maaliskuu 2009


Rakas päiväkirja, ensi lauantaina matkalle Tunisiaan viikoksi. Väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäistä osaa en ole saanut aivan valmiiksi, palaan siihen vielä parin viikon ajan huhtikuussa. Pahasti en ole asettamastani aikataulusta myöhässä.

Eilen tiistaina tuli kuluneeksi tasan viisi vuotta siitä kun sain maisterin paperit. Tosin gradun, harjoittelun ja kaikki opinnot olin suorittanut jo edellisen vuoden puolella. Niin ikään nyt keväällä tulee kuluneeksi nelisen vuotta siitä kun väitöskirjani nykyinen tutkimussuunnitelma alkoi muotoutumaan mielessäni. Siitä lähtien olen enemmän tai vähemmän samoja tekstejä ja ajattelijoita käynyt läpi. Ei ihme, että viime aikoina on ollut kaksijakoinen olotila: haluan saada väitöskirjan valmiiksi ja siirtyä niin elämässäni kuin tutkimuksissa eteenpäin, mutta samaan aikaan tuntuu olevan koko ajan vaikeampaa keskittyä kirjoitus- ja ajattelutyöhön. Teen tutkimustyötä todella tehottomasti. Tuntuu, että kaikki on jo moneen kertaan sanottu. Myönteistä on kuitenkin se, että olen pari kertaa nähnyt unta väitöskirjastani. Se kertoo mieleni myös alitajuisesti työskentelevän tutkimuksen parissa – ainakin joskus.

Joitain viikkoja sitten valtio-opin tutkijaseminaarissa sain mukavasti kritiikkiä. Professori Mikko Lahtinen, joka on siis väitellyt Louis Althusserista, kysyi suoraan mihin tarvitsen Althusseria ja ihmetteli väitöskirjani kollaasimaista rakennetta. En tiedä ymmärsikö hän täysin väitöskirjani kysymyksenasettelua ja rakennetta, mutta täytyy myöntää hänen olleen kritiikissä oikeassa. Joka tapauksessa, toistaiseksi jatka kirjoittamista viime syksynä tekemäni suunnitelman mukaan. Katsotaan myöhemmin mihin se oikein johtaa, mitä tiputan pois.

Pienen poikkeaman ajattelin tehdä huhtikuussa. Samalla kun viimeistelen väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäistä osaa, ajattelin kirjoittaa pitkästä aikaa artikkeliluonnostelman. Viime viikkoina kirjoittaessani Rosi Braidottista, olen palannut miettimään hänen nomadisen feminisminsä suhdetta maskuliiniseen ja ennen kaikkea miehiin. Hän kuuluu niihin feminismin teoreetikoihin, joiden mukaan miehet eivät voi olla feminismin subjekteja, toisaalta hän kehottaa miehiä etsimään miehinä ei-fallokraattista seksuaalisuutta. En voi väittää olevani kaikista asioista samaa mieltä Braidottin kanssa, silti hänen näkemyksistään voisi kirjoittaa jonkinlaisen review-tyyppisen artikkelin. Häntä ajattelijana kun ei voi olankohautuksen sivuuttaa. Artikkelille Nordic Journal for Masculinity Studies olisi oiva julkaisukanava.

Näitä kysymyksiä mietin Tunisiassa hiekkarannalla löhöillessäni ensi viikolla.

Mainokset

Rakas päiväkirja, viikon ajan on kohistu siitä, että suomalainen ruoka ei olekaan niin puhdasta kuin väitetään. Suomalaisen ruokaketjun niin sanotusta puhtaudesta uutisoinnista tulee mieleen tutkija Jenni Kirveen artikkeli teoksessa Ruma sota, jossa hän käsittelee jatkosodanaikaista propagandaa. Hän aloittaa artikkelin puolustusvoimien komentaja amiraali Juhani Kaskealan toteamuksella, että suomalainen propaganda oli sodan aikana kannustavaa ja tosiasioihin pidättyvää. Artikkeli lopputulema on, että Suomessa harjoitettu propaganda oli sen verran onnistunutta, että kaiken maailman kaskealat itsekin näyttävät uskovan siihen – vielä lähes 70 vuotta sodan jälkeen.

Tutkija Kirves toteaa artikkelin loppupuolella, että sodassa harjoitetun propagandan uhreja eivät olekaan niinkään varsinainen sodan sukupolvi, siis ne miehet jotka olivat rintamalla ja naiset kotirintamalla, vaan heidän lapsensa ja lapsenlapsensa. Sodan aikuisena kokeneet kun vaistosivat propagandan, heille kehittyi kyky kriittiseen lukemiseen, tulkintaan ja ajatteluun. Propagandan suhde sukupolvikokemukseen onkin pidettävä mielessä kun puhutaan Suomen käymistä sodista. Mitään muuta kuin valtion virallisen propagandan, lukuun ottamatta BBC:n suomenkielisiä uutisia, joiden kuuntelua valtioneuvosto pyrki ehkäisemään, välittämiä uutisia ei ollut noina vuosina saatavilla – ne ovat jääneet elämään ainoina totuuksina.

On mielenkiintoista pohtia kuinka propaganda on vaikuttanut saamaani historianopetukseen lukiossa ja yläasteella vielä 1990-luvun puolessa välin. Esimerkiksi kuvaus siitä, että Neuvostoliiton armeija oli heikosti varustettu ja koulutettu jatkosodan alussa, mutta sodan loppua kohti se sai kokemusta ja paremman aseistuksen, johtui ennen kaikkea siitä, että sodan käännyttyä häviöksi kansalaisia alettiin kouluttaa ottamaan vastaan ja hyväksymään tappio. Talvisodassa näin ei oltu tehty: läpänheittoa yhden suomalaisen sotilaan ylivoimaisuudesta verrattuna ”kymmeneen ryssään” ja omien tappioiden vähättelystä jatkettiin loppuun asti. Seurauksena oli se, että Suomen häviö tuli monelle järkytyksenä, eivätkä kaikki näytä vieläkään siihen uskovan kun puhuvat ”torjuntavoitosta” tms.

Tämä ”diskurssi” on suurin este vielä tänäkin päivänä Suomen Nato-jäsenyydelle. Jos Suomi oli tuolloin niin ylivoimainen, niin miksi nyt Neuvostoliittoa ei enää ole ja Venäjän asevoimat ovat murto-osa entisestä, Suomen olisi liityttävä Natoon?

Kirves korostaa – viitaten Heikki Luostarisen tutkimuksiin – ettei suomalainen propaganda vajonnut kuitenkaan Natsi-Saksan tasolle. Valtioneuvoston propagandakoneisto joutui jopa hillitsemään sodanaikaisten kokoomusnuorten hengenheimolaisten rasismia, varsinkin Stalingradin taistelujen jälkeen. Vaikka toisaalta venäläisiä demonisoitiin, rinnalla eli, jos ei nyt hyväntahtoisen, niin ainakin höynäytetyn ja alkoholisoituneen hölmön kuva. Tällaista ”laajennusta” esimerkiksi natsien propagandasta ei löytynyt. Tosin nimenomaan suomalaisten joukkojen eteneminen saatiin joskus pysäytetty kun jätettiin heidän löydettäväkseen vodkaa tai Viipurin nopea menettäminen johtui paikallisen suomalaisen sodanjohdon ryyppäämisestä, mistä kertoo dosentti Atte Oksanen – kyllä, hän ei ainoastaan väitellyt tuossa vähän aikaa sitten parhaimmilla arvosanoilla, vaan näyttää suorittaneen jo dosentin tutkinnon, vaikka on ainoastaan kaksi vuotta meitsiä vanhempi – sotilaiden alkoholin ja huumeiden käyttöä käsitelleessä artikkelissaan.

Siinä, että kaukopartiomiehet ja eversti Adolf Ehrnrooth ja vastaavat käyttivät amfetamiinia pysyäkseen viikon vauhdissa ja hereillä, ei ollut allekirjoittaneelle mitään uutta. Mutta en ollut tietoinen siitä, että John F. Kennedy niin ikään käytti amfetamiinia Kuuban ohjuskriisin aikana.

Niin ikään on mielenkiintoista, että kaikissa uutisissa toimittajat ottavat, eivät ainoastaan annettuna etujärjestöjen ja niiden lähellä olevien poliitikkojen puheen ”suomalaisesta puhtaasta ruoasta”, vaan myös lisäävät omiin puhevuoroihinsa suomalaista ruokaa ylistäviä adjektiiveja normaalissa uutislähetyksen jutussa. Aivan kuin eläisimme jossain Turkmenistanissa. Ulkopuolelta katsottuna ja kuunneltuna tämän kaiken täytyy tuntua todella huvittavalta.

Rakas päiväkirja, päivän uutinen näyttää olevan se, että keskustalainen Matti Vanhanen osoitti jälleen sen, että hänestä ei ole uudeksi Urho Kaleva Kekkoseksi. Tosin me yliopistolaiset olemme huomanneet sen jo aikaisemmin. Nimittäin yliopistolakiuudistuksessakin Kokoomus on röyhkeydellään viemässä pisteet kotiin koska kokoomuslaisilta odotetaankin ylimielistä, sivistymätöntä ja epäisänmaallista käyttäytymistä, kun taas Keskustalta on odotettu sovittelevaa politiikkaa, että puolue olisi oikeasti poliittisessa keskustassa. Tästä syystä Vanhasen epäonnistuminen yliopistolakiuudistuksen ”sovittelussa” peittää alleen jopa sen häpeän, että myös Vihreät ovat osallistumassa autonimisen yliopistomaailman tuhoamiseen.

Ei voi kuin ihailla uuden opetusministerin Henna Virkkusen röyhkeyttä ja politiikan taitoa hänen sanoessaan pokka pitäen joitain viikkoja sitten uuden yliopistolain olevan parasta mitä yliopistoille on tapahtunut sitten niiden perustaminen. Virkkunen osoitti toteen vanhan toteamuksen: mitä suuremman valheen esittää, sitä todennäköisimmin se menee täydestä. Kyseinen lausunto lähetettiin useammassa uutislähetyksissä ilman toimittajan tai jonkun asiantuntijan kommenttia.

Uusimmassa Acatiimi-lehdessä Virkkusta lainataan lisää. Nyt hän ei kuitenkaan herätä enää tavoin ihailua, lähinnä sääliä. Hän kun puhuu totta! Virkkunen myönsi suoraan, että ylimpien laillisuusvalvojien ja yliopistojen henkilökuntajärjestöjen lausuntoja ei ollut otettu huomioon yliopistolaki uudistuksessa. Niin ikään Virkkunen sanoi syyksi sille, miksi yliopistojen hallituksin tulevan nyt enemmistö yliopistojen ulkopuolelta, olevan se, että yliopistojen laitokset ja tiedekunnat ovat aikaisemmin saaneet liikaa päättää yliopiston asioista. Toisin sanoen Virkkuselle ongelmana on yliopistojen demokraattinen hallinto. Tiedekunta- ja laitosneuvostoissa kun ylimmät päättävät elimet koostuvat yliopiston henkilökunnasta ja opiskelijoista.

Oma valheensa on myös ollut väite, että uusi yliopistolaki lisäisi autonomiaa. Sen lisäksi, että edellä kuvattu hallinnon uudistaminen ja demokratiasta luopuminen vähentää autonomiaa yleensä, haluaa hallitus puuttua nyt jo yliopistojen pääsykokeisiin. Tätä aikaisemmin kuvittelin, että porvarihallitus aikuisten oikeasti haluaisi Suomeen vähintään yhden kansainvälisesti arvostetun akateemisen opinahjon; puhe innovaatioyliopisto(i)sta ei olisi ollut vain huulenheittoa. Nyt kuitenkin näyttää siltä, ettei Vanhasen hallitus edes ajattele Suomen yliopistojen kilpailukykyä vaatiessaan, että yliopistoihin on päästävä vaikka väkisin suoraan lukiosta (olkoon opiskelijoiden motivaatio mikä tahansa). Jos yliopisto ei saa asettaa tarpeeksi korkeaa rimaa pääsykokeisiin ja valita itse opiskelijansa, voidaan puheet, ei ainoastaan autonomiasta, vaan myös kansainvälisesti arvostetuista huippuyliopistoista lopettaa. Mitä Vanhasen hallitus yliopistolailla oikein haluaa, jää kysymysmerkiksi.

Perjantaina yliopistolakia vastustava mielenosoitus klo 13 alkaen Helsingissä.

Rakas päiväkirja, viime perjantain Viikkolehdessä huomautettiin Viron entisen pääministerin Mart Laarin olevan edelleen sitä mieltä, että maassa harjoitetussa talouspolitiikassa ei ole ollut mitään vikaa. Siinä missä muissa maissa, kuten Suomessa keskustalaisen pääministeri Matti Vanhasen suulla, on jo alettu ainakin rivien välissä puhumaan paluusta enemmän keynnesiläistyyliseen talouspolitiikkaan, on Laar jäänyt elämään 1980-luvulle ja on sitä mieltä, että Milton Friedmanin opit ovat yhä täysin valideja. Mielestäni tätä hehkutusta voi ymmärtää vain Viron lähihistorian kautta ja toisaalta pohtimalla Viron lähihistoriaa, voi ymmärtää myös meneillään olevan globaalin talouskriisin poliittisia taustoja; tajuta sen laajuuden.

Yhdysvalloista lähteneessä talouskriisissä ei ole kyse vain lyhyen ajan markkinoiden heilahtelusta, vaan sen politiikan konkurssista, joka alkoi jo 1970-luvulla kun Richard Nixon irrotti dollarin kultakannasta rahoittaakseen Vietnamin sotaa. Tällä politiikalla oli tarkoitus rajoittaa Neuvostoliiton vallan kasvua maailmassa. Kun toinen republikaani Ronald Reagan valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi, kierroksia lisättiin ja Neuvostoliitto kilpavarusteltiin lainarahalla vararikkoon. Kun Baltian entiset sosialistiset neuvostotasavallat saivat jälleen itse päättää valtiomuodostaan, kiitoksena ”vapauttajilleen” (tai sitten siksi, että Laar ei omien sanojensa mukaan ole lukenut muita kansantaloutta käsitteleviä teoksia kuin Friedmanin teoksen Vapaus valita) Viro valitsi samat taloudelliset opit, joita 1980-luvulla Yhdysvallat ja Iso Britannia Margaret Thatcherin johdolla noudattivat. Sittemmin Baltian maat  liittyivät myös sotilasliitto Naton kuuliaisiksi jäseniksi.

Ongelmana on vain ollut se, että kyseiset taloudelliset opit eivät näytä tuottavan todellista talouskasvua. Niin Yhdysvalloissa kuin Baltian maissa, tuotannon kasvu on ollut näennäistä ja on eletty velkarahalla. Jos jotain taloudellista kasvua on ollut, siitä on lähinnä hyötynyt pieni, mutta jo ennestään varakas yläluokka. Nykyinen talouskriisi ei siis ole seurausta siitä, että pankkien säätelyä kevennettiin Bill Clintonin hallinnon loppupuolella, vaan kriisin juuret ovat kauempana Kylmän sodan viimeisissä vuosikymmenissä, eikä ainoastaan talouspolitikassa. Sen myöntäminen näyttää olevan liian raskasta monelle, esimerkiksi Viron entiselle pääministerille, joka muuten nykyään toimii lähes maansa maailmankartalta hävittämään onnistuneen Georgian presidentti Mikheil Saakašvilin neuvonantajana. 1980-luvun saldo Rambo-elokuvineen ei ehkä ollutkaan Itä-Euroopan vapautuminen ja historian loppu, vaan maailmantalouden, sellaisena kuin me sen tunnemme, ja siihen kytkeytyneiden poliittisten instituutioiden lopun alku.

Suomessa Risto E. J. Penttilän lisäksi ainoastaan aina niin isänmaallisissa Kokoomusnuorissa on ollut sankareita, jotka ovat haaveilleet, eivät ainoastaan samanlaisesta konkurssiin johtavasta ja valtion itsenäisyyttä uhkaavasta talouspolitiikasta tasaveroineen kuin Virossa on harjoitettu, vaan myös Suomen samaistamista entisiin sosialistimaihin ajamalla sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Tosin kyllä valtiosihteeri Raimo Sailaskin on parhaimpansa tehnyt. Viime viikolla hän ilmoitti, että kotikonstein taloutta ei ole enempää mahdollista tekohengittää. Suomesta on tulossa ajopuu globaalin talouskriisin virrassa.

Mikä neuvoksi? Pahimpia isänmaanpettureita tässä ovat kuitenkin yhteiskuntatieteilijät, filosofit ja kansantalouden tutkijat. Meillä kun ei ole esittää mitään vaihtoehtoa, vaikka nimenomaan vaihtoehtojen kehittämiseksi nykyisyydelle meille myönnetään apurahoja tai maksetaan palkkaa – jos maksetaan. Olemme kyenneet vain ja ainoastaan hyvin pinnalliseen järjestelmän kritiikkiin tyyliin ”mehän varoitimme” tai ”mitä minä sanoin”.

Rakas päiväkirja, eilisen ykkösuutinen oli se kun SAK, STTK ja AKAVA ovat jättäneet hallituksen muodostaman SATA-komitean sen jälkeen kun keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen ehdotti eläkeikärajan nostoa. Suomalainen ammattiyhdistysliike näyttää ottaneen oppia vajaassa kahdessa viikossa Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirjoittaman pamfletista Lumedemokratia, jossa kirjoittajat kritisoivat konsensushakuista poliittista järjestelmää ja korporaatioita ennen kaikkea työmarkkinajärjestöjen ja MTK:n ulkoparlamentaarista vallankäyttöä.

Selailin pari päivää sitten pamflettia varsin nopeasti – lupaan perehtyä siihen myöhemmin huolellisemmin – ja mielestäni se on pamfletiksi onnistunut vaikkakin auttamattomasti myöhässä: EK jo pari vuotta sitten ilmoitti luopuvansa tulopoliittisista kokonaisratkaisuista ja nyt vielä tämä. Ymmärrän kyllä sen, miksi demareilla on ollut kiire julistaa pamfletti Kokoomuksen nykypolitiikan jatkeeksi, mutta olen pettynyt siihen kuinka Vasemmistoliiton pää-äänenkannattaja Kansan Uutiset reagoi kyseiseen julkaisuun.

Suomalaisella konsensuksella kun on tarkoitettu aseveliakselia: Kokoomuksen ja SDP:n, työantajien ja työntekijöiden liittoa kommunisteja vastaan Urho Kaleva Kekkosen puolesta. Tästä järjestelystä hyötyi myös Keskusta, joka kamppaili tyhjenevän maaseudun kanssa; mietti kuumeisesti ylläpitää kannatuspohjaa kun ihmiset muuttavat kaupunkeihin. Nyt kun Kokoomus on kyennyt uusiutumaan, on SDP puolueena ja organisaationa ihan demari. Sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike ei ole löytänyt paikkaansa maailmasta sen jälkeen kun työnantajat ja Kokoomus eivät tarvitse sitä enää kommunismin vastaiseen taisteluun. Nuoria ammattiyhdistystoiminta kiinnostaa entistä vähemmän tai ainakin ammattiyhdistysliike ei ole kiinnostunut nuorista. Sen osoittaa jo se, kuinka eri tavoin ammattiyhdistysliike reagoi Vanhasen ehdottamaan eläkeuudistukseen verrattuna parin vuoden takaisiin puheisiin nuorten työn hinnan ja oikeuksien polkemisesta nuorisotyöttömyyteen vetoamalla.

Vasemmistoliitto olisi voittaja koko tässä kuviossa, jos jotkut vanhat kansandemokraatit eivät olisi ottaneet nokkiinsa Boxbergin ja Heikan (ja vähän muidenkin esittämästä) kritiikistä, vaan yhtyisivät heidän näkemyksiinsä ainakin osittain. Heidän kritiikkinsä kun ei ensisijaisesti kohdistunut SKDL:n politiikkaan 1970-luvulla, vaan nimenomaan SDP:n ja Kokoomuksen konsensuspolitiikkaan. Kokoomus osaa olla välittämättä menneistä eikä pode huonosta itsetunnosta, jopa Ilkka Kanerva on lungisti kun häneltä kysellään mitä hän teki ja missä vaikutti kolmekymmentä vuotta sitten. Niin ikään on Vasemmistoliiton etu jos SATA-komitean mietinnöt menevät uusiksi ja esimerkiksi päästäisiin eroon sosiaalidemokraattisen ammattiyhdistyksen lempilapsesta: siitä, että työmarkkinatuen korottaminen tietää aina ansiosidonnaisenkin korottamista. On outoa, että Vasemmistoliitossa unelmoidaan aseveliakselin ajoista kuin mitkäkin demarit, vaikka se itse kärsi siitä eniten nyt ja silloin. Ei ihme, että viimeistä galluppia lukuun ottamatta Vasemmistoliiton kannatuskäyrä on aina seurannut SDP:n käppyrää.

Yksi mahdollisuus jälleen hukattu profiloitua edistyksellisenä ja ennakkoluulottomana poliittisena liikkeenä, eikä menneisyydessä elävänä perinneyhdistyksenä, jona Kansan Uutiset haluaa markkinoida Vasemmistoliitoa ”historiallisilla katsauksillaan” sen sijaan, että pureutuisi tämän päivän ja tulevaisuuden poliittisiin kysymyksiin.