helmikuu 2010


Rakas päiväkirja, eilisestä kirjoituksesta muistuikin mieleeni kuinka marras- ja joulukuun vaihteessa Lontoossa historiallisen materialismin konferenssissa menin kuuntelemaan paneelia, jonka teemana oli sionismi, antisemitismi ja vasemmisto. Tulin paikanpäälle vartin myöhässä kädessä Costa Coffeen pahvitölkki ja edellisenä iltana camdenilaisesta elintarvikekioskista iltapalaksi ostamani puoliksi syöty patonki. Löydettyäni takarivistä paikan – kuten kyseisen konferenssin muutkin paneelit ja luennot, tämäkin oli tupaten täynnä – katsoin ympärilleni ja aloin bongaamaan Ylen TV 2:n viime syyskuussa esitetystä Salainen sota dokumentista tuttuja tyyppejä. Paneelin aihe oli sama kuin kyseisen dokumentin: voiko Israelin valtiota tai edes Israelin hallituksen nykypolitiikkaa arvostella leimautumatta samalla antisemiitiksi, ja mitä vasemmiston pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä?

Niin alustajissa kuin yleisössäkin oltiin sitä mieltä, että antisemitismiä esiintyy vähemmän kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Eräskin vanhempi herrasmies kertoi kuinka vielä hänen lapsuudessaan hän sai helposti koulumatkalla turpaansa jos ilmeni, että hän on juutalainen. Tällaista ei hänen mukaansa tapahdu enää tämän päivän Englannissa. Tosin nyt Brittiläisen kansanpuolueen eli BNP:n nousu varteenotettavaksi puolueeksi ja mielipiteiden muokkaajaksi saattaa muutta tilannetta. Sen viha on kohdistettu etupäässä muslimeihin, mutta BNP:n johdosta on kuulunut myös avoimesta juutalaisvihamielisiä kannanottoja: islamofobiasta on lyhyt matka juutalaisvihaan. Valitettavasti paneelissa islamofobian ja antisemitismin yhteneväisyyksien ja erojen pohdinta jäi marginaaliseksi kuriositeetiksi.

Hauska yksityiskohta yleisökeskusutelun alkaessa oli se, että paneelin vetäjä pyysi yleisöpuheenvuoron pitäjiä esittäytymään – oikealla tai keksityllä nimellä. Yleisöllä oli hauskaa. Tämä ironinen huomautus viittasi siihen, että Israelin turvallisuuspalvelu on valjastettu pitämään silmällä myös vasemmistolaisia (juutalaisia) intellektuelleja siltä varalta, että he propagoivat Israelin vastaisuutta erinäisissä vasemmistolaishenkisissä konferensseissa ja yleisössä oltiin tietoisia tästä. Jos kyseisestä paneelin yleisöstä olisi ulkonäön perusteella pitänyt sanoa kuka on on Mossadin agentti, olisin osoittanut nimenomaan sitä naista, joka esitti paneelin ainoan selkeästi poikkeavan puheenvuoron (siis jo ennen hänen käyttämäänsä puheenvuoroa). Hän kun jakkupukuineen oli jotenkin epäonnistuneen fiinisti pukeutunut yleensä niin rentoihin vasemmistolaisiin tutkijoihin, opettajiin ja professoreihin verrattuna. Tietenkin voi olla, että kyseessä oli myös joku ”aktiivinen kansalainen”. Löysin nimittäin tällaisilta sivuilta Rober Finen paneelissa pitämän puheenvuoron. Suosittelen lukemaan sekä Finen alustuksen että tutustumaan kyseisiin sivuihin laajemminkin.

Mainokset

Rakas päiväkirja, luinpa tuossa Dan Kurzmanin kirjoittaman teoksen Varsovan getton kansannousu. Kuvauksena se on mielenkiintoinen jos siitä ottaa pois tietyt sentimentaaliset kaunokirjalliset elementit ja tilalle olisi laitettu esimerkiksi karttoja getton taisteluista. Tarkemmin Varsovan gettossa ZOB (Żydowska Organizacja Bojowa) taisteli kolme päivää. ZZW:n (Żydowski Związek Wojskowy) onnistui pitämään yhtä aukiota vuorokauden kauemmin hallussa koska kyseisen järjestön oli onnistunut hankkimaan itselleen kaksi konekivääriä (joista siinä vaiheessa vielä toinen toimi). Muuten gettossa käyty taistelu oli sitä, että ZOB:n ja ZZW:n taistelijat siirtyivät bunkkerista toiseen tai yrittivät maanalaisia käytäviä pitkin päästä niin sanotulle arjalaiselle puolelle; kun natsit huomasivat kolmannen päivän jälkeen, että he kärsivät avoimessa kaupunkisodassa kohtuuttomia tappioita, he alkoivat sananmukaisesti savustaa juutalaisia ulos polttamalla talot yksi kerralla. Tämäkään ei olisi kestänyt kuukauden päiviä, jos pari kapitalistia ei olisi ollut mukana haalimassa itselleen orjatyövoimaa tehtailleen häiriten natsien aktionia.

Sen lisäksi, että ZOB:n ja ZZW:n aktiivinen ja organisoitu vastarinta gettossa päättyi jo kolmen päivän taistelujen jälkeen, teos muistuttaa  ei ainoastaan siitä kuinka jakautunut Puolan vastarintaliike oli vaan myös gettossa asuneet juutalaiset. Ensinnäkin getton juutalaiset saivat varauksetonta tukea vain ja ainoastaan kommunisteilta (PPR). Sosiaalidemokraatit (Bund) olivat aluksi aseellisen vastarinnan aloittamista vastaan koska eivät uskoneet sen saavaan taakseen muita puolalaisia vastarintaliikkeitä (ja olivat oikeassa). Puolan ”isänmaallisilta piireiltä” oli turha odottaa mitään konkreettista apua. Päinvastoin. Puolassa, samoin kuin kaikissa Saksan miehittämissä Itä-Euroopan maissa oli aktiivisia fascistipuolueita, jotka tappoivat natsien pyynnöstä tai pyytämättä innokkaasti oman maan kansalaisia. Myös gettossa olivat omat valmiita pettämään ja ilmiantamaan ZOB:n taistelijoita tarvittaessa säästääkseen oman henkensä. Tällaisia ihmisiä löytyi Kurzmanin mukaan ennen kaikkea varakkaimmista perheistä.

Kuvaus Varsovan getton kansannoususta on kirjoitettu 1970-luvun puolessa välin ja esipuheessa Kurzman ei edes pyri kieltämään sitä, etteikö yksin kirjan kirjoittamisen motiiveista olisi ollut Israelin valtion olemassaolon oikeuttaminen. Ensinnäkin Kurzman kun painostaa sitä, kuinka yksin juutalaiset taistelujärjestöt olivat. Kun juutalaisten on turha odottaa mitään tukea kansainväliseltä yhteisöltä, ei auta kuin ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja perustaa oma valtio turvapaikaksi juutalaisille. Toiseksi, mitä kohtalon ottamiseen omiin käsiinsä tulee, Kurzmanin kirja on myös vahva puolustuspuheenvuoro maallisen Israelin valtion puolesta. Hannah Arendt on kirjoittanut siitä, kuinka juutalaisten apaattisuus selitti sen, miksi niin myöhään organisoiduttiin aseelliseen vastarintaan, vaikka ulkopuolisesta tarkkailijasta olisi ollut selvää, että natsien suorittamaa kansanmurhaa ei voinut verrata mihinkään aikaisempiin juutalaisvainoihin. Apaattisuuden taustalla oli se, että juutalaisten yhteistyöelimissä päättävissä asemissa olivat ennen kaikkea rabbit, joilla oli vahva usko messiaaniseen pelastukseen ja siihen, että kyseessä on vain yksi monista Jumalan järjestämistä koettelemuksista juutalaiskansalle. Niin sanottujen uskovaisten ja maallistuneiden juutalaisten välinen ristiriita onkin äärimmäisen kiehtova ja välttämättömyys ymmärtääksemme vielä nykyistäkin Israelin sisä- ja ulkopolitiikkaa.

Rakas päiväkirja, pamfletin käsikirjoituksen raakaversion kokoaminen on kääntynyt loppusuoralle ja sitä kirjoittaessa olen miettinyt eroja ja yhteneväisyyksiä Kokoomuksen tilanteeseen nyt 2010-luvulla ja 1930-luvulla, jolloin edellisen kerran ääri- tai radikaalioikeisto organisoitui Euroopassa.

Radikaalioikeisto näyttää aina voimistuvan silloin kun vasemmisto on heikko. 1930-luvulla Suomessa kommunistiset puolueet oli kielletty kokonaan ja sosiaalidemokraatit olivat oppositiossa ja maassa oli Maalaisliiton, Kokoomuksen, RKP:n ja Edistyspuolueen muodostama porvarihallitus. Silti juuri tuolloin Lapuan liike pyrki kukistamaan laillisen esivallan ja maan valtiojärjestyksen.

Joskus kuulee väitettävän, että radikaalioikeiston vahvistuminen johtuisi heikosta vasemmistosta siksi, että tuollaisessa tilanteessa turhautuneiden työväenluokkalaiset miesten kapinointi kanavoituu äärivasemmiston sijasta äärioikeiston kautta. Tällainen tulkinta on virheellinen. Radikaalioikeisto kun on par excellence keskiluokkainen liike. Niin Saksassa, Suomessa kuin Italiassa fascististen liikkeiden ydinkannattajajoukon muodostivat porvarit, jotka olivat normaalisti äänestänyt täkäläistä Kokoomusta. Mukana oli toki myös työväenluokkalaisia miehiä katutappelijoina ja lakonrikkojina, mutta nämä olivat marginaalisessa asemassa itse puolueessa. Radikaalioikeiston nousu onkin nähtävä poliittisen oikeiston sisäisen kapinana, ja sen vihollinen on liberaali oikeisto, ei vasemmisto (samalla tavoin kuin ei kommunisteillekaan suinkaan porvarit olleet vihollinen numero yksi, vaan sosiaalidemokraattien kaltaiset luokkapetturit).

Mäntsälän kapinan jälkeen perustettiin Isänmaallinen kansaliike IKL, joka seuraavissa eduskuntavaaleissa vuonna 1933 solmi vaaliliiton Kokoomuksen kanssa. Kokoomuksessa olivat päässeet valtaan radikaalioikeistolaiset. Seurauksena oli Kokoomuksen historian pahin vaalitappio. Kokoomus menetti yli puolet paikoista eduskunnassa eikä edes IKL ja Kokoomus yhdessä saaneet niin paljon kansanedustajia kuin Kokoomuksella oli ollut edellisillä valtiopäivillä. Tosin sanoen Kokoomuksen johdon radikalisoituminen karkotti enemmän puolueen kannattajia kuin toi niitä lisää, vaikka Kokoomuksen johdossa kuviteltiin olevan niin sanotusti ajan hermoilla. Kokoomuksella kesti lähes 50 vuotta palautua tuosta tappiosta, ylittää vuoden 1930 vaalitulos.

Jos olisin kiero vasemmistolainen toivoisin, että Kokoomus veisi politiikkaansa entistä oikeammalle. Toiveita tällaisesta on esitetty mm. Kokoomuksen Nuorten Liitossa, jossa viime liittokokouksessa järjestön konservatiivisiipi otti niskalenkin liberaaleista. Valitettavasti Kokoomuksen puoluetoimistolla ollaan järkevämpiä ja siellä ollaan tietoisia esimerkiksi edellä esittämästäni, kuinka Kokoomukselle viimeksi kävi kun se alkoi flirttailemaan radikaalioikeiston kanssa. Jos oikeistoradikalismi saa todellista jalansijaa jälleen Suomessa, ei Kokoomuksella ole kuin hävittävää. Se on niin sanotusti puun ja kuoren välissä. Tästä saatiin jo esimakua tapaus Kai Pöntisen yhteydessä. Hänen eurovaalikampanjansa ”sosiaalipummimaahanmuuttajille STOPPI!” karkotti enemmän Kokoomuksen liberaalisiipeä, klassista sivistysporvaristoa, äänestämään Vihreitä tai RKP:tä kun toi lisä-äänestäjiä esimerkiksi Perussuomalaisista. Kokoomuksen ja Perussuomalaisten kannattajaprofiilit kun ovat varsin erilaiset. He eivät kamppaile samoista äänistä. Mutta puoluetoimiston järkipuhe ei auta jos äänekäs radikaalioikeistolainen vähemmistö alkaa riehumaan vaatien oikeistolaisempaa politiikkaa ja niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen kosiskelua.

Kokoomuksen korkea kannatus 2000-luvulla on perustunut siihen, että puolue on antanut kaikkien kukkien kukkia: Suomen EU-jäsenyys ja 1990-luvun lopun talouskasvu antoi lupauksen siitä, että Suomesta ja ennen kaikkea Helsingistä tulisi kansainvälinen metropoli siinä missä esimerkiksi Kanadan Vancouverista. Tätä visiota, jonka ”puolesta tehdä työtä, taistella ja uhrautua”, varten Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja varsinkin sen ikioma ajatushautomo Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA on tuottanut erilaisia ohjelmallisia julistuksia: ammattiyhdistysliikkeen aseman heikentäminen, verotuksen keventäminen, palvelujen kilpailuttaminen, maahanmuuton lisääminen ja kansanvälisen huippuyliopiston perustaminen.

Juuri kun nämä EVA:n 2000-luvun alussa esittämät tavoitteet ovat toteutumassa (Suomen Nato-jäsenyyttä lukuun ottamatta), radikaalioikeisto nostaa päätään ja asettuu uhkaamaan liberaalin oikeiston hegemoniaa. Ei suinkaan globalisaatiokriittinen liike, vaan niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on asettunut vastustamaan sitä, että Helsingistä tulisi Euroopan Vancouver, globaali innovaatiokeskus, joka kokoaisi ihmisiä maailman kaikista kansoista yhteen pilvenpiirtäjien ympärille muodostuneeseen puutarhakaupunkiin. Vancouverin asukkaista yli puolet on syntynyt muualla kuin Kanadassa ja se on maailman johtavia bioteknologian ja ohjelmistokehityksen keskittymiä. Radikaalioikeisto haluaisi palata kylmän sodan aikaiseen suljettuun yhteiskuntaan.

Koska en ole kiero vasemmistolainen, yritän pamflettini viimeisessä luvussa antaa jotain vinkkejä mitä liberaalin oikeiston olisi tehtävä harjoittaakseen hegemoniaa onnistuneesti, kesyttääkseen radikaalioikeiston ja niin sanottu maahanmuuttokriittinen liikkeen ettei Suomesta nyt ihan Pohjois-Koreaa tulisi.

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat uutisoi lainaten Uutispäivä Demaria, että yliopistot ovat siirtyneet sopimuksettomaan tilaan aivan kuin se olisi jokin yllätys. Ihmettelen, että mitä erikoista tilanteessa on? Kun yliopistot eivät enää ole valtiontilivirastoja. ja yliopistolaiset valtion virkamiehiä, niin ollaan siirrytty normaaleihin työmarkkinakäytäntöihin: Elinkeinoelämän keskusliitto EK yrittää painostaa duunareita ajamalle työpaikat sopimuksettomaan tilaan ja yliopistolaiset ovat kovaa vauhtia rakentamassa lakko-organisaatioita. Yllätys tilanne on taitanut olla vain niille, jotka kuvittelivat yliopistolaisten olevan jokin poikkeusryhmä yhteiskunnassamme, joka ei lakkoilisi.

Porvarihallitus tuskin pyrki siihen, että hitaimmatkin yliopistolaiset huomaavat olevansa samassa asemassa kuin vaikka AKT:n ahtaajat tällä hetkellä ja alkavat tuntemaan luokkarajat ylittävää solidaarisuutta. Hauskinta tässä onkin se, että kohta päästään lakkoilemaan – tai siis pääsisin jos olisin työsuhteessa yliopistolle. Varsinkin yliopistolaisten lakko pääsykokeiden aikaan laittaa yliopiston ja EK:n nopeasti polvilleen. Sitä varten, että lakon aikana ei voi käyttää yliopiston sähköpostia, se kun toimii yliopiston serverillä, avasin gmail-tilin.

Gmail-tilin avaamiselle oli toinenkin syy. Nimittäin viikon sisällä pitäisi tulla ratkaisu siihen, pitääkö allekirjoittaneen ottaa yliopistolta kirjat pois vuodeksi (jolloin menettäisin myös yliopiston niin rakkaaksi tulleen sähköpostilokeroni). Vuoden alusta allekirjoittaneella ei ole ollut rahoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen ja seuraava mahdollisuus saada sitä, on vasta kesällä. Vuoden vaihteessa ilmoittauduin työttömäksi, mutta Tampereen työ- ja elinkeinotoimistossa olivat sitä, mieltä, että en ole oikeasti työtön koska en ole kyennyt osoittamana väitöskirjan kirjoittamisen keskeytyneen. Pari vuotta sitten oli normi, että yliopistolta pitää ottaa kirjat pois vuodeksi, jos jatko-opiskelija haluaa päästä nauttimaan työttömyysetuuksista apurahakauden jälkeen. Muuten hänet tulkittiin päätoimiseksi opiskelijaksi. Tämän käytännön piti muuttua edellisen työministeri Tarja Cronbergin paimenkirjeellä. Mutta olisi pitänyt arvata, että kun Vihreät ovat asialla, niin Tampereen työ- ja elinkeinotoimisto on ihan demari. Teimme Tieteentekijöiden liiton lakihenkilön kanssa oikaisupyynnön asiasta ja odottelemme tulosta asiasta.

Tällaisina hetkinä sitä alkaa kaipaamaan kansalaispalkkaa, joka takaisi perustoimeentulon ja sitten erinäisillä kirjoituspalkkioilla, tuntiopettajan liskoilla, apurahoilla sekä pidemmillä tai lyhyemmillä työsuhteilla saisi kerättyä pääomaa, mikä on käsitteekseni tarkoitus kapitalismissa. Ai niin, miksi kansalaispalkka eikä perustulo? Siksi koska vuonna 1918 käytiin kansalaissota eikä perussota.

Rakas päiväkirja, aurinko paistaa helmikuussa puolen päivän aikoihin niin kirkkaasti, että täytyypä kaivaa aurinkolasit esiin. Sunnuntaina kävin H. R. Gigerin taidenäyttelyssä Tampereen taidemuseossa. Näyttelyä oli mainostettu niin, että se osoittaa Gigerin olevan muutakin kuin alienin muotoilija, mutta kyllä se vahvisti käsitystäni siitä, että Giger on koko uransa toistanut yhtä teemaa.

Olen tällä viikolla sortunut kirjoittamaan, en artikkelia, vaan pamfletin käsikirjoitusta työnimellä Neuvoja tämän päivän ruhtinaille äärioikeiston kesyttämiseksi. Pamfletit ovat olleet muodissa pari viime vuotta ja niitä julkaisee useampi kustantaja kuten WSOY Barrikadi-sarjassaan tai Into-kustannus. Jommallekummalle näistä tullen myös tarjoamaan kirjoitustani jos ja kun saan sen valmiiksi. Pamfletin rakenne noudattelee aika tarkalleen toissa päiväkirjamerkintääni. Pamfletin tarkoituksena on ymmärtää mistä 2010-luvun suomalaisessa äärioikeistolaisuudessa on kyse, kuinka laajasta ilmiöstä on kyse ja mitä asialle olisi tehtävä.

Kun ymmärsin Baruch Spinozan esittämän kysymyksen, kuinka destruktiiviset affektit on mahdollista muuttaa hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan ”emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon, olevan yhdistävä tekijä väitöskirjani ja pamfletin välillä, päätin uhrata helmikuun pamfletin kirjoittamiseen. Kuten työnimestä voi päätellä, Spinozan lisäksi toinen politiikan teorian klassikko, jota käytän pamfletissa hyväksi, on itse Niccolò Machiavelli. Hän on mielestäni keskeinen anti-fascistisen politiikan teoreetikko.

Kerron asiasta lisää kun kirjoitustyö etenee.