huhtikuu 2010


Rakas päiväkirja, ylihuomenna vietetään Haymarketin verilöylyn vuosipäivää; muistellaan sitä kun poliisi ampui kahdeksantuntista työpäivää vaatineita työläisiä chicagolaisella torilla. Suomalaiset antiamerikkalaisuudessaan ovat tehneet siitä ylioppilaiden juhlan ja yleisen ördäyspäivän. Tai oikeastaan se on jo edellinen päivä: Suomessa jostain syystä kaikkia juhlia vietetään etukäteen ja varsinainen juhlapäivä on pyhitetty krapulalle: joulu, juhannus, vappu. Vanhemmiten olen oppinut entistä enemmän nauttimaan vappupäivän tunnelmasta kuin vappuaatosta. Tänä vuonna allekirjoittaneella on erityisesti syytä iloita vapusta.

Vappuaattona käyn ensimmäistä kertaa Tampereen Raatihuoneella. Siellä on juhlat, jossa jaetaan kaupungin tiederahaston apurahoja. Pari viikkoa sitten sain kirjeen, että olisin yksi apurahan saajista. Toivottavasti tarjolla on skumppaa. Illalla vietän sitten tovereiden kanssa vappua toisaalla.

Kaiken lisäksi viikko sitten sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että myös mesenaatti Emil Aaltosen säätiö olisi myöntänyt puolen vuoden apurahan väitöskirjan viimeistelyyn. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt väitöskirjan rahoitus sen loppuunsaattamiseksi on kunnossa ja kaikki riippuu vain ja ainoastaan ahkeruudestani. Ensimmäisen apurahan sain kesällä 2005. Laskujeni mukaan kun nyt saamani apurahat lasketaan mukaan – kuvitellaan elettävän siis helmikuuta 2011 ja olen juuri jättänyt väitöskirjan esitarkastukseen ja se menee vielä läpi – olen kyseisen vuoden heinäkuusta ollut apurahalla yhteensä 41 kuukautta, väitöskirjan kirjoittamiseen liittyvässä työsuhteessa 11 kuukautta ja näiden välissä 16 kuukautta työttömänä tai päätoimisena jatko-opiskelijana. Näihin lukuihin en ole laskenut sitä, että ennen ensimmäistä apurahaa olin ollut 9 kuukautta työttömänä jatko-opiskelijana. Ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi lokakuussa 2004.

Yllä esittämäni luvut ovat itse asiassa varsin tyypillisiä apurahatutkijoille tai niille, jotka eivät saa monivuotista tutkijakoulupaikkaa, pääse johonkin Suomen akatemian rahoittamaan projektiin pidemmäksi aikaa tai useampivuotista apurahoitusta kerralla. Jotkut säätiöt nimittäin myöntävät myös kolmen vuoden apurahoja (mutta niitä saavat harvat ja valitut). Toisaalta tunnen tutkijanalkuja, jotka ovat saaneet rahoitusta allekirjoittanuttakin heikommin. Osa heistä on jättänyt väitöskirjan kesken tai tekee sitä sivutoimisesta. Tällaisia ihmisiä löytyy ennen kaikkea taideaineista.

Mutta palataan vielä oikeaan vappuun – vappupäivään. Se tietenkin huipentuu vappumarssiin, joka Tampereella lähtee klo 11.30 Sorin aukiolta. Nuorempana ihmettelin miten ihmiset voivat olla niin demareita, että jaksavat lähteä marssimaan ennen puolta päivää torvisoittokunnan tahdissa. Sittemmin olen huomannut, että vappumarssi on hyvä keino motivoida itsensä sängystä ylös ihmisten aikaan vappuna. Mutta ennen kaikkea vappu on internationaali ja iloinen karnevalistinen tapahtuma. Odotan jo nyt saavani käteen jälleen Iranin työväen kommunistisen puolueen – kyllä, Tampereella asuu puolueen aktiiveja – tiedotteen, jossa vaaditaan loppua islamistien vallalle Iranissa, naisten emansipaatiota ja imperialismin kukistamista. Tiedotteen lopussa kehotetaan kaikkien maiden työläisten liittyvän yhteen. Niin ikään paikalle on tänä vuonna demareiden kiusaksi tulossa opiskelija-aktivisteja rumpusetteineen ja ei-niin-perinteisine banderolleineen. Nykyään ihmettelenkin, miksi ihmiset tulevat katsomaan teiden varsille vappumarssia eivätkä itse osallistu siihen, vaikka kukaan ei ole kieltänyt loikkaamasta mukaan.

Marssin jälkeen Montun terassille ja siitä Yo-talolle kuuntelemaan Martti Servo & Napanderia. Sen jälkeen, jos aurinko paistaa, suuntaan kulkuni Klubin kautta Sorsapuistoon piknikille.

Mainokset

Rakas päiväkirja, palataan vielä hetkeksi Timo Soiniin ja teokseen Maisterisjätkä. Se kun on hyvin kirjoitettu poliitikon omaelämänkerraksi: selkeä ja valottaa niin SMP:n viimeisiä vuosia kuin Perussuomalaisten – kirjan kirjoittamisen aikaan – kolmetoistavuotista taivalta. Kuten edellisessä kirjoituksessa jo huomautin, Soini käsittelee teoksessa populismia ja myöntää auliisti olevansa populisti, olevansa kiinnostunut niin populismin teoriasta kuin sen käytännön harjoittamisesta luodakseen omaa poliittista uraansa ja viedäkseen puoluetta eteen päin. Tästä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – on hyvä suhtautua varauksella siihen, mitä Soini kirjoittaa.

Taitavana poliitikkona Soini on varmasti punninnut tarkasti, mitä hän haluaa muistaa ja mitä unohtaa; mitä hän haluaa itsestään kerrottavan ja mitä jättää kertomatta. Hän esimerkiksi kertoo tarkemmin isovanhemmistaan kuin omista vanhemmistaan teoksen alkupuolella. Tämä johtuu siitä, että hänen isovanhempansa olivat maanviljelijöitä ja teos on kirjoitettu ennen kaikkea houkuttelemaan SMP:n vanhoja äänestäjiä Perussuomalaisiin. Edellä mainitusta syystä hän käy tarkasti läpi myös SMP:n hajoamisprosessia, korottaa itsensä puolueen uskolliseksi mieheksi kun muut olivat seteliselkärankaisia ja hehkuttaa Veikko Vennamoa, vaikka rivien välistä voi lukea, ettei Soinin suhde Vennamoon ollut ongelmaton. Itse asiassa Vennamo näyttäisi olleen varsin hankala ihminen ja vielä ongelmallisempi despootti kuin vastustamansa Urho Kaleva Kekkonen.

Soini itse on asunut koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla Espoossa, mutta hän ei ”ole koskaan ymmärtänyt, miksi maaseutua ja kaupunkia yritetään panna vastakkain”. Tässäkin yhteydessä Soini viittaa Vennamoon, joka niin ikään saarnasi pientalonpoikien tappolinjasta ja ”unohdetun kansan” nimissä, mutta asui hienostoalueella Munkkiniemessä palvelusväen ympäröimänä.

Soini ottaa esille myös sen, kuinka SMP:n konkurssin jälkeen hän joutui parin vuoden ajan kirjoittamaan ”työtön” -rimpsua työkkärin kaavakkeisiin ennen kuin pääsi Perussuomalaisten palkkalistoille. Hän tietää miltä tuntuu olla työtön. Sitä hän ei sen sijaan käsittele, miksi hän ei hakenut niin sanotusti ruumiillisiin töihin vaikkapa McDonnaldsiin hamppareita paistamaan, vaan eli etupäässä veronmaksajien rahoilla tuona aikana? En sano, että se olisi väärin, mutta on syytä muistaa Soinin olevan tyyppiesimerkki poliittisesta broilerista joka on yliopistosta valmistuttuaan keskittynyt luomaan uraa ammattipoliitikkona, eikä ole tehnyt juurikaan rehellistä työtä.

Samoin Soinin mainostama katolilaisuus palvelee erinomaisesta hänen poliittista uraansa. Julistautumalla Jumalaa pelkääväksi mieheksi poliitikko välttää sekä omassa elämässään että julkisuudessa vaikeat kysymykset politiikan ja etiikan suhteesta. Soini voi vedota katolisen kirkon oppeihin ja moraalisäädöksiin pohtimatta hyvän ja pahan / oikean ja väärän käsiteitä. Soini on aivan oikeassa huomauttaessaan, että monen poliitikon suurin ongelma on se, etteivät he kykene olemaan tarpeeksi häikäilemättömiä. Heillä on liian voimakas omatunto.

Sen sijaan esseisti ja suomentaja Antti Nylén osoittaa, että katolilaisuus ei ole välttämättä este etiikan ja moraalin suhteen problematisoinnille. Hänen onnistuu kolme vuotta sitten julkaistussa teoksessa Vihan ja katkeruuden esseet jopa hetkellisesti luomaan illuusion siitä, että sitoutuminen katolilaisuuteen on eettisen ajattelun ja herramoraalin a priori. Kyseinen teos sai ilmestyttyään Kalevi Jäntin palkinnon – ja mielestäni aivan ansiosta.

Teos on sanataidetta alusta loppuun. Muoto ja sisältö kulkevat käsikädessä. Tietenkin teoksessa on onnistuneita / mielenkiintoisia ja vähemmän onnistuneita / vähemmän mielenkiintoisia osia. Vahvimmillaan Nylén on kirjoittaessa lihaaneista, eli sellaisista kuin allekirjoittanut, jotka vajoavat orjamoraaliin antaen alhaisen lihanhimon hallita ja vielä yrittävät selvitä huonosta tietoisuudesta selittäen reaktiivisesti omia ruokailutottumuksiaan; miksi syövät lihaa vaikka tietävät sen olevan eettisesti kestämätöntä. Teos välttää useimmat latteudet ja onnistuu yksittäisilläkin lauseilla esittämään huomioita maailmasta, joita harvempi on tullut ajatelleeksi (esimerkiksi Kristuksen profanoinnin mahdottomuudesta). Sen sijaan esimerkiksi Poppari Morrisey ei sano allekirjoittaneelle mitään – eikä Nylénin hehkutus saanut allekirjoittanutta tarkistamaan näkemyksiään. Lukas Moodyssonin elokuvien analysointi sijoittuu tasoltaan näiden kahden väliin. Jos on tutustunut feministiseen elokuvakritiikkiin, ei Nylénin kirjoituksilla ole antaa niihin uutta näkökulmaa.

Nyléniä voisi hehkuttaa enemmänkin. Mutta en osaa, en ole suorittanut kirjallisuuden opintoja. Jos kirjoittaisin lisää, toistaisin itseäni ja osoittaisin kieleni kehittymättömyyden. Voin vain sanoa, että jos haluatte lukea hyvää esseistiikkaa, tutustukaa Vihan ja katkeruuden esseisiin.

Rakas päiväkirja, Paolo Freire kehitti idean dialogisesta eli vapauttavasta kasvatuksesta Brasilian yhteiskunnallisessa todellisuudessa, ennen kaikkea vapauttaakseen ja innostaakseen köyhät ja lukutaidottomat maatyöläiset opiskelemaan. Vapauttavan kasvatuksen dialogisuus ei ole ainoastaan sitä, että opettajat ottaa vakavasti sen kokemuksen, mitä oppilailla on eikä tuputa omia arvojaan ja näkemyksiään ehdottomina totuuksina, vaan – usein pikkuporvarillisella – opettajalla on myös opittavaa oppilailtaan. Freire pyrki kasvatuksen avulla kumoamaan Brasilian luokkayhteiskuntana. Dialogisessa pedagogiikassa opetellaan samanaikaisesti lukemista ja kirjoittamista ja yhteiskunnallista tiedostamista. Freire on postuumisti onnistunut asettamissaan tavoitteissaan: Brasilian nykyinen sosialistipresidentti Lula da Silva on sittemmin käynnistänyt erilaisia sosiaaliohjelmia, jotka ovat nostaneet Brasilian alimpia kansankerroksia kurjuudesta köyhyyteen koulutuksen avulla. Freire ja Lula olivat tovereita.

Freiren vapauttava pedagogiikka on ennen kaikkea miespedagogiikkaa. Feministit ovat kritisoineet – aivan oikeutetusti – Freireä siitä, että hän kirjoitti lähes yksinomaan miesmaatyöläisistä ja pohti kuinka heidät saisi innostumaan opiskelusta. Hän ei ollut kiinnostunut naisemansipaatiosta tai sukupuolikysymyksestä, vaan marxilaishenkisesti luokkakysymyksestä. Yhdysvaltojen ehkä merkittävin feministipedagogi bell hooks – kyllä, kyseessä on nimimerkki ja siksi kirjoitetaan pienellä – antaa kuitenkin synninpäästön Freirelle. Hän kertoo kokeneensa Freiren kirjoitukset lähemmiksi itselleen kuin monen valkoisen keskiluokkaisen feministin tuotokset. Bell hooks on itse kotoisin mustasta etelästä, maaseudulta Kentuckysta.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa feministisen yliopistopedagogiikan kurssin lopputyö plagioinnin ongelmasta dialogisessa eli vapauttavassa kasvatuksessa: missä menee toiselta oppimisen ja kopioinnin välinen ero. Mutta esseetä kirjoittaessani aloin miettimään toista ongelmaa, joka liittyy freireläisestä vapauttavasta kasvatuksesta muotoutuneeseen kriittiseen pedagogiikkaan. Kriittisessä pedagogiikassa ajatellaan poststrukturalistisen lähestymistavan mahdollistavan sen, että opetustilanteessa opiskelijan minää ja subjektviteettia ei lähestytä eheänä ja valmiina, vaan opiskelijan kokemukset ajatellaan rakentuvan erosta ja eron tekemisen kautta, juontavan erilaisista diskursiivista ja ei-diskursiivista käytännöistä, jotka ovat alttiita jännitteille, mutta joihin on mahdollista myös puuttua. Henry A. Giroux ja Peter McLaren puhuvat – yllätys, yllätys – nomadisesta subjektista.

Opetussuunnitelman mieltäminen kulttuuripolitiikaksi tarkoittaa, että opetuksen tärkeimmäksi tavoitteeksi tunnustetaan ehtojen luominen yhteiskunnalliselle muutokselle muovaamalla opiskelijat poliittisiksi subjekteiksi, jotka tiedostavat siteensä historiaan, rotuun, sukupuoleen, ja ovat tietoisia elämäänsä muovaamista voimista ja lisäksi poliittisesti ja eettisesti motivoituneita kamppailemaan inhimillisen vapauden ja emansipaation lisäämisen puolesta. (McLaren & Giroux 2001, 42.)

Girouxin ja McLarenin kriittisen pedagogiikan ongelmana on mielestäni oletus ymmärtämisen ja emansipaation samuudesta. Se, että ymmärtää esimerkiksi sukupuolella olevan merkitystä, sukupuolijärjestelmän vaikuttavan meistä jokaiseen, ei vielä välttämättä tee ihmisestä poliittisesti ja eettisesti motivoitunutta subjektia, joka kamppailee vapauden ja emansipaation puolesta (ainakaan niin kuin me työväenluokasta aina niin huolissaan oleva ”älymystö” haluaisimme). Päinvastoin, identiteettien keinotekoisuuden – sen, että ne eivät olekaan vaikkapa ”biologisia tosiasioita” – ymmärtäminen mahdollistaa myös uusien entistä alistavimpien hierarkioiden rakentamisen. Jos alistavat, sortavat ja riistävät rakenteet ovat sosiaalisia konstruktioita, on niitä mahdollisuus tuottaa sosiaalisesti lisää tai uusintaa omia opportunistisia poliittisia tarkoitusperiä palvelemaan.

Feministisen yliopistopedagogiikan lopputyönä kirjoittamani essee liittyy myös kurssiin, joka on tarkoitus pitää Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksella ensi talvena. Tällä viikolla sain tiedon siitä, että kurssiehdotukseni on hyväksytty laitoksen opetusohjelmaan, yksityiskohdat ratkeavat myöhemmin. Näillä näkymin kurssi jakautuisi 12 tunnin luento-osuuteen ja 6 tunnin seminaarityöskentelyyn. Kurssin aiheena on siis maskuliinisuus politiikassa.

Kaksi viikkoa sitten ilmestyneessä Politiikka -lehdessä oli allekirjoittaneen artikkeli maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä. En väitä, että asialla olisi yhteyttä, mutta Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini näytti tarttuneen plokissaan samaan aiheeseen kirjoittaessaan ”lihansyöjien lähdöstä”. Tosin siinä, missä esitän artikkelissani Soinin hakevan yhteyttä potentiaalisiin äänestäjiinsä käyttämällä hyväkseen homososiaalisia valtarakenteita väittäessään puolustavansa kokolihaa syövien heteromiesten oikeuksia nielevää naiseutta vastaan, Soini itse kirjoittaa kuinka SDP:ssä ei Jutta Urpilaisen kaudella arvosteta ”ammattiyhdistysliikkeen parhaita poikia” ja toivottaa heidät tervetulleiksi Perussuomalaisiin. Kirjoitamme siis samasta asiasta, mutta hieman eri tavoin itseämme ilmaisten. Allekirjoittanut kirjoittaa maskuliinisuuteen perustuvasta vallankäytöstä Suomen poliittisessa järjestelmässä, vallan rakenteista ja niitä hyödyntävistä poliitikoista; Soini toteuttaa oppeja käytännössä ajaen omaa poliittista agendaansa, haluten puolueelleen lisää äänestäjiä.

Kyseessä on siis erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallan rakenteiden ”paljastaminen” kriittisen tiedon avulla ei välttämättä johda emansipaatioon. Taitava poliittinen toimija osaa ottaa hyödyn itselleen myös niin sanotusta kriittisestä tiedosta; emansipatorinen eli kriittinen tiedonintressi kuuluu Jürgen Habermasin luokittelussa hallinnan (saks. herrschaft) alaisuuteen. Kysymys on siis siitä, kun nyt ensi talvena luennoin maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä, niin olenko kasvattamassa uusia timosoineja? Suurin osa valtio-opin tai kansainvälisen politiikan opiskelijoista rekrytoituu valmistuttuaan valtionhallintoon, kansalaisjärjestöihin tai tiedotusvälineiden palvelukseen, mutta jokaiseen vuosikurssiin mahtuu myös muutama vallanhimoinen poliitikon alku. Soini on valtiotieteiden maisteri ja kirjoitti lopputyönsä populismista arvosanalla cum laude approbatur. Soini kertoo teoksessa Maisterisjätkä olevansa parempi käytännön populisti kuin populismin tutkija. Mutta toisin kuin monet muut ammattipoliitikot, Soini näyttää seuraavan politiikan tutkimuksen uusimpia virtauksia – ja ottavan niistä opiksi. Taito hyödyntää valtio-opillista ajattelua on yksi syy, miksi hän on yksi nyky-Suomen taitavimmista politiikoista johdattelemaan kansanjoukkoja ja sanomaan ääneen sen, monet ihmiset haluavat kuulla. (Olkoon se sitten ”älymystön” mielestä kansanjoukkojen omien etujensa mukaista eli ei tai kykeneekö Soini tekemään asialle mitään eli ei).

Edellä esittämääni kysymykseen olen hakenut vastausta – jälleen kerran – itse Niccolò Machiavellilta. Antonio Gramscin mukaan Machiavelli ei kirjoittanut Ruhtinasta oppikirjaksi ruhtinaille. He eivät tarvinneet opasta vallankäyttöön koska he jo tiesivät kuinka valtaa käytetään. Ruhtinas oli kirjoitettu tavallisille kansalaisille, ”niille jotka eivät tiedä”, jotta he ymmärtäisivät kuinka ruhtinaat pyrkivät viilaamaan heitä linssiin. Tästä johtuu myös se, miksi poliitikot julkisuudessa kiroavat Machiavellin ja paavi kunnon katolilaisena – samanlaisena kuin Soini – asetti Ruhtinaan indeksiin: voidakseen politiikan kulisseissa hurskaasti noudattaa sen oppeja. Gramscille Machiavellin eettisyys tulee siinä, että hän oli huono machiavellisti, koska meni möläyttämään julkisesti ne suhteellisen yksinkertaiset keinot, joilla populistinen ruhtinas vedättää populaaria eli kansaa kiihottamalla sitä tavalla tai toisella.

Toivon siis, että kurssilla on enemmän niitä, jotka haluavat problematisoida niin miehiä kuin naisia alistavia, riistäviä ja sortavia valtarakenteita ja käytäntöjä freireiläisen dialogisen eli vapauttavan pedagogiikan hengessä, kuin oppia käyttämään hyväkseen niin sanottua kriittistä tietoa rakentaessaan omaa poliittista uraansa soinimaisesti. Tai sanotaan näin, että Soini osaa varmasti houkutella demarimiehiä ja muita kokoomuslaisia Perussuomalaisiin ilman sitäkin, että kerron Politiikka-lehden artikkelissa kuinka Suomen poliittisessa järjestelmässä miespoliitikot hyödyntävät hegemonista maskuliinisuutta tai homososiaalisia vallan rakenteita. Tosin Soinia voisin neuvoa, että hänen viimeisin plokikirjoituksena alkoi olla jo liian läpinäkyvää hänen kirjoittaessaan: ”Nämä miehet eivät anele. He vetävät johtopäätökset”. Se herättää enemmänkin hilpeyttä ja kysymyksen siitä, onko Soini huolissaan Perussuomalaisten kannatuksen sievoisesta laskusta? Soini on parempi TV-esiintyjä kuin nettipoliitikkona (päinvastoin kuin eräskin helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu).

Rakas päiväkirja, Aamulehti uutisoi tänään kuinka Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydmanin kommentit Ruotsin maahanmuuttopolitiikasta ovat herättäneet pahennusta KNL:n ruotsalaisessa veljesjärjestössä eli Moderata Undomsförbundetissa. Kyseinen järjestö aikoo boikotoida Pohjoismaiden konservatiivinuorten kokousta Rydmanin lausuntojen johdosta. Rydmanista on lyhyessä ajassa tullut allekirjoittaneen suosikkinuorisopoliitikko.

Mielenkiintoisia eivät ole Rydmanin kommenttien sisältö tai hänen poliittiset näkemyksensä vaan se, kuinka ihminen, jolta puuttuu kaikki poliittinen arviointikyky on valittu maan toiseksi äänestetyimmän puolueen nuorisojärjestön puheenjohtajaksi. Olisi ollut mielenkiintoista istua tarkkailijana KNL:n liittokokouksessa vuosi sitten. Kuulemma kokouksessa käytiin tiukka kädenvääntö liberaali- ja konservatiivisiiven välillä. Olen miettinyt minkälaisesta kähminnästä Rydmanin valinta oli seurausta, oliko kokousedustajiksi valittu poikkeuksellisen näköalatonta porukkaa…

Allekirjoittaneelle Rydmanin valinta kertoo, että Kokoomusnuorissa on lähes yhtä sekaisin olevaa porukkaa kuin Vasemmistonuorissa. Kolme vuotta sitten Vasemmistonuorten liittokokouksessa äänestettiin kannabiksen laillistamisesta. Vaikka kuinka sanottiin, että älkää äänestäkö esityksen puolesta – kokousalista sai etsiä ihmistä joka ei oikeasti olisi kannattanut kannabiksen laillistamista, mutta siitähän ei ollut kyse, mitä mieltä on oikeasti, vaan mitä Vasemmistonuorten liittokokous haluaa viestittää valtamedialle – sillä tiedotusvälineissä liittokokouksesta ei silloin mainita seuraavana päivänä mitään muuta. Esitys meni muutamalla äänellä läpi. Järkyttävintä oli se, että pari vasemmistonuorta kehtasi tulla myöhemmin ihmettelemään, miksi mediassa ei mainittu muuta liittokokouksesta kuin kannabispäätös. He väittivät tosissaan, etteivät he ymmärtäneet asiasta nousevan sellaisen haloon, joka peittäisi alleen kaikki muut Vasemmistonuoriin liittyvät asiat tiedotusvälineissä seuraavaksi puoleksi vuodeksi.

Rydman näyttää ymmärtävän vasemmistonuoriakin heikommin sen, että on eri asia mitä mieltä on asioista – tässä tapauksessa Ruotsin harjoittamasta maahanmuuttopolitiikasta – oikeasti ja mitä kannattaa sanoa taktisista syistä ääneen. Ruotsissa on vaalit ensi syksynä ja siellä radikaalioikeistolainen Ruotsidemokraatit uhkaa viedä oikeistokoalitiolta ja ennen kaikkea täkäläiseltä Kokoomukselta pari prosenttiyksikköä kannatusta osoittamalla kuinka kehnoa hallituksen harjoittama politiikka ja ennen kaikkea maahanmuuttopolitiikka on heidän mielestään ollut. Nämä pari prosenttiyksikköä ratkaisevat sen, jatkaako Ruotsissa porvarihallitus vai tuleeko maahan Sosiaalidemokraattien johtama punavihreä hallitus.

Ja tällaisessa tilanteessa Rydmanilla on pokkaa haukkua Ruotsin porvarihallituksen maahanmuuttopolitiikka, lorottaa veljespuolueen muroihin! Rydman pelaa näkemyksillään suoraan poliittisten vastustajiensa, eli Ruotsidemokraattien ja viime kädessä Sosiaalidemokraattien johtaman punavihreän koalition, pussiin. Vähemmästäkään Moderata Undomsförbundetin puheenjohtaja ei halua olla tekemisissä Suomen Kokoomusnuorten puheenjohtajan kanssa.

Rakas päiväkirja, tamperelainen Aamulehti on alkanut spekuloimaan kenestä tulee kokoomuslaisen tai keskustalaisen kansanedustaja Marja Tiuran manttelinperijä seuraavissa eduskuntavaaleissa. Tiura kun ei ole asettumassa ehdolle Pirkanmaan Kokoomuksen jäsenäänestykseen eduskuntavaaliehdokkaista. Hän tosin voi tulla ehdokkaaksi niin sanotun kutsumenettelyn kautta mutta nyt hänen tilanteensa näyttää heikolta. Joka tapauksessa, allekirjoittanutta ei niin ikään kiinnosta Tiura ja hänen puhelinkeskustelunsa Arto Merisalon kanssa kuin se, miksi Aamulehti spekuloi Tiuran seuraajalla ja ennen kaikkea se, mitä kyseinen julkaisu jättää samalla sanomatta. Tätä kautta kun päästään pohtimaan sitä, mitä Tiuran tapaus kertoo Suomen poliittisesta järjestelmästä 2010-luvulla nyt yleensä.

Ensinnäkin Aamulehti pitää itsestäänselvyytenä sitä, että Tiuralle saadaan seuraaja; Kokoomus ei tule menettämään kannatustaan Pirkanmaalla ensi kevään eduskuntavaaleissa. Ne, jotka äänestivät Tiuraa, äänestävät jotain kokoomuslaista nuorehkoa naista tulevaisuudessakin. En lähde kiistämään, etteikö tämä Aamulehden tulkinta voisi olla oikea. Tästä pääsemmekin toiseen kysymykseen. Jos Alma-median lippulaivan tulkinta ei ole väärä, voisi Aamulehti problematisoida sitä, miksi Tiuraa aikaisemmin äänestäneet ajattelisivat, että kyse on yksittäistapauksesta, eikä Suomen poliittisen järjestelmän sen enempää kuin Kokoomuksen uskottavuus ole vaakalaudalla. Kolmanneksi, mistä johtuu allekirjoittaneen kutina siitä, että olisi mahdotonta kuvitella Aamulehdessä laajemmin analysoitavan kysymystä politiikan etiikasta (ja nimenomaan etiikasta, en puhu moraalista).

Aamulehdessä jätetään sanomatta mm., että Tiura on varsin tyypillinen kokoomuslainen poliittinen broileri – heitä löytyy myös Keskustasta ja aikaisemmin SDP:stä ja nykyään yhtä useammin Vihreistä. Poliittinen broileri on ihminen, joka on suorittanut korkeakouluopinnot heikoilla arvosanoilla ja jäänyt hengailemaan puolueen sisäpiiriin toivoen pääsevänsä joku päivän kansanedustajaksi. Jos todellista kansansuosiota vaaleissa ei löydy, järjestää puoluetoimisto hänet jonkin kansanedustajan avustajaksi tai parhaassa tapauksessa puolueen ministerin ”erikoisavustajaksi”. Onnettomimmat joutuvat tyytymään puolueen tai puolueen nuorisojärjestön piirihiiren tehtäviin ja yrittävät päästä viideksitoista minuutiksi julkisuuteen ehdottamalla vaikkapa saimaannorppien lahtaamista.

Mieluummin kuin takertua yhteen Tiuraan, Aamulehti voisi pohtia haluaako kyseinen julkaisu minkälaisen poliittisen järjestelmän Suomeen näin uuden vuosituhannen toisella vuosikymmenellä. Enkä edelleenkään tarkoita politiikan moralisoimista; en vaadi Aamulehden ottavan kantaa siihen onko Silvio Berlusconi hyvä vai paha ihminen sinänsä; onko Toivo Sukarin ehdokkuus eduskuntavaaleissa hyvä vai paha asia sinänsä, vaan Aamulehden viisaat toimittajat ja avustajat voisivat kirjoittaa analyyttisia juttuja ketään tuomitsematta esimerkiksi siitä, miksi Kokoomus ja Keskusta vetää puoleensa helluntailaisia talousrikollisia ja muita Jumalaa pelkääviä miehiä ja kyseisten puolueiden äänestäjille tämä kaikki ei näyttäisi olevan mikään ongelma (enkä edelleenkään väitä, että sen pitäisi olla, paitsi jos puolueen kannatus alkaa kärsimään siitä ja merkkejähän tästä ei ole).

Rakas päiväkirja, vaikka väitöskirjassani on vähintään puolen vuoden työ vielä jäljellä ennen kuin edes voin ajatella sen jättämistä esitarkastukseen, katsoin ajan olevan kypsä loppuluvun luonnokselle. Siinä missä pro gradu -tutkielmassa riittää oppineisuuden osoittaminen täytyy väitöskirjassa väittää jotain uutta maailmasta. Vaikka seuraava luonnos tulee varmasti muuttumaan ja laajenemaan, nyt olen heittänyt pallon kentän toiselle laidalle. Kirjoittamalla johdannon ja loppuluvun välisen tekstin valmiiksi käyn hakemassa tuon pallon ja samalla katson mihin se on päätynyt. Jos seuraava teksti herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ei haittaa. Noin kaksisataa sivuinen väitöskirjani valmistuttuaan selittää mitä hienoa seuraavassa yritän sanoa.

Olen tässä tutkimuksessa esitellyt Baruch Spinozan ajattelun vaikutusta poststrukturalistiseen feministiseen politiikan teoriaan, ennen kaikkea Judith Butlerin ja Rosi Braidottin ajatteluun. Butler on kertonut Spinozan Etiikan olleen ensimmäinen filosofinen teos, jonka hän luki ja sen ohjanneen hänet kirjoittamaan väitöskirjansa Hegelin halun käsitteestä. Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä on tulkittu ontologialtaan hegeliläisenä. Toisaalta Butler on kertonut Spinozan conatuksen käsitteen olevan edelleen hänen ajattelunsa ytimessä. Olenkin esittänyt tässä tutkimuksessa, että Butlerin todistus hänen spinozalaisuudestaan – Spinozan metafyysisen monismin ja materialismin ottamista hänen performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen lähtökohdaksi hegeliläisen idealismin ja dialektisen historiakäsityksen sijasta – on otettava vakavasti. Se ei ainoastaan auta meitä ymmärtämään hänen ajattelunsa poliittisia mahdollisuuksia, vaan ratkaisee performatiiviseen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen keskeisiä ongelmia ja sitä vastaan esitettyä kritiikkiä. Butlerin performatiivinen sukupuoli- ja politiikkakäsitys rakentuu spinozalaisen metafyysisen monismin päälle; Butler on par excellence spinozalainen.

Braidottin kannalta tilanne on päinvastainen. Hän käsittelee tuotannossaan Spinozaa ennen kaikkea Gilles Deleuzen nomadisen filosofian kautta. Deleuzen nietzscläistä Spinoza-tulkintaa on arvosteltu siitä, että sillä on vain vähän tekemistä historiallisen Spinozan kanssa. Niin ikään osoitan tutkimuksessani, että spinozalaisen metafyysisen monismin sijasta Braidotti ajautuu ajattelussaan koko ajan pois päin kohti kartesiolaisuutta puolustaessaan radikaalia sukupuolieron teoriaa. Hänen luentansa Spinozasta on hyvin valikoiva. Sivuan tutkimukseni loppupuolella Luce Irigarayn luentaa Spinozasta. Vaikka Irigray ei näytä kovin hyvin ymmärtäneen spinozalaisuutta – samasta syystä feministisessä teoriakeskustelussa Irigarayn Spinoza-tulkinta on sivuutettu vähin äänin – on Irigarayn ansioksi luettava se, että hän osoittaa Spinozan olevan ongelmallinen liittolainen puolustettaessa radikaalia sukupuolieron teoriaa. Tässäkin mielessä Braidottin, joka pyrkii puolustamaan Irigarayn radikaalia sukupuolieron teoriaa, luenta Spinozasta niin ikään on ongelmallinen. Jos nainen ymmärretään irigaraylaisessa mielessä radikaalina eron symbolina, Spinozan voi sanoa kärsineen feminiinisyyden pelosta myös ontologisessa merkityksessä sen lisäksi, että hän oli yhteiskunta- ja moraalifilosofiassaan haluton laskemaan naiset poliittisesti täysivaltaisiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Sen sijaan anti-normatiiviselle ja radikaalin sukupuolieron kyseenalaistavalle queer-politiikalle ja -teorialle Spinoza on mielenkiintoinen liittolainen. Queer-politiikan ja butlerilaisen performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen ongelman on vain se, että se on poliittiselta käyttökelpoisuudeltaan rajallinen. Poliittisen tyylinä se sopii vain tietynlaiseen poliittisen toiminnan ymmärtämiseen. Jos butlerilaisuudessa on joitain hegeliläistä, on se harha siitä, että olisi olemassa jokin abstrakti ja ylihistoriallinen politiikka. Spinoza samoin kuin Karl Marx – enkä nyt puhu stalinismista eli marxismi-leninismistä oppirakennelmana – olivat ennen kaikkea aikansa lapsia. He eivät yrittäneet rakentaa mitään G. W. F. Hegelin absoluutin kaltaista ekspressiivistä totaliteettia, johon kaikki poliittiset kysymykset ja yhteiskunnalliset vastakkainasettelut olisivat redusoitavissa. Louis Althusseria mukaillen, butlerilaisuutta on jopa feministisessä politiikan teoriassa yritetty kesyttää tekemällä hänestä hegeliläinen idealisti sen sijaan, että hänet ymmärrettäisiin materialismin maanalaiseen aleatoriseen virtaukseen kuuluvaksi ajattelijaksi.

Rakas päiväkirja, yksi huomio unohtui toissapäiväisestä kirjoituksestani: globalisaation vaikutus kansallisvaltiovetoiseen tietokapitalismiin. Pääsimme viimeksi siihen, että tieto on tietokapitalismissa sekä tuotannontekijä että hyödyke. Porvarillisen kansallisvaltiolle tämä on ongelmallinen tilanne sikäli, että samaan aikaan pitäisi rahastaa tiedontuotannolla ja pitää tiedontuotannon kustannukset mahdollisimman alhaisina jotta suomalainen tiedontuotanto pärjäisi globaaleilla markkinoilla kovassa kilpailussa. Samalla tavoin teollisuuskapitalismin ongelma on ollut se, että on elinkeinoelämä on halunnut pitää työläisten palkat mahdollisimman alhaisina, mutta toisaalta vahva kotimainen kulutuskysyntä olisi myös elinkeinoelämän etu, varsinkin silloin kun vienti ei vedä, ja tätä varten palkat olisi syytä pitää korkealla tasolla.

Ratkaistakseen sen, että tieto on samanlaisesti hyödyke ja tuotannontekijä tietokapitalismissa, porvaristo on käpertynyt eräänlaisena väliaikaisena kompromissina kansallisvaltioideologiaan. Tästä on esimerkkinä ehdotus lukukausimaksuista EU- ja ETA-alueen ulkopuolisille yliopisto-opiskelijoille. Näin tietoa pystyttäisiin myymään hyödykkeenä ”muukalaisille” ilman, että kotimainen elinkeinoelämä ja Suomessa toimivat yritykset joutuisivat maksamaan lisää koulutetusta työvoimasta ja erilaisista koulutuspalveluista, tietokapitalismin tärkeimmästä tuotannontekijästä: tiedosta.

Ongelma on vain siinä, että elämme globalisoituvassa maailmassa (kuten kulunut fraasi 1990-luvulta meitä muistuttaa): yritykset voivat koska tahansa siirtää tuotantonsa pois Suomesta ja ihmiset hankittuaan ilmaisen korkeakoulutuksen matkustaa töihin vaikkapa Australiaan. Käpertyminen kansallisvaltioideologiaan ja pyrkimys hallita sillä tietokapitalismia ja ihmisiä epäonnistuu vääjäämättä. Sitä paitsi en usko, että esimerkiksi Kokoomuksessakaan oikeasti uskotaan yliopistojen lukukausimaksujen jäävän koskemaan vain ja ainoastaan EU- ja ETA-alueen ulkopuolelta tuleville suunnattuja maisteriohjelmia. Olisin huolestuneempi siitä, jos joku päättävässä asemassa oleva kokoomuslainen onnistuisi allekirjoittaneen vakuuttamaan, että asioiden laita on näin. Vaikka se olisikin Suomen valtion etu, kapitalismi on vahvempi Kokoomusta ja Suomen valtiota.

Eiköhän tämä asia nyt tullut selväksi? Seuraavalla kerralla jotain uutta.