Rakas päiväkirja, tänään ottaessani aurinkoa Tampereen Rauhanniemen kansankylpylän kalliolla avasin viikko sitten yliopiston kirjastosta lainaamani brittiläisen sosiologi Tim Edwardsin teoksen Cultures of Masculinity vuodelta 2006. Olen saattanut viitata johonkin hänen artikkeliinsa aikaisemmin, mutta mainittu teos oli mennyt jotenkin ohi. Nyt nopealla selauksella tulin siihen tulokseen, että kirjaan täytyy tutustua huolellisemminkin: siitä saan materiaalia sekä väitöskirjani johdantolukuun että populaareihin kirjoituksiin.

Teoksen ensimmäisessä luvussa Edwards pyrkii avaamaan puhetta maskuliinisuuden kriisistä. Hänen mukaansa se ilmenee kahdella tavalla. Ensinnäkin miehet ovat oikeasti menettäneet etuoikeuksiaan yhteiskunnallisissa instituutioissa viimeisten vuosikymmenien toisen aallon feminismin myötä. Esimeriksi lukion käynyt poika ei enää automaattisesti nouse esimiesasemaan aikuisena ja ammattikoulun käynyt nuorukainen ei voi ylpeillä sillä, että vaikka hän joutuu tekemään hanttihommia, saa hän sentään parempaa palkkaa kuin yksikään yhteiskuntaluokkansa nainen. Miehet ja naisten ovat tasa-arvoisempia kuin aikaisemmin.

Sen sijaan sosiologisella tutkimuksella on mahdotonta vastata kysymykseen, tuntevatko tämän päivän miehet olevansa jotenkin vähemmän miehiä kuin edellisellä vuosikymmenellä, ja onko tästä seurannut jonkinlaista voimattomuudentunnetta, elämän merkitsemättömyyttä tai epävarmuutta. Avatakseen tätä kaikkea Edwards käsittelee lyhyesti eri elämänalueita: työtä, koulutusta, rikollisuutta, perhettä, seksuaalisuutta, representaatiota.

Työ on ollut perinteisesti miehisen identiteetin keskeisimpiä tukipilareita. Työelämän muutokset eivät kuitenkaan ole mikään uusi musta (kuten olen aikaisemmin itsekin kirjoittanut): siirtyminen teollisesta massatuotannosta jälkiteolliseen palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuneeseen yhteiskuntaan ei ole maskuliinisuutta sen kriisiyttävämpi kuin oli sitä ennen siirtymä agraariyhteiskunnasta teolliseen tuotantoon. Jossain määrin nykyinen työelämän muutos epävarmuustekijöineen ja henkilökohtaisine palkanlisineen on siirtymä takaisin agraariyhteiskunnan maskuliiniseen autonomiaan. Elinkeinorakenteessa tapahtuneet muutokset ovat koskeneet myös naisia (vähintään yhtä paljon kuin miehiä), mutta jostain syystä mediassa ei ole tapana puhua feminiinisyyden kriisistä osana työelämän muuttumista.

Niin ikään Edwards kirjoittaa, että huoli poikien koulumenestyksestä on noussut Englannissa – samalla tavoin kuin Suomessa: viimeksi uusi opetusministeri Jukka Gustafsson (SPD) ilmaisi eduskunnassa hallitusohjelmasta käydyssä keskustelussa huolensa poikien pärjäämisestä lukioissa – puheen aiheeksi mediassa. On kuitenkin kyseenalaista, onko poikien koulumenestys oikeasti heikentynyt ja jos on, niin johtuuko tämä menestymättömyys koulussa joistain muista tekijöistä kuin sukupuolesta kuten yhteiskuntaluokasta, asuinpaikasta jne. Puhe, että työväenluokkalaisia poikia ei saada kuriin ja heitä ei koulunkäynti kiinnosta tai työväenluokkaisilla pojilla ei ole tarpeeksi tilaa toteuttaa aggressiivisia leikkejään, on yhtä vanha juttu kuin alempien kansankerrosten jälkikasvun mahdollisuus kouluttautua. Koulu kasvattaa edelleen perinteisiin sukupuolirooleihin.

Rikostilastoissa ei ole tapahtunut sellaista muutosta, joka selittäisi maskuliinisuuden olevan kriisissä juuri nyt: työväenluokkalaiset miehet ovat aina olleet yliedustettuina vankiloissa. Sama koskee miesten terveyttä ja eliniänodotetta. Teollistuneissa länsimaissa naiset elävät pidempään kuin miehet. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että miehet urheilevat, juovat viinaa ja tupakoivat kuin Mika Myllylä. Mutta juuri näillä ”paheilla” miehet yrittävät todistaa sen, ettei maskuliinisuus olisi kriisissä. Niin ikään pitäisikö isyyden merkityksen kasvu perhe-elämässä ymmärtää maskuliinisuuden kriisinä vai pitäisi se nähdä enemmänkin miehiä voimauttavana?

Entä johtuuko maskuliinisuuden kriisi sitten siitä, että naisruumiin lisäksi mainoksissa tai musiikkivideoissa yhä useammin erotisoidaan miehen ruumis? Onko ymmärrettävä, että mies kriisiytyy ymmärtäessään haluavansa treenattua miesvartaloa? Edwarsin mukaan se, että mies ilmaisee tunteitaan ei ole mikään uusi ilmiö toisin kuin aina silloin tällöin joku kommentaattori mediassa antaa ymmärtää. Onkin erotettava väitetty oikea maskuliinisuuden kriisi ja sen representaatiot fiktiivisissä kuvauksissa, elokuvissa ja televisiosarjoissa.

Olen valmis allekirjoittamaan Edwardsin väitteet pääosin: maskuliinisuuden kriisi on poliittinen fiktio tai sitten maskuliinisuus on kriisissä koko ajan (samalla tavoin kuin globaali finanssikapitalismi). Maskuliinisuuden ja kapitalismin käsiteisiin kuuluvat kriisit elimellisinä ominaisuuksina; ne kykenevät kriisiytymällä tasaisin väliajoin uudistamaan olemassaolonsa edellytykset ja valtasuhteet.

Kirjoituksen loppupuolella Edwards viittaa John MacInnesin teokseen The End of Masculinity vuodelta 1998. MacInnes esittää radikaalin väitteen, että maskuliinisuus on itse asiassa modernin yhteiskunnan tuote ja me elämme sen lopun aikoja siirtyessämme modernista postmoderniin yhteiskuntaan. Nähtävästi MacInnes ymmärtää modernin syntyneen jo 1600-luvulla, ajalla ennen teollista vallankumousta: hän viittaa mm. Thomas Hobbesin ja Jean-Jacques Rousseaun ajatuksiin. Edwards ei ole valmis hyväksymään MacInnesin väitettä (koska hänen mukaansa maskuliinisuus ei ole kriisissä), mutta allekirjoittanutta se viehättää sen verran, se voisi tukea väitöskirjani teesiä, että täytyy ottaa kyseinen teos lukulistalle kunhan olen saanut luettua Edwardsin kirjan loppuun.

Sen sijaan siitä olen samaa mieltä Edwarsin kanssa, että väitetty maskuliinisuuden kriisi ei itsessään ole kiinnostava kysymys, vaan mielenkiintoisempia ovat ne, jotka puhuvat maskuliinisuuden kriisistä moninaisine motiiveineen.

Edwards mukaan näitä maskuliinisuuden kriisistä puhuvia on kaksi ryhmää: populistit ja yliopistolaiset. Itse tosin käyttäisin populistin sijasta ilmaisua poliitikko – ymmärtäen sen laajassa merkityksessä. Maskuliinisuuden kriisistä siis puhuvat kansalaisjärjestöaktiivit (miesasiamiehet), raulijokelinit, blogikirjoittajat (joilla ei ole tähdellisempää sanottavaa) ja ammattipoliitikot (kansanedustajat tai sellaisiksi pyrkivät), jotka pyrkivät kalastelemaan ääniä ilmaisemalla huolensa tosimieheyttä uhkaavista vaaroista tämän päivän yhteyskunnassa. Yliopistolaisten ja kaikenmaailman apurahatutkijoiden tarve pitää esillä maskuliinisuuden kriisin teemaa selittää taasen halu päteä ja saada lisätienestejä kirjoittamalla aiheesta vaikkapa Aamulehden alakertaan tai Helsingin Sanomien vieraskynään.