marraskuu 2008


Rakas päiväkirja, päivällä keskeytin kirjoitustyön mennäkseni Kulttuurikahvila Herttaan pannukahville vanhan kaverin kanssa. Tapaamme nykyään valitettavan harvoin, vaikka asumme melkein naapureissa. Oli korkea aika vaihtaa kuulumiset. Illalla kutsuin vanhat tutut Mari-Helmin ja Hannan glögille. Hanna kuului Hämeen vasemmistonuorten hallitukseen parin vuoden ajan ja toimi Riihimäen Vasemmistonuorten paikallisosaston puheenjohtajana kunnes muutti Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta yliopistoon. Hän oli tullut Mari-Helmin vieraaksi Tampereelle.

Metsästäjän viinalla terästetty glögi lämmitti, kuuntelimme Pekka Pohjolan 1990-luvun aluntuotantoa, levyä Changing Waters. Se on ainoa Pohjolan varsinainen studiolevy, jota ei kokoelmistani löydy, olin lainannut sen Metson musiikkiosastolta toistamiseen. Ensimmäisellä kuuntelukerralla koin sen liian sinfoniseksi, nykyään sekin toimii.

Ennen kuin lähdin saattamaan Mari-Helmiä ja Hannaa Kalevan kirkon bussipysäkille, katsoin uutiset: Pekka Pohjola on kuollut. Kävellessäni loskassa takaisin kotiin, mietin mitä kirjoittaisin Pohjolasta. Koska kuuntelin häntä ensimmäisen kerran? Viimeisen puolentoista vuoden aikana puolet musiikista mitä olen kuunnellut, on ollut Pohjolan tuotantoa. Hänen avullaan löysin Suomi-progen uudelleen, olen alkanut ymmärtää jazzia – oikeasti kuuntelemaan musiikkia (ja arvostamaan Genelecin kaiuttimieni hyvää äänentoistoa).

Ensimmäisen kerran kuuntelin Pohjolaa aivan 1990-luvun lopulla. Lainasin hänen 1970-luvun puolivälin tuotantoonsa kuuluvan levyn Harakka bialoipokku Hyvinkään kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Se teki vaikutuksen, mutta silti se jäi siihen sillä kertaa. Puolitoista vuotta sitten sama levy osui käteeni Tampereen Anttilan levyosastolla. Ostin sen, ja vähitellen olen tutustunut koko Pohjolan tuotantoon. Nyt omasta levykokoelmastani löytyy kaksikolmasosaa Pohjolan levyistä, täytynee loputkin levyt ajanmittaan hankkia kokoelmiini.

Harakka bialoipokkun lisäksi parhaimpana Pohjolan levynä pidän vuonna 2001 julkaistua albumia Views. Se on uskomaton kokonaisuus ja kuuntelukokemus. Olen ajatellut jo aikaisemmin sitä eräänlaisena kaaren huipentumana tarkoittaen, että siitä löytyy elementtejä kaikilta Pohjolan kolmen aikaisemman vuosikymmenen tuotannosta, progressiiviselta 1970-luvulta, elektroniselta 1980-luvulta ja sinfoniselta 1990-luvulta, ollen kuitenkin jotain enemmän kuin osiensa summa. Valitettavasti kyseinen levy jäi Pohjolan viimeiseksi.

Mainokset

Rakas päiväkirja, Naistutkimuspäivät lumisessa Pohjois-Karjalassa, Joensuun yliopistossa, olivat onnistuneet. Paikalle saapui lähes kaksisataa naistutkimuksen tutkijaa ja opiskelijaa ympäri Suomea, kuuntelemaan kutsuvieraiden luentoja, esittelemään omia seminaaripapereita, kommentoimaan ja keskustelemaan työryhmissä. Naistutkimuspäivien pääpuhujina olivat professori Andrea Peto, Miskolcin ja Keski-Euroopan yliopiston professori Unkarista, dosentti Aino Saarinen Oulun yliopistosta ja Aleksanteri-instituutista sekä professori Elina Vuola Helsingin yliopiston Renwall-instituutista. Peto käsitteli feministisen historiantutkimuksen metodologiaa rikoskirjallisuuden metaforaa käyttäen.

Latinalaisen Amerikan uskonnollisia naisia haastatellut Elina Vuola kysyi luennossaan, onko uskonto tai uskonnollisuus yksi naistutkimuksen sivuuttama ero, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Vuola kutsui patriarkaaliseksi ekumenismiksi sitä, että uskontojen vanhoillisimmat voimat hakevat yhteistyötä jopa yli uskontorajojen torjuakseen oman uskontokunnan sisällä pyrkimyksen parantaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen asemaa. Vuolan ehdotus uskontojen ja uskonnollisten naisten huomioon ottamisesta myös suomalaisessa feministisessä tutkimuksessa, ei saanut varauksetonta tukea luennon jälkeisessä keskustelussa.

Aino Saarinen oli huolissaan venäläisten avioliittomuuttajanaisten asemasta. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jos Suomessa maahanmuuttajanainen joutuu aviopuolisonsa pahoinpitelemäksi ja hän hakee avioeroa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden, nainen joutuu maasta karkotetuksi. Väkivaltaisessa avioliitossa väkisin asumista Saarisen haastattelemat naiset kutsuivatkin ”lusimiseksi”. Saarisen mukaan poliittiset päättäjät eivät ole juurikaan osoittaneet mielenkiintoa tämän räikeän epäkohdan korjaamiseksi.

Oma työryhmämme herätti kiinnostusta enemmän kun olin kuvitellut. Pari vuotta sitten olisin ollut aivan täpinöissäni (kuten eräs joensuulainen asian ilmaisisi) koska työryhmäämme osallistui sekä Turun että Joensuun yliopiston naistutkimuksen professorit (puhumattakaan muista tutkijoista ja opiskelijoista). Mutta jos olisin tiennyt työryhmämme kiinnostavan, olisin toki hionut paperiani vielä lisää ja valmistellut suullisen alustuksen huolellisemmin. Nyt en ollut suunnitellut sitä laisinkaan.

Ensi viikonloppuna jatkan vähän samasta teemasta kuin naistutkimuspäivillä: käyn Pieksämäellä Vasemmistonuorten kurssilla puhumassa aatteista ja ideologioista samalla tavoin kuin olin vuosi sitten Helsingin Meriharjussa. Naistutkimuspäivillä esittämässäni paperissa esittelin Louis Althusserin tulkintaa marxilaiseksi ideologiateoriaksi. Marx ymmärsi ideologialla ihmisen tai yhteiskunnallisen ryhmän mieltä hallitsevien käsitysten ja ajatusten järjestelmää. Hänen käsityksensä ideologiasta erosi siten aikaisemmasta, jotka ymmärsivät ideologialla jonkin aatteen kokonaisuutta tai maailmankatsomusta. Althusserin mielestä Marx ei kuitenkaan koskaan esittänyt systemaattista teoriaa ideologiasta – esimerkiksi Saksalaisessa ideologiassa esitetty teoria ideologiasta ei ole marxilainen ideologiateoria. Sen sijaan Althusser itse uskaltautuu kirjoittamaan alustavan luonnostelman tällaiseksi teoriaksi. Ymmärrettäessä ideologiaa, onkin otettava huomioon sen kaksoisluonne: on olemassa yhteiskuntamuodostumista, tuotantotavoista ja niistä kehittyvistä luokkataisteluista juontuvia ideologisia rakennelmia, mutta on olemassa myös ideologia sinänsä; teoria ideologiasta yleensä, joka mahdollistaa edellä mainitut historialliset ideologiat. On siis tehtävä ero ideologian muodon ja ideologian sisällön välillä. Jälkimmäinen on sitä, mitä ideologialla yleensä ymmärretään: liberalismi, feminismi, sosialismi jne.

Althusserin luennan mukaan Marx ymmärtää kyseisessä kirjoituksessa ideologian ilmeisen positiivisessa yhteydessä, puhtaaksi harhaksi, illuusioksi tai uneksi. ”Ideologia ajatellaan siis mielikuvitukselliseksi rakennelmaksi, jonka teoreettinen asema ei lainkaan poikkea unen teoreettisesta asemasta Freudia edeltäneillä kirjoittajilla” (Althusser 1984, 115). Althusser mukaan ideologia on freudilaisen alitajunnan tapaan tiedostamaton. Tarkemmin, Althusser antaa ymmärtää marxilaisen ideologiateorian olevan Freudin psyykeen topiikan kanssa (kutakuinkin) analogisia ja ideologian ilmenevän psykoseksuaalisissa kehitysvaiheissa ja sitä kautta kunkin yksilön myöhemmässä elämässä heijastuen yhteiskuntapolitiikkaan. Tätä hän tarkoittaa kirjoittaessaan, että ideologialla ei ole historiaa, mutta sillä on historiallisuus: ideologia ilmenee konkreettisissa historiallisissa yksilöissä, ei sen ulkopuolella.

Jotta asiat eivät menisi liian monimutkaisiksi – Vasemmistonuorten kurssi on nimeltään Opi perusasiat – taidanpa puhua ensi lauantaina vain ja ainoastaan ideologioiden sisällöstä.

Alkutalvi on muistuttanut muutenkin vuodentakaista. Viime torstaina Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitto TATTE:n vuosikokouksessa lupauduin järjestön viihdytysvastaavaksi. Kokous pidettiin ravintola Veganissmossa, jossa niin ikään vuosi sitten järjestettiin Politiikan tutkimuksen laitoksen pikkujoulut. Ravintola ei edelleenkään saa varauksetonta kannatustani ajatellen safkan maustamattomuutta ja olutvalikoiman suppeutta tai ravintolan sisustusta – ja hintatasoa (vaikka nyt ei tarvinnut itse maksaa).

Tällä – ja luultavasti myös seuraavalla – viikolla jatkan kirjoittamista siitä, kuinka Althusser pyrki yhteensovittamaan psykoanalyyttisen diskurssin ja marxilaisen ideologiateorian. Lainasin myös historioitsija Eric Hobsbawnin klassikkoteoksen Rosvot. Kyseessä on tutkielma ”sosiaalisesta rosvoudesta”, ryöstäjistä ja lainsuojattomista, joita tavallinen kansa tai julkinen mielipide ei ole aina pitänyt pelkästään rikollisina vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustajina tai jopa vastarintataistelijoina. Tähän kirjavalintaan innoittivat uutiset Afrikan sarven rannikolla toimivista merirosvoista, vaikka Hobsbawn ei käsittele merirosvoja laisinkaan. Kun olen saanut edellä mainitun teoksen luettua kokonaan, voisin pohtia päiväkirjassani enemmänkin merirosvouksen poliittisuutta sekä suhdetta kolonialistisiin käytäntöihin, jos vain ennätän.

Rakas päiväkirja, viikko alkoi yhtä upeasti kuin edellinen viikko loppui. Paitsi aamulla oli kuuraa maassa ja aurinko paistoi ikkunaverhojen läpi niin kirkkaasti, että heräsin jo ennen herätyskellon pirinää. Se ei ollut kauhean aikaisin, tänään maanantaina 17.11. Helsingissä aurinko nousi klo 9.25 (täällä Tampereella paria minuuttia myöhemmin).

Pitkästä aikaa olen siis päässyt hyvään kirjoitusrytmiin: pari tuntia aamupäiväisin ja vähän enemmän iltasin. Välillä hoidan käytännön asioita, käyn kävelyllä, kirjastossa, kaupassa, siivoan, laitan ruokaa. Vielä pari kaksi tai kolme sivua ja seminaaripaperi on valmis. Jos samanlaiseen, tai sanotaan, että kaksi viikkoa tehokasta työtä ja viikko rentoutumista ja seuraavan paperin/luvun suunnittelua, tahtiin kirjoittaisin, niin väitöskirjan käsikirjoitushan valmistuisi noin kolmessakymmenessä viikossa. Nythän olen antanut itselleni aikaa tuplasti: kuudenkymmenen viikon kuluttua jätän käsikirjoituksen esitarkastukseen.

Kirjoittaessa nt-päivien paperia, innostusta ei ole suonut ainoastaan se, että tekstiä tulee varsin luontevasti, vaan vaikka kyseessä on yksi pieni osa väitöskirjaa (tarkemmin noin neljäsosa väitöskirjani ensimmäisestä osiosta), työntää teksti lonkeroita myös väitöskirjan muihin lukuihin. Ei niin, että teksti ei pysyisi kasassa, vaan myönteisessä merkityksessä: lukija saa maistella tulevaa tekstin kuitenkaan rikkoutumatta tai pomppimatta.

Samalla tavoin kuin viikko sitten, aloitin tämän viikon kirjoittamalla mielipidekirjoituksen. Lähetän sen huomenna Aamulehteen. Saa nähdä meneekö läpi. En tiedä onko asiata jo käyty keskustelua Aamulehden mielipidesivuilla ja miten vaikuttaa se, että osittain innostuksen kirjoitukseen sain lukiessani nimenomaan Aamulehden sunnuntainumerosta Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallosta. En edelleenkään tilaa Aamulehteä, jutun luin Semaforissa, eli Tampereen asemaravintolassa, olutta samalla hörppien tultuani viikonlopunvietosta Hyvinkäältä.

Seuraavassa siis kyseinen kirjoitus. Teen ehkä siihen muutoksia vielä aamulla:

Luterilaisen kirkon viritelmät ja Imatran kirkkoherra

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on avannut Rakkauden ammattilaiset nimisen palvelun nuorten suosimaan city.fi-verkkopalveluun. Nettisivulla papit, parisuhdeammattilaiset ja muut kirkon työntekijät osallistuvat keskusteluun rakkaudesta ja parisuhteesta. Viime vuosina vastaavanlaisia kyhäelmiä on ollut useita. Niillä on yritetty tavoittaa nuoria ja nuoria aikuisia ja puhutella heitä, heidän tärkeiksi katsomissaan kysymyksissä. Tulokset ovat jääneet heikoiksi. Taustalla on ollut huoli ennen kaikkea kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista.

Samoihin aikoihin Mikkelin hiippakunnan piispa Veikko Huotari sopi Imatran kirkkoherra Olli alias Marja-Sisko Aallon kanssa, että hänen transsukupuolisuudestaan vaietaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus sopia toisin, tuoda se esille yhdessä Aallon kanssa jo useampi vuosi sitten osoittaen, että kirkko todella rakastaa lähimmäistä. Kaikenlisäksi Huotari antoi ymmärtää itselleen, ettei Aalto jatkaisi kirkkoherran virassa käytyään läpi sukupuolenkorjausleikkauksen. Valittavasti jälleen kerran vaikuttaa siltä, että Luterilainen kirkko olisi valinnut pimeyden, totuuden kieltämisen ja rakkaudettomuuden, valon, totuuden, rakkauden – evankeliumin, ilosanoman, sijasta.

Sen sijaan sanomalehtien sivuilla, mielipidepalstoilla, keskustelufoorumeilla kirjoitetaan myötätuntoisen ihailevasti Aallosta. Internettiin on syntynyt spontaanisti yhteisöjä, joihin on liittynyt satoja ja tuhansia ihmisiä osoittaakseen tukea hänelle sellaisena kuin hän on ja tuntee itsensä. Kirkko on joutunut jälleen väärälle puolelle, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset toimia toisin. Jos kirkko olisi sisäistänyt Raamatun eettisen perustan ja ilosanoman, ei kirkkohallituksen, kirkon nuorisotyön ja suurimpien kaupunkien seurakuntien tarvitsisi kehittää mitä keinotekoisempia viritelmiä, olla huolissaan kaupungeissa asuvien nuorten aikuisten kirkosta eroamisista kantaen epätoivoisesti vettä kaivoon.

Suomen luterilaisen kirkon ongelma ei näytäkään olevan se, että sen sanoma ei menisi perille ja kaupungeissa asuvat nuoret aikuiset eivät olisi kiinnostuneita eettisistä kysymyksiä, hyvästä ja pahasta; oikeasta ja väärästä. Kirkon ongelma on se, että ihmiset ovat sekä kiinnostuneita että tietoisia eettisistä kysymyksistä ja arvioivat kirkkoa sen omilla arvoilla ja moraalilla.

Rakas päiväkirja, hämärää on jo neljän aikaan iltapäivällä. Kunpa sataisi lunta ja lämpötila laskisi pakkaselle edes vuoden pimeimmän ajankohdan ajaksi, se lämmittäisi. Aloitin viikon kirjoittamalla mielipidekirjoituksen Kansan Uutisiin, josta Tampereen vastavalitut Vasemmistoliiton valtuutetut sen toivottavasti bongaavat. Enempään en nyt pysty. Seuraavaksi alan kirjoittamaan Naistutkimuspäivien seminaaripaperia…

Kunnallispolitiikassa ei ole oppositiota

Tampereella viime valtuustokaudella muotoutunut niin sanottu XL-ryhmä on jatkamassa kaupungin johdossa jakaen pormestarin ja apulaispormestarien paikat sekä merkittävimmät luottamustoimet keskenään. Tähän aseveliakselin jälkeiseen valtaklikkiin ovat kuuluneet Kokoomus, Vihreät, Keskusta, Kristillisdemokraatit, Sitoutumattomat sekä uutena RKP saatuaan jälleen valtuustopaikan.

Kunnallisvaaleissa Tampereella Vihreät olivat selkeä voittaja kolmella paikalla, Kokoomus ja SDP hävisivät menettämällä kumpikin kaksi paikkaa. Sillä, oliko puolue XL-ryhmässä vai ”oppositiossa”, ei näyttänyt olleen merkitystä sinänsä äänestäjille kannatusmuutoksia tarkasteltaessa. Valtakunnallisesta tendenssistä poiketen Vasemmistoliitto sai pienen vaalivoiton Tampereella, vaikka ei saanut lisäpaikkaa. Myös sitoutumattomien ryhmä menetti paikkoja – sitoutumattomista irtosi Perussuomalaisten ryhmä, jota ei käytännössä aikaisemmin ollut.

Vasemmistoliitto on vakavan harkinnan edessä uuden valtuuston kokoontuessa. Liittoutuako SDP:n, Perussuomalaisten ja SKP:n kanssa teknisesti luottamustoimia jaettaessa, mennäkö mukaan XL-ryhmään vai lyödäkö hanskat tiskiin ja pysyä erilaisten liittoutumien ulkopuolella.

Vanhasta tottumuksesta ensimmäinen vaihtoehto näyttäisi mielekkäämmältä. Varsinkin porvarillisessa mediassa Vasemmistoliittoa kun edelleenkään ei haluta nähdä itsenäisenä poliittisena toimijana, vaan lähinnä SDP:n apupuolueena, odottaen puolueen kuihtumista puoluekartalta. Mutta mitä enemmän Tampereen viimevuosien kunnallispolitiikkaa tarkastelee, ja tarkastelee sitä nimenomaan nuoren aikuisen kaupunkilaisen näkökulmasta, meneminen mukaan XL-ryhmään vaikuttaa todelliselta vaihtoehdolta, tekisin hyvää Vasemmistoliitolle, sen uudistamiselle ja kannatuspohjan laajentamiselle.

Nuorille aikuisille äänestäjille kun on vaikeampi selittää miksi olla yhteistyössä kyseenalaista mainetta saaneiden perussuomalaisten tai vanhoihin kaavoihin kangistuneiden Tampereen demareiden kanssa kuin vaikkapa Vihreiden. Kyseessä on kieltämättä sukupolvikysymys, mutta olisi hyvä, että puolueessa mietittäisiin myös suurten ikäluokkien jälkeistä aikaa.

XL-ryhmässä Vasemmistoliitto voisi liittoutua Vihreiden kanssa kysymyksissä, joissa on yhteinen intressi, painostaakseen esimerkiksi Kokoomusta ja pienempiä porvaripuolueita inhimillisempään politiikkaan paremmin kuin ”oppositiossa”. Samalla Vasemmistoliitto kykenisi edesauttamaan puolueen äänestäjille tärkeitä kysymyksiä Tampereella: sosiaali- ja terveyspalveluiden parantaminen, mukaan luettuna surullisenkuuluisa Koukkuniemen vanhainkoti, sekä joukko ja kevyen liikenteen kehittäminen.

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat kirjoitti eilen Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ry:n keskittyvän nyt ympäristönsuojelun ja puhtaasta ruuasta puhumisen sijaan tuottajahinnoista huolehtimiseen. En tiedä miten lehti siteerannut kyseistä etujärjestöä, ovatko MTK:n edustajat oikeasti sanoneet noin, mutta ensimmäisenä heräsi mielessä kysymys, koska MTK olisi keskittynyt ympäristönsuojeluun? Niin ikään ”suomalainen puhdas ruoka” on ollutkin puhetta, ei tekoja tai todellisuutta. Lähinnä MTK on keskittynyt puolustamaan vanhentuneita viljelymenetelmiä ja eläinrääkkäystä veronmaksajien rahoilla vaikkapa vastustaessaan eläinten edes minimaalista ulkoilua tai liikkumatilaa.

Lauantaina olin ystävällä syömässä ruisleivällä leivitettyä tofua perunoiden, herneiden ja sienikastikkeen kera. Ruokajuomana oli punaviiniä ja jälkiruokana pannaria mansikkahillolla. Täytynee uskoa, että punaviini ei sovi allekirjoittaneelle. Ongelmana ei ole ainoastaan se, etten pidä siitä, se on liian hapanta makuuni, vaan jo lasillisen juotua tuntuu ettei ruoka tai juoma imeydy vatsassa. Kyse on kai legendaarisista tanniineista, jotka antavat viinille karvaan maun ja säilyvyyden aiheuttaen joillekin ihmisille huonovointisuutta. En uskaltanut sitten juoda yhtä gin tonicia ja pientä kirsikkaolutta enempää Sohossa, lähdin aikaisin kotiin.

Sunnuntaina heräsin aikaisin ja kävin Stockmannin Herkussa vertailemassa tuotteiden hintoja. Mietin pitäisikö minun hankkia Stockmannin kanta-asiakaskortti, olisiko siitä hyötyä? Omistan vain yhden päivittäistavarakaupan kortin: S-etukortin. Viime kuukausi oli moneen vuoteen ensimmäisen kerta, ettei siitä ollut mitään hyötyä. En juurikaan enää käy SOK:n liikkeissä. Ne ovat ”väliin putoajia”. Limsat, appelsiinimehut ja paahtoleivän aamiaispöytään olen viime kuukausina oppinut hankkimaan Lidilistä. Se on mielestäni mainettaan parempi ruokakauppa, lukuun ottamatta mm. nuhjuisia hedelmiä ja vihanneksia. PAM ei ole julistanut yhtään Lidliä saartoon (toisin kuin K-marketteja, joiden omistajat käyttäytyvät näemmä kuin sivistymättömät barbaarit kuten uutiset tietävät kertoa). Ja jos tarvitsen jotain tuotteita nopeasti, käyn 100 metrin päässä olevassa Siwassa ostoksilla. Stockmannilta taasen löydän tuotteet, joita MTK ei ole päässyt pilaamaan, toisin sanoen laadukkaimmat raaka-aineet hienostuneelle maulle.

Stockmannilla kävin katsomassa minkä hintaista tofu on. Niin olen ihastunut siihen! Se korvaa sekä juuston että lihan monissa ruoissa ja maistuu mielestäni paremmalta. Stockmannilta sitä saa 3 eurolla 200 grammaa, eli se on suunnilleen samanhintaista kuin ulkofilee. Etnisistä kaupoista sitä kuulemma saa vieläkin halvemmalla. Mistään perusmarketeista sitä on turha etsiä. Jauhelihan olen korvannut jo soijarouheella ja lihasuikaleet soijasuikaleilla, ne kun ovat halvempia, säilyvämpiä, terveellisempiä, kuin liha, ja maustettuna maussakaan ei ole eroa. Makkarakeitossa voisi käyttää soijanakkeja, mutta ne eivät ole kuulemma kauhean hyviä, enkä mitenkään kategorisesti yritä vähentää lihansyöntiä. En ole sentään mikään hippi, vaan tällainen askeettisesti elävä kulinaristi.

Rakas päiväkirja, lupasin kirjoittaa joitain huomioita tohtorin, Uuden Suomen kolumnistin ja yhden naisen think thankin perustaneen Iivi Masson väitöskirjasta Democratic Legitimacy and the Politics of Rights. Selasin sitä sunnuntaina istuessani vaalilautakunnassa – Tampereella vaalilautakuntiin kutsutaan myös varajäsenet, vapaa-aikaa oli tylsistymiseen asti – tehden siitä muistiinpanoja ja huomioita. En siis ole lukenut sitä kokonaan, mutta sen keskeisimmät teesit onnistuin mielestäni hahmottamaan. Masso väitteli vuonna 2006 Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian laitoksella. Väitöskirjan arvosanaa en tiedä, mutta arvelen sen hyväksi tai erinomaiseksi.

Masson väitöskirja on mielestäni erinomaisesti kirjoitettu – kuten jo aikaisemmin totesin – ja sillä on jotain tekemistä allekirjoittaneen oman tutkimusprojektin kanssa. Me kummatkin otamme osaa keskusteluun poliittisesta ontologiasta ja metafysiikasta, problematisoimme 1600-luvun rationalismiin perustuvaa ihmis- ja politiikkakäsitystä. Lähtökohtamme ja kysymyksenasettelumme poikkeavat – aika paljon. Joka tapauksessa on suorastaan ironista, ettei työmme leikkaa sen enempää toisiaan, emme ota suoraan osaa samoihin keskusteluihin tai kommentoi samoja filosofeja tai politiikan teoreetikkoja, missään kohtaa. Tai eihän sitä varmuudella voi tietää, oma väitöskirjani kun on vielä pahasti kesken. Valtio-opin gradussani yhdessä luvussa kirjoitin niin John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriasta kuin Chantal Mouffen radikaalidemokratiasta.

Väitöskirjassaan Masso puolustaa normatiivista liberaalia politiikan teoriaa. Hänen keskeisin teesinsä on, että toisin kuin esimerkiksi radikaalidemokratiateorioista kirjoittanut Mouffe esittää, liberalismin ja demokratian välillä ei ole ristiriitaa sinänsä, vaan toteutuakseen demokratia vaatii rinnalleen tiettyjä liberalismin traditiosta nousevia poliittisia oikeuksia, jotka takaavat demokratian normatiivisen perustan. Radikaalidemokratian lisäksi Masso haastaa erilaiset niin sanotun harkitsevat demokratiateoriat (jotka perustuvat rawlsilaiselle oikeudenmukaisuusteorialle ja/tai Jürgen Habermasin kommunikatiivisen rationalismin ideaaliin) ja ottaa osaa Yhdysvalloissa käytyyn keskusteluun feministisestä ja poststrukturalistisesta politiikan teoriasta.

Masso puolustaa näkemystä, että demokratian perustavana olevat universaalit yksilönoikeudet eivät ole luonnollisia, moraalisia tai edes rationaalisia sinänsä, vaan poliittisia. Liberalistisen ajattelun paradoksi on se, että yksilön vapaus on ontologinen lähtökohta, ihmisten ajatellaan olevan synnynnäisesti vapaita, mutta samaan hengenvetoon valtion tehtäväksi määritellään yksilöiden vapauden turvaaminen. Valtio on klassisessa liberalismissa haluttu pitää mahdollisimman pienenä, niin sanottuna yövartijavaltiona, jotta valtio ei rajoittaisi ”hysäämällä” millään hyvinvointipalveluilla yksilöiden luonnollisia vapauksia, joiden pitäisi siis olla olemassa ilman valtiotakin – luonnostaan.

Masson väite demokratian normatiivisen perustan poliittisuudesta kytkee hänen väitöskirjansa käytännön politiikkaan: se luo ideologista perustaa vaikkapa Irakin sodalle tai muulle ”demokratian viennille” edellyttäen, että demokratia maapalloistaminen katsotaan poliittisesti ja moraalisesti tärkeäksi asiaksi – kukapa vastustaisi nykyään demokratiaa tai edes demokratian laajentamista? Masson väitöskirja paljastaa siten kuinka liberalismin ja konservatismin välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Vapaamielisyyden alta paljastuu pyrkimys staattiseen maailmaan tai ne elävät dialektisessa suhteessa. Esimerkiksi Masson mukaan feminismi poliittisena liikkeenä ponnistaa liberalistisesta politiikan traditiosta, vaikka feminismin teoreetikot ovat kritisoineet liberalistista ontologiaa ja humanistista ihmiskäsitystä mieskeskeisyydestä ja siitä, ettei se tunnista ja tunnusta ruumiillisten erojen merkitystä.

Suomessa jälleen kerran kun Yhdysvalloissa presidentinvaalit lähestyessä – miksi muuten Yhdysvaltojen presidentinvaalit saavat suomalasisessa mediassa ennen kaikkea iltapäivälehdissä enemmän tilaa kuin omat hiljattain pidetyt kunnallisvaalimme? – naureskellaan kuinka tyhmiä republikaanien kannattajat ovat ja televisiosta näytetään dokumentteja Yhdysvaltojen uskonnollisesta oikeistosta ja sen poliittisesti epäkorrekteista mielipiteistä. Todellisuudessa republikaanien politiikka perustuu hyvinkin älyllisesti harkittuun ja perusteltuun yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan – Masson kaltaisia lahjakkaita yhteiskunta- ja moraalifilosofeja riittää kyllä republikaanien joukossa. Kuten jo pari vuotta sitten kirjoitin, Yhdysvalloissa filosofia ei ole eristetty yliopistokampuksille, vaan sillä on suora yhteys liittovaltion huipulle – valitettavasti.

Olen mielestäni lunastanut väitteeni, että Masso väitöskirjaa lukemalla pystyy ymmärtämään myös Vasemmistoliiton edellisen puheenjohtajan Suvi-Anne Siimeksen poliittisessa ajattelussa tapahtunutta muutosta: Siimes sitoutui Masson esittämään normatiiviseen demokratiakäsitykseen ja hänen mielestään myös Suomen ja vasemmiston olisi pitänyt edistää (ja varmaan pitäisi edelleen edistää) demokratiaa näistä lähtökohdista käsin, vietävä sitä vaikka väkisin tekemällä ”humanitaarisia interventioita” toiseen ja kolmanteen maailmaan jotta kakki pääsisivät nauttimaan samoista ihanista universaaleista kansalaisoikeuksista. Mutta mitä jos Masson premissit eivät pidä paikkaansa? Jos niin sanottu länsimainen liberaalidemokratia ei olekaan ihmiskunnan kehityksen huippu tai liberalismin ja demokratian välillä on sittenkin perustavanlaatuinen ristiriita kuten Mouffe esittää; demokratiaa on mahdollista toteuttaa ilman tiukasti määriteltyä Thomas Hobbesin ja John Locken filosofiasta nousevaa liberalistisen politiikan teorian normatiivista perustaa ja metafyysisiä oletuksia?