinkään kaupunki on kasvanut vuosien aikana voimakkaasti. Kaupunkirakenteessa on tapahtunut huomattavia muutoksia, uusia asuinalueita on rakennettu, keskusta-alueelle perustettu liikekeskuksia ja uusia on suunnitteilla.

Seurauksena tästä kaikesta on ollut se, että viikolla iltapäivisin varsinkin lauantaisin kaupungin keskusta ruuhkautuu eikä kenelläkään ole hauskaa. On tullut ajankohtaiseksi miettiä sitä, kuinka Hyvinkään kansalaisia voisi ohjata käyttämään kevyt- ja joukkoliikennettä.

Kevyenliikenteen väyliä Hyvinkäällä on kiitettävästi (lukuun ottamatta lyhyttä pätkää Ale pubin kohdalla), mutta joukkoliikennepalveluissa olisi syytä kehittävää, ja bussiliikenteen sijasta katse olisi suunnattava raiteille näinä ilmastonmuutoksen aikoina.

Hyvinkään kaupungin olisi oltava yhteydessä VR:ään ja ratahallintokeskukseen avatakseen keskustelu asemaseisakkeiden rakentamisesta Marttiin ja Paavolaan. Näitä seisakkeita voisivat hyödyntää niin pääkaupunkiseudulle suuntautuvassa työmatkailussa kuin Hyvinkään kaupungin sisäisessä liikenteessä. Luonnollisesti Hyvinkään liikenteen bussivuorot aikatauluineen ja linjoineen olisi syytä järjestää uusiksi tukemaan tätä lähiliikennejunayhteyttä.

On huomattava, että esimerkiksi Järvenpäässä on kolme kaupungin sisäistä seisaketta muutaman sadan metrin päässä toisistaan varsinaisen rautatieaseman lisäksi: Purola, Saunakallio ja Kyrölä. Miksei näin voisi olla Hyvinkäälläkin, joka on paljon isompi kaupunki kuin Järvenpää?

Rakas päiväkirja, viikko alkoi yhtä upeasti kuin edellinen viikko loppui. Paitsi aamulla oli kuuraa maassa ja aurinko paistoi ikkunaverhojen läpi niin kirkkaasti, että heräsin jo ennen herätyskellon pirinää. Se ei ollut kauhean aikaisin, tänään maanantaina 17.11. Helsingissä aurinko nousi klo 9.25 (täällä Tampereella paria minuuttia myöhemmin).

Pitkästä aikaa olen siis päässyt hyvään kirjoitusrytmiin: pari tuntia aamupäiväisin ja vähän enemmän iltasin. Välillä hoidan käytännön asioita, käyn kävelyllä, kirjastossa, kaupassa, siivoan, laitan ruokaa. Vielä pari kaksi tai kolme sivua ja seminaaripaperi on valmis. Jos samanlaiseen, tai sanotaan, että kaksi viikkoa tehokasta työtä ja viikko rentoutumista ja seuraavan paperin/luvun suunnittelua, tahtiin kirjoittaisin, niin väitöskirjan käsikirjoitushan valmistuisi noin kolmessakymmenessä viikossa. Nythän olen antanut itselleni aikaa tuplasti: kuudenkymmenen viikon kuluttua jätän käsikirjoituksen esitarkastukseen.

Kirjoittaessa nt-päivien paperia, innostusta ei ole suonut ainoastaan se, että tekstiä tulee varsin luontevasti, vaan vaikka kyseessä on yksi pieni osa väitöskirjaa (tarkemmin noin neljäsosa väitöskirjani ensimmäisestä osiosta), työntää teksti lonkeroita myös väitöskirjan muihin lukuihin. Ei niin, että teksti ei pysyisi kasassa, vaan myönteisessä merkityksessä: lukija saa maistella tulevaa tekstin kuitenkaan rikkoutumatta tai pomppimatta.

Samalla tavoin kuin viikko sitten, aloitin tämän viikon kirjoittamalla mielipidekirjoituksen. Lähetän sen huomenna Aamulehteen. Saa nähdä meneekö läpi. En tiedä onko asiata jo käyty keskustelua Aamulehden mielipidesivuilla ja miten vaikuttaa se, että osittain innostuksen kirjoitukseen sain lukiessani nimenomaan Aamulehden sunnuntainumerosta Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallosta. En edelleenkään tilaa Aamulehteä, jutun luin Semaforissa, eli Tampereen asemaravintolassa, olutta samalla hörppien tultuani viikonlopunvietosta Hyvinkäältä.

Seuraavassa siis kyseinen kirjoitus. Teen ehkä siihen muutoksia vielä aamulla:

Luterilaisen kirkon viritelmät ja Imatran kirkkoherra

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on avannut Rakkauden ammattilaiset nimisen palvelun nuorten suosimaan city.fi-verkkopalveluun. Nettisivulla papit, parisuhdeammattilaiset ja muut kirkon työntekijät osallistuvat keskusteluun rakkaudesta ja parisuhteesta. Viime vuosina vastaavanlaisia kyhäelmiä on ollut useita. Niillä on yritetty tavoittaa nuoria ja nuoria aikuisia ja puhutella heitä, heidän tärkeiksi katsomissaan kysymyksissä. Tulokset ovat jääneet heikoiksi. Taustalla on ollut huoli ennen kaikkea kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista.

Samoihin aikoihin Mikkelin hiippakunnan piispa Veikko Huotari sopi Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallon kanssa, että hänen transsukupuolisuudestaan vaietaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus sopia toisin, tuoda se esille yhdessä Aallon kanssa jo useampi vuosi sitten osoittaen, että kirkko todella rakastaa lähimmäistä. Kaikenlisäksi Huotari antoi ymmärtää itselleen, ettei Aalto jatkaisi kirkkoherran virassa käytyään läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Valittavasti jälleen kerran vaikuttaa siltä, että Luterilainen kirkko olisi valinnut pimeyden, totuuden kieltämisen ja rakkaudettomuuden, valon, totuuden, rakkauden – evankeliumin, ilosanoman, sijasta.

Sen sijaan sanomalehtien sivuilla, mielipidepalstoilla, keskustelufoorumeilla kirjoitetaan myötätuntoisen ihailevasti Aallosta. Internettiin on syntynyt spontaanisti yhteisöjä, joihin on liittynyt satoja ja tuhansia ihmisiä osoittaakseen tukea hänelle sellaisena kuin hän on ja tuntee itsensä. Kirkko on joutunut jälleen väärälle puolelle, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset toimia toisin. Jos kirkko olisi sisäistänyt Raamatun eettisen perustan ja ilosanoman, ei kirkkohallituksen, kirkon nuorisotyön ja suurimpien kaupunkien seurakuntien tarvitsisi kehittää mitä keinotekoisempia viritelmiä, olla huolissaan kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista kantaen epätoivoisesti vettä kaivoon.

Suomen luterilaisen kirkon ongelma ei näytäkään olevan se, että sen sanoma ei menisi perille ja kaupungeissa asuvat nuoret aikuiset eivät olisi kiinnostuneita eettisistä kysymyksiä, hyvästä ja pahasta; oikeasta ja väärästä. Kirkon ongelma on se, että ihmiset ovat sekä kiinnostuneita että tietoisia eettisistä kysymyksistä ja arvioivat kirkkoa sen omilla arvoilla ja moraalilla.

Rakas päiväkirja, hämärää on jo neljän aikaan iltapäivällä. Kunpa sataisi lunta ja lämpötila laskisi pakkaselle edes vuoden pimeimmän ajankohdan ajaksi, se lämmittäisi. Aloitin viikon kirjoittamalla mielipidekirjoituksen Kansan Uutisiin, josta Tampereen vastavalitut Vasemmistoliiton valtuutetut sen toivottavasti bongaavat. Enempään en nyt pysty. Seuraavaksi alan kirjoittamaan Naistutkimuspäivien seminaaripaperia…

Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota

Tampereella viime valtuustokaudella muotoutunut niin sanottu XL-ryhmä on jatkamassa kaupungin johdossa jakaen pormestarin ja apulaispormestarien paikat sekä merkittävimmät luottamustoimet keskenään. Tähän aseveliakselin jälkeiseen valtaklikkiin ovat kuuluneet Kokoomus, Vihreät, Keskusta, Kristillisdemokraatit, Sitoutumattomat sekä uutena RKP saatuaan jälleen valtuustopaikan.

Kunnallisvaaleissa Tampereella Vihreät olivat selkeä voittaja kolmella paikalla, Kokoomus ja SDP hävisivät menettämällä kumpikin kaksi paikkaa. Sillä, oliko puolue XL-ryhmässä vai ”oppositiossa”, ei näyttänyt olleen merkitystä sinänsä äänestäjille kannatusmuutoksia tarkasteltaessa. Valtakunnallisesta tendenssistä poiketen Vasemmistoliitto sai pienen vaalivoiton Tampereella, vaikka ei saanut lisäpaikkaa. Myös sitoutumattomien ryhmä menetti paikkoja – sitoutumattomista irtosi Perussuomalaisten ryhmä, jota ei käytännössä aikaisemmin ollut.

Vasemmistoliitto on vakavan harkinnan edessä uuden valtuuston kokoontuessa. Liittoutuako SDP:n, Perussuomalaisten ja SKP:n kanssa teknisesti luottamustoimia jaettaessa, mennäkö mukaan XL-ryhmään vai lyödäkö hanskat tiskiin ja pysyä erilaisten liittoutumien ulkopuolella.

Vanhasta tottumuksesta ensimmäinen vaihtoehto näyttäisi mielekkäämmältä. Varsinkin porvarillisessa mediassa Vasemmistoliittoa kun edelleenkään ei haluta nähdä itsenäisenä poliittisena toimijana, vaan lähinnä SDP:n apupuolueena, odottaen puolueen kuihtumista puoluekartalta. Mutta mitä enemmän Tampereen viimevuosien kunnallispolitiikkaa tarkastelee, ja tarkastelee sitä nimenomaan nuoren aikuisen kaupunkilaisen näkökulmasta, meneminen mukaan XL-ryhmään vaikuttaa todelliselta vaihtoehdolta, tekisin hyvää Vasemmistoliitolle, sen uudistamiselle ja kannatuspohjan laajentamiselle.

Nuorille aikuisille äänestäjille kun on vaikeampi selittää miksi olla yhteistyössä kyseenalaista mainetta saaneiden perussuomalaisten tai vanhoihin kaavoihin kangistuneiden Tampereen demareiden kanssa kuin vaikkapa Vihreiden. Kyseessä on kieltämättä sukupolvikysymys, mutta olisi hyvä, että puolueessa mietittäisiin myös suurten ikäluokkien jälkeistä aikaa.

XL-ryhmässä Vasemmistoliitto voisi liittoutua Vihreiden kanssa kysymyksissä, joissa on yhteinen intressi, painostaakseen esimerkiksi Kokoomusta ja pienempiä porvaripuolueita inhimillisempään politiikkaan paremmin kuin ”oppositiossa”. Samalla Vasemmistoliitto kykenisi edesauttamaan puolueen äänestäjille tärkeitä kysymyksiä Tampereella: sosiaali- ja terveyspalveluiden parantaminen, mukaan luettuna surullisenkuuluisa Koukkuniemen vanhainkoti, sekä joukko ja kevyen liikenteen kehittäminen.